Usein kun kirjoitan populaarikulttuurista, pyrin välttelemään teoksen arvon liioittelua. Liioittelen silti usein, koska yritän saada pitämäni teoksen vaikuttamaan älykkäämmältä kuin mitä se todellisuudessa on (ja itsenikin siinä samalla). Teen niin, koska on ikävä huomata kokevansa vain jotain viihdyttävää, kun tietää (tai vähintäänkin luulee) olevansa kyvykäs löytämään jotain merkittävää pinnallisistakin teoksista… ja ihan vähän kuitenkin tuntuu, että kyseisessä teoksessa tapahtuu jotain merkittävää, vaikka todennäköisesti ei, ja muun väittäminen tuntuu itsestäkin vähän epäuskottavalta.
Nyansseja ja merkityksiä voi kyllä löytää mistä tahansa teoksesta – siinä mielessä popkulttuurin tarkka tulkitseminen ei ole lähtökohtaisesti typerää. Kaikesta voi löytää merkityksiä, olivat ne sinne tahallisesti sijoitettuja tai alitajunnasta sattumalta eksyneitä. Kaikki voi olla älyllisesti kiinnostavaa ja henkisesti ravitsevaa, eikä älykkäiden ihmisten tekemille tasokkaille teoksille pidä antaa analysoinnin kohteena olemisessa ylivaltaa, koska älyn etsiminen vain älykkäistä teoksista on tylsämielistä.
”Elämän tarkoitus on elämän tarkoituksen löytäminen, ja sitä voi etsiä lukemattomin eri tavoin; minä satun suosimaan sen etsimistä Pamela Andersonin ja The Real Worldin ja Frosted Flakes -murojen kontekstista. Vastauksen löytyminen sieltä ei ole ainakaan epäuskottavampaa kuin se, että Kantia tai Wittgensteinia voisi ymmärtää.”
Noin kirjoittaa Chuck Klosterman esseekokoelman Sex, Drugs and Cocoa Puffs (2003) esipuheessa. Klosterman on matalan kulttuurin tarkkanäköisen (ja usein liioittelevan) tulkinnan esikuva ajalta, jolloin kaikista televisiosarjoista ja elokuvista ja levyistä ei vielä kirjoitettu yritteliäitä esseitä (niukkojen) nettimainostulojen toivossa.
Popmusiikista, urheilusta ja televisiosarjoista valtavasti tietävä Klosterman kirjoittaa näennäisesti merkityksettömistä teoksista, tönii niitä, rekontekstualisoi, assosioi ja yhdistelee toisiin, ja lopulta päätyy joko oivaltaviin tai näppäriin johtopäätöksiin, jotka saavat teokset vaikuttamaan merkittävämmiltä. ”Itsessään millään ei ole mitään väliä. Väliä on vain sillä, ettei mitään ole koskaan olemassa ’vain itsessään’”, Klosterman päättää esipuheensa. Kaikelle löytyy konteksti, ja se on usein varsinaista teosta kiinnostavampi.
Tyylinsä Klosterman tiivistää itseironisessa alaviitteessä, jonka mukaan hänen esseensä ovat ”filosofiaa pinnallisille ihmisille”. (Scifi-elokuvat, joista Klosterman esseessä kirjoittaa, ovat hänen mukaansa filosofiaa typerille ihmisille.) Ei liene sattumaa, että johdannossa Klosterman asettaa tunnettuja filosofeja jonkinlaiseksi vastapuolekseen. Klosterman käy useiden esseiden kohdalla filosofisten kysymysten parissa – esimerkiksi kirjoittaessaan todellisuudesta, tietoisuudesta tai kuolemasta – ja viskoo vapaasti filosofisesti latautuneita heittoja (kuten elämän tarkoituksesta esipuheessa), mutta pysyttäytyy silti aina populaarikulttuurin kontekstissa niitä pyöritellessään; muita lähestymistapoja ei ole, ja jos näkemystä ei voi perustella popkulttuurilla, se jää perustelematta. Pop on Klostermanin kieli ja maailmankuva: kaikkea voi kuvata sillä, mitä televisiohahmoa/elokuvan juonikulkua/kappaleen lyriikkaa se sattuu muistuttamaan.
Esipuheessa Klosterman mainitsee olevansa osittain huolissaan siitä, kuinka nopeasti kirja tulee vanhenemaan, jos aiheina ovat Saved by the Bell -sitcom (1989–1993) tai Memento (2000), mutta Klosterman kuitenkin ”tietää hetkellisyyden olevan osa totuutta”. Ei populaarikulttuurista kirjoittaminen automaattisesti tarkoita hetkellisyyttä. Ote ja näkemykset ovat keskeisempiä kuin itse tarkasteltava sisältö. John Jeremiah Sullivanin klassikkoessee Axl Rosesta toimii, vaikkei Guns N’ Rosesista välittäisikään, ja vaikka yhtye pääsisi joskus kollektiivisesta tajunnasta unohtumaan. Ja vielä ilmeisempänä David Foster Wallacen kaikki triviaaleista aiheista ja ihmisistä (kuten tennispelaajista tai radiojuontajista) kirjoittamat esseet toimivat kaikkien niidenkin mielestä, jotka eivät henkilöitä tai aihepiirejä tunne, koska tietenkin hyvät tekstit toimivat, nyt ja myöhemmin.
Keskeisimmin hetkellisyyden ongelmaan voi vaikuttaa sillä, että tekstit puhuvat jotenkin ympäröivän maailman tai kirjoittajan omien tai universaalien kokemusten kanssa niin, että ne hahmottuvat muutenkin kuin vain sen kulttuurin kainalosta käsin. Klostermanin keskeisin ongelma on, ettei hänen repertuaariinsa kuulu mitään muuta kuin populaarikulttuuria, ja senkin läsnäoloa on usein hankala perustella; viittaukset eivät tunnu useinkaan merkityksellisiltä, vaan lähinnä tavoilta osoittaa oma maailmankuva ja rajata ulkopuolelle ne, jotka eivät viittausta ymmärrä.[1]
Antti Nylén kiteytti popista kirjoittamisen ongelman Halun ja epäluulon esseissä (2010) huomioidessaan, kuinka popmusiikin kritiikki on (runokritiikin lailla) ”omavarainen, vain itseensä viittaava kapseli henkisen toiminnan alueella”. Popmusiikkia arvostellessa tekijöiden ja ”levyjen yhdistely, linkittäminen, on popmaailmassa yleisin, ehkä ainoa tapa järjestää asioita ja luoda merkityksiä: kerrotaan miltä toiselta levyltä jokin levy kuulostaa”.
Yksi esimerkki popkulttuurista kirjoittamisen sulkeutuneisuudesta on Antti Arnkilin Lauantaiesseiden (2014) Foo Fightersia käsittelevä essee Dave Grohlin taide. Arnkil käy kirjoituksessa läpi Grohlin musiikkia sellaisin musiikkitraditioon pohjaavin argumentein, joista muut kuin toiset popintoilijat ja yhtyeen fanit tuskin saavat mitään irti. Arnkil kirjoittaa ihaillen, kuinka ”samassa kappaleessa, jossa hyödynnetään 60-luvun listapopin melodiakoukkuja, voi olla jyräävää HC-kitaraa ja lisäksi 80-luvun syntikkapopin kaikuja”, ihan kuin analyysi osoittaisi Foo Fightersin musiikin ainutlaatuiseksi. Ihmisenä, joka esittää juuri samanlaisia, muista kuin popnörteistä vaikeasti hahmotettavia, triviaalin oloisia perusteluita suosikkiyhtyeideni ainutlaatuisuudesta, ymmärrän kyllä mitä Arnkil hakee, ja että se voi ollakin tarkka kuvaus Foo Fightersin kappaleista, mutta Foo Fightersin ainutlaatuisuutta kuvaus ei vangitse, koska yhtye ei ole ainutlaatuinen.
Grohlin musiikkimaun laajuus (johon kuului jo Nirvana-aikoina sekä Van Halen, Joy Division että Black Flag) on myös Arnkilista keskeinen osoitus Grohlin musiikin ainutlaatuisuudesta, koska muut grunge-hahmot olivat maultaan puritaanisia, mutta Grohl kehtasi jo silloin olla monipuolinen musiikinkuuntelija, mikä Foo Fightersin musiikissa Arnkilista näkyy. Grohlin kitaraa soittaessa vapaina soimaan jättämät yläkielet, joista muodostuu pidätyssointuja, luo matalampien kielten riffien kanssa ”ristivetoa kappaleisiin”, mutta täsmälleen samoilla elementeillä lukuisat yhdysvaltalaiset post-grunge-yhtyeet luovat hirvittävää musiikkia.
Arnkil ei löydä uskottavia perusteluja Foo Fightersin laadukkuudelle. Ja miksi sellaisia pitäisikään löytää? Lähestymistapa on kummallinen: yrittää saada lukija uskomaan, miksi yhtyeen musiikki on laadukasta, vaikkei siltä kuulostaisikaan. Käännyttämistä antoisampaa olisi osoittaa, mikä siinä musiikista Arnkilista on merkittävää; mitä se tarkoittaa, miten se liittyy muihin elämänalueisiin, miltä sen kuunteleminen parhaimmillaan tuntuu.[2]
Penjami Lehto koki Nuoressa voimassa 1/2015 Lauantaiesseiden ansioksi sen, kuinka edes sydäntä lähellä olevasta yhtyeestä kirjoittaessa Arnkil ei ”saarnaa eikä julista”. Lehdosta Arnkilin ote on raikas poikkeama, ”ihailun kohteiden palvonta kun on nykyisin kovin trendikästä, myös esseekulttuurissamme”. Ilmeisesti Arnkilin varovaisuus johtopäätösten tekemisessä ja värittömässä referoinnissa ja syväluennassa pysytteleminen esiintyy Lehdon silmissä vahvuutena, tyynen asiantuntemuksen osoituksena, ja tyyneys on fanittamisen vastakohta. Luenta on hämmentävän pintapuolinen: mitä muuta Foo Fighters -essee on kuin fanin apologiaa, mutta vain vähän pitkästyttävässä, lukijalta lähinnä laiskaa myötäilyä hakevassa muodossa?
Lehto huomioi samassa kirjoituksessa, kuinka Antti Hurskaisen Tapan sut (2014) -esseekokoelman (josta kirjoitin aikaisemmin) kirjoitus The Curesta käy heikoksi, koska ”henkilöiden ja teosten nimiä on yksinkertaisesti liikaa”, ja ”viittaukset The Curen ja aikalaisyhtyeiden tuotantoihin puuduttavat lukijan”.
Keskeisin ero Hurskaisen ja Arnkilin esseiden välillä on se, että Hurskainen löytää ulkomaailmaan linkittyvän merkityksen The Curen musiikille. Yhtyeen musiikin hampaaton ahdistus vertautuu esikaupungin turvassa tylsistymiseen. Sama estetiikka löytyy myös Sofia Coppolan elokuvista, joiden pariin esseessä myös päädytään. Hurskainen menee ideoiden perässä ja käyttää populaarikulttuuria niiden ideoiden lähempään tarkasteluun. Katse on maailmassa ja popkulttuuri tapa päästä siihen kiinni. Niin se parhaimmillaan menee. Mikään ei ole olemassa vain itsessään, ei edes populaarikulttuurituote.
[1] Matkakirja Killing Yourself to Live. 85% of a True Story (2006) esittelee Klostermanin huonoja puolia ilman hyviä. Kirjassa Klosterman kuvailee matkaansa ympäri Yhdysvaltojen rock-tähtien kuolinpaikoilla. Spin-musiikkilehteen kirjoitettavaa juttua varten Klosterman käy Richie Valensin lentokoneturman ja Duane Allmanin moottoripyöräturman paikalla, hotellissa, jossa Sid Vicious puukotti Nancya, Kurt Cobainin talolla Seattlessa ja niin edelleen. Tarkoitus on kuvata rockin ja kuoleman sidosta… tai jotain. Idea on laiha, ja paikoille tullessaan Klosterman pettyy; paikoista ei irtoa syviä oivalluksia oman kuolevaisuuden tai musiikin merkityksen kannalta. Matkalla Klosterman tarinoi kuuntelemistaan levyistä ja epäonnisista parisuhteistaan, joita myös matkan varrella setvii. Kirja on yhtä leppoisa ja helppo lukea kuin se todennäköisesti on ollut kirjoittaa.
[2] Arnkil onnistui paremmin vuosia aikaisemmin Nuoruus lainausmerkeissä –kirjoituksessa, jossa hän kuvaili powerpopin merkittävyyttä eläväisesti. Powerpop luo Arnkilin mukaan ”tyyliteltyjä muistoja nuoruudesta, jota ei koskaan ollutkaan”, ja tyypillinen laulujen ”kertoja on parantumaton haaveilija, joka ei oikeastaan edes halua toiveidensa toteutuvan”. Kuvaukset ovat oivallisia tiivistyksiä siitä, mitä powerpop tarkoittaa.
Discover more from Aurinkoon tuijottelua
Subscribe to get the latest posts to your email.
Aurinkoon tuijottelua 
Hyvä kirjoitus. Grohl-jutun osalta, ja muutenkin, ei voi sanoa muuta kuin että olen täysin samaa mieltä. Nyt kun vuosia myöhemmin (seistessäni teloitusryhmän edessä jne.) ajattelen juttua, se tuntuu raakileelta ja erehdykseltä. Hahmotin sen aikoinaan yhtenä palapelin palasena suhteessa kokoelman kokonaisuuteen, ideana oli tuoda esiin tradition risteyskohtia kirjallisuudessa, elokuvassa ja populaarimusiikissa. Ajattelin, että olisi hauskaa nostaa Grohlin kaltainen ruutupaitamies tuonne Debordin ja Rintalan kanonisoituun seuraan ja tarkastella heidän vaikutteitaan ja tekniikoitaan vähän niin kuin samalta viivalta. Mainitsemasi laajemmat ja toisaalta henkilökohtaiset yhteydet, jotka olisivat saattaneet tehdä jutusta relevantin, jäivät kuitenkin kehittelemättä. Juttu ei perustele itseään. Ja näkökulma jää hölmösti ironisen ja vakavan väliin. Lisäksi FF, jonka otin aiheeksi osaltaan siksi että se tuntui niin mahdottomalta esseen aiheelta, osoittautui… niin, mahdottomaksi, ainakin minulle. Tuskallista mutta samalla antoisaa lukea tarkka kritiikki. (Kiitos myös powepop-jutun noteeraamisesta. Näin jälkikäteen ajatellen se olisi kannattanut liittää kirjaan FF-tekstin sijasta, mutta teos on intention kuolema.)
Antti A
TykkääTykkää
Kiitos kommentista!
Ymmärrän hyvin tuon tarpeen nostaa populaari artisti klassikoiden rinnalle tarkasteluun, siinä on oma kiero nautintonsa ja älyllinen haasteensa. Elättelen esimerkiksi epärealistista toivetta siitä, että saan vielä joskus sanottua jotain kiinnostavaa Guns n’ Rosesista, vaikka Sullivan sanoikin esseessään melkein kaiken.
Olen miettinyt tuota kontekstin ja teoksen kuvailun välistä suhdetta paljon tämän tekstin kirjoittamisen jälkeen. Esseistiikassa tuo kontekstiin sitomisen tarve nähdäkseni pätee, mutta taidekritiikissä on viime aikoina alettu unohtaa teos ja on keskitytty liikaa sitä ympäröivän kulttuurin ja ”ilmiöiden” tarkasteluun. (Kritiikin uutisissa oli tästä hyvä teksti taannoin.) Taidekritiikissä ja pop-journalismissa teoksen pitää kuitenkin olla keskiössä, oli se sitten pohjimmiltaan vähän tylsämielistä luettavaa.
Jantso Jokelinin täysi pop-esseistiikan lyttäys Gastonin leuassa on myös mietityttänyt. Ehkä suurinta osaa ei kiinnosta popmusiikki, vaikka sen asettaisi kuinka taitavasti konteksteihin ja pohtisi omaa suhdetta taitavasti? Toisaalta pidän outona, ettei Jokelin muka saanut sanottua mitään kiinnostavaa AC/DC:stä. Sehän olisi helppo keino humoristisen lyriikan, maskuliinisuuden, misogynian, komppikitaran soiton, backbeatin ja ties minkä pohtimiseen.
TykkääTykkää