Merkittävä populaarikulttuuri

image

Populaarikulttuurin vakavissaan ottaminen tuntuu välillä virheelliseltä toiminnalta. Simppeleistä popsävellyksistä ja idiooteille suunnatuista televisiosarjoista merkitysten etsiminen on niinä hetkinä väkinäistä ja osoittaa vain omaa tarvetta pyhittää niiden kuluttaminen – ja perustella itselle sitä, miksen hakeudu sellaisten taiteiden pariin, jotka todistetusti soveltuvat paremmin merkittävien tuntemusten herättämiseen.

(Kaikista räikein esimerkki on videopelit, jotka monien mielestä pitäisi ymmärtää validiksi taidemuodoksi, vaikka yhdeksällä kymmenestä teoksesta ei ole minkäänlaisia taiteellisia intentioita – useammin jopa allergia niitä kohtaan.)

Aina kun on vaikea perustella itselle, miksi se tuhatta muuta popkappaletta kierrättävä laulu oikeasti olisi merkityksellinen ja arvokas, pitäisi ulottuvilla olla esimerkiksi Antti Hurskaisen esseekokoelma Tapan sut, joka parinsadan sivun ajan esittelee ajatuskulkuja, joissa pop linkittyy odottamattomasti ja oivaltavasti muuhun populaarikulttuuriin, ihmiseen ja maailmaan.

On nautinnollista – ja vähän vierasta – lukea kirjaa, jonka kanssa voi käydä jatkuvaa vuoropuhelua. Monesti laskin teoksen käsistä ihan vain työstääkseni vanhoja käsityksiäni uusiksi lukemani pohjalta. Iso osa artisteista, joista Hurskainen kirjoittaa, on samoja joita itsekin kuuntelen. The Curen kuunteleminen esikaupunkialueella (oikeastaan radanvarressa kerrostaloissa, mutta läheltä liippaa) on tuttua, kuin myös kulttuurisen itsemurhan tekeminen teininä, ja sitä seurannut kulttuuriopportunismi sekä televisiosarjoista sisäistettyjen karkeiden elämänkatsomusten häpeämään oppiminen. En välitä matkustamisesta ja kapinoinnin sijaan mieluummin tottelen käskyjä hiljaa.

Hyvä esseistiikka vangitsee, vaikka aihe ei kiinnostaisi, kuten Antti Nylén huomioi Twitterissä Hurskaisen esikoiskokoelma Ozzytekstistä. (Jonka tietenkin olen jättänyt lukematta aihealueen vuoksi.) Kirjoittajan vaikuttavuus ei voi pohjata siihen, että lukija samaistuu kirjoittajaan, vaan ymmärtää, mitä kirjoittaja tarkoittaa. Silti: ei samaistumisesta selvästikään ole haittaa. On kiehtovaa lukea älykkäitä ajatuksia positiosta, jonka vaistonvaraisesti tietää.

***

Kokoelman vaikuttavin essee on “Matka on voimakkaiden kiertopalkinto”, jossa Hurskainen argumentoi matkustamista vastaan introvertin näkökulmasta. Maailmaa kohtaan avoimesti suhtautuville matkustaminen toimii avartavana kokemuksena; introvertille ei.

“Minun, jolle jokainen Dallapénpuistossa tuttavuutta tekevä nousuhumalainenkin on sosiaalinen painajainen, on tyydyttävä ajatteluun. Tai pikemminkin ei-elämiseen, jota voi pitää taiteelle ja populaarikulttuurille omistautumisen syynä ja seurauksena. Paikallisten sohvalla en nimittäin nukkuisi silmäystäkään. Ruokapöydässä kieltäytyisin lähes kaikesta, syleilyt jättäisin väliin aviouskollisena. Navetassa säälittäisi eläinten kohtelu, mutta myös lika ja haju vieraannuttaisivat. Oppisin todennäköisesti vihaamaan kulttuuria vain koska olisin joutunut poistumaan kotoani ja menettänyt itsemääräämisoikeuteni. Idioottimainen kala syyttäisi kuivaa maata.”

Piirsin kappaleen viereen huutomerkin. Juuri näin! Introverttina, joka lapsena jätti useampia kesäleirejä kesken kuin ei, ja jossa kaikki yli päivän kestävät ekskursiot kotoa herättävät edelleen pakokauhua, minun on usein ollut vaikea ymmärtää sitä, miksei matkustaminen anna minulle niitä positiivisia kokemuksia joita muut kertovat saavansa.

“Pitäkää villi kokemuksellisuutenne”, Hurskainen kirjoittaa ja puolustaa meitä kotona homehtujia: “elämälliset rajoitteet on kammettava vahvuuksiksi. Kirjoista – kirjoja ovat myös äänilevyt, elokuvat ja teatteriesitykset – oppii liki kaiken: toiseuden, samuuden vieraan ja tutun kompleksisine suhteineen.”

Ajatuksen matkustamisesta hyväksyn innostuneena, mutta läpi kokoelman toistuva ajatus populaarikulttuurista tärkeänä kokemusten lähteenä tuntuu ajoittain vieraalta. Siitäkin huolimatta, että juuri sieltä kokemukset useimmiten haen ja olen hakenut pitkään.

Joskus huolestuttaa, kun huomaan keskustelevani asiantuntevan oloisesti asioista, joista minulla ei ole minkäänlaista empiiristä kokemusta. Toisinaan se kauhistuttaa, varsinkin jos en edes muista, mistä elokuvasta tai kirjasta tuntemukseni ovat. Tuntemusten ja ajatusten suora lähteistäminen ei tietenkään ole mitenkään uskottava ajatus, mutta olo on silti hetken verran synteettinen.

Paddy Chayefskyn käsikirjoittamassa mestariteoksessa Network (1976) puhutaan television kasvattamasta sukupolvesta, joka pystyy kokemaan elämän vain viihteen antamien tarinamuottien läpi. Ihmisen elämästä tulee ketju tarinankäänteitä. Samalla viihde käpertyy itseensä yrittäessään vangita koko elämän kirjon. Tv-evankelista käskee olemaan vihainen ja sulkemaan television. Vastakulttuuri ja valtakulttuuri sulautuvat yhteen viedessään ihmisen huomion tärkeistä asioista itseensä.

Onneksi kaikki populaarikulttuuri ei kuitenkaan ole sitä tylsyyttä turruttavaa viihdettä, johon Network viittaa. On myös transsendentaalisia teoksia, joilla voi oikeutetusti nousta maallisen yläpuolelle. Niihin uppoutumista on helppo perustella itselle. Bruce Springsteenin heittäytyvä optimismi on arvokasta kokemuksellisuutta meillekin, jotka pysyttelemme mieluummin turvallisen lasin takana tarkkailemassa – aivan kuten Randy Newman, jota Hurskainen vertailee Springsteeniin.

Newman tarkastelee Amerikkaa ulkopuolisena, Springsteen osallisena. Newmanin musiikkiin on mahdoton uppoutua ja mahdoton todella rakastaa, Hurskainen huomioi, eikä Newman musiikkiaan sellaiseksi olekaan tarkoittanut (pl. elokuvamusiikki). Se on ironiaa tihkuvaa huomiointia tarkkaan valikoidulle yleisölle, kun taas Bruce “on yhtä kiinnostunut travellerin kuin introvertinkin sielusta koska näkee kaikessa lihassa ja hengessä sanomansa mahdollista tarttumapintaa”. Bruce uskoo ihmiseen ja unelmiin ja niiden perään lähtemiseen, ja Born to Runia kuunnellessa niihin voi uskoa itsekin, tai ainakin uskotella itselleen että vastaavanlainen heittäytyminen olisi minulle mahdollisuus oikeassa maailmassa.

Oikeasti oma todellisuus on enemmän vellomista The Curen turvallisessa esikaupunkiahdistuksessa, mitä Hurskainen kuvaa esseessä “Veriset kukat ja oloasu”.

The Curen hampaattomuus verrattuna aidommin ahdistavaan synkistelymusiikkiin, kuten Joy Divisioniin, kääntyy esseessä yhtyeen vahvuudeksi. Robert Smithin ahdistus on arkista ja vähän mitätöntä, ja juuri siksi niin tärkeää.

Esseessä Hurskainen myös kuvaa erityisen tarkasti Sofia Coppolan Marie Antoinetten musiikillista nerokkuutta. Marie Antoinetten elämä on elokuvassa aitojen suojassa koettua vuoroittaista ahdistumista ja pakahtumista. Mikäpä siihen paremmin soveltuisi kuin The Cure.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s