Kauniimpi maailma (2017)

Jani Kaaro: Kauniimpi maailma. Kirjoituksia sielusta, taloudesta ja oikeudemukaisuudesta
WSOY, 2017

Jani Kaaron Helsingin Sanomiin takavuosina kirjoittamat  tiedekolumnit olivat imeliä ja naiiveja, mutta oudon viehättäviä silti. Kaaron tarve jalostaa ja jakaa eksistentiaalista ja hengellistä ajatteluaan tiedetoimittajan roolissa oli sisäisen jännitteensä vuoksi kiinnostavaa. Kaaro esitteli usein antropologisia löydöksiä, jotka olivat kyllä kiinnostavia, mutta Kaaron analyysit niiden ja nyky-yhteiskunnan suhteesta eivät olleet kovin syvällisiä.

Esseekokoelmassa Kauniimpi maailma Kaaro on samalla asialla. Ongelmatkin ovat samoja.

Ensimmäisessä esseessä (jota hän esipuheessa kutsuu parhaaksi kirjoituksekseen ikinä) Kaaro esittelee Trobriandsaarten yhteisöjen lahjataloutta ja ihailee, kuinka paljon inhimillisempi se on kuin länsimainen markkinatalous. Lahjat pidettiin liikkeessä sosiaalisten lahjoitus- ja vaihtokauppatilanteiden kautta, ja arvotavaroiden tarkoitus oli kiertää omistajalta toiselle.

Kaaro kirjoittaa mielenkiintoisesti yksityisomistamisen historiasta ja markkinataloudesta, mutta hän ei saa kytkettyä lahjataloutta kiinnostavasti markkinatalouden ongelmiin.

Siinä näkyy Kaaron keskeisin ongelma: hän havaitsee modernissa maailmassa olevan virheitä ja vanhojen yhteisöjen tehneen tiettyjä asioita hänen mielestään viehättävästi, mutta hän ei saa havaintojaan keskustelemaan keskenään. En tarkoita, että Kaaron pitäisi pystyä tekemään uskottavia yhteiskunnallisia ehdotuksia löytöjen pohjalta, vaan että esimerkkien pitäisi valottaa modernin maailman ongelmia.

Sen sijaan Kaaro hurmaantuu vanhoista yhteisöistä ilman että hän huomioi ilmeisiä syitä, miksi niiden tavat eivät ole sovellettavissa moderniin maailmaan. Kaaron mielestä pienyhteisöt ovat upeita verrattuna moderniin individualismiin ja yksinäisyyteen… mutta pari sivua myöhemmin ohimennen mainitsee, että pienyhteisöt olivat sosiaalisesti raskaita ja niissä tehtiin paljon itsemurhia. Hän myöskin muistaa mainita vasta lahjaesseen loppupuolella ilmeisimmän siihen kohdistettavan kritiikin: se on raskasta, mielivaltaista ja vain pienyhteisöille sopivaa.

Modernia yhteiskuntaa on vaikea kritisoida koska se on niin iso ja monimutkainen kokonaisuus. Pelkkä toisenlaisten yhteiskuntien esittely ei kanna pitkälle.

Sama perspektiivin taju puuttuu muistakin esseistä. Yhdessä Kaaro kirjoittaa länsimaisesta kuolemanpelosta. Kuolema on täällä ulkoistettu sairaaloihin pois silmistä. Lääketiede pitää meidät väkisin hengissä, mutta ei tarjoa hengellistä apua: ”Meidän kannattaisi uhrata ajatus sille, miten surullista kuoleminen on, etenkin kulttuurissa, jossa on sata lääkettä fyysisiin kipuihin, mutta ei mitään tarjota sielulle.”

Jotenkin Kaaro onnistuu sivuuttamaan ilmeisen pointin: pitkään eläminen voi olla myös hyvä asia. On olemassa virkeitä vanhoja ihmisiä, jotka nauttivat pidennetystä elämästään viimeiseen asti. Kaaro maalaa länsimaisesta lääketieteestä kohtuuttoman kolkkoa kuvaa ja odottaa että se vastaisi asioihin, joihin muut elämänalueet, kuten uskonto, tyypillisesti vastaavat.

Ainoa aidosti onnistunut essee käsittelee psykosomaattisia sairauksia. Kaaro esittelee eri aikojen sairauksia, joille ei ollut fysiologisia perusteita, kuten 1800-luvun lopun kävelymanian. Sitä kesti parikymmentä vuotta, minkä jälkeen epidemia katosi. Yhdysvalloissa monipersoonahäiriöitä alkoi ilmestyä 1970-luvulla häiriöstä kertoneen elokuvan jälkeen. Elokuva pohjasi sepitettyyn tositarinaan. Sittemmin monipersoonahäiriö siinä muodossaan katosi.

Kaaro kirjoittaa diagnoosien voimasta: jos on olemassa diagnoosi, ihmiset voivat sovittaa itsensä sen piiriin. ”Kun uusi luokitus avataan julkisessa mielikuvituksessa, se on avoin kutsu ihmisille löytää itsensä ja identiteettinsä uudesta kategoriasta. Se antaa kielen ja sanaston, jolla kuvata omaa uutta identiteettiä.”

Siksi voikin olla loukkaavaa, jos potilaalle sanookin oireiden johtuvan psykosomaattisista syistä. Sitä voi olla vaikea uskoa; että itse luon mielessäni sairauteni.

Esseessä Kaaro esittää kiehtovasti ajatuksen siitä, kuinka kehon ja mielen rajat eivät ole itsestäänselviä. Tekstissä on samaa imua kuin Kaaron Rapportiin kirjoittamissa jutuissa.

Vähän latistava näkemykseni onkin, että Kaaro on parempi tutkivana toimittajana kuin kaunosieluisena pohtijana. Jälkimmäisen parissa Kaaro on lattea kielikuvien väärinkäyttäjä, joka ohjailee lukijaa tyylitajuttomasti ja pitkäpiimäisesti. Psykosomaattisuutta koskeva essee käsittelee aihettaan napakasti ja täsmällisesti. Jotkut ovat parempia toimittajia kuin esseistejä, eikä se ole huono asia.

Mainokset

Lyhyesti etätyöstä

Merkittävä osa tähänastisista työkokemuksistani on ollut etätöitä.

En kuluta resursseja konttoreissa. Teen työt omilla tarvikkeillani, joten työvälinekustannuksiakaan ei tule (muille kuin minulle). En harmistu siitä, että tunnen työkaverini vain Skypen tai sähköpostin välityksellä.

Olen valmis istumaan kotona tietokoneen äärellä päiviä ilman ihmiskontakteja. Se on etuni suhteessa vanhempiin työntekijöihin, jotka vielä odottavat työn olevan sosiaalinen kokemus, ja että työpaikan ja kodin välillä olisi jonkinlainen palomuuri. He odottavat, että työnantaja sitoutuisi heihin maksalla työpöydän, terveydenhuollon ja sähkön. Siksi heidän työnsä annetaan minulle ja muille kaltaisilleni, jotka olemme hyväksyneet kehityksen ja odotamme kodeissamme valmiina.

***

Eniten kaipaan etätyössä työmatkoja. Bussimatkalla voin antaa aivoille hengähdystauon tai kuunnella musiikkia tai lukea kirjaa. Saatan torkahtaa, jos on varhainen aamu.

Etätyössä istun heti herättyäni tietokoneen äärelle, missä pysyn päiväsaikaan asti. Kun olen saanut työt tehtyä, peseydyn ja hoidan askareita, minkä jälkeen aikaa olisi juuri sen verran, että voisin lähteä jonnekin käymään, jos haluan.

Yleensä käyn vain kaupassa. En lähde sen pidemmälle, sillä kynnys lähteä ulos vain ulos lähtemisen ilosta (ilman esimerkiksi lenkkeilyn kaltaista selkeää tavoitetta) tuntuu vieraalta. Tuntuisi teennäiseltä lähteä kahvilaan istuskelemaan. En myöskään epäsosiaalisena ihmisenä osaa sopia tapaamisia ystävien kanssa.

Siksi yritän saada kauppakäynnistäni kaiken irti. Hidastelen ja yritän keksiä jonkin pidemmän reitin. Istun penkille ja katselen ympärille. Pyörittelen jumittuneisiin niskoihin eloa. Haistan vihdoin jotain muutakin kuin pohjaan palaneen kahvin.

***

Kodin ja työpaikan eron sekoittuminen on etätyön huonoimpia puolia. Riippumatta työn luonteesta (onko se suoritepohjaista tai päivystävää) en tiedä, milloin olen töissä, koska työn ohessa saatan pestä pyykit ja laittaa ruokaa. Vapaalla ollessa työpöytä muistuttaa tekemättömistä töistä. Prokrastinoiminenkin on helpompaa, kun virikkeitä piisaa.

Monille etätyö on ainoa vaihtoehto, kun työnantajat itsepintaisesti siirtävät alaisiaan avokonttoreihin, jotka sopivat lähinnä niille, joiden toimenkuvaan kuuluu toisten työskentelyn häiritseminen. Väitetyt hyödyt avoimuudesta ja spontaaneista ideointisessioista ovat parhaimmillaankin marginaalisia verrattuna haittoihin, joista tutkijat ovat yksimielisiä: keskittymiskyky ja tehokkuus heikkenevät ja taudit kiertävät herkemmin. Lämpötila tuskin miellyttää jokaista tilassa työskentelevää, ja aina joku puhuu puhelimeen, vaikka ”puhelutilakin” (eli hieman siistitty varastohuone) on olemassa. Vieressä ärsyttävin työkaveri kertoo viikonlopustaan raikuvalla äänellä.

Monet ajattelutyötä tekevät ihmiset luultavasti hyötyvät kotityöskentelystä juuri tuon vuoksi. Monilla asiantuntijoilla työajat paukkuvat muutenkin niin, että kotona työskenteleminen on realiteetti joka tapauksessa.

Etätyö alkaa kuitenkin ulottua myös töihin, joita tavallisesti tehtäisiin konttoreilla; joita tekniikan kehityksen myötä voi tehdä kotona, mutta joiden kotona tekemisestä ei ole varsinaista lisähyötyä. Etätyöksi siirtämisestä hyötyy lähinnä työnantaja.

***

Valehtelin alussa kun sanoin, että en ole harmissani siitä, etten näe työkavereita. Parhaat työkokemukseni ovat olleet sellaisia, joissa olen tavannut samanhenkisiä ihmisiä. Olen voinut keskustella töistä, ja jos työssä on ollut jotain pielessä, olen saanut havainnoille tukea. Vaikka olisin ollut työpaikoilla, joista en ole löytänyt ystäviä, olen nauttinut passiivisesta sosiaalisuudesta ja ilmassa varovaisesti väreilevästä yhteishengestä, vaikka jokainen työskentelisikin itsekseen.

Kotona ei ole mitään sellaista. Kotona olen koti-itseni; vapautunut mutta piilossa. Päivistä puuttuu pienet yllätykset, kuten odottamaton keskustelu tai kaunis aamuaurinko matkalla.

Etätyössä joutuisin etsimään päivän pieniä yllätyksiä itse, enkä osaa. Tarvitsen ympäristöjä ja struktuureja, joissa toimia. Vain antamalla itseni jollekin ympäristölle voin saada jotain poikkeavaa tapahtumaan. Kotona kaikki riippuu minusta ja tapahtuu siksi aina samalla tavalla.

Maaliskuun lukupäiväkirja

Olen jäljessä lukupäiväkirjani kirjoittamisessa. Pitkälti työkiireiden vuoksi, mutta osittain myös koska olen lukenut kirjoja, joista en ole osannut tai kehdannut sanoa mitään, ja olen siksi vitkastellut kirjoittamisen kanssa. Viivyttelyn myötä unohdan ne harvat asiat, joita olisin kirjoista halunnut sanoa, joten kirjoitan sitten lähinnä siitä mitä muistan kirjoista pari kuukautta myöhemmin. Erinomaista itsesabotaasia.

Ayaan Hirsi Ali: Neitsythäkki. Islam, nainen ja fundamentalismi
Otava, 2005 (alkuperäinen 2004)

Tuntuu huolestuttavalta kirjoittaa tästä kirjasta mitään. Olen seurannut riittävästi julkista keskustelua islamista tietääkseni, kuinka edes lievä kiinnostus islamkritiikkiin tekee ”vastapuolen” edustajaksi monen silmissä. Tiedän sen, koska niin on käynyt omassa mielessäni usein. Uskontoon optimistisesti suhtautuvien keskuudessa islamin kritiikki ja islamofobia ovat synonyymejä, ja kiinnostuneisuutta ongelmakohdista pidetään lähtökohtaisesti epäilyttävänä.

Tällaisen kirjoittaminen tuntuu pelottavalta siksikin, etten varsinaisesti osaa sanoa asiasta mitään. Olen käynyt muutamalla perusopintoluennolla aiheesta ja lueskellut jonkin verran sieltä täältä. Koen että julkinen keskustelu uskonnosta on tulehtunutta, mutta en koe että pystyisin osallistumaan siihen tyydyttävästi. Kun keskustelu tulehtuu, nousevat myös vaatimukset osallistumiselle. Pitäisi oikeasti tietää jotain asiasta – tai vaihtoehtoisesti vauhkota senkin edestä ja valita puolensa, mitä en koe tippaakaan houkuttelevaksi. (Nytkin kirjoitan asiasta vain, koska kahlitsin itseni lukupäiväkirjan pitämiseen, eikä joustavuus kuulu luonteeseeni.)

Tulehtunut keskustelu islamista ei ole mikään Suomen erityispiirre. Ayaan Hirsi Alin kirjoituskokoelma osoittaa tilanteen samanlaiseksi 2000-luvun alkupuolen Hollannissa. Sielläkin esillä olevat kulttuurivaikuttajat keskittyivät osoittamaan, ettei islamin ja kristinuskon edustajien arvoissa ole aitoa vastakkaisuutta; tai ei ainakaan länsimaissa asuvien keskuudessa. Taustalla tuntuu olevan melko ylimielinen olettamus, että länsimaalainen maallistuneisuus aatteena olisi ikään kuin väistämättä kaikista houkutteleva ja tarttuisi jokaiselle tänne muuttavalle hengitysilmassa.

Ajatteluun liittyy myös oletus, että islam on pohjimmiltaan samassa vaiheessa kuin taistelujen jälkeen (vastentahtoisesti) maallistunut kristinusko – että on yhtä helppoa olla maallistunut muslimi kuin kristitty. Eksegeettisesti sivistyneet lukutavat ja maallistuneet tavat uskoa eivät syntyneet kristinuskossa itsestään, ja ne ovat lyöneet läpi vasta viimeisen parinsadan vuoden aikana. Islamin piirissä niitä ei yksinkertaisesti vielä ole samalla tavalla.

Hirsi Ali toivoo kirjoituksissaan islamilaista reformaatiota. Hän osoittaa sekä teologisia että sosiaalisia syitä sen tarpeelle. Ne ovat luultavasti tuttuja kaikille: keskeisin on naisten huono asema, joka löytyy sekä teologisista teksteistä että syvälle juurtuneista kulttuurisista tavoista.

Ensimmäisessä kirjoituksessa Hirsi Ali haikailee islamin oman Voltairen perään. Hirsi Alin kritiikitön valistuksen ihailu tuntuu vieraalta silmissäni, kun olen itse tottunut näkemään siinä myös paljon huonoja puolia. Se on kuitenkin etuoikeutettu roolini: olen elänyt valistuksen hyvien vaikutusten piirissä ja saanut kehittää kriittistä ajattelua. Jos niin ei olisi, ja olisin saanut tieteelliset kirjoitukset käsiini vasta aikuisiällä kotimaasta paettuani, olisin minäkin aika helvetin innoissani Voltairesta.

Kirjan keskeisin viesti on muistutus siitä, että naisten oikeudet voivat toteutua islamissa vain, jos tapahtuu jotain suuria muutoksia kulttuurisesti ja teologisesti. Pelkkä länsimaisuuden piirissä oleminen ei riitä. Uudistustyötä ilmeisesti tapahtuu jonkin verran, mutta vastustus on kovaa.

Toki voidaan kyseenalaistaa, mitä annettavaa uskonnon ulkopuolisella reformaatiokamppailuihin on. Ehkä tämä:

”Kehotan monikulttuurisen yhteiskunnan puolustajia ottamaan selvää niiden naisten kurjuudesta, joita alistetaan uskonnon nimessä heidän omissa kodeissaan. Pitääkö ihmisen joutua itse pahoinpidellyksi, raiskatuksi, sisälle lukituksi ja alistetuksi, jotta hän voisi eläytyä toisen asemaan? Eikö ole tekopyhää puolustella tai suvaita näitä käytäntöjä, jos itse nauttii vapaana ihmiskunnan edistyksestä?”

Anu Silfverberg: Äitikortti. Kirjoituksia lisääntymisestä
Teos, 2013

En erityisesti vaikuttunut tammikuussa lukemastani Silfverbergin novellikokoelmasta. Otin silti hänen viimeisimmän esseekokoelman kirjastosta matkaani, koska asiaproosan Silfverberg taitaa paremmin. Ensimmäinen esseekokoelma Luonto pakastimessa (Teos, 2011) oli kelpo, vaikka Silfverbergin toimittajuus leimasikin kirjaa: se valahti mielestäni nopeasti kuin aikakauslehti, enkä muista siitä puolitoista vuotta myöhemmin paljonkaan. Silfverbergin tyyli oli kirjassa yksitasoinen, ja sen takia tekstit sulautuivat mielessäni yhdeksi isoksi kolumnimassaksi. Hyväksi sellaiseksi tosin. (Huono sellainen: Kaarina Hazardin Kontallaan. Jätin sen kesken 50 sivun paikkeilla. Kirjaksi paisutettu vihaisten kolumnien röykkiö ei varsinaisesti ole houkutteleva ajatus.)

Äitikortti on parempi teos. Silfverberg on löytänyt ärhäkän toimittajatyylinsä kaveriksi esseististä osaamista ja syvyyttä. Yhden aihepiirin ympärillä pysyminen tuntuu toimivan. Silfverberg saa avattua äitiyttä monesta eri kulmasta ja kuvattua laajasti siihen liittyviä ajatuksia ja kokemuksia.

Kokoelman avaava ”Ihmisen lisääntymisestä” on helposti Silfverbergin paras kirjoittama essee. Siinä hän saa puhallettua henkeä melko simppeliin oivallukseen siitä, kuinka ruumiiseen pitäisi oppia suhtautumaan ystävänä eikä vihollisena. Silfverberg aloittaa kuvaamalla nuoruuden seksivalistusta ja siihen liittynyttä raskauksilla pelottelua. Siitä hän päätyy lapsentekoon, josta muodostuu maaninen projekti; hän on alkanut ”yrittäjäksi”, mistä ei voi enää perääntyä. Lopulta hän oivaltaa ruumiillisuuden rajojen hyväksymisen.

Lyhyt kuvaukseni tekstistä ei tee sille oikeutta. Kompositio on täsmällinen, ja Silfverberg ohjailee lukijaa kokemustensa matkassa taidokkaasti.

Muita kohokohtia ovat Silfverbergin oivaltavat kirjoitukset modernin äitiyden piilokonservatismista. Äitiydestä kokopäivätyötä tekevät naiset sulkevat itsensä kodin piiriin täydellisyyden tavoittelussaan ja samalla työntävät isiä pois. ”Äitiskeneä” tuntemattomana Silfverbergin ärtynyt ihmettely sen äärellä on kiinnostavaa ja viihdyttävää luettavaa. Äitiyteen suhtaudutaan selvästi kiihkotuntoisesti, ja Silfverbergin toiveet maltillisesta suhtautumisesta siihen tuntuvat perustelluilta.

Unni Drougge: Penetraatio
Bazar Kustannus Oy, 2007 (alkuperäinen 2006)

Esseeromaani on melko epätarkka ilmaisu, mutta karkeasti sillä voisi tarkoittaa romaaneja, jotka keskittyvät ajattelemiseen tarinankerronnan kustannuksella. Kirjailijaa ei kiinnosta niinkään uskottavat henkilöhahmot ja heidän väliset suhteet kuin ajatusten jakaminen heidän suillaan.

Thomas Bernhard on tyylipuhtain esimerkki esseeromaanikirjailijasta. Bernhardin avainromaaneissa seurataan kulttuurisesti sivistyneiden miesten vihaista ajatuksenjuoksua ympäröivän maailman matalamielisyydestä. Suomessa Tommi Melender on seurannut Bernhardin jäljissä melko pastissinomaisesti.

Genre on melko miehinen, ja molempien mainittujen kirjoissa on häivähdys naisvihasta, tai ainakin ylitsevuotavaa ukkomaisuutta. Siksikin ruotsalaisen Unni Drouggen Penetraatio tuntuu riemastuttavalta löydöltä. Teos istuu sujuvasti esseeromaanien kaanoniin: se on vihainen kirja seksuaalisuudesta ja sukupuolesta, joka on samanaikaisesti sivistynyt ja tarkkanäköinen että pulp-henkinen provokaatio.

Kirjan päähenkilö on taiteilija Maximilian Frisk, joka on luonut uransa tekemällä provokatiivisia performansseja. Friskiä voisi huoletta kutsua naistenvihaajaksi: hän inhoaa konformistisena pitämäänsä, tunnepuhetta suoltavaa tyttöystäväänsä. Kirjan alussa tyttöystävä tulee raiskatuksi, eikä Frisk välitä muusta kuin että tyttöystävä näyttää raiskattuna kauniilta. Frisk ei usko että naisista olisi oikeiksi taiteilijoiksi. Frisk halveksii äitiään, joka on elänyt elämänsä sikamiesten talutushihnassa.

Frisk alkaa kuitenkin pohtia sukupuolirooleja, ja lukee esimerkiksi Foucault’n Seksuaalisuuden historian. Hiljalleen Frisk ymmärtää, kuinka suuri valta peniksellä on: se johdattaa miehen toimia, ja sillä mies alistaa naisia.

Sen takia Frisk järjestää performanssin, jossa leikkaa peniksensä irti. Koko maailma kuohuu, ja mediamylläkkä tapahtuman ympärillä ei ota laantuakseen. Peniksen leikkaaminen irti nähdään merkityksellisenä tekona monesta eri kulmasta. Ilman penistä Friskin kokemusmaailmakin muuttuu.

Penetraatiossa on kaikki vihaisen esseeromaanin ainekset. Se on säälimättömän kriittinen kaikkia kohtaan. Friskin kolkolla äänellä Drougge kritisoi myös naisia, jotka antautuvat rakkaudelle ja sietävät miehiltä mitä vain haaveidensa täyttymisen nimissä. Vuolas naiskriittisyys luultavasti on estänyt kirjaa muodostumasta feminismin merkkiteokseksi, vaikka se sellainen selvästi on.

Kirjasta tulee mieleen toinen feministinen pulp-teos, Gillian Flynnin Kiltti tyttö. Molempia leimaa halu tehdä feministisesti kantaaottavaa viihdettä, joka ei kuitenkaan pitäydy aatteen ajamisessa vaan irtautuu siitä sanoakseen jotain kierompaa. Flynn halusi laajentaa viihteen naiskuvaa luomalla naispsykopaatin, joka on kuin luotu validoimaan miesten pelkoja naisten manipulaatiokyvyistä. Kirjan päähenkilö Amy osoittaa, että miehiltä ei pidä sietää rimojen alittamista. Molemmissa kirjoissa sekä ollaan feministisiä että pyritään leikkimään sukupuolikysymysten peloilla ja rumilla aspekteilla, joista on vaikea sanoa mitään korrektia.

Zadie Smith: Changing My Mind. Occasional Essays
Penguin Books, 2009

Zadie Smithin ääni esseistinä on parhaimmillaan rento ja taidokkaasti eri rekisterien välillä hyppivä: korkeakirjallista, vitsikästä, henkilökohtaista, täsmällistä asiaproosaa. Parhaimmillaan Smith on esimerkiksi kirjoittaessaan edesmenneestä isästään ja brittikomediasta, joka oli isä-tytär-suhteen koossa pitävä liima. Siinä kulttuurikritiikki ja muistelmallisuus yhdistyvät tavalla, jota kovin moni kulttuuritoimittaja ja -esseisti yrittää siinä onnistumatta.

Samoin Smithin yhden syksyn aikana kirjoittamat elokuva-arviot ovat hienoja: Smith suhtautuu koko kriitikon työhön äimistellen, ja esittää kriitikkoa esittävää kirjailijaa. Smith välttää suurimman osan kriitikkokliseistä ja kirjoittaa elokuvista jutustelevassa sävyssä. Varsinainen kritiikki on samalla oivaltavampaa kuin suurimmalla osalla varsinaisista kriitikoista – pitkälti koska Smith osaa kirjoittaa ja kriitikot eivät.

Vähemmän kiinnostavia esseitä ovat alkupuolen kirjallisuusaiheiset, joissa Smithin tyyli jähmettyy usein kuivan referoivaksi. En saanut paljoa irti esseistä, jotka käsittelivät kirjoja, joita en ollut lukenut. Niissä teksti on sävyltään ja sanastoltaan kinkkisempää brittienglantia, josta sain huonommin otteen. Smith ei saa annettua kirjoista kattavaa kuvaa niitä lukemattomalle. Kokoelman päättävä David Foster Wallacen Brief Interviews with Hideous Meniä käsittelevä essee oli kirjallisuusteksteistä suosikkini, pitkälti koska se oli ainoa käsitelty kirja jonka olin lukenut.

Ron Burgundy: Let Me Off at the Top! My Classy Life and Other Musings
Crown Archetype, 2013

Will Ferrellin kirja Uutisankkuri: Ron Burgundyn legendan nimihenkilön äänellä on paikoin hauska, mutta suurimmalta osin elokuvan vitsien toisintoa. Välillä kirjassa äidytään herkullisen absurdiksi, esimerkiksi Burgundyn lapsuutta öljy-yhtiön omistamassa pikkukylässä kuvatessa, mutta sen ulkopuolella teksti on pitkälti samaa vanhaa seksistimiehen itsetiedottomuudella pelailua. Naurahdin ja hymähdin jokusen kerran. Luin lähinnä koska tuli vastaan liki ilmaiseksi ja huumorikirjallisuus on kuningaslaji.

Jukka Laajarinne: Tiloissa. Esseitä
Atena Kustannus, 2016

Jukka Laajarinteen tiloja käsittelevä esseekirja on hyvä osoitus siitä, kuinka tietyssä teemassa tiukasti pysyminen voi olla esseekokoelmalle haitallistakin. Vaikka Laajarinne avaa esimerkiksi tilakäsityksiä eri kulttuureissa, kaupunkisuunnittelua ja matkailua kiinnostavasti, alkaa kokoelma puuduttaa. Esseet on kirjoitettu tismalleen samassa asiaproosasävyssä, ja ne kestävät melko vakiona pari–kolmekymmentä sivua. Monissakin teemoissa napakampi käsittely olisi ollut perusteltu. Aiheen kiinnostaessa (etenkin kaupunkiympäristön pohdinnat) stimuloivaa luettavaa, muuten vähän ohi soljahtelevaa.

Miia Toivio: Loistaen olet
Teos, 2007

Kauhistuttavin ajatus kirjapäiväkirjan pitämisessä oli, että se pakottaa minut kirjoittamaan runokirjoista. Olen pyöritellyt silmiäni lukiessani runokritiikkejä, jotka tuntuvat kriitikoiden yrityksiltä osoittaa olevansa samalla aaltopituudella kirjailijan kanssa, saaneensa teemoista kiinni ja osaavansa itse kirjoittaa hieman runollisesti. Kovin harvoin varsinaisesti sanotaan mitään, kunhan vain leijaillaan ja esitellään teemoja.

Ylenkatsomiseni keskeltä olen miettinyt, miten itse oikein kirjoittaisin runokirjoista. Kaipaan ilmeisesti konkreettisempaa runokritiikkiä, mutta harvoin minulla itsellänikään on konkreettisia ajatuksia runokirjoista. Joskus luin runokirjoja yrittäen maanisesti ”purkaa” niitä, mikä on lukutapana paikoin tyydyttävä mutta usein hidas ja rasittava ja runon ”sielun” menettävä.

Sittemmin olen opetellut lukemaan rennommin ja pyrkinyt ensisijaisesti uppoutumaan. Pohdin tarkemmin lähinnä niitä runoja, jotka herättävät minussa jotain erityisiä tuntemuksia tai ajatuksia. Harvoin osaan tai edes haluan muotoilla kovin tarkasti mitä ne herättävät. Pelkkä yritys tuntuu banalisoivalta, ja siksi osin ymmärränkin, miksi runokritiikeissä pysytelläänkin eteerisellä tasolla. Sellaista vain tyypillisesti ei ole kiinnostava lukea.

Miia Toivion kokoelman löysin kirjaston poistohyllystä. Olin kaivannut jotain runoutta, josta minulla ei olisi mitään ennakkokäsityksiä, eikä Toivio ollut tuttu.

Luin kokoelmaa keväisessä iltapäiväbussissa takaisin kotiin ja hurmaannuin. Kokoelman johdantorunossa on vetävä poljento ja melodisuutta, johon en nykyrunoutta lukiessa ole useinkaan törmännyt. Runo on kirjoitettu toisen persoonan imperatiivissa, mikä on ratkaisuna parhaimmillaan aidosti iskevä ja huonoimmillaan banaali.

Poimi omat silmät pois taivaan parketilta.
Jos osaat, rakenna laitteita. Sano niitä koneiksi ja astu itse
sisään, vedä naruista. Ole yksi katsojista. Naura.
Narahda. Avaa naamion solki ja anna pimeyden loistaa.

Hurmaantumiseni ei jatkunut kauaa. Ehkä olin enemmänkin innoissaan uudesta löydöstäni ja siitä, että ylipäätään luin sen tyylistä runoutta pitkästä aikaa. Jossain vaiheessa Toivion pehmeä vokaalivetoisuus alkoi tuntua maneerimaiselta ja se ajoi modernimpien piirteiden päältä. Säkeet soljahtelivat ohitseni.

Loistaen olet jälkeä, loistan olet metsää, loistaen olet mutta
vihreäksi virrata odota,
toivo paluuta ja katsetta vihreänä,
toivo yhdessä sinun metsää joka olen,
sinun metsäsi mykkä toivo, sinun metsäsi pyhä yhdessä,
sinun metsäsi loistaen virrassa

Toivion pehmeä romanttisuus on välillä latteaa (”Sydämeni laulu on murusina metsässä”) ja seassa on myös modernin runouden tyylikliseitä, mutta stimuloivia hetkiä on silti seassa siellä täällä.

Tuon tarkemmin en kokemuksiani osaa ilmaista. Runoista kirjoittaminen on hankalaa – etenkin jos sen lykkää parin kuukauden päähän kokoelman lukemisesta. En koe osaavani sanoa kokoelman ”teemoista” varsinaisesti mitään.

Ehkä pitäisikin leijailla kirjan mukana.

Helmikuun lukupäiväkirja

Tammikuun proosaputken jälkeen keskityin tietokirjallisuuteen.

Martha C. Nussbaum: Talouskasvua tärkeämpää. Miksi demokratia tarvitsee humanistista sivistystä
Gaudeamus, 2011

Yhdysvaltalaisfilosofi Martha Nussbaumin puheenvuoro humanistisen sivistyksen ja yliopisto-opetuksen puolesta on tarkkanäköinen ja hyvin valikoiduilla esimerkeillä perusteltu. Kirjaa lukiessani huomasin, kuinka olen olosuhteiden vuoksi jollain tasolla sisäistänyt häpeilevän ajatuksen humanistisista opeista riippakivenä. Puhetta tuottavuudesta ja realiteeteista ei pääse karkuun, mikä hiljalleen saa omat historiallisesti melko tavanomaiset näkemykset (eli ”humanistinen sivistys on hyödyllistä”) vaikuttelemaan haihattelevalta idealismilta.

Nussbaum löytää paljon kasvatuksellisia syitä, minkä takia humanistiset tieteet ovat tärkeitä. Hän nostaa perusteluksi myös sellaisen usein unohdettavan itsestäänselvyyden, että demokraattinen yhteiskunta tarvitsee kansalaisia, jotka osaavat ajatella kriittisesti ja pystyvät kyseenalaistamaan asioita. Teknistä osaamista kehittämällä ne taidot eivät ei kehity.

Kirja ei varsinaisesti antanut paljon uusia ajatuksia humanistisista tieteistä, vaikka eri kasvatusteorioiden läpikäynti olikin uutta. Olen itse jo aikaisemmin valmiiksi niellyt koukun humanististen tieteiden tärkeydestä, minkä vuoksi kirja oli minulle lähinnä keino perspektiivin palauttamiseen. Uskovalle saarnaamista siis.

Tero Tähtinen: Katmandun unet
Savukeidas, 2011

Tero Tähtisestä tulee esseekokoelman perusteella kuva maailmanmatkaajana, jonka seurasta en välttämättä nauttisi. Tähtinen saarnaa itämaisen filosofian ja uskonnollisuuden ylivertaisuudesta vimmaisella käännytystarpeella – mikä on tietty aavistuksen ironista, kun näkemysten pohjana on tyyneyttä ja egosta irrottautumista korostava ajattelu. Joskus näkemykset ovat kiinnostavia, mutta tosikkous ja kritiikittömyys kaupattavia ajatuksia kohtaan rasittavat.

Nimiessee on pitkä kuvaus Nepalin pääkaupungista. Paikoin Tähtinen saa kuvattua Katmandun kauneutta eläväisesti. Välillä taas läpi puskee ”travellaajan” yritykset osoittaa oma yhteenkuuluvuutensa paikan kanssa. Tärkeä keino tähän on erottaa itsensä länsimaisesta keskiluokkaisesta ”turistikarjasta”, joka tunkeilee alueella mistään mitään. He ihastelevat ”paikallisten suloista yksinkertaisuutta mutta – – ovat täysin sokeita heidän jokapäiväisille kärsimyksilleen”. Tähtinen kuvaa kokemuksiaan järjestössä, joka auttoi katulapsia kaupungissa, mutta sen syvällisempää analyysiä paikan kurjuuksista hän ei itse tarjoa. Tähtinen sen sijaan ihastelee nepalilaisten kokonaisvaltaista hymyilyä, joka ”tuntuu kumpuavan jostakin ihmisen paljon sisäisemmästä, perustavaa laatua olevasta sielullisesta valoisuudesta käsin”. Tähtinen meinaa itsekin välillä lipsahtaa eksotisoinnin puolelle.

Useassa esseessä Tähtinen myös kritisoi kristinuskoa ja tieteellistä maailmankuvaa. Näiden välistä suhdetta käsittelevä ”Kristinusko 2.0” on nappisuoritus. Se on toistaiseksi paras suomeksi lukemani esitys siitä, kuinka kristillisyyden ja tieteellisyyden välille esitetty sotatila on lähinnä tieteentekijöiden parin vuosisadan takaista propagandaa, jolle ei ole perusteluita. Modernilla tieteellä on enemmän yhteistä kuin eroja kristinuskon kanssa. Molemmat esimerkiksi jakavat käsityksen maailmasta kehitystarinana ja materiaalisena. Tieteet myös kehittyivät kristinuskon huomassa; pitkälti koska teologeilla oli yliote sivistykseen ja tietoon keskiajalla.

Tähtisen käsitykset kristinuskosta ja tieteellisyydeltä tuntuvat monelta osin tietoisen kärjistetyiltä antagonisteilta hänen itämaiselle henkisyydelleen. Vastakkainasettelu on kovin tuttu, ja vaikka Tähtinen tuntee kritiikkinsä kohteet ja kritisoi johdonmukaisesti ja hyvin perustellen, on kirja monin paikoin hyvin yksioikoista ja ennalta-arvattavaa luettavaa.

Joka tapauksessa nautin kirjasta lukemisesta enemmän kuin en. Tietämykseni idän uskonnoista on ohutta, joten lisätieto sen suhteen oli tervetullutta. Samoin Tähtisen essee Gary Snyderista ja luonnonsuojelusta oli varsin mukavaa luettavaa, vaikka ajoittaiset Matti Mäkelä -pastissit eräretkeilystä olivatkin puuduttavia.

Bob Mehr: Trouble Boys. The True Story of the Replacements
2016, Da Capo Press

Yhdysvaltalaisen indierockin klassikosta The Replacementsista puhuttaessa tyypillisesti surkutellaan, kuinka yhtyeestä ei koskaan tullut niin iso kuin siitä olisi pitänyt tulla. Esimerkiksi aikalainen R.E.M. kasvoi yhdeksi maailman suurimmista yhtyeistä (mikä ärsytti laulaja-lauluntekijä Paul Westerbergiä). Bob Mehrin tyhjentävän perusteellinen ja vetävästi kirjoitettu biografia kuitenkin osoittaa, kuinka hämmästyttävää on, että yhtyeestä ylipäänsä tuli niin iso kuin siitä tulikin. Koko bändin historiaa leimasi runsas päihteiden käyttö ja maaninen halu pilata kaikki tärkeät hetket. Jos yleisössä oli kiinnostuneen levy-yhtiön edustajia, keikka äityi yhdeksi katastrofeista, joista The Replacements tunnetaan: yhtye alkoi tapella lavalla, soittaa country-covereita tai tahallaan huonosti ja haastaa riitaa yleisön kanssa. Yhtyeen vastahankaisuus oli hallitsematonta, ja tulilinjalle joutuivat ennen kaikkea ne ihmiset, joiden suurin virhe oli välittää yhtyeestä ja haluta tehdä siitä isompi. Alkuperäisen managerin Peter Jespersonin kohtelu on tästä hyvä esimerkki.

Yhtyeen pahansuovista ja järjettömistä tempuista lukeminen muuttaa kuvaa yhtyeestä: enää siihen ei voi suhtautua rentona pikkukaupungin retkueena, joka syystä oirehtivat sielutonta musiikkimaailmaa ja suursuosiota vastaan, mutta jonka jäsenet olivat pohjimmiltaan sielukkaita ja samaistuttavia tyyppejä. Pikkukaupunkilaisuus näyttäytyikin lähinnä yläastemaisessa ”me vastaan te” -asenteessa.

Paul Westerbergin empaattiset kappaleet kasvukivuista ja ulkopuolisuudesta alkavat myös tuntua erilaiselta, kun Westerberg paljastuu häijyksi juopoksi, joka osaa tuhota toisen itsetunnon muutamalla lauseella sille päälle sattuessaan.

Vastahankaisuuden vuoksi yhtyeen kultakauden levyt – Let It Be (1984), Tim (1985) ja Pleased to Meet Me (1987) – eivät nousseet edes pieniksi hiteiksi. Kun yhtye tosissaan haki kaupallista suosiota vuoden 1989 levyllä Don’t Tell a Soul (joka ylituotannostaan huolimatta on paikoin kelpo levy), eivät ovet menestykseen avautuneet. Hetki oli mennyt ohi. Yhtye hiipui, ja jäsenet viettivät seuraavat kymmenen vuotta ja rapiat hiljaiseloa. Westerberg julkaisi soololevyjä, jotka sisältävät mainioita biisejä, mutta toisin kuin voisi luulla, Westerbergin tasokas laulunkirjoittaminen yksinään ei riittänyt erinomaisiin levyihin. Soolouran hiivuttua Westerberg vietti siviilielämää ja seurasi, kun hänen tyylinsä lainanneet vähemmän lahjakkaat artistit (kuten Green Day) nousivat suurmenestykseen. Hiljalleen maine kulttiklassikkona voimistui ja yhtye teki paluun vuonna 2013.

Kirjan tärkein sisältö koskee 1987 poispotkittua kitaristi Bob Stinsonia, jonka hautajaisilla kirja alkaa. Stinson tuli biologisen isänsä hylkäämäksi ja isäpuolen seksuaalisesti hyväksikäyttämäksi. Stinsonilla oli koko elämänsä ajan ongelmia päihteiden ja mielenterveyden kanssa, ja maaninen käytös oli liikaa jopa siitä tunnetulle yhtyeelle. Loppuelämänsä pahasti addiktoitunut Stinson vietti yhä pahemmassa huumekoukussa, kunnes 35-vuotiaana sydän petti. Stinson koki sen kohtalon, johon jäsenten kotitausta, rockelämä ja minnesotalainen juomakulttuuri lopulta johtavat. Muut pääsivät onnekseen irti.

Kaisa Herne: Mitä oikeudenmukaisuus on?
2012, Gaudeamus

Valtio-opin professori Kaisa Herne esittelee kirjassa tiiviisti oikeudenmukaisuuden teorioita. Esiteltäviä teorioita ovat utilitarismin eri muodot, John Rawlsin oikeudenmukaisuusteoria, Amartya Senin ja Martha Nussbaumin toimintakykynäkemykset, sattuma-egalitarismi sekä T.M. Scanlonin teoria. Herne käy läpi teorioiden pääkohdat ja niistä käytyä keskustelua.

Olin aluksi skeptinen kirjaa kohtaan, sillä Herneen artikkeli John Rawlsin filosofia -artikkelikokoelmassa oli rakenteeltaan oudon poukkoileva siihen nähden, että Herne vain esitteli Rawlsin teorian perusajatuksia. Artikkeliin verrattuna Mitä oikeudenmukaisuus on? on johdonmukainen esitys.

Kirja kuitenkin jumittuu melko värittömään yleisreferointiin, ja vertailevaa otetta ja esimerkkejä elävästä elämästä on niukasti. Kaunokirjallisia viittauksia on muutama. Kattavasti nimetyssä yleisteoksessa olisi mielestäni varaa laajempien näkemysten esittämiseen ja voimakkaampaan omaan panokseen. Vaikka luinkin kirjan teorioiden vuoksi ja niiltä osin se ei ollut pettymys, en osaa pitää kirjaa puhuttelevana lukemisena, joka vastaisi otsikkonsa kysymykseen.

Kirjaa vaivasivat myös lukuisat huolimattomuusvirheet. Kirjallisuusluettelosta esimerkiksi puuttui joitakin tekstissä mainittuja teoksia, ja kirjoitusvirheitä oli runsaasti. Kielikin oli huolittelematonta.

Peter Englund: Hiljaisuuden historia
2004, WSOY

Ruotsalaishistorioitsija Peter Englundin Hiljaisuuden historiassa on kourallinen erinomaisia esseitä, jotka on kirjoitettu kaunokirjailijan eikä historioitsijan otteella. Kirjassa on myös toinen kourallinen esseitä, jotka ovat hajanaisesti kiemurtelevia, kielellisesti löysiä ja oivalluksiltaan ei niin kiinnostavia.

Ensimmäiseen joukkoon lukeutuu esimerkiksi nimiessee, joka on kaunis pohdiskelu äänimaiseman muuttumisesta viime vuosisatoina. Ruuhkabussissa sen lukeminen herätti kuulemaan ne kovat äänet, joita vuorotellen joko juuri ja juuri sietää tai pakenee musiikilla. Samoin ruumiillisuutta ja kauneusihanteiden muutoksia käsittelevä essee kuvaa johdonmukaisesti, kuinka mielivaltaisesti naisvartaloihanteet vaihtelevat ajan saatossa. Englund esittelee joitakin ihanteiden vaihtelusta esitettyjä teorioita, mutta mikään ei selitä muutoksia tyhjentävästi.

Pienten esineiden, kuten hammasharjan, paperiliittimen, silmälasien tai ruuvimeisselin historioista kertovat esseet taas tuntuvat poukkoilevilta ja yksioikoisilta, eikä niistä löydy niin suuria näkemyksiä ja oivalluksia elämästä kuin Englund tuntuu ajattelevan.

Kirjan kieli tuntui muuttuvan yhä löysemmäksi, mitä pidemmälle luin. Pitkin kirjaa Englund (tai suomentaja) yhdistelee lauseita toisiinsa pilkulla ilman sidesanoja, myös päälauseita. Tyyli on pidemmän päälle rasittava ja toimii korkeintaan joskus kaunokirjallisuudessa, jos haetaan hengästynyttä rytmiä. (Sitä tosin käytetään aivan liikaa kotimaisissa kirjoissa.) Englundin tekstit ratkaisu saa usein tuntumaan rytmittömiltä. Se on harmillista, sillä kieli on muuten aika eläväistä.

Oman panoksensa soppaan lyö suomentaja, joka kääntää välillä ällistyttävän koukeroisen tuntoisesti. En tiedä millaista alkuteksti on, mutta suomentaja ei ainakaan tee monien virkkeiden hahmottamisesta helpompaa. Englundilla on ilmeisesti omintakeinen tyyli, jonka säilyttäminen saattaa olla hankalaa, mutta suomentajan työ tuntuu huolimattomalta. Sen huomaa lukuisista lyöntivirheistäkin.

Tammikuun lukupäiväkirja

Olen pitänyt usean vuoden ajan kirjaa lukemisistani, mutta en ole julkaissut niitä. En ole kovin rutinoitunut kirjoista kirjoittamiseen, ja kirjallinen sivistykseni on monelta osin ohutta. Tietokirjallisuudesta ja esseistiikasta kirjoittamisen hallitsen jotenkin, koska ajatuksiin on helppo tarttua, mutta proosasta kirjoittaminen on paikoin vaikeaa. En ole ikinä ollut fanaattinen kertomakirjallisuuden lukija, vaikka suurimman osan elämästäni olen ainakin jotain lukenut. Lapsena lukeminen jäi usein muiden puuhien, kuten videopelien ja musiikin harrastamisen varjoon. Kun kirjallinen innostus iski kunnolla, kiinnostuin voimakkaammin esseistiikasta ja tietokirjallisuudesta.

Mikäpä siis parempi tapa aloittaa lukupäiväkirjan pitäminen kuin pelkkää proosaa sisältäneellä kuukaudella. Koska opinnot edellyttävät nyt niin paljon intensiivistä tieteellistä lukemista, halusin vastapainoksi lukea vapaa-ajalla jotain kevyempää. Ensin luin muutamia hyllyssä odottaneita kirjoja. Kun huomasin käynnissä olevan putki suomalaisista nykykirjailijoista, päätin jatkaa sitä.

Keskityin etenkin naisten kirjoittamiin kirjoihin. Goodreads-tilin avaaminen paljasti, kuinka ikävä vääristymä jakaumassa oli; noin neljäsosa lukemistani oli naisten kirjoittamia. (Ajallinen, maantieteellinen ja etninen jakauma on sitäkin nolompi.) Jatkossa on tarkoitus lukea kokonaisuudessaan laaja-alaisemmin.

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät
Kustannusosakeyhtiö Tammi, 2014

Kirjoitus kirjasta.

Inka Nousiainen: Kirkkaat päivät ja ilta
Siltala, 2013

Olen vuosien varrella lukenut muutaman Nousiaisen romaanin. Paikoin olen nauttinut niistä, mutta yleinen keveys, söpöilevä ote ja ajatusten puute tekevät kirjoista helposti unohdettavia. Kirjoissa ei oikein tapahdu mitään, vaan modernit kaupunkilaiset keskittyvät miettimään maailman kivoja pieniä yksityiskohtia ja potemaan ihmissuhdekriisejään.

Kirkkaat päivät ja ilta poikkeaa aikaisemmista sijoittumalla ensisijaisesti vuoden 1938 Suomeen. Nuori Iida muuttaa pikkupitäjään opettajaksi ja rakastuu Eliakseen. Nousiaisen haaveilevien hahmojen siirtäminen sellaisenaan menneisyyteen tuntuu paikoin vieraannuttavalta, mutta pääasiassa ajankuva tuntuu uskottavalta. Menneen lisäksi liikutaan nykyhetkessä, jossa palomies saa kuulla tulevansa isäksi. Palomies kohtaa iäkkään Edlan, Iidan siskon, jonka luona alkaa käydä. Mies näyttää aivan Eliakselta, joka kuoli sodassa. Tämä on tarinoiden suuri yhteys.

Kirja kuvaa eniten Iidan elämää opettajana ja poissa viipyilevän Eliaksen kaipuuta. Kirja on pitkälti vain haikailua ja arkea. Elias lähtee toistuvasti pois, koska ei osaa muuta. Ja sen jälkeen hän on poissa sodan takia. Nousiaisen kieli tuntuu täsmällisemmältä ja ilmaisuvoimaisemmalta kuin aikaisemmissa kirjoissa, mutta taas kerran lukukokemus tuntuu hataralta.

Rosa Liksom: Tyhjän tien paratiisit
WSOY, 1993 (alkuperäinen 1989)

Rosa Liksomin novellikokoelma koostuu muutaman pokkarisivun mittaisista groteskeista ja shokeeraamisenhaluisista pyrähdyksistä ja tilannekuvista, joiden taustalta tuntuu kuitenkin löytyvän aidon tuntuisia hahmoja. Monet novelleista pyörivät juopottelun, seksin ja väkivallan parissa. Ihmiset ovat ikäviä ja pelottavia ja outoja. Lähimmät referenssini kirjalle ovat Anni Sumarin runojen seksuaalisuus ja Sam Pinkin väkivaltasanailu.

Joissakin novelleissa Liksom kääntyy ennalta-arvattavasti väkivaltaan shokeeratakseen. Tällaisia novelleja on pieni kourallinen, ja ne latistavat muuten hienoa kokoelmaa. Mutta verrattuna tavanomaiseen romaaniin, johon varmasti mahtuu vähintäänkin yhtä iso määrä keskinkertaisia tai turhia sivuja, on kokoelma suurimmalta osin täyttä laatua.

Rosa Liksom: Hytti nro 6
WSOY, 2011

Nuoren tytön junamatka Trans-Siperian radalla on täysi tunnelmapala, maisemankuvauksen nappisuoritus, tyylikäs ja itsensä hitaasti lukemaan pakottava kirja. Laitoin itseni näkemään mielessäni kaikki adjektiivijuoksutukset, ja se oli sen arvoista. Hytti nro 6:n maalaileva kieli tuntuu vangitsevan venäläisen sielunmaiseman jokaisella peräkkäin ladotulla yksityiskohdalla. Maisemien kuvaus ei tunnu pakolliselta pahalta tunnelman luomiseksi, vaan koko kirjan ytimeltä.

Maisemankuvauksen ohessa Liksom antaa (novellikokoelmasta tutun) rujoudentajunsa näkyä venäläisessä miehessä, joka on karkeudessaan monisyinen, eli hyvä kuva venäläisyydestä. Tyttöä Liksom kuvaa pääasiassa vain hänen tekojensa kautta, mikä on rohkea ratkaisu näkökulmahenkilön kohdalla käytettäväksi. Tytön historia valottuu hiljakseen, ja vaikka tyttö jääkin pääasiassa etäiseksi, avautuu riittävä kuva nuoresta optimistista uudessa ympäristössä. Liksom antaa maisemien ja kulttuurin vyöryä päälle, mikä parhaimmillaan saa ihmisen unohtamaan itsensä. Se tuntuu raikkaalta ylipsykologisten romaanien rinnalla.

Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta
Gummerus kustannus, 2015

Tämä oli yllättävän hyvä. Luulin, että olisin pitänyt kirjaa tylsämielisenä yliopistokirjallisuutena, jossa kaikki on korostetun tiedollista ja teennäistä. Sen sijaan Iida Rauma käsittelee matematiikkaa ja luonnonlakeja kiinnostavasti autistipäähenkilönsä Erikan maailmankuvana. Rauma kirjoittaa rationaalisen ja vähemmän rationaalisten maailmankuvien kohtaamisista luontevasti. Ote on pääasiassa avoimen kiinnostunut, ja Rauma osaa muotoilla tieteellisiä kiistoja vetävään muotoon.

Suurimmat ongelmat kirjassa olivat liian moniaalle venyvät kiinnostuksenkohteet ja liika pituus. Vaikka pidinkin transmies Tuovista hahmona, menettää kirja puhtinsa keskivaiheilla tämän tullessa mukaan. Rauma saarnaa Tuovin suulla ekokatastrofista puuduttavasti. Parasta hahmossa oli se luontevuus, jolla Rauma käsitteli tämän transsukupuolisuuden. Sosiaaliset kysymykset Rauma käsitteleekin taidokkaasti. Vammaisuus nousee esille Erikan kehitysvammaisessa Emilia-siskossa. Teeman parissa Rauma ei tunnu saarnaavalta vaan luontevan empaattiselta.

George Saunders: Sotapuiston perikato
Siltala, 2016 (alkuperäinen 1996)

Eniten minua hämmentää George Saundersin novelleissa se, kuinka rohkeasti ja usein taidokkaasti Saunders hyppii eri tyylien ja rekisterien välillä. Usein novelleissa on sarkastinen ja ivaileva, ruma ja masentava sekä pateettinen ote – joko vuorotellen tai useampaa samanaikaisesti. Tyylillinen vaihtelevuus melko lyhyiden novellien sisällä on melkoista taituruutta, vaikka aivan joka kerta tyylinvaihdokset eivät tuntuneet toimivan täysin; osasin odottaa etenkin tunteikkaita empatian puolustuksia lopuksi. Mutta välillä niitä tulikin kesken novellin, hienovaraisesti eri paikkoihin sijoitettuna. Se oli hämmentävää ja yllättävää. Välillä temppuilusta tuli briljeeraava olo, mutta sivuutin sen ja keskityin iloitsemaan Saundersin täsmällisestä ja ripeästä tyylistä; moni romaanikirjailija saisi ottaa mallia.

Minua hämmensi myös se, kuinka Saundersin kirjoittaminen, joka päällisin puolin on hyvin juonivetoista ja ”taloudellista”, pystyy olemaan paikoin niin taitavaa ja omaperäistä. Ehkä se on ennen kaikkea Saundersin sisällöllisen osaamisen ansiota: hänen kuvaamansa yrityspainajaiset ovat tarkasti kuviteltuja ja sanomaltaan täsmällisiä, vaikka ne kritisoivatkin useita eri tahoja luontevasti samaan aikaan. Saunders kirjoittaa nykyhetken kapitalistista yhteiskuntaa satirisoivia novelleja, jotka eivät kuitenkaan tyhjene allegorioihinsa. Saunders osaa olla vitsikäs ja yhdistää myös yksilön halut ja tarpeet tarinoihinsa.

Lisa Genova: Edelleen Alice
WSOY, 2011 (alkuperäinen 2007)

Tyylillisesti varsin funktionaalinen kirja Alzheimerin taudista. Funktionaalisella tarkoitan, että tyylillä saadaan myytyä pääasiassa juuri ne ajatukset ja tuntemukset ja oivallukset, jotka halutaankin myydä. Tuo on ilmeisesti kiltti tapani sanoa, että kirja ei ollut erityisen kiinnostavasti kirjoitettu. Myötäelin kirjan kanssa, mutta en väitä että olisin varsinaisesti tempautunut mukaan. Kirja on siinä lukuromaanien rajalla, jossa tyylin rajoittuneisuus voisi alkaa rasittaa, jollei sisältö kuitenkin toimisi ja tarjoaisi jotain kiinnostavaa.

Alice esimerkiksi pitää pitkän palopuheen Alzheimerin taudista kärsivien potilaiden paremman kohtelun puolesta. Se voisi olla mautonta, ja ehkä on tässäkin, mutta asiasisällöltään se kuitenkin herätti ajatuksia. Jäin miettimään, miten itse suhtautuisin Alzheimeriin läheisellä, ja pidin läheisen ihmisyyden unohtamista pelottavan mahdollisena vaihtoehtona. Alzheimerin taudista kärsivän kenkiin astuminen – olivat ne kengät sitten vähän tökerön näköiset – tuntui tarpeelliselta.

Anu Silfverberg: He eivät olleet eläimiä
Avain, 2011

En keksi Anu Silfverbergin novellikokoelman kuvaamiseen parempaa adjektiivia kuin ”banaali”. Henkilöhahmot käyttäytyvät psykologisesti käsittämättömästi. Monet ovat hysteerisiä. Novellien rakenteista huokuu yhdysvaltalaisten romaanien ja elokuvien vaikutus. Teemat ja opetukset ovat ilmeisiä ja yksioikoisia. Dialogi tavoittelee puheen murrettua luonnetta, mutta on samanaikaisesti kirjakielistä ja täysin suomalaiseen suuhun sopimatonta. Välillä puheen nuotti on oudon anglistinen. Liki jokaisessa novellissa myös käydään väkinäisesti läpi ihmisten ja eläinten välisiä eroja ja yhtäläisyyksiä – välittämättä siitä, onko se novellin kannalta keskeistä vai ei.

Sama yksioikoinen opettavaisuus huokui myös Silfverbergin esseekokoelmasta Luonto pakastimessa. Emakkohäkissä-novellissa raskaana oleva nainen menee mielenhäiriöön nähtyään kuvan emakosta rautahäkkinsä puristuksissa ja murtautuu hormoni- ja empatiapäissään tilalle ja asettuu samaan asentoon. Avausnovellin elokuvaohjaaja purskahtaa katkeraan ja pikkumaiseen vuodatukseen edesmenneestä isästään, kun saa kuulla että nuorempi pikkuveli sai isältä huomiota. Novelli tuntuu lähinnä kamaridraaman parodialta. Lapsen näkökulmasta kuvattu novelli taas tikahtuu lyyrisyyteensä.

Naisen kotimatkaa kuvanneessa novellissa oli potentiaalia, mutta sekin latistui Silfverbergin käsissä. Nainen äityy hysteeriseksi miehen kävellessä hänen perässään. Silfverbergillä on hyvä pyrkimys kuvata, kuinka eri tavoin miehet ja naiset hahmottavat ympäristöään seksuaalisen väkivallan uhkan takia, mutta Silfverberg tulee takoneeksi teeman kuoliaaksi.

Miina Supinen: Mantelimaa
WSOY, 2015

Miina Supisen Mantelimaa tuo voimakkaasti mieleen George Saundersin. Saunders ei ole ainoa, joka kirjoittaa absurdistista kapitalismikritiikkiä, mutta huvipuistokompleksi, jota johtavat moraalisesti rajoittuneet sikamiehet, ja joissa vähävaraiset ihmiset joutuvat työskentelemään vastoin tahtoaan, on Saundersin novelleista tuttua.

Supisen tyyli on vähemmän poukkoileva, ja läpi kirjan sävy on sama ironisen vitsikäs. Välillä kirja äityy arkiseksi ja junnaavaksi, mutta Supinen kuitenkin pyrkii latomaan käänteitä ja kohtalaisen kiinnostavaa taustoitusta ripeässä tahdissa.

Keskelle lähiön peltoa on rakennettu jouluaiheinen elämyskeskus. Alla on salaisuus, joka kirjan edetessä avautuu hiljalleen – mutta ei kuitenkaan kokonaan. Tyylilajissa on ripaus ”maagista realismia”, mutta elementtien käsittely jää keskeneräiseksi. Kauhu- ja fantasiaelokuvia muistuttava loppu tuntuu hätäiseltä. Lasken kuitenkin kirjan yleiseksi vahvuudeksi ripeyden ja tiiviin luonteen. Sivuja on kolmisensataa, mikä on viihdyttävälle lukuromaanille varsin optimimitta.

Riikka Pulkkinen: Totta
2010, WSOY

Riikka Pulkkisen maailmassa jokainen hahmo liikuttuu samalla tavalla maailman pienistä kauniista detaljeista. Tuntuu että jokainen on jähmettänyt silmiinsä saman eteerisen katseen ja yrittää olla kaunopuheinen ja hämmästynyt maailman kauneudesta joka hetki. Pulkkisen maailmassa harvinaiset ärtymyksen tuntemuksetkin ilmaistaan pilvenkevyillä virkkeillä.

Kirja alkaa kuvaamalla herkästi vanhan naisen kokemuksia kuoleman edessä. Tilanteet vaihtuvat, mutta sama sävy jatkuu läpi kirjan. Se saa lukemisen tuntumaan tukahduttavalta kokemukselta. Kaikki on koskettavaa, minkä vuoksi mikään ei ole. Kuoleman kaltaiset asiat eivät tunnu juuri miltään, koska Pulkkinen kirjoittaa täsmälleen samaan sävyyn monta sataa sivua raitiovaunumatkoista ja kahvilassa istuskelusta.

Hahmoja kohtaan on hankala tuntea mitään, koska hahmoilla ei ole persoonallisuuksia. Jokaisella on vain yksityiskohtaisia tapoja ja mieltymyksiä, jotka eivät eroa muiden hahmojen vastaavista. Kaikki ovat oman söpöilevän indie-elokuvansa päähenkilöitä.

Kirjasta puuttuvat myös kaikki muut tasot kuin henkilökohtainen/ihmissuhteiden taso. Yhteiskunnallista ulottuvuutta Pulkkinen tavoittelee kuvaamalla 1960-luvun hippiliikettä. Varsinaista substanssia siitä on kuitenkin vain vähän, ja se on hahmoille vain identiteettiprojektin ja tunnelmoinnin väline (mikä itse asiassa on ihan pätevä tapa kuvata liikettä).

Totta on hyvä esimerkki keskiluokkaisesta tunnelmointikirjasta, jossa väliä on vain omilla tunteilla. Arki on kauniiden yksityiskohtien juhlaa, Helsinki on hekumallisen kaunis kaupunki ja jokainen hahmo on joko taiteellinen tai ylempää keskiluokkaa. Niukanlainen draama syntyy maailmojen kohtaamisesta. Yhteentörmäys vanhemman sukupolven kanssa esimerkiksi toimii. (Tyttöystäväni kutsuu näitä kirjallisuustieteilijöiden kirjoittamiksi ”menin kotiin ja huomasin että äiti-tytär-suhteet ovat vaikeita” -kirjoiksi.) Arjen kauneuden huomaaminen on joskus hyvä perspektiivi ja voi johtaa oivalluksiin, mutta ainakin tässä kirjassa pelkkä pienten asioiden korottaminen keskiöön sai kaiken tuntumaan vain pieneltä.

Syys–joulukuun elokuvapäiväkirja: The One I Love, Hätä ei lue lakia, The Accountant

bringing-up-baby-12Tulipa katsottua loppuvuodesta vähän ja huonoja elokuvia, joista ei ole paljon mitään sanottavaa. Kriitikonterä alkaa hiipua, kun sitä ei käytä, ja mieli ei rullaa elokuvaa katsoessa samalla voimalla kuin aikaisemmin.

Koko vuosi oli muutenkin huono elokuvavuosi, pitkälti ajanpuutteen, tottumusten muuttumisen, levottomuuden, kirjojen lukemisen ja televisiosarjojen vuoksi. En aivan niele hypetystä televisiosarjojen uudesta ylivertaisuudesta verrattuna elokuviin, koska en ole vielä nähnyt juuri yhtään sarjaa, joka pystyisi samalla tavalla käyttämään kuvia hyödykseen kuin parhaat elokuvat, tai joilla olisi edes sellaista intressiä. Mutta katsomisen arvoisia niistä tietenkin löytyy.

Vuoden aikana tulin katsoneeksi Orange Is the New Blackin kokonaisuudessaan, Girlsin myöhemmät tuotantokaudet (ja aikaisemmatkin uudestaan muistin virkistykseksi), Breaking Badin, ja kasoittain upeaa realityroskaa, josta en kirjoita sen enempää.

Kuukauden suosikkielokuva: Hätä ei lue lakia.

Lue loppuun