Nenäpäivä (2010)

Kirjan luin, kokonaan, vaikka välillä olikin melkoista römplötystä, kun piti sietää murteista väänneltyjä sööttejä uudissanoja, hankalaa se oli. Piti myös sietää maisemienkuvailua, sitäkin, Keravalta Hakaniemeen ja takaisin ja edestakaisin ja edestakaisaamista riitti ja matkalla kuvailun kohteita. Kun sitten kyllästyin lukemiseen, menin pimputtelemaan naapurin ovikelloa, naapuri avasi mutta minä vain kröhäsin ja siinä ryhdittömänä venkoilin, kun huomasin että kommunikaatio ei ole mahdollista, ei minulle, ei naapurille, ei Irmalle, voi Irmaa, surullinen hassu rouva, minä siinä ajattelin ja itku meinasi ihan päästä. Naapuri katseli kummissaan. Sitten se aloitti, Terve, Niin, Mitäs kuuluu, Tuota hnngh, Niin siis mitä, Voi voi voi, En nyt ihan ymmärrä, Voi voi voi sentään, Onko kaikki hyvin, Voi sentään tuota juu on, Ihan oikeasti soitanko ambulanssin. Niin sitä jatkettiin ja kahvit keitettiin ja lopuksi voiettätuotanoinniit vaihdettiin ja omaan taloon palasin, minäkin, kerrostalon yksiöön josta näin Töölönlahden, voi kun on kaunis. Ei siinä sitten mitään tapahtunut, ja vaikka olisikin tapahtunut, juoni, olisin sen jaarittelevalle tyylilleni alistanut ja estänyt etenemästä, katsellut vain asioita miedon empaattisesti, kuin olisin väljähtänyttä kahvia huljutellut suussa ja hymyillyt ujosti ikkunalle. Sellaista se on, empatia, vähän hymyillään ja kohdataan, mutta kommunikaatio on mahdotonta, tuliko selväksi.

Mainokset

Pieni huomio rock-rumpaleista

Olen usein puolustanut kulttuurikontekstiin keskittymistä musiikista kirjoitettaessa siksi, että se on usein mielenkiintoisempaa kuin pelkkä musiikin kuvailu. Musiikkiarvioiden kukkaiset adjektiivilitaniat ja lyriikoiden syväanalyysit tyypillisesti ovat pitkästyttävää luettavaa, ja siksi on parempi keskittyä kirjoittamaan jostain, mistä kirjoittaja osaa sanoa jotain.

Kaipaan silti usein täsmällisempää musiikkiin pureutumista, etenkin koska kirjoittajilla on niin usein ongelmia yksilöidä, miksi musiikki tuottaa juuri tietynlaisen kokemuksen. Monesti kiitetään ja syytetään asioita, joilla ei ole tosiasiallista tekemistä vaikutelmien syntymisen kanssa.

Tämä johtuu monesti siitä, että monet kirjoittajista eivät ole itse soittajia, jolloin sen vaikutuksia ei välttämättä osata tarkastella syvällisesti. En tarkoita, että tausta soittajana tekisi kriitikosta automaattisesti paremman, etenkin koska monet muusikkokriitikot ovat sietämättömän huonoja jälkimmäisessä. Mutta joissakin tilanteissa osaaminen auttaa.

Etenkin rock-musiikissa rumpalien vaikutusta huomataan todella harvoin siihen nähden, kuinka merkittävä se on. Mietin tätä, kun alkuvuodesta ilmestyi kanadalaisen indierock-yhtye The New Pornographersin seitsemäs levy Whiteout Conditions. Levy on ensimmäinen, jossa ei soita alkuperäisrumpali Kurt Dahle. Kuunnellessa ihmettelin, miksi levy kuulosti elottomalta. Ensimmäisenä mieleen tulivat pintapuoliset syyt: levyn tuotanto on elektronisempi ja sample-vetoisempi, ja toinen laulunkirjoittaja Dan Bejar puuttuu. Sitten muistin Dahlen.

Dahlen soitolle tyypillistä oli hieman takapainotteinen ote. Siinä missä punk-rumpali lietsoo bändiä soittamaan nopeammin ja terävämmin, luo Dahlen kaltainen taaksepäin nojaava, shuffle-komppeja hyödyntävä rumpali svengaavan tunnelman. Lisäksi Dahlella oli Keith Moon -henkinen taipumus mielikuvituksellisiin filleihin, mikä teki rummuista yhden kiinnostavan soittimen muiden joukossa. Tyylistä on vaikea löytää kattavaa näytettä, mutta esimerkiksi kappaleen ”Use It” säkeistöjen rento poljento ja kertosäkeen Iron Maidenia mukaileva laukkakomppi antavat jonkinlaisen peruskuvan.

Uuden levyn nimikappaleeseen verrattuna ero on merkittävä. Laulaja Carl Newman kertoi haastatteluissa hakeneensa levylle krautrock-henkisyyttä, millä tyypillisesti tarkoitetaan koneen lailla tikittävää, elotonta rytmiä. Ja siltä rummut kuulostavatkin: rummut jauhavat läpi kappaleen samaa peruskomppia vain pienin variaatioin. Se tukee kappaleen shoegazemaista junnaavuutta, mutta tekee kappaleesta rytmillisesti tylsän ja persoonattoman. Koko levy on samanlainen: yksi instrumentti puuttuu, eikä yhtye siksi kuulosta samalta.

Vain yhdessä levyn arviossa näin maininnan rumpalin vaihdoksesta. Levy on jättänyt monet laillani kylmäksi, mutta selitystä ei ole haettu tuosta, vaan tuotannosta, kappalemateriaalista ja Bejarin puuttumisesta.

Vanhempi (ja tunnetumpi) esimerkki samanlaisesta muutoksesta on Guns N’ Rosesin rumpalinvaihdos. Amatöörimainen mutta energinen Steven Adler vaihdettiin Matt Sorumiin, joka oli taidokkaampi, mutta jonka raskas ote ja mieltymys paksusointisiin tom-tomeihin söivät kappaleista punk-terän ja tekivät niistä pöhöttyneitä. Alkuperäiskitaristi Izzy Stradlin totesi yksiselitteisesti, ettei musiikki enää tuntunut samalta Adlerin lähdön jälkeen:

”[The songs] were written with Steve playing the drums and his sense of swing was the push and pull that give the songs their feel. When that was gone, it was just… unbelievable, weird. Nothing worked.”

Rumpusoundienkaan vaikutusta ei voi väheksyä. Modernissa rockissa on usein taipumus mikittää rummut tarkasti ja luoda mahdollisimman päällekäyvä soundi tilasoinnin kustannuksella. Esimerkiksi 2000-luvun alun pohjoisamerikkalaisten indieyhtyeiden, kuten mainitun The New Pornographersin, Okkervil Riverin ja Wolf Paraden varhaisilla levyillä rummut olivat ilmavat, mikä oli keskeinen osa yhtyeiden kotikutoista ja vanhahtavaa estetiikkaa.

Wolf Paraden tuoreella levyllä Cry Cry Cry soundi on vaihtunut nykyaikaisen jykevään ja päällekäyvään. Tässä tapauksessa se ei ole mielestäni ongelma, sillä sointi istuu synkempään ja hidastempoisempaan kappalemateriaaliin, mutta tyylin hallitsevuus tekee monista moderneista rock-yhtyeistä rytmillisesti tylsiä ja keskenään samanlaisia. Rummut ovat keskeinen instrumentti, eikä yksi soittotyyli ja sointi sovi kaikille.

Kauniimpi maailma (2017)

Jani Kaaro: Kauniimpi maailma. Kirjoituksia sielusta, taloudesta ja oikeudemukaisuudesta
WSOY, 2017

Jani Kaaron Helsingin Sanomiin takavuosina kirjoittamat  tiedekolumnit olivat imeliä ja naiiveja, mutta oudon viehättäviä silti. Kaaron tarve jalostaa ja jakaa eksistentiaalista ja hengellistä ajatteluaan tiedetoimittajan roolissa oli sisäisen jännitteensä vuoksi kiinnostavaa. Kaaro esitteli usein antropologisia löydöksiä, jotka olivat kyllä kiinnostavia, mutta Kaaron analyysit niiden ja nyky-yhteiskunnan suhteesta eivät olleet kovin syvällisiä.

Esseekokoelmassa Kauniimpi maailma Kaaro on samalla asialla. Ongelmatkin ovat samoja.

Ensimmäisessä esseessä (jota hän esipuheessa kutsuu parhaaksi kirjoituksekseen ikinä) Kaaro esittelee Trobriandsaarten yhteisöjen lahjataloutta ja ihailee, kuinka paljon inhimillisempi se on kuin länsimainen markkinatalous. Lahjat pidettiin liikkeessä sosiaalisten lahjoitus- ja vaihtokauppatilanteiden kautta, ja arvotavaroiden tarkoitus oli kiertää omistajalta toiselle.

Kaaro kirjoittaa mielenkiintoisesti yksityisomistamisen historiasta ja markkinataloudesta, mutta hän ei saa kytkettyä lahjataloutta kiinnostavasti markkinatalouden ongelmiin.

Siinä näkyy Kaaron keskeisin ongelma: hän havaitsee modernissa maailmassa olevan virheitä ja vanhojen yhteisöjen tehneen tiettyjä asioita hänen mielestään viehättävästi, mutta hän ei saa havaintojaan keskustelemaan keskenään. En tarkoita, että Kaaron pitäisi pystyä tekemään uskottavia yhteiskunnallisia ehdotuksia löytöjen pohjalta, vaan että esimerkkien pitäisi valottaa modernin maailman ongelmia.

Sen sijaan Kaaro hurmaantuu vanhoista yhteisöistä ilman että hän huomioi ilmeisiä syitä, miksi niiden tavat eivät ole sovellettavissa moderniin maailmaan. Kaaron mielestä pienyhteisöt ovat upeita verrattuna moderniin individualismiin ja yksinäisyyteen… mutta pari sivua myöhemmin ohimennen mainitsee, että pienyhteisöt olivat sosiaalisesti raskaita ja niissä tehtiin paljon itsemurhia. Hän myöskin muistaa mainita vasta lahjaesseen loppupuolella ilmeisimmän siihen kohdistettavan kritiikin: se on raskasta, mielivaltaista ja vain pienyhteisöille sopivaa.

Modernia yhteiskuntaa on vaikea kritisoida koska se on niin iso ja monimutkainen kokonaisuus. Pelkkä toisenlaisten yhteiskuntien esittely ei kanna pitkälle.

Sama perspektiivin taju puuttuu muistakin esseistä. Yhdessä Kaaro kirjoittaa länsimaisesta kuolemanpelosta. Kuolema on täällä ulkoistettu sairaaloihin pois silmistä. Lääketiede pitää meidät väkisin hengissä, mutta ei tarjoa hengellistä apua: ”Meidän kannattaisi uhrata ajatus sille, miten surullista kuoleminen on, etenkin kulttuurissa, jossa on sata lääkettä fyysisiin kipuihin, mutta ei mitään tarjota sielulle.”

Jotenkin Kaaro onnistuu sivuuttamaan ilmeisen pointin: pitkään eläminen voi olla myös hyvä asia. On olemassa virkeitä vanhoja ihmisiä, jotka nauttivat pidennetystä elämästään viimeiseen asti. Kaaro maalaa länsimaisesta lääketieteestä kohtuuttoman kolkkoa kuvaa ja odottaa että se vastaisi asioihin, joihin muut elämänalueet, kuten uskonto, tyypillisesti vastaavat.

Ainoa aidosti onnistunut essee käsittelee psykosomaattisia sairauksia. Kaaro esittelee eri aikojen sairauksia, joille ei ollut fysiologisia perusteita, kuten 1800-luvun lopun kävelymanian. Sitä kesti parikymmentä vuotta, minkä jälkeen epidemia katosi. Yhdysvalloissa monipersoonahäiriöitä alkoi ilmestyä 1970-luvulla häiriöstä kertoneen elokuvan jälkeen. Elokuva pohjasi sepitettyyn tositarinaan. Sittemmin monipersoonahäiriö siinä muodossaan katosi.

Kaaro kirjoittaa diagnoosien voimasta: jos on olemassa diagnoosi, ihmiset voivat sovittaa itsensä sen piiriin. ”Kun uusi luokitus avataan julkisessa mielikuvituksessa, se on avoin kutsu ihmisille löytää itsensä ja identiteettinsä uudesta kategoriasta. Se antaa kielen ja sanaston, jolla kuvata omaa uutta identiteettiä.”

Siksi voikin olla loukkaavaa, jos potilaalle sanookin oireiden johtuvan psykosomaattisista syistä. Sitä voi olla vaikea uskoa; että itse luon mielessäni sairauteni.

Esseessä Kaaro esittää kiehtovasti ajatuksen siitä, kuinka kehon ja mielen rajat eivät ole itsestäänselviä. Tekstissä on samaa imua kuin Kaaron Rapportiin kirjoittamissa jutuissa.

Vähän latistava näkemykseni onkin, että Kaaro on parempi tutkivana toimittajana kuin kaunosieluisena pohtijana. Jälkimmäisen parissa Kaaro on lattea kielikuvien väärinkäyttäjä, joka ohjailee lukijaa tyylitajuttomasti ja pitkäpiimäisesti. Psykosomaattisuutta koskeva essee käsittelee aihettaan napakasti ja täsmällisesti. Jotkut ovat parempia toimittajia kuin esseistejä, eikä se ole huono asia.

Lyhyesti etätyöstä

Merkittävä osa tähänastisista työkokemuksistani on ollut etätöitä.

En kuluta resursseja konttoreissa. Teen työt omilla tarvikkeillani, joten työvälinekustannuksiakaan ei tule (muille kuin minulle). En harmistu siitä, että tunnen työkaverini vain Skypen tai sähköpostin välityksellä.

Olen valmis istumaan kotona tietokoneen äärellä päiviä ilman ihmiskontakteja. Se on etuni suhteessa vanhempiin työntekijöihin, jotka vielä odottavat työn olevan sosiaalinen kokemus, ja että työpaikan ja kodin välillä olisi jonkinlainen palomuuri. He odottavat, että työnantaja sitoutuisi heihin maksalla työpöydän, terveydenhuollon ja sähkön. Siksi heidän työnsä annetaan minulle ja muille kaltaisilleni, jotka olemme hyväksyneet kehityksen ja odotamme kodeissamme valmiina.

***

Eniten kaipaan etätyössä työmatkoja. Bussimatkalla voin antaa aivoille hengähdystauon tai kuunnella musiikkia tai lukea kirjaa. Saatan torkahtaa, jos on varhainen aamu.

Etätyössä istun heti herättyäni tietokoneen äärelle, missä pysyn päiväsaikaan asti. Kun olen saanut työt tehtyä, peseydyn ja hoidan askareita, minkä jälkeen aikaa olisi juuri sen verran, että voisin lähteä jonnekin käymään, jos haluan.

Yleensä käyn vain kaupassa. En lähde sen pidemmälle, sillä kynnys lähteä ulos vain ulos lähtemisen ilosta (ilman esimerkiksi lenkkeilyn kaltaista selkeää tavoitetta) tuntuu vieraalta. Tuntuisi teennäiseltä lähteä kahvilaan istuskelemaan. En myöskään epäsosiaalisena ihmisenä osaa sopia tapaamisia ystävien kanssa.

Siksi yritän saada kauppakäynnistäni kaiken irti. Hidastelen ja yritän keksiä jonkin pidemmän reitin. Istun penkille ja katselen ympärille. Pyörittelen jumittuneisiin niskoihin eloa. Haistan vihdoin jotain muutakin kuin pohjaan palaneen kahvin.

***

Kodin ja työpaikan eron sekoittuminen on etätyön huonoimpia puolia. Riippumatta työn luonteesta (onko se suoritepohjaista tai päivystävää) en tiedä, milloin olen töissä, koska työn ohessa saatan pestä pyykit ja laittaa ruokaa. Vapaalla ollessa työpöytä muistuttaa tekemättömistä töistä. Prokrastinoiminenkin on helpompaa, kun virikkeitä piisaa.

Monille etätyö on ainoa vaihtoehto, kun työnantajat itsepintaisesti siirtävät alaisiaan avokonttoreihin, jotka sopivat lähinnä niille, joiden toimenkuvaan kuuluu toisten työskentelyn häiritseminen. Väitetyt hyödyt avoimuudesta ja spontaaneista ideointisessioista ovat parhaimmillaankin marginaalisia verrattuna haittoihin, joista tutkijat ovat yksimielisiä: keskittymiskyky ja tehokkuus heikkenevät ja taudit kiertävät herkemmin. Lämpötila tuskin miellyttää jokaista tilassa työskentelevää, ja aina joku puhuu puhelimeen, vaikka ”puhelutilakin” (eli hieman siistitty varastohuone) on olemassa. Vieressä ärsyttävin työkaveri kertoo viikonlopustaan raikuvalla äänellä.

Monet ajattelutyötä tekevät ihmiset luultavasti hyötyvät kotityöskentelystä juuri tuon vuoksi. Monilla asiantuntijoilla työajat paukkuvat muutenkin niin, että kotona työskenteleminen on realiteetti joka tapauksessa.

Etätyö alkaa kuitenkin ulottua myös töihin, joita tavallisesti tehtäisiin konttoreilla; joita tekniikan kehityksen myötä voi tehdä kotona, mutta joiden kotona tekemisestä ei ole varsinaista lisähyötyä. Etätyöksi siirtämisestä hyötyy lähinnä työnantaja.

***

Valehtelin alussa kun sanoin, että en ole harmissani siitä, etten näe työkavereita. Parhaat työkokemukseni ovat olleet sellaisia, joissa olen tavannut samanhenkisiä ihmisiä. Olen voinut keskustella töistä, ja jos työssä on ollut jotain pielessä, olen saanut havainnoille tukea. Vaikka olisin ollut työpaikoilla, joista en ole löytänyt ystäviä, olen nauttinut passiivisesta sosiaalisuudesta ja ilmassa varovaisesti väreilevästä yhteishengestä, vaikka jokainen työskentelisikin itsekseen.

Kotona ei ole mitään sellaista. Kotona olen koti-itseni; vapautunut mutta piilossa. Päivistä puuttuu pienet yllätykset, kuten odottamaton keskustelu tai kaunis aamuaurinko matkalla.

Etätyössä joutuisin etsimään päivän pieniä yllätyksiä itse, enkä osaa. Tarvitsen ympäristöjä ja struktuureja, joissa toimia. Vain antamalla itseni jollekin ympäristölle voin saada jotain poikkeavaa tapahtumaan. Kotona kaikki riippuu minusta ja tapahtuu siksi aina samalla tavalla.

Maaliskuun lukupäiväkirja

Olen jäljessä lukupäiväkirjani kirjoittamisessa. Pitkälti työkiireiden vuoksi, mutta osittain myös koska olen lukenut kirjoja, joista en ole osannut tai kehdannut sanoa mitään, ja olen siksi vitkastellut kirjoittamisen kanssa. Viivyttelyn myötä unohdan ne harvat asiat, joita olisin kirjoista halunnut sanoa, joten kirjoitan sitten lähinnä siitä mitä muistan kirjoista pari kuukautta myöhemmin. Erinomaista itsesabotaasia.

Ayaan Hirsi Ali: Neitsythäkki. Islam, nainen ja fundamentalismi
Otava, 2005 (alkuperäinen 2004)

Tuntuu huolestuttavalta kirjoittaa tästä kirjasta mitään. Olen seurannut riittävästi julkista keskustelua islamista tietääkseni, kuinka edes lievä kiinnostus islamkritiikkiin tekee ”vastapuolen” edustajaksi monen silmissä. Tiedän sen, koska niin on käynyt omassa mielessäni usein. Uskontoon optimistisesti suhtautuvien keskuudessa islamin kritiikki ja islamofobia ovat synonyymejä, ja kiinnostuneisuutta ongelmakohdista pidetään lähtökohtaisesti epäilyttävänä.

Tällaisen kirjoittaminen tuntuu pelottavalta siksikin, etten varsinaisesti osaa sanoa asiasta mitään. Olen käynyt muutamalla perusopintoluennolla aiheesta ja lueskellut jonkin verran sieltä täältä. Koen että julkinen keskustelu uskonnosta on tulehtunutta, mutta en koe että pystyisin osallistumaan siihen tyydyttävästi. Kun keskustelu tulehtuu, nousevat myös vaatimukset osallistumiselle. Pitäisi oikeasti tietää jotain asiasta – tai vaihtoehtoisesti vauhkota senkin edestä ja valita puolensa, mitä en koe tippaakaan houkuttelevaksi. (Nytkin kirjoitan asiasta vain, koska kahlitsin itseni lukupäiväkirjan pitämiseen, eikä joustavuus kuulu luonteeseeni.)

Tulehtunut keskustelu islamista ei ole mikään Suomen erityispiirre. Ayaan Hirsi Alin kirjoituskokoelma osoittaa tilanteen samanlaiseksi 2000-luvun alkupuolen Hollannissa. Sielläkin esillä olevat kulttuurivaikuttajat keskittyivät osoittamaan, ettei islamin ja kristinuskon edustajien arvoissa ole aitoa vastakkaisuutta; tai ei ainakaan länsimaissa asuvien keskuudessa. Taustalla tuntuu olevan melko ylimielinen olettamus, että länsimaalainen maallistuneisuus aatteena olisi ikään kuin väistämättä kaikista houkutteleva ja tarttuisi jokaiselle tänne muuttavalle hengitysilmassa.

Ajatteluun liittyy myös oletus, että islam on pohjimmiltaan samassa vaiheessa kuin taistelujen jälkeen (vastentahtoisesti) maallistunut kristinusko – että on yhtä helppoa olla maallistunut muslimi kuin kristitty. Eksegeettisesti sivistyneet lukutavat ja maallistuneet tavat uskoa eivät syntyneet kristinuskossa itsestään, ja ne ovat lyöneet läpi vasta viimeisen parinsadan vuoden aikana. Islamin piirissä niitä ei yksinkertaisesti vielä ole samalla tavalla.

Hirsi Ali toivoo kirjoituksissaan islamilaista reformaatiota. Hän osoittaa sekä teologisia että sosiaalisia syitä sen tarpeelle. Ne ovat luultavasti tuttuja kaikille: keskeisin on naisten huono asema, joka löytyy sekä teologisista teksteistä että syvälle juurtuneista kulttuurisista tavoista.

Ensimmäisessä kirjoituksessa Hirsi Ali haikailee islamin oman Voltairen perään. Hirsi Alin kritiikitön valistuksen ihailu tuntuu vieraalta silmissäni, kun olen itse tottunut näkemään siinä myös paljon huonoja puolia. Se on kuitenkin etuoikeutettu roolini: olen elänyt valistuksen hyvien vaikutusten piirissä ja saanut kehittää kriittistä ajattelua. Jos niin ei olisi, ja olisin saanut tieteelliset kirjoitukset käsiini vasta aikuisiällä kotimaasta paettuani, olisin minäkin aika helvetin innoissani Voltairesta.

Kirjan keskeisin viesti on muistutus siitä, että naisten oikeudet voivat toteutua islamissa vain, jos tapahtuu jotain suuria muutoksia kulttuurisesti ja teologisesti. Pelkkä länsimaisuuden piirissä oleminen ei riitä. Uudistustyötä ilmeisesti tapahtuu jonkin verran, mutta vastustus on kovaa.

Toki voidaan kyseenalaistaa, mitä annettavaa uskonnon ulkopuolisella reformaatiokamppailuihin on. Ehkä tämä:

”Kehotan monikulttuurisen yhteiskunnan puolustajia ottamaan selvää niiden naisten kurjuudesta, joita alistetaan uskonnon nimessä heidän omissa kodeissaan. Pitääkö ihmisen joutua itse pahoinpidellyksi, raiskatuksi, sisälle lukituksi ja alistetuksi, jotta hän voisi eläytyä toisen asemaan? Eikö ole tekopyhää puolustella tai suvaita näitä käytäntöjä, jos itse nauttii vapaana ihmiskunnan edistyksestä?”

Anu Silfverberg: Äitikortti. Kirjoituksia lisääntymisestä
Teos, 2013

En erityisesti vaikuttunut tammikuussa lukemastani Silfverbergin novellikokoelmasta. Otin silti hänen viimeisimmän esseekokoelman kirjastosta matkaani, koska asiaproosan Silfverberg taitaa paremmin. Ensimmäinen esseekokoelma Luonto pakastimessa (Teos, 2011) oli kelpo, vaikka Silfverbergin toimittajuus leimasikin kirjaa: se valahti mielestäni nopeasti kuin aikakauslehti, enkä muista siitä puolitoista vuotta myöhemmin paljonkaan. Silfverbergin tyyli oli kirjassa yksitasoinen, ja sen takia tekstit sulautuivat mielessäni yhdeksi isoksi kolumnimassaksi. Hyväksi sellaiseksi tosin. (Huono sellainen: Kaarina Hazardin Kontallaan. Jätin sen kesken 50 sivun paikkeilla. Kirjaksi paisutettu vihaisten kolumnien röykkiö ei varsinaisesti ole houkutteleva ajatus.)

Äitikortti on parempi teos. Silfverberg on löytänyt ärhäkän toimittajatyylinsä kaveriksi esseististä osaamista ja syvyyttä. Yhden aihepiirin ympärillä pysyminen tuntuu toimivan. Silfverberg saa avattua äitiyttä monesta eri kulmasta ja kuvattua laajasti siihen liittyviä ajatuksia ja kokemuksia.

Kokoelman avaava ”Ihmisen lisääntymisestä” on helposti Silfverbergin paras kirjoittama essee. Siinä hän saa puhallettua henkeä melko simppeliin oivallukseen siitä, kuinka ruumiiseen pitäisi oppia suhtautumaan ystävänä eikä vihollisena. Silfverberg aloittaa kuvaamalla nuoruuden seksivalistusta ja siihen liittynyttä raskauksilla pelottelua. Siitä hän päätyy lapsentekoon, josta muodostuu maaninen projekti; hän on alkanut ”yrittäjäksi”, mistä ei voi enää perääntyä. Lopulta hän oivaltaa ruumiillisuuden rajojen hyväksymisen.

Lyhyt kuvaukseni tekstistä ei tee sille oikeutta. Kompositio on täsmällinen, ja Silfverberg ohjailee lukijaa kokemustensa matkassa taidokkaasti.

Muita kohokohtia ovat Silfverbergin oivaltavat kirjoitukset modernin äitiyden piilokonservatismista. Äitiydestä kokopäivätyötä tekevät naiset sulkevat itsensä kodin piiriin täydellisyyden tavoittelussaan ja samalla työntävät isiä pois. ”Äitiskeneä” tuntemattomana Silfverbergin ärtynyt ihmettely sen äärellä on kiinnostavaa ja viihdyttävää luettavaa. Äitiyteen suhtaudutaan selvästi kiihkotuntoisesti, ja Silfverbergin toiveet maltillisesta suhtautumisesta siihen tuntuvat perustelluilta.

Unni Drougge: Penetraatio
Bazar Kustannus Oy, 2007 (alkuperäinen 2006)

Esseeromaani on melko epätarkka ilmaisu, mutta karkeasti sillä voisi tarkoittaa romaaneja, jotka keskittyvät ajattelemiseen tarinankerronnan kustannuksella. Kirjailijaa ei kiinnosta niinkään uskottavat henkilöhahmot ja heidän väliset suhteet kuin ajatusten jakaminen heidän suillaan.

Thomas Bernhard on tyylipuhtain esimerkki esseeromaanikirjailijasta. Bernhardin avainromaaneissa seurataan kulttuurisesti sivistyneiden miesten vihaista ajatuksenjuoksua ympäröivän maailman matalamielisyydestä. Suomessa Tommi Melender on seurannut Bernhardin jäljissä melko pastissinomaisesti.

Genre on melko miehinen, ja molempien mainittujen kirjoissa on häivähdys naisvihasta, tai ainakin ylitsevuotavaa ukkomaisuutta. Siksikin ruotsalaisen Unni Drouggen Penetraatio tuntuu riemastuttavalta löydöltä. Teos istuu sujuvasti esseeromaanien kaanoniin: se on vihainen kirja seksuaalisuudesta ja sukupuolesta, joka on samanaikaisesti sivistynyt ja tarkkanäköinen että pulp-henkinen provokaatio.

Kirjan päähenkilö on taiteilija Maximilian Frisk, joka on luonut uransa tekemällä provokatiivisia performansseja. Friskiä voisi huoletta kutsua naistenvihaajaksi: hän inhoaa konformistisena pitämäänsä, tunnepuhetta suoltavaa tyttöystäväänsä. Kirjan alussa tyttöystävä tulee raiskatuksi, eikä Frisk välitä muusta kuin että tyttöystävä näyttää raiskattuna kauniilta. Frisk ei usko että naisista olisi oikeiksi taiteilijoiksi. Frisk halveksii äitiään, joka on elänyt elämänsä sikamiesten talutushihnassa.

Frisk alkaa kuitenkin pohtia sukupuolirooleja, ja lukee esimerkiksi Foucault’n Seksuaalisuuden historian. Hiljalleen Frisk ymmärtää, kuinka suuri valta peniksellä on: se johdattaa miehen toimia, ja sillä mies alistaa naisia.

Sen takia Frisk järjestää performanssin, jossa leikkaa peniksensä irti. Koko maailma kuohuu, ja mediamylläkkä tapahtuman ympärillä ei ota laantuakseen. Peniksen leikkaaminen irti nähdään merkityksellisenä tekona monesta eri kulmasta. Ilman penistä Friskin kokemusmaailmakin muuttuu.

Penetraatiossa on kaikki vihaisen esseeromaanin ainekset. Se on säälimättömän kriittinen kaikkia kohtaan. Friskin kolkolla äänellä Drougge kritisoi myös naisia, jotka antautuvat rakkaudelle ja sietävät miehiltä mitä vain haaveidensa täyttymisen nimissä. Vuolas naiskriittisyys luultavasti on estänyt kirjaa muodostumasta feminismin merkkiteokseksi, vaikka se sellainen selvästi on.

Kirjasta tulee mieleen toinen feministinen pulp-teos, Gillian Flynnin Kiltti tyttö. Molempia leimaa halu tehdä feministisesti kantaaottavaa viihdettä, joka ei kuitenkaan pitäydy aatteen ajamisessa vaan irtautuu siitä sanoakseen jotain kierompaa. Flynn halusi laajentaa viihteen naiskuvaa luomalla naispsykopaatin, joka on kuin luotu validoimaan miesten pelkoja naisten manipulaatiokyvyistä. Kirjan päähenkilö Amy osoittaa, että miehiltä ei pidä sietää rimojen alittamista. Molemmissa kirjoissa sekä ollaan feministisiä että pyritään leikkimään sukupuolikysymysten peloilla ja rumilla aspekteilla, joista on vaikea sanoa mitään korrektia.

Zadie Smith: Changing My Mind. Occasional Essays
Penguin Books, 2009

Zadie Smithin ääni esseistinä on parhaimmillaan rento ja taidokkaasti eri rekisterien välillä hyppivä: korkeakirjallista, vitsikästä, henkilökohtaista, täsmällistä asiaproosaa. Parhaimmillaan Smith on esimerkiksi kirjoittaessaan edesmenneestä isästään ja brittikomediasta, joka oli isä-tytär-suhteen koossa pitävä liima. Siinä kulttuurikritiikki ja muistelmallisuus yhdistyvät tavalla, jota kovin moni kulttuuritoimittaja ja -esseisti yrittää siinä onnistumatta.

Samoin Smithin yhden syksyn aikana kirjoittamat elokuva-arviot ovat hienoja: Smith suhtautuu koko kriitikon työhön äimistellen, ja esittää kriitikkoa esittävää kirjailijaa. Smith välttää suurimman osan kriitikkokliseistä ja kirjoittaa elokuvista jutustelevassa sävyssä. Varsinainen kritiikki on samalla oivaltavampaa kuin suurimmalla osalla varsinaisista kriitikoista – pitkälti koska Smith osaa kirjoittaa ja kriitikot eivät.

Vähemmän kiinnostavia esseitä ovat alkupuolen kirjallisuusaiheiset, joissa Smithin tyyli jähmettyy usein kuivan referoivaksi. En saanut paljoa irti esseistä, jotka käsittelivät kirjoja, joita en ollut lukenut. Niissä teksti on sävyltään ja sanastoltaan kinkkisempää brittienglantia, josta sain huonommin otteen. Smith ei saa annettua kirjoista kattavaa kuvaa niitä lukemattomalle. Kokoelman päättävä David Foster Wallacen Brief Interviews with Hideous Meniä käsittelevä essee oli kirjallisuusteksteistä suosikkini, pitkälti koska se oli ainoa käsitelty kirja jonka olin lukenut.

Ron Burgundy: Let Me Off at the Top! My Classy Life and Other Musings
Crown Archetype, 2013

Will Ferrellin kirja Uutisankkuri: Ron Burgundyn legendan nimihenkilön äänellä on paikoin hauska, mutta suurimmalta osin elokuvan vitsien toisintoa. Välillä kirjassa äidytään herkullisen absurdiksi, esimerkiksi Burgundyn lapsuutta öljy-yhtiön omistamassa pikkukylässä kuvatessa, mutta sen ulkopuolella teksti on pitkälti samaa vanhaa seksistimiehen itsetiedottomuudella pelailua. Naurahdin ja hymähdin jokusen kerran. Luin lähinnä koska tuli vastaan liki ilmaiseksi ja huumorikirjallisuus on kuningaslaji.

Jukka Laajarinne: Tiloissa. Esseitä
Atena Kustannus, 2016

Jukka Laajarinteen tiloja käsittelevä esseekirja on hyvä osoitus siitä, kuinka tietyssä teemassa tiukasti pysyminen voi olla esseekokoelmalle haitallistakin. Vaikka Laajarinne avaa esimerkiksi tilakäsityksiä eri kulttuureissa, kaupunkisuunnittelua ja matkailua kiinnostavasti, alkaa kokoelma puuduttaa. Esseet on kirjoitettu tismalleen samassa asiaproosasävyssä, ja ne kestävät melko vakiona pari–kolmekymmentä sivua. Monissakin teemoissa napakampi käsittely olisi ollut perusteltu. Aiheen kiinnostaessa (etenkin kaupunkiympäristön pohdinnat) stimuloivaa luettavaa, muuten vähän ohi soljahtelevaa.

Miia Toivio: Loistaen olet
Teos, 2007

Kauhistuttavin ajatus kirjapäiväkirjan pitämisessä oli, että se pakottaa minut kirjoittamaan runokirjoista. Olen pyöritellyt silmiäni lukiessani runokritiikkejä, jotka tuntuvat kriitikoiden yrityksiltä osoittaa olevansa samalla aaltopituudella kirjailijan kanssa, saaneensa teemoista kiinni ja osaavansa itse kirjoittaa hieman runollisesti. Kovin harvoin varsinaisesti sanotaan mitään, kunhan vain leijaillaan ja esitellään teemoja.

Ylenkatsomiseni keskeltä olen miettinyt, miten itse oikein kirjoittaisin runokirjoista. Kaipaan ilmeisesti konkreettisempaa runokritiikkiä, mutta harvoin minulla itsellänikään on konkreettisia ajatuksia runokirjoista. Joskus luin runokirjoja yrittäen maanisesti ”purkaa” niitä, mikä on lukutapana paikoin tyydyttävä mutta usein hidas ja rasittava ja runon ”sielun” menettävä.

Sittemmin olen opetellut lukemaan rennommin ja pyrkinyt ensisijaisesti uppoutumaan. Pohdin tarkemmin lähinnä niitä runoja, jotka herättävät minussa jotain erityisiä tuntemuksia tai ajatuksia. Harvoin osaan tai edes haluan muotoilla kovin tarkasti mitä ne herättävät. Pelkkä yritys tuntuu banalisoivalta, ja siksi osin ymmärränkin, miksi runokritiikeissä pysytelläänkin eteerisellä tasolla. Sellaista vain tyypillisesti ei ole kiinnostava lukea.

Miia Toivion kokoelman löysin kirjaston poistohyllystä. Olin kaivannut jotain runoutta, josta minulla ei olisi mitään ennakkokäsityksiä, eikä Toivio ollut tuttu.

Luin kokoelmaa keväisessä iltapäiväbussissa takaisin kotiin ja hurmaannuin. Kokoelman johdantorunossa on vetävä poljento ja melodisuutta, johon en nykyrunoutta lukiessa ole useinkaan törmännyt. Runo on kirjoitettu toisen persoonan imperatiivissa, mikä on ratkaisuna parhaimmillaan aidosti iskevä ja huonoimmillaan banaali.

Poimi omat silmät pois taivaan parketilta.
Jos osaat, rakenna laitteita. Sano niitä koneiksi ja astu itse
sisään, vedä naruista. Ole yksi katsojista. Naura.
Narahda. Avaa naamion solki ja anna pimeyden loistaa.

Hurmaantumiseni ei jatkunut kauaa. Ehkä olin enemmänkin innoissaan uudesta löydöstäni ja siitä, että ylipäätään luin sen tyylistä runoutta pitkästä aikaa. Jossain vaiheessa Toivion pehmeä vokaalivetoisuus alkoi tuntua maneerimaiselta ja se ajoi modernimpien piirteiden päältä. Säkeet soljahtelivat ohitseni.

Loistaen olet jälkeä, loistan olet metsää, loistaen olet mutta
vihreäksi virrata odota,
toivo paluuta ja katsetta vihreänä,
toivo yhdessä sinun metsää joka olen,
sinun metsäsi mykkä toivo, sinun metsäsi pyhä yhdessä,
sinun metsäsi loistaen virrassa

Toivion pehmeä romanttisuus on välillä latteaa (”Sydämeni laulu on murusina metsässä”) ja seassa on myös modernin runouden tyylikliseitä, mutta stimuloivia hetkiä on silti seassa siellä täällä.

Tuon tarkemmin en kokemuksiani osaa ilmaista. Runoista kirjoittaminen on hankalaa – etenkin jos sen lykkää parin kuukauden päähän kokoelman lukemisesta. En koe osaavani sanoa kokoelman ”teemoista” varsinaisesti mitään.

Ehkä pitäisikin leijailla kirjan mukana.

Helmikuun lukupäiväkirja

Tammikuun proosaputken jälkeen keskityin tietokirjallisuuteen.

Martha C. Nussbaum: Talouskasvua tärkeämpää. Miksi demokratia tarvitsee humanistista sivistystä
Gaudeamus, 2011

Yhdysvaltalaisfilosofi Martha Nussbaumin puheenvuoro humanistisen sivistyksen ja yliopisto-opetuksen puolesta on tarkkanäköinen ja hyvin valikoiduilla esimerkeillä perusteltu. Kirjaa lukiessani huomasin, kuinka olen olosuhteiden vuoksi jollain tasolla sisäistänyt häpeilevän ajatuksen humanistisista opeista riippakivenä. Puhetta tuottavuudesta ja realiteeteista ei pääse karkuun, mikä hiljalleen saa omat historiallisesti melko tavanomaiset näkemykset (eli ”humanistinen sivistys on hyödyllistä”) vaikuttelemaan haihattelevalta idealismilta.

Nussbaum löytää paljon kasvatuksellisia syitä, minkä takia humanistiset tieteet ovat tärkeitä. Hän nostaa perusteluksi myös sellaisen usein unohdettavan itsestäänselvyyden, että demokraattinen yhteiskunta tarvitsee kansalaisia, jotka osaavat ajatella kriittisesti ja pystyvät kyseenalaistamaan asioita. Teknistä osaamista kehittämällä ne taidot eivät ei kehity.

Kirja ei varsinaisesti antanut paljon uusia ajatuksia humanistisista tieteistä, vaikka eri kasvatusteorioiden läpikäynti olikin uutta. Olen itse jo aikaisemmin valmiiksi niellyt koukun humanististen tieteiden tärkeydestä, minkä vuoksi kirja oli minulle lähinnä keino perspektiivin palauttamiseen. Uskovalle saarnaamista siis.

Tero Tähtinen: Katmandun unet
Savukeidas, 2011

Tero Tähtisestä tulee esseekokoelman perusteella kuva maailmanmatkaajana, jonka seurasta en välttämättä nauttisi. Tähtinen saarnaa itämaisen filosofian ja uskonnollisuuden ylivertaisuudesta vimmaisella käännytystarpeella – mikä on tietty aavistuksen ironista, kun näkemysten pohjana on tyyneyttä ja egosta irrottautumista korostava ajattelu. Joskus näkemykset ovat kiinnostavia, mutta tosikkous ja kritiikittömyys kaupattavia ajatuksia kohtaan rasittavat.

Nimiessee on pitkä kuvaus Nepalin pääkaupungista. Paikoin Tähtinen saa kuvattua Katmandun kauneutta eläväisesti. Välillä taas läpi puskee ”travellaajan” yritykset osoittaa oma yhteenkuuluvuutensa paikan kanssa. Tärkeä keino tähän on erottaa itsensä länsimaisesta keskiluokkaisesta ”turistikarjasta”, joka tunkeilee alueella mistään mitään. He ihastelevat ”paikallisten suloista yksinkertaisuutta mutta – – ovat täysin sokeita heidän jokapäiväisille kärsimyksilleen”. Tähtinen kuvaa kokemuksiaan järjestössä, joka auttoi katulapsia kaupungissa, mutta sen syvällisempää analyysiä paikan kurjuuksista hän ei itse tarjoa. Tähtinen sen sijaan ihastelee nepalilaisten kokonaisvaltaista hymyilyä, joka ”tuntuu kumpuavan jostakin ihmisen paljon sisäisemmästä, perustavaa laatua olevasta sielullisesta valoisuudesta käsin”. Tähtinen meinaa itsekin välillä lipsahtaa eksotisoinnin puolelle.

Useassa esseessä Tähtinen myös kritisoi kristinuskoa ja tieteellistä maailmankuvaa. Näiden välistä suhdetta käsittelevä ”Kristinusko 2.0” on nappisuoritus. Se on toistaiseksi paras suomeksi lukemani esitys siitä, kuinka kristillisyyden ja tieteellisyyden välille esitetty sotatila on lähinnä tieteentekijöiden parin vuosisadan takaista propagandaa, jolle ei ole perusteluita. Modernilla tieteellä on enemmän yhteistä kuin eroja kristinuskon kanssa. Molemmat esimerkiksi jakavat käsityksen maailmasta kehitystarinana ja materiaalisena. Tieteet myös kehittyivät kristinuskon huomassa; pitkälti koska teologeilla oli yliote sivistykseen ja tietoon keskiajalla.

Tähtisen käsitykset kristinuskosta ja tieteellisyydeltä tuntuvat monelta osin tietoisen kärjistetyiltä antagonisteilta hänen itämaiselle henkisyydelleen. Vastakkainasettelu on kovin tuttu, ja vaikka Tähtinen tuntee kritiikkinsä kohteet ja kritisoi johdonmukaisesti ja hyvin perustellen, on kirja monin paikoin hyvin yksioikoista ja ennalta-arvattavaa luettavaa.

Joka tapauksessa nautin kirjasta lukemisesta enemmän kuin en. Tietämykseni idän uskonnoista on ohutta, joten lisätieto sen suhteen oli tervetullutta. Samoin Tähtisen essee Gary Snyderista ja luonnonsuojelusta oli varsin mukavaa luettavaa, vaikka ajoittaiset Matti Mäkelä -pastissit eräretkeilystä olivatkin puuduttavia.

Bob Mehr: Trouble Boys. The True Story of the Replacements
2016, Da Capo Press

Yhdysvaltalaisen indierockin klassikosta The Replacementsista puhuttaessa tyypillisesti surkutellaan, kuinka yhtyeestä ei koskaan tullut niin iso kuin siitä olisi pitänyt tulla. Esimerkiksi aikalainen R.E.M. kasvoi yhdeksi maailman suurimmista yhtyeistä (mikä ärsytti laulaja-lauluntekijä Paul Westerbergiä). Bob Mehrin tyhjentävän perusteellinen ja vetävästi kirjoitettu biografia kuitenkin osoittaa, kuinka hämmästyttävää on, että yhtyeestä ylipäänsä tuli niin iso kuin siitä tulikin. Koko bändin historiaa leimasi runsas päihteiden käyttö ja maaninen halu pilata kaikki tärkeät hetket. Jos yleisössä oli kiinnostuneen levy-yhtiön edustajia, äityi keikka yhdeksi katastrofeista, joista The Replacements tunnetaan: yhtye alkoi tapella lavalla, soittaa country-covereita tai tahallaan huonosti ja haastaa riitaa yleisön kanssa. Yhtyeen vastahankaisuus oli hallitsematonta, ja tulilinjalle joutuivat ennen kaikkea ihmiset, joiden suurin virhe oli välittää yhtyeestä ja haluta tehdä siitä isompi. Alkuperäisen managerin Peter Jespersonin kohtelu on tästä hyvä esimerkki.

Yhtyeen pahansuovista ja järjettömistä tempuista lukeminen muuttaa kuvaa yhtyeestä: enää siihen ei voi suhtautua rentona pikkukaupungin ”retkueena”, joka syystä reagoi sielutonta musiikkimaailmaa ja suursuosiota vastaan, mutta jonka jäsenet olivat pohjimmiltaan sielukkaita ja samaistuttavia tyyppejä.

Paul Westerbergin empaattiset kappaleet kasvukivuista ja ulkopuolisuudesta alkavat myös tuntua erilaiselta, kun Westerberg paljastuu häijyksi juopoksi, joka osaa tuhota toisen itsetunnon muutamalla lauseella sille päälle sattuessaan.

Vastahankaisuuden vuoksi yhtyeen kultakauden levyt – Let It Be (1984), Tim (1985) ja Pleased to Meet Me (1987) – eivät nousseet edes pieniksi hiteiksi. Kun yhtye tosissaan haki kaupallista suosiota vuoden 1989 levyllä Don’t Tell a Soul (joka ylituotannostaan huolimatta on paikoin aika hyvä levy), eivät ovet menestykseen avautuneet. Hetki oli mennyt ohi. Yhtye hiipui, ja jäsenet viettivät seuraavat kymmenen ja rapiat vuotta hiljaiseloa. Westerberg julkaisi soololevyjä, jotka sisältävät mainioita biisejä, mutta toisin kuin voisi luulla, Westerbergin tasokas laulunkirjoittaminen yksinään ei riittänyt erinomaisiin levyihin. Soolouran hiivuttua Westerberg vietti siviilielämää ja seurasi, kun hänen tyylinsä lainanneet vähemmän lahjakkaat yhtyeet (kuten Green Day) nousivat suurmenestykseen. Hiljalleen maine kulttiklassikkona voimistui ja yhtye teki paluun vuonna 2013.

Kirjan tärkein sisältö koskee 1987 poispotkittua kitaristi Bob Stinsonia, jonka hautajaisilla kirja alkaa. Stinson tuli biologisen isänsä hylkäämäksi ja isäpuolen seksuaalisesti hyväksikäyttämäksi. Stinsonilla oli koko elämänsä ajan ongelmia päihteiden ja mielenterveyden kanssa, ja maaninen käytös oli liikaa jopa siitä tunnetulle yhtyeelle. Loppuelämänsä pahasti addiktoitunut Stinson vietti yhä pahemmassa huumekoukussa, kunnes 35-vuotiaana sydän petti. Stinson koki sen kohtalon, johon jäsenten kotitausta, rockelämä ja minnesotalainen juomakulttuuri lopulta johtavat. Muut pääsivät onnekseen irti.

Kaisa Herne: Mitä oikeudenmukaisuus on?
2012, Gaudeamus

Valtio-opin professori Kaisa Herne esittelee kirjassa tiiviisti oikeudenmukaisuuden teorioita. Esiteltäviä teorioita ovat utilitarismin eri muodot, John Rawlsin oikeudenmukaisuusteoria, Amartya Senin ja Martha Nussbaumin toimintakykynäkemykset, sattuma-egalitarismi sekä T.M. Scanlonin teoria. Herne käy läpi teorioiden pääkohdat ja niistä käytyä keskustelua.

Olin aluksi skeptinen kirjaa kohtaan, sillä Herneen artikkeli John Rawlsin filosofia -artikkelikokoelmassa oli rakenteeltaan oudon poukkoileva siihen nähden, että Herne vain esitteli Rawlsin teorian perusajatuksia. Artikkeliin verrattuna Mitä oikeudenmukaisuus on? on johdonmukainen esitys.

Kirja kuitenkin jumittuu melko värittömään yleisreferointiin, ja vertailevaa otetta ja esimerkkejä elävästä elämästä on niukasti. Kaunokirjallisia viittauksia on muutama. Kattavasti nimetyssä yleisteoksessa olisi mielestäni varaa laajempien näkemysten esittämiseen ja voimakkaampaan omaan panokseen. Vaikka luinkin kirjan teorioiden vuoksi ja niiltä osin se ei ollut pettymys, en osaa pitää kirjaa puhuttelevana lukemisena, joka vastaisi otsikkonsa kysymykseen.

Kirjaa vaivasivat myös lukuisat huolimattomuusvirheet. Kirjallisuusluettelosta esimerkiksi puuttui joitakin tekstissä mainittuja teoksia, ja kirjoitusvirheitä oli runsaasti. Kielikin oli huolittelematonta.

Peter Englund: Hiljaisuuden historia
2004, WSOY

Ruotsalaishistorioitsija Peter Englundin Hiljaisuuden historiassa on kourallinen erinomaisia esseitä, jotka on kirjoitettu kaunokirjailijan eikä historioitsijan otteella. Kirjassa on myös toinen kourallinen esseitä, jotka ovat hajanaisesti kiemurtelevia, kielellisesti löysiä ja oivalluksiltaan ei niin kiinnostavia.

Ensimmäiseen joukkoon lukeutuu esimerkiksi nimiessee, joka on kaunis pohdiskelu äänimaiseman muuttumisesta viime vuosisatoina. Ruuhkabussissa sen lukeminen herätti kuulemaan ne kovat äänet, joita vuorotellen joko juuri ja juuri sietää tai pakenee musiikilla. Samoin ruumiillisuutta ja kauneusihanteiden muutoksia käsittelevä essee kuvaa johdonmukaisesti, kuinka mielivaltaisesti naisvartaloihanteet vaihtelevat ajan saatossa. Englund esittelee joitakin ihanteiden vaihtelusta esitettyjä teorioita, mutta mikään ei selitä muutoksia tyhjentävästi.

Pienten esineiden, kuten hammasharjan, paperiliittimen, silmälasien tai ruuvimeisselin historioista kertovat esseet taas tuntuvat poukkoilevilta ja yksioikoisilta, eikä niistä löydy niin suuria näkemyksiä ja oivalluksia elämästä kuin Englund tuntuu ajattelevan.

Kirjan kieli tuntui muuttuvan yhä löysemmäksi, mitä pidemmälle luin. Pitkin kirjaa Englund (tai suomentaja) yhdistelee lauseita toisiinsa pilkulla ilman sidesanoja, myös päälauseita. Tyyli on pidemmän päälle rasittava ja toimii korkeintaan joskus kaunokirjallisuudessa, jos haetaan hengästynyttä rytmiä. (Sitä tosin käytetään aivan liikaa kotimaisissa kirjoissa.) Englundin tekstit ratkaisu saa usein tuntumaan rytmittömiltä. Se on harmillista, sillä kieli on muuten aika eläväistä.

Oman panoksensa soppaan lyö suomentaja, joka kääntää välillä ällistyttävän koukeroisen tuntoisesti. En tiedä millaista alkuteksti on, mutta suomentaja ei ainakaan tee monien virkkeiden hahmottamisesta helpompaa. Englundilla on ilmeisesti omintakeinen tyyli, jonka säilyttäminen saattaa olla hankalaa, mutta suomentajan työ tuntuu huolimattomalta. Sen huomaa lukuisista lyöntivirheistäkin.