Lyhyesti: He eivät tiedä mitä tekevät

dav

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät
Tammi, 2014

Harvoin tulee luettua kirjaa, joka on muodoltaan ihan kelvollisen romaanin oloinen (ainakin ensivilkaisulta), mutta sisällöltään hienovaraisin tavoin vastenmielinen, alkaen aina kirjoittajan tavoista hahmottaa maailmaa ja ihmisyyttä, etenkin naisten. Sinänsä ihan kiinnostavista kysymyksenasetteluista tulee pölkkypäisiä, kun kirjan hahmojen käytös ei muistuta oikeaa käytöstä, ja draama alkaa kasaantua näiden hahmojen tekemien oletusten ja väärinymmärrysten varaan. Kun hahmot keskustelevat suurista kysymyksistä, joita kirjoittaja haluaa käsitellä, ei tunnu että fiksut ihmiset kertoisivat näkemyksiään, vaan että kirjoittaja on luonut tietoisesti heikkoja, hieman olkiukkomaisia käsityksiä näistä näkemyksistä, ja hankaa näitä vastakkain, koska haluaa luoda draamaa, mutta saa luotua lähinnä turhauttavaa kohkaamista. Eri tahoille sokeiden pisteiden luominen ei kuitenkaan ole edes tasaista, koska kirjoittaja ei saa peiteltyä sympatiaansa kirjan todelliselle päähenkilölle, amerikkalaiselle sankaritiedemies Joelle, koska hänen käsityksensä maailmasta on lähimpänä kirjoittajan omaa, ja siksi hän näyttäytyy kirjan selväjärkisimpänä henkilönä, mutta vain koska muut hahmot – etenkin naiset – ovat heikkotahtoisia idiootteja.

Tätä kohkausdraamaansa kirjoittaja keskeyttelee saarnaamalla kuivasti viihdeteknologiasta. Eri aihealueet eivät varsinaisesti tunnu liittyvän toisiinsa, ja ne tuntuvat lähinnä kuuluvan samaan kirjaan siksi, että kirjoittaja voisi kokea kirjoittaneensa suuren romaanin, joka käsittelee tärkeitä ajankohtaisia aiheita. Saarnat keskeyttävät tarinaa ja pöhöttävät muutenkin liian pitkää kirjaa. Muuta sivuntäytettä ovat amerikkalaisten ja suomalaisten kulttuurien erojen tarkastelu toimittajan syvällisyydellä, sekä tiedejulkaisujen ja tieteentekemisen tasojen kauhistelu. On ihan mukavaa, että romaanikirjailijalla on mielipiteitä, mutta yhtä mukavaa olisi myös se, että romaanikirjailijalla olisi kiinnostavia mielipiteitä ja tyyliä.

Mainokset

Uudesta Nylénistä

Kirjoitin Antti Nylénin Kauhun ja ulkopuolisuuden esseistä Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan lehteen. Keskityin tekstissä eniten kirjan Juhani Rekolaa ja paavi Franciscusta koskeviin esseisiin. Muita kohokohtia kokoelmassa olivat nähdäkseni taiteilijuutta ja toimeentuloa käsittelevät alkusanat ja jotkin kuvataiteita käsittelevät tekstit alkupuolelta. Bowie-esseelle sen sijaan en erityisesti lämmennyt.

Tekstin löytää täältä.

Kierrätyksen iljettävä maku

Rogue One: A Star Wars Story..Darth Vader (voiced by James Earl Jones)..Ph: Film Frame ILM/Lucasfilm..©2016 Lucasfilm Ltd. All Rights Reserved.

Rogue Onea ja toista uutta Tähtien sota -elokuvaa, The Force Awakensia yhdistää kaksi piirrettä. Ensinnäkin molemmat suhtautuvat liki palvoen alkuperäistrilogian kuvastoon ja hyödyntävät sitä hartaasti. The Force Awakens meni viittailussaan pidemmälle remiksaamalla ensimmäisen elokuvan juonesta omansa, ja rakentamalla visuaalisen ilmeensä kokonaan trilogian varaan. Rogue One sen sijaan haluaa ylitse kaiken olla oma osansa alkuperäistrilogiaa, eikä vain viittaus siihen. Vähän sotaisampi ja rujompi, mutta tiukasti samaan jatkumoon sijoittuva teos.

Rogue Onen tekijöitä ei haittaa käyttää tavoitteensa saavuttamiseen rumia temppuja, jotka saivat jo aikaisemmin valjulta tuntuneen alkuperäistrilogialla hekumoinnin tuntumaan ällöttävältä runkkailulta, joka sai vakaasti kyseenalaistamaan, miksi välitän Tähtien sodasta niin paljon, että menen katsomaan näitä elokuvia. Mutta siitä lisää vähän myöhemmin.

Toinen yhdistävä piirre on se, että molemmissa elokuvissa näkyy ohjaajien muista elokuvista tutut heikkoudet. J.J. Abramsin tarinallisesti substanssiton miellyttämisenhalu leimasi The Force Awakensia, ja teki siitä sinänsä mukaansa tempaavan mutta unohdettavan teoksen, jollaisiin Abrams on erikoistunut. Gareth Edwardsin Rogue Onesta jäi samalla lailla etäinen olo kuin ohjaajan Godzillasta, joka oli tyylikäs ja tavallaan oikeita dramaattisia ratkaisuja tekevä, mutta vetovoimaton ja dramaattisesti ohut rymistely.

En saanut Rogue Onesta minkäänlaista otetta. Elokuvan alku on rytmitöntä ja epäkoherenttia planeettojen ja henkilöhahmojen esittelyn silppua, joka saa varsinaisesti helppotajuisen tarinan seuraamisen tuntumaan työltä. Tiivistelmä juonesta: Imperiumi vie heiltä paenneen insinöörin mukanaan rakentamaan Kuolemantähteä. Tämän tytär (Felicity Jones) kasvaa sillä välin aikuiseksi. Isä lähettää kapinallisille viestin, jossa lupaa kertoa Kuolemantähteen piilottamansa vian. Kapinalliset etsivät tyttären käsiinsä, jotta voisivat tämän avulla tappaa isän, koska haluavat estää (jo pitkälti valmistuneen) Kuolemantähden valmistumisen. Tytär lähtee kapinallistaistelijan (Diego Luna) kanssa seikkailuun. He tapaavat tytön kasvattaneen radikaalikapinallisen (riemastuttavasti ylinäyttelevä Forest Whitaker) ja tämän jälkeen löytävät tytön isän. Seuraa tappelua ja kuolemia ja niin edelleen, ja lopulta joukko kapinallisia päätyy ryöstämään Kuolemantähden piirustuksia. Välissä on tarpeetonta Imperiumin sisäistä valtataistelua.

Rogue Onen estetiikka on rähjäisempää ja värittömämpää kuin aikaisemmissa sarjan elokuvissa. Rakenteessa ja tyylissä on ripaus enemmän sotaelokuvaa kuin seikkailullista scifiä. Elokuvan maailmassa on paljon omaa, mutta joka välissä vilahtelee tuttuja robotteja, taistelualuksia ja muita detaljeja alkuperäistrilogiasta. Viittauksilla pyritään luomaan kokonaiselta tuntuvaa universumia. Ymmärrän tarkoitusperää jossain määrin, vaikka usein huomasinkin muistelevani sitä, kuinka George Lucas kehitti jokaiseen elokuvaansa omanlaisen estetiikkansa ja uusia hahmoja ja maailmoita, jotka erilaisuudestaan huolimatta tuntuivat kuuluvat samaan universumiin.

Viittailu meni yli, kun alkuperäisestä Tähtien sodasta tuttu edesmennyt Peter Cushing ilmestyi tietokoneella luotuna elokuvaan. Hahmo oli riipivästi melkein aito, outo laakso -tuntemuksen malliesimerkki.

Riipivämpää hahmossa oli kuitenkin se, kuinka se osoitti, miten pitkälle Tähtien sodan kuvaston kierrättämisessä ollaan valmiita menemään. Edes näyttelijän kuolema ei ole este Tähtien sodan fanien oikeudelle saada elää lapsuutensa kokemuksia uusiksi.

Suhtauduin elokuvaan alkuvaiheessa etäisestä tarkkailijan roolista käsin, aivan kuten The Force Awakensin kohdalla. Cameon jälkeen suhtautumiseni muuttui inhoksi. Jo aikaisemmin likaiselta tuntunut nostalgia alkoi tuntua perverssiltä. Aloin pohtia, kuvittelenko todella voivani saada uusista elokuvista saman tunnekokemuksen kuin lapsena alkuperäiselokuvien parissa, vaikka olen nyt aikuinen ja näyttelijä kuollut. Itseinho globaaliin infantilismiin osallistumisesta, jonka yleensä saan painettua takaraivoon piiloon, syöksi mieleen ja sai katsomaan kaikkea vielä kriittisemmällä silmällä.

Jos Edwards olisi parempi tarinankertoja ja elokuvassa ei olisi ollut vastenmielisiä tietokonehahmoja, eivät tuntemukseni olisi välttämättä tulleet yhtä voimakkaana pintaan, ja olisin voinut ehkä jopa nauttia – tai ainakin olisin yrittänyt nauttia – elokuvan kuumeisesta yrityksestä luoda uusi ”autenttinen” Tähtien sota -elokuvakokemus. Se on vähän noloa myöntää. Ja luultavasti menen joka tapauksessa katsomaan sarjan kahdeksannen osan, koska sen ohjaava Rian Johnson on ylivoimaisesti paras sarjan parissa työskennellyt ohjaaja.

Mieli unohtaa herkästi, ettei nostalgiannälkä tule koskaan tyydyttymään.

Kaksi toimintapelin suunnittelufilosofiaa

tombraiderlastofus 

Olen viime aikoina pelannut kahta isoa pelijulkaisua vuodelta 2013: The Last of Usia ja Tomb Raideria. Molemmat ovat teknisesti vaikuttavimpia pelejä, joita olen ikinä pelannut. Grafiikka on upeaa, ja hahmojen animaatio ja maisemat hivelevät silmiä.

Pelillisestikin niissä on paljon samaa: molemmissa ratkotaan pieniä pulmia, kerätään osia aseiden ja työkalujen päivittämiseen ja ammutaan satoja ja taas satoja ihmisiä ja muita vihollisia. Välissä on elokuvamaisia kohtauksia, joissa luonnonvoimat tai muut ihmiset riepottelevat hahmoja.

Suunnittelufilosofioissa on kuitenkin jättimäisiä eroja, jotka tekevät peleistä täysin erilaisia kokemuksia.

The Last of Usin vahvuus on tarkassa rytmityksessä. Pelaaja on Joel, karu karju zombieapokalypsin nielaisemassa maailmassa, joka ottaa vastuulleen 14-vuotiaan Ellien toimittamisen toiseen kaupunkiin. Pelin edetessä kaksikko kohtaa tilanteita, jotka ovat usein vuorotellen pelottavia (zombien seassa hiipiessä), jännittäviä (ihmisten kanssa tulitaisteluun joutuessa) tai rauhallisia (pulmia ratkoessa ja tarvikkeita etsiessä). Pelissä onkin paljon hetkiä, joina hengähtää edellisestä piinaavaksi äityneestä taistelusta, josta juuri ja juuri selvisi. Ellie höpöttelee omiaan samalla kun pelaaja etsii tarvikkeita elintärkeän ensiapulaukun tai puukon valmistamiseksi. Panoksia ei ole ikinä liikaa, ja muutamankin ammuksen löytäminen saattaa ratkaista seuraavan kohtaamisen zombien kanssa.

Tomb Raider on toista maata. Siinä tutkimusretkelle lähtenyt nuori Lara Croft haaksirikkoutuu ryhmänsä kanssa mystiselle saarelle, jossa joukko miehiä tekee pahojaan. Lara on jatkuvasti alakynnessä: luonnonvoimat riepottelevat, rauniot luhistuvat alta ja vihollisiin törmää jatkuvasti. Spielbergmäisen toiminnan logiikan mukaisesti Lara ajelehtii ongelmasta suurempaan aina juuri ja juuri selviytyen. (Pelillä on myös hämmentävän sadistinen suhtautuminen Laraan, joka kiljahtelee kivusta ja tömähtelee paikasta toiseen turhan rajun oloisesti. Muistaakseni pelintekijöiden perustelu sadismille oli se, että kyseessä on Laran ensimmäinen seikkailu, eikä hän siksi ole vielä ajan tasalla. Todella outoa silti.)

Harvoin on aikaa tai syytä pysähtyä ja katsella maisemia. Toki pelissä on ajoittaisia hiljaisempia hetkiä, mutta ne on täytetty erinäisellä puuhastelulla, kuten pikkuhaasteiden tekemisellä, eläinten metsästämisellä, sekä vanhojen artefaktien ja päiväkirjojen etsiskelyllä. Välillä voi löytää haudan, jonka ryövätä. Suurin osa aktiviteeteista on klassista pelipöhötystä – tekemistä tekemisen ilosta. Tarinallisesti, pelillisesti tai temaattisesti välttämätöntä puuhaa ei paljoa ole.

Samalla tarina on koko ajan niin intensiivinen, ettei oikein edes halua jäädä samoilemaan vaan tekee mieli painaa adrenaliinihöyryissä eteenpäin. Ystävä on vangittuna, joten eihän Laralla edes olisi aikaa jäädä etsimään aarteita?


Juuri nämä ovat syitä sille, miksi tulen muistamaan The Last of Usin loppuikäni yhtenä vaikuttavimmista pelikokemuksista, kun taas Tomb Raiderista jäi lähinnä keskittymishäiriöinen olo. (Toki The Last of Us on myös yksiselitteisen loistava tarinankerronnassa ja henkilöhahmoissa ja miljoonassa muussa asiassa.) The Last of Us antaa hetkien painua mieleeni.

Se osaa myös pitää pelaajan pienessä resurssien puutteessa, jotta pelaaminen ei olisi pelkkää läpijuoksua, vaan strategisointia ja huolellisuutta vaativaa. Näin syntyy painostavia, mieleenpainuvia tilanteita.

Tomb Raiderissa panokset eivät lopu juuri ikinä, ja terveyskin palautuu nurkan takana hetken hengittelemällä. Pelasin vaikealla vaikeusasteella, enkä kuollut yhtään niin usein kuin näillä pelitaidoilla olisi pitänyt.

Vauhdikkuus ja pelaamisen jatkuva helppous ja miellyttävyys saattaa olla juuri sitä, mistä pelaajat pitävät, mutta se ei ole sitä, mistä pelaajat välittävät. Joss Whedon sanoi aikoinaan, että katsojille pitää antaa sitä, mitä he tarvitsevat, eivät mitä he haluavat. Siksi hänen tv-sarjansa muistetaan.

The Last of Us ymmärsi saman, ja siksi se on yksi kehutuimmista videopeleistä kautta aikojen.

Toisaalla Tulen morsiamesta

Kirjoitin syyskuussa ensi-iltaan tulleesta Saara Cantellin elokuvasta Tulen morsian teologien tiedekuntayhdistyksen julkaisun Kyyhkysen uusimpaan numeroon. Elokuvasta olisi ollut mukava pitää kiinnostavan aihepiirin vuoksi (ja intouduin lukemaan taustalukemisena käsikirjoittaja Leena Virtasen aiheesta kertovan kirjan), mutta elokuvaa vaivasi pönöttävä ote. Pidin usein siitä mitä Cantell yritti tehdä, mutta mikään ei oikein ottanut tuulta alleen.

Arvostelun pääsee lukemaan täältä.

Itsesääli auttaa

okkervilriverAlkusyksyni ei ole tänä vuonna ollut helppo. Ei se ole ollut mitenkään erityisen raskaskaan, mutta helposti rasittuvan ihmisen saa kaikki arkinen velvoite ja huolenaihe tuntemaan olon rapistuvaksi ihmisen jäänteeksi. Siltä myös näytän.

En jaksa keskittyä mihinkään, ja vapaat hetket kuluvat usein aivojen sammuneisuuden tilassa, jossa kiinnostuksen herättävät lähinnä ne uutiset (tai ”uutiset” eli juorut), jotka vain saan puolessa minuutissa käsiini. Olen taas perillä niin monesta turhasta nykyhetken asiasta, että voisin helposti imuroida aivoistani päivittäin kolme neljäsosaa lukemistani asioista menettämättä mitään.

Kaupunki tuntuu meluisalta ja täydeltä. Kumppani, joka nauttii minua enemmän luonnosta ja ahdistuu kaupungissa herkemmin, on saanut itseni avaamaan silmät sille, että omien vuodesta toiseen toistuvien pahoinvointitilojen taustalla voi olla vähintäänkin osittain kaupunkiympäristö, joka tekee inhimillisestä elämästä vaikeaa. Kaupungin keskustassa kulkeminen on päivästä toiseen yksi ”low-flying panic attack”, kuten Thom Yorke on laulanut. Värähtelen ahdistuksesta, henki salpautuu, hiukset putoavat päästä.

Onneksi on Okkervil River.

Yhtyeen uusi levy Away on ollut suurin lohtuni viime viikkojen ajan. Levyn tyyni itsetutkiskelu laskee varmemmin sykkeeni kuin mikään mindfullness-harjoitus.

En olisi ikinä odottanut Okkervil Riverin tekevän näin rentouttavaa ja spontaanin kuuloista musiikkia. Yhtye on aikaisemmin erikoistunut täsmällisiin, älyä tihkuviin teemalevyihin, jotka ovat olleet tyylillisesti tarkkaan määriteltyjä kokonaisuuksia. Edellinen irtiotto oli vuoden 2011 levy I Am Very Far, joka ajoittaisista kohokohdista huolimatta jätti kylmäksi, pitkälti tuotannollisen yliyrityksen luoman hengettömyyden vuoksi.[1]

Away elää jossain tyylilajien välillä, ja itselleni tulevat mieleen lähinnä 1960- ja 1970-luvun lauluntekijöiden, kuten Tim Buckleyn ja Bill Fayn orkestraalisemmat levyt. Myös Van Morrisonin Astral Weeksia on nostettu esiin verrokkina. Laulaja-lauluntekijä (ja yhtyeen ainoa alkuperäisjäsen) Will Sheff laittoi koko yhtyeen vaihtoon levyä varten, ja värväsi mukaan esimerkiksi jazz- ja ambient-taustaisia muusikoita. Musiikillisesti levy polveilee, ja kaikesta välittyy livesoiton energia.

Lyyrisesti Sheff on höllännyt otetta ja lähestyy teemojaan pensselillä kynän sijaan. Tekstit rönsyilevät, ja väleistä pilkahtelee aikaisemmin kartettuja henkilökohtaisuuksia. En ole vielä syynännyt levyn tekstejä kovin tarkasti (ehdin vielä lähivuosina), mutta luopumisen, kuoleman, kuolemanpelon ja kaikkien niiden hyväksymisen teemat toistuvat.

Avauskappale ”Okkervil River R.I.P” on siitä selvä osoitus. Kappaleessa Sheff kuvaa omaa alamäkeään 38-vuotiaaksi raunioksi ojan pohjalle. ”I was escorted from the premises for being a mess” Sheff laulaa juhlista, kunnes luettelee muusikkokuolemia (Judee Sill, Force MD -yhtyeen jäsenet) ja mainitsee isoisänsä T. Holmes ”Bud” Mooren kuolinvuoteella. Haastatteluissa Sheff on kertonut, kuinka hänelle läheisen Mooren kuolema vaikutti levyn syntyyn. Sheff vietti aikaa Catskillvuorilla sekä isoisän kuolinvuoteella lauluja kirjoittaen.

Moorelle omistettu ”Comes Indiana Through the Smoke” kertoo kuolinvuoteella olemisesta suorapuheisesti. Kaulasta alaspäin halvaantunut Moore kertoo Sheffille sotalaiva Indianasta, jolla palveli nuorena toisessa maailmansodassa. Ja lopulta juuri se tulee hakemaan rajan tuolle puolelle: ”When you find your time to finally let go / Comes Indiana through the smoke”.

Kappaletta on kiinnostava verrata hittilevy The Stage Namesin (2007) kappaleeseen ”John Allyn Smith Sails”, jossa Sheff laulaa runoilija John Berrymanin suulla tämän itsemurhasta. Kappaleessa on aavistuksen ironinen ja ilkikurinen ote. Kirjoitusopettajana myöhemmän elämänsä työskennellyt Berryman kysyy sillalta kuolemaansa hypättyään: ”Do you think I wanted to turn back around and teach a class, where you kiss the ass that I’ve exposed to you?”

Loppupuolella laulu muuttuu Sloop John B -traditioksi, jossa lauletaan purjeitten nostamisesta ja rajan tuolle puolelle seilaamisesta. Käänne on älykäs ja kappale muutenkin näppärä kuin mikä (minkä Consequence of Soundin artikkeli tiivistää hyvin), mutta se on juuri sitä: älykäs; älyllisen etäännytyksen halki kirjoitettu kappale. Se on edelleen yksi suosikeistani yhtyeen aikaisemmasta tuotannosta, mutta se on aivan toista kuin ”Indianan” herkkä lohdun etsiminen kuoleman edessä.

”The Industry” on veikeän aikuisrock-henkinen kritiikki musiikkimaailmalle. ”Our world’s in freefall and we’re terrified / And everyone’s just out to grab what they can get” tiivistää oivallisesti sitä pelon synnyttämää opportunismia, joka on pesiytynyt alalle. Artisteilta taiteellisen integriteetin edellyttämisestä on tullut lähinnä ironinen vitsi jopa aikaisemmin epäkaupallisuutta arvostaneissa ”indiepiireissä” (missä Okkervil River operoi), kun taas kaupallisuus on menettänyt epäilyttävyytensä, ja siitä on jopa lähtökohtaisesti tullut hyvä asia. Tämä johtuu monesta eri asiasta.

Yksi keskeisimmistä on se, että samalla kun ihmisten elämässä suosion tavoittelusta on tullut internetin ja sosiaalisen median kautta helpompaa ja hyväksyttävämpää, on vakiintunut korrelaatio suosion ja paremmuuden välillä. Mitä suositumpi minä olen/fanittamani artisti on, sitä parempi minä olen/fanittamani artisti on. Tuntemattomien artistien löytämisellä snobbaileva indiehipsteri ei ole enää muiden yläpuolelta tuomitseva trendsetteri, koska kaupallisesta pop-musiikista pitävät ihmiset vyöryvät lukumäärällään päälle ja varmistavat, että heidän suosikkiartistinsa on kaikista eniten esillä ja kaikki tietävät hänen ylivertaisuutensa ja sen, että ne, jotka eivät artistista pidä, ovat teeskentelijöitä tai valehtelijoita. Äänekkäällä fanituksella taataan artistin suosion jatkuvuus ja näin varmistetaan se, että ollaan voittajan puolella. Vaihtoehtoisuuden viehätys on kadonnut; sirpaloituneessa maailmassa halutaan yhteisiä innostumisen ja seuraamisen kohteita, ja Taylor Swift ja Beyoncé kelpaavat siihen erinomaisesti.

Se tarkoittaa, että pienemmät yhtyeet eivät kiinnosta, mistä Okkervil Riverin kaltaisten keskikastin indieyhtyeiden kato on yksi osoitus. Yhtye ehti nousta pinnalle juuri indie rockin kultakauden aikoihin vuonna 2005; myöhemmin tulleilla on ollut vielä huonommin mahdollisuuksia tienata elantonsa musiikilla.

Taustalla on myös herääminen siihen, kuinka musiikkimaailma on epäreilusti suosinut vuosikymmenien ajan rock-musiikkia ”aitona” pop-taiteenmuotona, kun taas pop-musiikkia on vähätelty sen kepeyden ja kaupallisuuden nojalla. (Vastakkainasettelua kutsutaan nimellä ”rockismi vastaan poptimismi” – tietona niille, joilla on sen verran älyä että ymmärtävät olla hukkaamatta aikaansa popkritiikkiin.) Korjausliikkeenä musiikkimedia on alkanut kilvan nostaa menestyvintä poppia jalustalle ja nähdä siinä innovaatioita sielläkin, missä on marginaalisesti aikaisemmista poikkeavia muotisoundeja ja tavanomaista pop-käsityöläisyyttä. Samalla media voi hyvillä mielin juosta yleisön ja katoavien rahavanojen perässä, kun suuret pop-artistit on julistettu kiinnostaviksi taiteilijoiksi. Vaihtoehtoisten artistien esillenostamisen sijaan kirjoitetaan teennäisiä esseitä siitä, miksi Justin Bieberin/Beyoncén/Taylor Swiftin kuunteleminen on oikeutettua ja heidän musiikkinsa ainutlaatuista, koska se on hyvin tuotettua.[2]

Sheff sen tiivistää: “And the cheaper that the music starts to get / It’s like they’re trying to make us cheap along with it”.

***

Levyllä Sheff asemoituu usein helposti pilkattavaan vaaripositioon, jossa nyrpistellään nykymenolle pohjimmiltaan itsekeskeisestä näkökulmasta: tekemäni musiikki ei enää kiinnosta ihmisiä ja muutenkin on vaikeaa, joten kaikki on huonosti. Ote on usein avoimen itsesäälinkatkuinen ja melodramaattinen, mikä on kai pohjimmiltaan epäviehättävää monien silmissä ja ei ainakaan ”rakentava” tapa lähestyä omaa elämää.

Pohjattomasta itsesäälistä kuitenkin kumpuaa joillekin meistä kaikista voimakkain lohtu.

Tätä kirjoittaessani postissa saapui Antti Nylénin uusi esseekokoelma Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet (Savukeidas, 2016), joka oitis iski samaan hermoon tämän kaltaisilla kappaleillaan:

”Pakahduttavan vauraassa yhteiskunnassamme riehuva ideologinen sisällissota ­­– jako hyviin ja pahoihin – on siksi niin kiihkeä ja kärjistynyt, että todellisuudessa me olemme kaikki pahoja emmekä tietenkään kestä tätä kirkasta, kiistatonta tosiseikkaa. Elämäntapamme on rakennettu hävitykselle ja toisten köyhyydelle. Olemme kaikki rasisteja latae antentiae, olemalla osa tällaista yhteisöä. Tämän totuuden edessä olemme avuttomia, mutta emme syyttömiä. Käytämme suuren osan ajastamme pakenemiseen, itsellemme valehteluun ja omantuntomme rauhoitteluun.”

Tuon kappaleen lukeminen tyynnytti minua enemmän kuin usko siihen, että mikään tulisi menemään paremmin.

Kunnon annos kuolemanpelkoa ja kyynisyyttä ja inhoa ympäristöä kohtaan tuntuu rohkaisevammalta kuin katteeton optimismi. Katuojassa on aina tilaa.


[1] Will Sheff kertoi haastattelussa kokeneensa epäonnistuneensa levyn kappalejärjestyksen kanssa, mikä voi hyvinkin pitää paikkansa, sillä levystä on vaikea saada otetta, eikä se tunnu kokonaisuudelta. Levy oli Sheffille henkilökohtaisesti merkittävä taiteellinen irtiotto, jonka tekeminen oli nautinnollista. Se on samalla heikoimmin myynyt Okkervil Riverin levy.

[2] Osa näkökulmistani syntyi tai hioutui nykymuotoonsa kuunneltuani Celebration Rock -podcastin jakson, jossa popkriitikot Steven Hyden ja Amanda Petrusich keskustelevat ”indiesnobin” arvonlaskusta ja popkritiikistä nykyhetkenä.