Lyhyesti etätyöstä

Merkittävä osa tähänastisista työkokemuksistani on ollut etätöitä.

En kuluta resursseja konttoreissa. Teen työt omilla tarvikkeillani, joten työvälinekustannuksiakaan ei tule (muille kuin minulle). En harmistu siitä, että tunnen työkaverini vain Skypen tai sähköpostin välityksellä.

Olen valmis istumaan kotona tietokoneen äärellä päiviä ilman ihmiskontakteja. Se on etuni suhteessa vanhempiin työntekijöihin, jotka vielä odottavat työn olevan sosiaalinen kokemus, ja että työpaikan ja kodin välillä olisi jonkinlainen palomuuri. He odottavat, että työnantaja sitoutuisi heihin maksalla työpöydän, terveydenhuollon ja sähkön. Siksi heidän työnsä annetaan minulle ja muille kaltaisilleni, jotka olemme hyväksyneet kehityksen ja odotamme kodeissamme valmiina.

***

Eniten kaipaan etätyössä työmatkoja. Bussimatkalla voin antaa aivoille hengähdystauon tai kuunnella musiikkia tai lukea kirjaa. Saatan torkahtaa, jos on varhainen aamu.

Etätyössä istun heti herättyäni tietokoneen äärelle, missä pysyn päiväsaikaan asti. Kun olen saanut työt tehtyä, peseydyn ja hoidan askareita, minkä jälkeen aikaa olisi juuri sen verran, että voisin lähteä jonnekin käymään, jos haluan.

Yleensä käyn vain kaupassa. En lähde sen pidemmälle, sillä kynnys lähteä ulos vain ulos lähtemisen ilosta (ilman esimerkiksi lenkkeilyn kaltaista selkeää tavoitetta) tuntuu vieraalta. Tuntuisi teennäiseltä lähteä kahvilaan istuskelemaan. En myöskään epäsosiaalisena ihmisenä osaa sopia tapaamisia ystävien kanssa.

Siksi yritän saada kauppakäynnistäni kaiken irti. Hidastelen ja yritän keksiä jonkin pidemmän reitin. Istun penkille ja katselen ympärille. Pyörittelen jumittuneisiin niskoihin eloa. Haistan vihdoin jotain muutakin kuin pohjaan palaneen kahvin.

***

Kodin ja työpaikan eron sekoittuminen on etätyön huonoimpia puolia. Riippumatta työn luonteesta (onko se suoritepohjaista tai päivystävää) en tiedä, milloin olen töissä, koska työn ohessa saatan pestä pyykit ja laittaa ruokaa. Vapaalla ollessa työpöytä muistuttaa tekemättömistä töistä. Prokrastinoiminenkin on helpompaa, kun virikkeitä piisaa.

Monille etätyö on ainoa vaihtoehto, kun työnantajat itsepintaisesti siirtävät alaisiaan avokonttoreihin, jotka sopivat lähinnä niille, joiden toimenkuvaan kuuluu toisten työskentelyn häiritseminen. Väitetyt hyödyt avoimuudesta ja spontaaneista ideointisessioista ovat parhaimmillaankin marginaalisia verrattuna haittoihin, joista tutkijat ovat yksimielisiä: keskittymiskyky ja tehokkuus heikkenevät ja taudit kiertävät herkemmin. Lämpötila tuskin miellyttää jokaista tilassa työskentelevää, ja aina joku puhuu puhelimeen, vaikka ”puhelutilakin” (eli hieman siistitty varastohuone) on olemassa. Vieressä ärsyttävin työkaveri kertoo viikonlopustaan raikuvalla äänellä.

Monet ajattelutyötä tekevät ihmiset luultavasti hyötyvät kotityöskentelystä juuri tuon vuoksi. Monilla asiantuntijoilla työajat paukkuvat muutenkin niin, että kotona työskenteleminen on realiteetti joka tapauksessa.

Etätyö alkaa kuitenkin ulottua myös töihin, joita tavallisesti tehtäisiin konttoreilla; joita tekniikan kehityksen myötä voi tehdä kotona, mutta joiden kotona tekemisestä ei ole varsinaista lisähyötyä. Etätyöksi siirtämisestä hyötyy lähinnä työnantaja.

***

Valehtelin alussa kun sanoin, että en ole harmissani siitä, etten näe työkavereita. Parhaat työkokemukseni ovat olleet sellaisia, joissa olen tavannut samanhenkisiä ihmisiä. Olen voinut keskustella töistä, ja jos työssä on ollut jotain pielessä, olen saanut havainnoille tukea. Vaikka olisin ollut työpaikoilla, joista en ole löytänyt ystäviä, olen nauttinut passiivisesta sosiaalisuudesta ja ilmassa varovaisesti väreilevästä yhteishengestä, vaikka jokainen työskentelisikin itsekseen.

Kotona ei ole mitään sellaista. Kotona olen koti-itseni; vapautunut mutta piilossa. Päivistä puuttuu pienet yllätykset, kuten odottamaton keskustelu tai kaunis aamuaurinko matkalla.

Etätyössä joutuisin etsimään päivän pieniä yllätyksiä itse, enkä osaa. Tarvitsen ympäristöjä ja struktuureja, joissa toimia. Vain antamalla itseni jollekin ympäristölle voin saada jotain poikkeavaa tapahtumaan. Kotona kaikki riippuu minusta ja tapahtuu siksi aina samalla tavalla.

Mainokset

Synninpäästö

Nuorehko pariskunta on ostoksilla tavaratalossa. Kassajonossa myyjä kysyy: ”Tarvitseeko muovipussia?”

Mies kysyy naiselta, onko hänellä kangaskassia mukana. Ei ole, nainen vastaa.

”Kyllä mun sitten on pakko ottaa”, mies sanoo myyjälle.

Myyjä ojentautuu ja puristaa molempien kämmeniä. Hän katsoo vuorotellen kumpaakin syvälle silmiin.

Nainen irrottautuu otteesta ja tarkistaa vielä hätäisesti laukustaan, olisiko kangaskassi siellä kuitenkin, ehkä piilossa jonkin seinämän takana. Myyjä kurottaa ja sulkee laukun hitaasti. Mies halaa naista, joka niiskahtaa. Myyjä räväyttää muovikassin auki terävällä ranneliikkeellä.

Tyyny sujahtaa muovikassiin. Se on iso muovikassi.

Avoin kirje sille kosmiselle voimalle, joka saa minut hajottamaan teepannujani

pannu

Hyvä voima,

Aavistelin osallisuuttasi jo ensimmäisen teepannuni hajotessa. Mistä lähtien kahvikupit ovat muka olleet niin voimakkaita, että hyllyltä pudotessa sellainen voi murskata teepannuni mutta selvitä itse naarmutta?

Toisen hajotessa olin varma osallisuudestasi, sillä tiedän, ettei nappikuulokkeideni johto pysty yksin tempaisemaan teetarjotinta työpöydältäni. Toki myönnän, etten ole täysin varma hajoamisen yksityiskohdista, sillä olin juuri kiireessä pakkaamassa tavaroitani, millä saattoi olla pientä osallisuutta haaveriin… Mutta silti. Olen varma.

Millä todennäköisyydellä samanlainen ”haaveri” tapahtuisi vain viikon sisään edellisestä ”onnettomuudesta”?

Oletan viestiväsi tällä, että minulla pitäisi olla vähemmän teepannuja. Ymmärrän pointtisi: viisi teepannua yksin elävälle teenjuojalle on liioittelua. Kierrätyskeskusten ja kirpputorien teepannut houkuttelevat liian usein halvoilla hinnoillaan ja hienoilla kuvioinneillaan, myönnän sen. Olen heikko.

Mutta arvon voima, haluaisin huomauttaa: teepannuja tarvitsee erilaisia, ja ennen kaikkea eri kokoisia. Arkikäytössä pienet pannut – jotka molemmat tuhosit, kiitos vain – ovat tarpeellisia, kun taas (potentiaalisen) teenjuontiseuran kanssa tarvitaan isompia.

Tietenkin isommassa pannussakin on mahdollista hauduttaa teetä vain yhdelle, mutta eikö se ole vähän turhan hankalaa? Teepussin kalastelu pannun syövereistä turhauttaa, puhumattakaan siitä, etteivät pienet haudutuskupit irtoteelle edes yllä pannun pohjaan asti.

Tietenkin saattaisit kehottaa minua tekemään niin kuin kuka tahansa järkevä teenjuoja ja hauduttavan teeni suoraan kupissa. Siihen vastaisin: ilonpilaaja. Tee maistuu paremmalta edes pientä vaivaa vaativan prosessin jälkeen. Ja teepannun käyttelystä tulee edes vähän ylellisyyttä ja väriä arkeen.

Saatat myös estellä minua alkamasta liian vakavaksi teeharrastelijaksi. Se on kieltämättä uhkaavaa, varsinkin kun olen löytänyt itseni puhumasta itseriittoisilla äänenpainoilla tekemistäni kuivattujen mustaherukan lehtien ja kuusenkerkkien sekoituksista. Kehitys on huomioitu, kiitos vain.

Aion uhmata sinua ja hankkia lisää teepannuja. Jos ajattelit hajottaa niitä lisää, hajota se yksi iso ja vanha, jonka ostin vain koska sen kuvioinnissa oli hassuja silmän näköisiä palloja, mutta jota en ole koskaan käyttänyt, koska onhan se nyt ihan helvetin typerän näköinen.

Terveisin,

Mikael

Lyhyesti vaalituloksesta

image

Tuloksen hahmottaminen Suomen konservatiivien voimannäyttönä ja voivottelu Suomen vaipumisesta henkiselle keskiajalle on väärästä näkökulmasta katsomista ja liioittelua. Syyt Keskustan ja Perussuomalaisten vahvuuteen löytyvät kaikista muista puolueista ja edellisestä hallituksesta, joka oli hajanaisuudessaan ja toimettomuudessaan katastrofaalisen huono.

Jo vaikeiden hallitusneuvotteluiden vuoksi vuonna 2011 olisi pitänyt järjestää uudet vaalit, aivan kuten olisi pitänyt myöhempinä vuosina, kun hallituspuolueet keskittyivät omaan kinasteluunsa eivätkä saaneet päätöksiä tehtyä. Vielä kun valtiovarainministeri hyppäsi kesken kaiken lobbariksi, pääministeri katosi virkatehtäviin ulkomaille ja uusi pääministeri suhtautui ministerinsalkkuihin kuin farmijoukkueen valmentaja, joka antaa pelikokemusta nuorille lupauksille, ja kun edeltäjien tekemät päätökset kumottiin häijysti, on hämmästyttävää miten hallituspuolueiden äänimäärä ei ollut tuon pienempi.

Oppositiossa ei täytynyt olla kuin hiljaa, ja voitto tuli. Vain kun muut kämmäilevät niin railakkaasti voi Juha Sipilä, jonka ainoat ansiot ovat rehdiltä suomalaiselta tavisinsinööriltä näyttäminen ja vaikuttavan oloinen puhe taloudesta (vaikkakin sisäisesti ristiriitainen ja asioita todella ymmärtämätön), olla houkutteleva vaihtoehto. Päämiesmäinen tyyni olemus on tärkeämpää kuin esimerkiksi mistään mitään mieltä oleminen, mistä Sipilä ovelasti pidättäytyi läpi vaalityönsä.

Sdp:n tuloksesta en osaa olla vahingoniloinen, koska olen henkisesti keski-ikäinen villapaitademari, mutta ennakoitu se oli. Antti Rinteen epätoivoinen valinta puheenjohtajaksi näyttäytyi juuri sellaisena, ja ainakin minun on mahdoton hahmottaa puolueen todellista linjaa, saati mihin he itse kokevat puoluekentällä profiloituvansa. Ilmeisesti perussuomalaisten ja keskustan vanaveteen, ja tulos olikin sen mukainen. Jos puolue menee vasemmistoliiton ja vihreiden seuraksi oppositioon, sillä olisi mahdollisuus tehdä sieltä käsin ärhäkkää vasemmistolaista oppositiopolitiikkaa ja terävöittää linjaansa.

Sille voisi olla kysyntää, jos keskusta toteuttaa suuria leikkaushaaveitaan ja lähtee purkamaan hyvinvointivaltiota. Vaikka tulos hirvittää, olen oudolla tavalla siihen tyytyväinen: ainakin on mahdollisuus, että jotain saadaan aikaiseksi. Kansalaisia ja muita puolueita suututetaan, mutta ainakin jotain päätöksiä tehdään. Sen pitäisi olla politiikassa minimivaatimus.


Mutta olihan tuloksessa vähän jotain hyvääkin, nimittäin nuoria ja fiksuja ehdokkaita meni mukavasti läpi. Vasemmistoliitosta Li Andersson ja Hanna Sarkkinen, Vihreistä Emma Kari ja Ozan Yanar, SDP:stä Nasima Razmyar, Ilmari Nurminen ja Joona Räsänen, ja vaikka poliitikastaan en välitä, niin Kokoomuksestakin Wille Rydman.

Setäkaartista iloitsen Timo Harakan (sdp) ja Juhana Vartiaisen (kok) läpimenosta.

Kuva on täältä.

Voima-lehti ja litteroinnin reiluus

image

Voiman uusimman numeron kannessa kerrotaan lehden tavanneen “työttömien virallisen äänitorven”, Työttömien valtakunnallisen yhteistoimintajärjestön (TVY) puheenjohtaja Lea Karjalaisen.

Kaksi Voiman avustajaa haastatteli Karjalaista. Haastattelusta julkaistiin noin kolmasosa suoraan litteroituna tekstinä.

Juttu on (ainakin minulle) melkoinen skuuppi, sillä se paljastaa, että Suomen työttömiä edustaa korkeimmalla poliittisella tasolla henkilö, jonka osaaminen on kyseenalaistettavissa. Tällä hetkellä julkisuudessa puhutaan sosiaaliturvan vastikkeelliseksi muuttamisesta, jota ajavassa työryhmässä Karjalainen istuu. Toisin kuin esimerkiksi ministeri Paula Risikko sanoo, Karjalaisen mielestä vastikkeellinen työ voisi olla vain jotain yksilöä aktivoivaa puuhaa, kuten “kirkkokuorossa laulamista” tai “kansalaisopistossa opiskelua”.

Karjalainen: Minä haluaisin itse, että siinä olisi paljon teatteria. Mä haluaisin, että siinä olisi kuoro ja siinä olisi luontopolkuja, siinä olisi metsä, vaellusretkiä, siinä olisi… nn… niin paljon vaihtoehtoja semmoseen toimintaan, mihin ihmisillä, missä ihmiset saisivat uusia kokemuksia.

Kaukonen: Mutta sä et puhu ollenkaan töistä?

Karjalainen: Mä puhun siitä, että ihmiset lähtevät kotoa pois.

***

Karjalainen: Rakennetaan mattokutomoita ja… öö.. pitkäaikaistyöttömät alkavat korjaamaan kuntien työntekijöiden haalareita ja lyömään uusia nappeja niitten lähteneitten tilalle.

Haastattelussa Karjalainen esimerkiksi kutsuu työttömiä loisiksi, “hekottelee puhuessaan”, puhuu “värähtelevällä” äänellä, liikuttuu ja tekee kaikkea muutakin, mitä tavallinen poliittinen toimija ei haastattelussa tee. Karjalainen vieläpä lopettaa haastattelun kesken kaiken.

Karjalainen: Voitte poistua. Haa- haastattelu on päättynyt.

Kaukonen: Aa, minkä takia?

Karjalainen: Em.. Mä en vaan kestä teitä ennää…

Kaukonen: Siis anteeks, oliko joku tietty kysymys?

Karjalainen: Oli. (ropeltaa jotain, luultavasti mikrofonia pois) Joo.

Kaukonen: Siis anteeks, olisiko tässä joku tietty aihe, joka ei… Mikä ei?

Karjalainen: Saatte pakata tavarat. Minä haluan nyt lopettaa…

(Karjalainen lähtee kohti aulasta pienempään huoneeseen johtavaa ovea. Menee huoneeseen sisälle, ei kuitenkaan sulje ovea. Kertoo sieltä alaiselleen, että tämä voi lähteä, että hän sammuttaa valot ja sulkee ovet.)

Haastattelu vaikuttaa tekstin perusteella kiehtovalta ja oudolta tapahtumalta. Tilanteen muuttaminen suoraan tekstiksi on ainakin näennäisesti reiluin tapa kuvata tilanne mahdollisimman autenttisesti.

Suora litterointi korostaa Voiman jutun hakemaa kuvaa kyvyttömästä, höperöstä ihmisestä liian korkeassa valta-asemassa, sillä kenen tahansa ihmisen puheet vaikuttavat helvetin typeriltä suoraan litteroituina. Ihmiset pitävät outoja taukoja, käyttävät täytesanoja, höpisevät pitkiä, epämääräisiä virkkeitä ja kompastelevat sanoissaan.

Haastattelun julkaiseminen litteroituna tekstinä on jotenkin voimamaista: lehti on journalistisesti hyvällä asialla paljastamassa epäkohtia, mutta tekee sen tarpeettomasti ylilyöden. Kainalojutun otsikko on “Eliitin puudeli”, jos pääjutusta jäi vielä epäilyksiä.

Haastattelusitaateista journalismissa on monta käytäntöä. Jotkut jättävät sitaatteihin enemmän puhekieltä, jotkut muuttavat kaikki sitaatit kirjakieleksi. Jutun konteksti ja toimittajan tarkoitusperät sen yleensä määrittelevät. Suora litterointi on harvinaisempaa, koska se on kohteelle armotonta – ja usein vaikeaa luettavaa, kuten Voimankin juttu oli.

En kuitenkaan sanoisi, että Voimaa olisi mahdotonta ottaa vakavasti tällaisten ylilyöntien takia. Lehti tekee usein tärkeää ja fiksua journalismia, ja lasken tuonkin jutun noihin kategorioihin ongelmista huolimatta. Olisi kuitenkin helpompi ottaa lehti vakavissaan, jos se pyrkisi etenkin näin tärkeiden juttujen kohdalla neutraalimpaan katsantokantaan ja antaisi jopa pahiksilleen mahdollisuuden esiintyä tasapainoisina ihmisinä. (Pidin kovasti esimerkiksi viime vuonna julkaistusta Jutta Urpilaisen haastattelusta, joka oli tiukka mutta asiallinen.)

Ja joo: kaikki journalismi on väkisinkin asenteellista koska siinä valitaan aina kuitenkin näkökulma, neutraalius on vain illuusio ja blaa blaa, mutta jotkin lehdet ovat asenteellisempia kuin toiset. Tietenkin lehdistön pitää olla jämäkkä ja armoton ja jotain mieltä, mutta sitä voi olla myös reilusti ja fiksusti.

En pidä iltaisin lenkkeilemisestä, koska saatan astua jonkin päälle

Aikaisemmin pidin, mutta silloin en ollutkaan astunut sammakon päälle.

En ole viime vuosina ollut erityisen urheilullinen ihminen, mikä näkyy. Olen yrittänyt muuttaa asian aloittamalla lenkkeilyn. Se ei ole vielä ihan säännöllistä, mutta vähän siihen suuntaan. Pystyn jopa juoksemaan etäisyyksiä, joiden ääneen kertoamista häpeäisin vain kohtalaisesti (silti liikaa, joten jäävätköön mainitsematta).

Lenkkeily on juuri niin kivaa kuin sanotaan: se raikastaa mielen ja siitä tulee virkeä olo, henkisesti ja fyysisesti. Se sopii hyvin kaltaisilleni ihmisille, jotka eivät uskalla mennä kuntosalille häpäisemään itseään.

Aikaisemmin siis pidin pimeällä lenkkeilystä. Öisin käveleminen on tunnelmallista, sen tietävät kaikki. Kaupungin valoja, pitkiä varjoja, tähtitaivas… Täysin pimeälle pururadalle eksyminen on samaan aikaan pelottava ja jännittävä kokemus. Kaikin tavoin kaunista.

Iltaisin kävelemisessä oli myös sekin hyvä puoli, että se tuntui turvalliselta silloin kun välitin liikaa siitä, millaisen kuvan tuntemattomat minusta saavat. Lenkkeilijän leikkiminen nolotti kamalassa lenkkiasustuksessani: vanhat talvikengät, pöyheä tuulitakki (jonka hihat ovat oudon pitkät) ja korvilla ruskeat korvalaput (paitsi musiikkia kuunnellessa; korvalaput painavat kuulokkeita ikävästi). Eivät oikeat lenkkeilijät pukeudu noin hassusti.

Sitten kai kasvoin aikuiseksi ja lakkasin välittämästä ihan kaikista typeristä asioista.

Kun aloittelin lenkkeilyä loppukesästä, lenkkeilin tietenkin valoisina aikoina. Ehdin tottua siihen, se tuntui mukavalta. En löydä runollisia kuvaelmia ja kehuja valoisalla kelillä lenkkeilylle. Se on mukavaa. Eikä se ole tämän jutun ydin.

Yritän kertoa siitä, kuinka pimeässä lenkkeily muuttui epämiellyttäväksi sillä hetkellä, kun astuin sammakon päälle.

Syksy on ollut aika sateinen. Kävelyteiden reunoissa on ollut paljon sammakoita, pieniä etanoita ja kastematoja. Niiden väisteleminen on hankalaa, koska tiet eivät ole hyvin valaistuja, ja matelijat sekoittuvat usein puista pudonneisiin lehtiin ja risuihin.

Onnistuin pitkään välttelemään elävien olentojen päälle astumista – hintana se, että säikähtelin usein lehtiä ja risuja ja hypähtelin niiden tieltä typerän näöisesti. En tiedä kuulostaako se jostakusta hassulta, että uhraan mielenrauhani pikkuisten matelijoiden puolesta. Ei minulla ole sille kai mitään järkeviä syitä. Eläimiä ei saa talloa, ihan niin kuin niitä ei sovi syödäkään? Kengänpohjat pilaantuvat?

Lopulta sitten astuin. Kyseessä oli hyvin pieni sammakko, puolta pienempi kuin muut, jotka olen meinannut liiskata (ja jotka ovat odottaneet kuolemaa tyynen uhmakkaina). Sammakko yritti hypähtää pakoon kun se oli jalkani alla, ja sen pieni paine säikäytti minut. Astuin loppuun ja tunsin pienen poksahduksen. Nostin jalkaa samalla tavalla arastaen kuin legon tai muun terävän asian päälle astuttaessa, vaikka ei sattunut.

Säikähdin. Palasin tarkastamaan, minkä päälle astuin. Valaistus oli huono, mutta se näytti sammakon ruholta. Sellaisen hyvin pienen.

Mietin miltä tuntuu poksahtaa. Ei varmaan hyvältä.

Jatkoin lenkkiä ja näin pyörätiellä kuolleen hiiren. Ehkä jokin yliluonnollinen voima teki kaikkensa osoittaakseen, että syksy = kuolema.

En tiedä sekoitanko tämän toiseen iltalenkkiin samalta viikolta, mutta saatoin kuunnella tallomisen hetkellä Ruger Hauerin levyä Erectus. Siinä puhutaan kuolemasta ja siinä on torakka. Torakat tallotaan. Saatoin kuunnella juuri sitä kappaletta. Kuulostaa temaattisesti täyteläiseltä kohtaukselta: tallon sammakon torakantallomiskappaletta kuunnellessa, ja näen sen jälkeen kuolleen hiiren.

Se kohtaus olisi tarvinnut kuitenkin jonkinlaista käännettä – ihan vain ettei olisi ollut niin masentava ja ilmiselvä viestiltään. Ehkä se hiiri olisi voinutkin nousta siitä ylös. Tai ehkä olisinkin älynnyt, että en astunutkaan sammakon päälle, vaan vaikka jonkin sienen, joka poksahtaa päälle astuessa. (En tiedä onko sellaisia olemassa ja jos on niin missä, mutta en keksi nyt mitään muutakaan, mikä voisi poksahtaa).

Sitten olisin huomannut, että syksyllä kannattaakin lenkkeillä, ei se tähän lopu, kohta tulee talvi ja lunta ja vähän valoa ja sitten kevät ja lisää valoa.

Kirjoittamista käsittelevien kirjoitusten kirjoittamisen vaikeudesta

Alkuvuodesta 2013 harkitsin vakavissani jonkinlaisen kirjoitusblogin aloittamista. Olen pohtinut samaa joskus aikaisemminkin, mutta enää en saanut itseäni unohtamaan ajatusta. Tarvitsin jonkinlaisen kanavan ajatuksille, joita en muuten tulisi kirjoittaneeksi minnekään ylös. Kirjoitan eniten pöytälaatikkoon ja joskus muutamaan aikakauslehteen. Jonkinlainen oma alusta tyylikokeiluille ja vapaamuotoisemmille teksteille tuntui sopivan hyvin niiden väliin.

Kesän aikana yritin saada jotain aikaan ja kirjoitin monta aloituskirjoitusta, joissa kerroin tarkoitusperistäni, blogin teemasta ja “missiosta” (ja yritin keksiä sellaisen, koska se tuntui tarpeelliselta) ja hahmottelin kirjoitusten sävyä. Olisiko blogi vakavamielinen? Vai ehkäpä hauska ja vähän huolimaton? Ironinen? Minkälaisesta roolista kirjoittaisin? Kuinka paljon kertoisin itsestäni?

Etsin vastausta kysymyksiin ja mitä ilmeisimmin epäonnistuin, sillä mikään teksteistä ei selvinnyt julkaistavaksi asti. Kysymyksiinkään ei ole vastauksia. Olen yritttänyt etsiä vastausta kysymyksiin myös vaihtelemalla silloin tällöin blogin nimeä, kuvailutekstiä ja ulkoasua.

Tässä alapuolella vielä jotain faktoja tästä blogista, joiden luulen pitävän paikkansa vielä myöhemminkin.

Luulen, että tämä blogi on:

  • henkilökohtainen mutta etäinen
  • hieman kömpelön ironinen
  • hieman kömpelön vilpitön
  • muutenkin hieman sekamelska

Täällä todennäköisesti julkaistaan kirjoituksia:

  • musiikista (todennäköisesti uudesta)
  • elokuvista (todennäköisesti uusista ja vanhoista)
  • kirjoista (todennäköisesti vähän, koska olen laiska lukija)
  • kokoelmia muiden ajatuksista silloin kun en jaksa itse ajatella
  • Muusta elämästä, jos sattuu tapahtumaan jotain mielenkiintoista

Pahoittelut typerästä otsikosta.