Kysymyksiä mediasta 4

Miksi tyhjänpäiväisiä puheenvuoroja ja somepostauksia pidetään mediassa rohkeina?

Vastaus: Koska median käsitys rohkeudesta on nykyaikainen, eli psykologisoitunut ja vesittynyt.

Perinteisesti tekoa on pidetty rohkeana, jos ihminen laittaa jonkin oman hyvänsä vaaraan saavuttaakseen jotain. Helpoin – ja äärimmäisin – esimerkki on sotilas, joka lähtee sotaan ajaakseen kotimaansa etua, ja taistelussa kantaa haavoittuneen ystävän eturintamasta riskeeraten oman henkensä.

Modernissa käsityksessä rohkeana pidetään usein tekoa, jonka tekemällä yksilö vaarantaa ainoastaan oman ja muiden käsityksen itsestään. Kun julkkis paljastaa, että hän on sairastanut masennusta, hän riskeeraa julkisen kuvan itsestään tasapainoisena, ei-masentuvana ihmisenä. Hän saattaa kokea itsensä rohkeaksi, koska myöntää itsestään piirteen, jota ei haluaisi myöntää. Taustalla on hahmotustapojen psykologisoituminen siinä mielessä, että pientäkin oman imagon ja identiteetin vaarantamista pidetään riskin ottamisena ja rohkeutena, vaikka teolla ei tavoiteltaisi mitään ulkopuolista hyvää.

Toki julkkis voi sanoa, että hän pyrkii normalisoimaan mielenterveysongelmista puhumista. Masennus on kuitenkin normalisoitunut parin viime vuosikymmenen aikana niin paljon, että paljastaja ei oikeastaan vaaranna itseään lainkaan avauksellaan, vaan myötäilee ympäristön arvostuksia ja liittyy avautujien suureen joukkoon. Luultavasti hän hyötyy avauksestaan saamalla empatiaa ja ymmärrystä.

Otetaan toinen esimerkki. Mietitään televisiotoimittajaa, joka kirjoittaa seksuaalista häirintää vastustavan liikehdinnän alettua kolumnin, jossa pyytää anteeksi sitä, että on vaiennut seksuaalisesta häirinnästä. Televisiotoimittaja ei yksilöi kirjoituksessaan, mistä ja milloin hän on vaiennut, mutta avausta pidetään silti ”hätkähdyttävänä”. Hän on osoittanut rohkeutta paljastamalla luonteensa heikkouden ja pyytämällä sitä anteeksi.

Kun televisiotoimittajan läheinen yhteistyökumppani vuosikymmenien ajalta paljastuu sarjaraiskaajaksi, jonka toiminnasta on tiennyt koko lähipiiri, televisiotoimittaja kiistää tienneensä asiasta mitään ja esittää järkyttynyttä. Kun huomautetaan, että televisiotoimittaja kirjoitti yhteistyökumppanin kanssa kirjan, jossa kuvataan erästä väitetyistä raiskauksista niin, että hän olisi ollut sen aikaan samassa huoneistossa, televisiotoimittaja sanoo, että kirja on fiktiota, hän ei osallistunut sen kirjoittamiseen ja on hädin tuskin edes lukenut sitä.

Kun televisiotoimittajalla olisi mahdollisuus osoittaa aitoa rohkeutta ja myöntää, ettei puuttunut yhteistyökumppanin toimintaan, vaikka oli kuullut siitä vähintäänkin jotain, hän esittää tietämätöntä. Televisiotoimittaja oli valmis rohkeuteen silloin, kun siitä oli hänelle yksinomaan hyötyä eikä haittaa. Kun hän voisi laittaa maineensa oikeasti peliin ja sanoa, että hän oli kuullut asioista mutta ei tehnyt niiden suhteen mitään, hän vaikenee.

Kenties hän toivoi, että julkisuudessa on jo ehtinyt muodostua hänestä ennaltaehkäisevän anteeksipyynnön myötä kuva katuvana ihmisenä, eikä kukaan odota häneltä oikeaa anteeksipyyntöä. Televisiotoimittajan mediataktiikka vaikuttaa onnistuneelta.

Mainokset

Vuokratyöfirmoista

Haluaisin kuulla opiskelijoista, jotka ovat tyytyväisiä kokemaansa kohteluun vuokratyöfirmoissa. Ymmärtääkseni heitä on. Olisi kiinnostava tietää, miten heidän kokemuksensa eroavat omistani, jotka ovat olleet seuraavanlaisia.

Haen työtä, jonka tarjoajaksi paljastuu vasta haastattelua sopiessa vuokratyöfirma. Työtä on kuulemma paljon tarjolla, vaikkei vielä voida kertoa missä ja milloin. Haastattelija ei kysy juuri mitään, vaan alkaa esitellä työn käytännön asioita, kuten vuorojen varaamiseen tarkoitettua sovellusta. Silloin epäilykseni heräävät, sillä olen ilmeisesti kesken haastattelun jo saanut työpaikan. Laitan sen kuitenkin CV:ni ja huolellisen hakemuskirjeen piikkiin. Haastattelija sanoo ilmoittavansa, kun työ on selvillä. Ilmoitan puolisolle saaneeni töitä.

Menee viikkoja, kuukausia, ja saan välillä muutaman tuurausvuoron. Lopulta ymmärrän, ettei työtä ole oikeasti tarjolla luvatussa määrin, vaan kohtaloni on sama kuin aikaisemmassa vuokratyöfirmassa, jossa työskentelin: olen ollut osa laajaa rekrytointiaaltoa, jolla vuokratyöfirma on hankkinut itselleen lyhyitä tuurauksia tekevää työntekijäreserviä, jolle ei olla tarjoamassa mitään pitkäkestoisempaa. Vuokratyöfirman bisnestä on tämän liki ilmaisen työntekijäreservin myyminen yrityksille. Yritykset ostavat lupauksen tuuraajien reservistä, joka on niin laaja, ettei yksikään vuoro jää tekemättä.

Kun vielä odotan minulle luvattuja töitä, saan edellisestä vuokratyöfirmastani tekstiviestin, jossa kysytään, olenko kiinnostunut jostain työtehtävästä. Vastaan kyllä tietyllä englanninkielisellä fraasilla, jotta kiinnostukseni rekisteröityy tietokonejärjestelmään. Sen jälkeen en kuule työstä mitään. (Robotiksi pakottautuminen on nöyryytyksistäni pienin.)

Kun olen vihdoin sisäistänyt, ettei töitä ole tiedossa tarpeeksi, hankin toisen työn, joka on etätyö. (Niistä olen kirjoittanut jo aiemmin.) Töitä kuulemma riittää; niitä on jopa liikaa. Niin olisikin, jos kanssani samaan aikaan ei olisi rekrytoitu 39 muuta työntekijää, joille on luvattu sama määrä töitä. Tarjolla olevat työt hujahtavat hetkessä, kun 40 uutta työntekijää taistelee töistä 40:n aikaisemman kanssa. Edes surkea palkka ei vaikuta: aina on joku, jolle työ kelpaa.

Nyt minulla on periaatteessa kaksi työtä. Yritän hankkia vielä kolmannen, jossa pääsisin jopa työskentelemään, mutta minua ei valita, koska en pysty olemaan tarpeeksi poissa opinnoistani täyttääkseni työvuorolistoja, joista toiset opiskelijat ovat jo valinneet itselleen sopivat vuorot. (En aina edes halua olla opinnoistani poissa: satun pitämään opiskelusta ja suhtaudun siihen häpeällisen vakavasti.)

Ainoa tapani ilmaista katkeruutta huijatuksi tulemisesta on kieltäytyä niistä harvoista töistä, joita minulle vuokratyöfirmasta tarjotaan ja toivoa, että se aiheuttaisi firmalle jotain haittaa. Mutta ei se aiheuta, koska aina löytyy joku, joka on valmis tekemään työt. Kuten juuri työttömäksi jäänyt keski-ikäinen, tunnollinen henkilö, jolle töiden tekeminen on itsestäänselvyys, ja joka ei ole vielä huomannut, ettei vuokratyöfirma tule koskaan arvostamaan hänen tunnollisuuttaan.

Eikä vastarintaani edes huomattaisi, koska kukaan firmassa ei tunne minua: varaan työni sovelluksen kautta, ja kun joskus joudun soittamaan yritykseen, puhun joka kerta eri ihmisen kanssa. Ja vaikka kieltäytyisin töistä, olisin edelleen luku reservissä, jota vuokratyöfirma yrityksille myy.

***

Tämä on itsestäänselvyys, mutta sanon silti: vuokratyöfirmojen kannattavuus pohjautuu siihen, että työntekijöiden aiheuttamat kulut on minimoitu. Ainoat kulut ovat työvuoron palkka, palkanmaksun käsittely ja rekrytointi. (Sovellusten myötä edes työntekijöiden kanssa viestittelyyn ei kulu työaikaa.)

Kun vuokratyöfirmat mainostavat työaikoja ”joustavina”, tarkoittavat ne käytännössä sitä, että kaikissa epäsymmetrian tilanteissa työntekijä kärsii. Jos työntekijä ei pysty tekemään tarjottua työtä (”saat valita itse työaikasi!”), hän jää ilman rahaa. Vuokratyöfirmalla ei ole mitään velvollisuutta, ei työsopimukseen kirjattua tai moraalista, tarjota työntekijälle tarpeeksi töitä, että hän saisi toimeentulon. Työntekijä voi joko tehdä kerran viikossa tarjotun nelituntisen työvuoron tai pysyä sitäkin köyhempänä.

Kun yritys ostaa vuokratyöfirmalta ikuisen minimipalkan työväkeä, se säästyy kuluilta, joita vakituisista työntekijöistä aiheutuu. Haluaisin kuitenkin tietää, kuluvatko kaikki nämä säästöt vuokratyöfirman palkkioihin. Helpottaako vuokratyöfirman käyttäminen yrityksen arkea niin paljon, että sitä kannattaa käyttää sen sijaan, että palkkaisi omia työntekijöitä, vaikka molempien kulut olisivat täsmälleen samat?

***

Työntekijänä on vaikea olla katkeroitumatta. On vaikea olla huomaamatta, kuinka iso osa työn kustannuksista on siirretty minulle, ja kuinka sujuvasti minulla tienataan samalla kun en itse tienaa senttiäkään.

Nämä kokemukseni eivät saa minua julistamaan työmarkkinoita täysin rikkinäisiksi (ainakaan vielä) tai ryhtymään työstäkieltäytyjäksi, mitä pidän eettisesti kestämättömänä kantana. Ne ovat kuitenkin saaneet huomaamaan, kuinka työstä kaavitaan kekseliäillä järjestelmillä pois työntekijän ja työnantajan välinen vastavuoroisuus ja yhteinen sitoutuminen.

Olen myös huomannut, kuinka paljon yritykset haluavat käyttää näitä järjestelmiä, joissa työntekijän asema on mitätön. Kun puhutaan yhteiskunnallisen luottamuksen ja yhteishengen rapautumisesta, pitäisi puhua enemmän vuokratyöfirmoista, sillä ne tiivistävät kehityksen.

Kysymyksiä mediasta 3

Mitä eroa on kyselyikäisellä lapsella ja radio- tai televisiotoimittajalla, joka keskeyttää haastateltavan jokaisen vastauksen kysymällä ”miksi” tai ”miten niin”?

Vastaus: Lapsi kartuttaa ymmärrystä maailmasta, kun taas toimittaja pyrkii ilmentämään kriittistä asennetta. Toimittaja yrittää peitellä ymmärryksen puutettaan kyseenalaistamalla, kysymällä perusteluita, joita ei kuitenkaan ymmärrä, ja joita ei myöskään kuuntele loppuun ennen toiseen aiheeseen siirtymistä.

Toimittajan tietämys on pinnallista, minkä takia hän tunnistaa vain ajatusten näennäiset ristiriidat. Jos kaksi haastateltavaa puhuu samasta asiasta eri kielillä yhteensopimattomista lähtökohdista, toimittaja ei tunnista sitä, vaan luulee, että kyse on ohipuhumisen sijaan keskustelusta, ja jatkaa tiukkojen kysymysten esittämistä. Hän haastaa haastateltavat, ja jos haastateltava kiemurtelee, kun toimittajan älyvapaa kysymys vaatisi pitkän vastauksen ja kysymykseen sisältyvien oletusten kyseenalaistamista, toimittaja siirtää vastausvuoron toiselle haastateltavalle.

Kun haastateltava ymmärtää, että hänen pitää olla valmiiden, vain etäisesti ajatuksilta vaikuttavien repliikkien suoltaja, hän selviää toimittajan kanssa. Toimittaja on silloin häneen tyytyväinen, koska toimittaja on saanut vahvistuksen sille, että maailma toimii juuri niin kuin hän haluaa: asioista voi puhua ”asioina”, tiukassa rytmissä, vastakkaisia näkökulmia napakasti esitellen ilman turhaa jaarittelua. Toimittaja on saanut pakotettua älykkään ihmisen omalle tasolleen, mikä on typerälle ihmiselle suurin voitto.

Kriitikko toimittajana

Kriitikot tykkäävät puhua kritiikin kriisistä. Kriisi on seurausta mediaympäristön muutoksesta. Internetin myötä median ansaintalogiikka on muuttunut, ja jokaisella jutulla täytyy tavoitella suurinta mahdollista lukijamassaa. Kritiikki ei kiinnosta riittävän suurta yleisöä.

Kriitikoiden asemaan vaikuttaa myös kulttuurin demokratisoituminen. Ihmiset löytävät taiteen pariin itse. Taiteilijatkaan eivät tarvitse kriitikon tukea, sillä tuki ei vaikuta taloudelliseen menestykseen. Siksi kriitikoiden on täytynyt hahmottaa työnsä uudella tavalla.

Uusi hahmotustapa on kritiikin journalistisen ulottuvuuden korostaminen. Kritiikki nähdään keinona käydä yhteiskunnallista keskustelua.

Oskari Onninen kuvaa uutta kriitikkoparadigmaa Nuoren Voiman esseessään:

”Jossain välissä opin sanallistamaan koko dogman, jonka pohjalta lähestyn kriitikkouttani: teosta oleellisempaa ovat usein asiat, jotka ovat teoksen ympärillä.”

Onninen kirjoittaa nettiajan tulosvaatimuksista, joiden kouriin kriitikot ovat joutuneet. Statistiikka paljastaa, ettei kukaan kuuntele kriitikon rakastamaa indie-artistia. Kriitikko on menettänyt asemansa maun auktoriteettina, eikä hän voi enää vain teilata populaareja taiteilijoita ja kehua marginaalisuosikkeja. Kriitikon täytyy kirjoittaa suosituista taiteilijoista, jotka kiinnostavat lukijoita.

Miten kriitikko perustelee suosituista taiteilijoista kirjoittamisen, jos marginaalitaiteilijat kuitenkin edustavat paremmin hänen makuaan?

Yksi perustelu on taiteilijoiden ”relevanssiin” tai ”tärkeyteen” eikä laatuun keskittyminen.

Laadusta puhuminen on avoimen subjektiivista ja herättää monessa huvittuneisuutta tai ärtymystä, sillä kriitikon maku ei useinkaan vastaa lukijan makua. Tärkeydestä puhuminen kuulostaa etäisesti neutraalimmalta. Ilmaisu on epämääräinen ja taipuisa, mutta yleensä sillä tarkoitetaan jotakuinkin, että taide ”kertoo jotain tästä ajasta”. Ilmaisua käytetään ilman tahoa, jolle taide on tärkeää.[1] Kriitikko omaksuu harrastelijasosiologin roolin selittäessään, miksi taiteilija on suosittu ja mitä suosio kertoo ympäröivästä yhteiskunnasta. Kriitikko hahmottaa teoksen kulttuurisen keskustelun ainesosana.

Tällaista ajattelua edustavat esimerkiksi kirjallisuuskritiikit, joissa adjektiivia ”ajankohtainen” käytetään kehuna eikä neutraalina kuvauksena. Vuonna 2016 Rumbassa ei valittu vuoden parhaita vaan vuoden ”tärkeimmät” levyt. Lehdessä ei perusteltu kenelle tai millä perusteilla levyt olivat tärkeitä.

Elokuvakriitikko Richard Brodyn mielestä yhdysvaltalaiskriitikot ovat viime vuosina kyllästyneet elokuviin ja innostuneet televisiosarjoista, koska he pystyvät vaivattomasti kirjoittamaan niistä poliittisia ja aikaansa peilaavia esseitä. Yksilön kokemuksella taide-elokuvasta ei ole keskusteluille yleensä mitään annettavaa; puhtaan kauneuden kokemus pikemminkin saa vaikenemaan.

Kulttuurissa on kyse vallasta, taiteessa kauneudesta, Brody kiteyttää. Vallan jakaminen koskettaa kaikkia, mutta kauneuden kokemus on sisäistä ja subjektiivista. Siksi taiteesta on vaikea kirjoittaa vetävää kulttuurijournalismia, jos teosta katsoo taidekritiikin tyypillisistä näkökulmista.

Kulttuurinen näkökulma on yleistynyt kritiikeissä nopeasti. Kritiikin Uutisissa Sinin Mononen tarkastelee kulttuurijournalistien kirjoittamaa Jotkut taas väittävät -antologiaa. Antologian edustama kulttuurijournalismi ”on upottautunut syvälle kulttuurin syliin ja häivyttänyt taiteen lähes kokonaan taka-alalle”. Formalistinen eli teoksen muotoa ja piirteitä käsittelevä kritiikki on jäänyt kulttuurisen jalkoihin.

Joskus tuntuu, että kritiikkiin lajityyppinä suhtaudutaan jopa häpeilevästi. Lukija pitää houkutella mukaan yhteiskunnallisella analyysilla, ja vasta myöhemmin saatetaan paljastaa, että kyseessä on taidekritiikki.

***

On selvää, että kontekstiin keskittyminen muuttaa kritiikin luonnetta. Kun kriitikko keskittyy vain kontekstiin, hän ei katso teosta sellaisenaan. Teoksen näkeminen sellaisenaan on reilun taidekritiikin edellytys. Lähinnä kontekstista kiinnostunut kritiikki ei voi olla uskottavasti arvottavaa. (Sama kääntäen: ajattele jotain äänilevyä monesta näkökulmasta käsittelevää, pohdiskelevaa kulttuuriesseetä, jonka lopussa on arvosana 7,2.)

Onninen sen sijaan väittää, että kontekstiin keskittyminen tekee kritiikistä objektiivisempaa. Kriitikko pystyy hylkäämään makunsa, kun hän keskittyy kontekstiin ja taideteoksen kulttuuriseen relevanssiin. Kriitikosta tulee silloin toimittaja, joka pyrkii taustoittamaan ja selittämään ilmiöitä:

”Oli aiheena levy tai eläkekiista, journalistin tehtävä on hahmottaa asia ja kertoa, mikä siinä on tärkeää ja oleellista ja hoksaamisen arvoista. Tällöin toimittaja toimii asiantuntijana, ”vahtikoirana” ja tarvittaessa jopa kampittajana. Hän on itsenäinen ja riippumaton ja siksi luotettava.” (Lihavoinnit minun.)

On hyvä muistaa, että Onnisen mukaan kriitikko joutuu keskittymään kontekstiin taloudellisten realiteettien takia. Popkriitikot joutuvat kirjoittamaan suosituimmista artisteista, koska suurin massa ei halua lukea muista.

On ristiriitaista väittää, että kriitikko voi pyrkiä objektiivisuuteen ja olla ”itsenäinen ja riippumaton” samalla kun toimii täysin taloudellisten realiteettien ehdoilla. Onninen kuvaa poptimisminkin (eli ajatuksen suurista pop-tähdistä aliarvostettuina taiteilijoina) aatteena, joka ”päästi” kriitikot analysoimaan suurimpia pop-tähtiä – ihan sattumalta samaan aikaan, kun indie-kritiikkitalous romahti.

Onnisen käsitys kritiikistä johtaa kehämäiseen ajatteluun, jossa vain suosituimmat taiteilijat ovat tärkeitä, ja koska tärkeys on myös keskeisin laatumittari teokselle, voi kriitikko kehua vain suosituimpia teoksia.

***

Kriitikko ei sovi toimittajien joukkoon. Jos kriitikko pystyy kirjoittamaan vain valmiiksi suosituista teoksista, kriitikko on tehnyt itsensä turhaksi. Massat pitävät suosikeistaan joka tapauksessa. Kritiikkiin kuuluu oman maun käyttäminen ja rehellinen, ei kaupallinen arvottaminen.

Siksi Onnisen edustama näkökulma ei ole ratkaisu kritiikin kriisiin. Näkökulma palvelee lähinnä asemaansa puolustavia kulttuuritoimittajia ja menestyviä taiteilijoita.


[1] Kriitikko voi myös sanoa taiteen olevan tärkeää tietylle sosiaaliselle aatteelle, kuten marginaaliryhmän vapautumiselle. Joidenkin mielestä tämä on vielä parempi perustelu, sillä kriitikko on tällöin pystynyt osoittamaan teoksen olevan hyödyllinen useille ihmisille ja lisäävän sosiaalista tasa-arvoa. Kehu on ”objektiivinen” verrattuna siihen, että teos vain edustaa kriitikon käsitystä hyvästä taiteesta ja herättää hänessä positiivisia tuntemuksia.

Oskari Onnisen essee Nuoressa Voimassa.

Richard Brodyn kirjoitus The New Yorkerissa.

Sini Monosen kirjoitus Kritiikin Uutisissa.

Hajamiete mielenrauhasta

Kuinka moni kaipaa informaatiotulvaa edeltänyttä aikaa? Aikaa, jolloin maailma ei kertonut itsestään maanisessa tahdissa nettiuutisilla, sosiaalisella medialla, podcasteilla. Joskus ihmiset, jotka ehtivät elää tulvaa edeltäneessä maailmassa sanovat kaipaavansa sitä, mutta kuinka moni tosiasiassa pitää sitä parempana kuin nykymaailmaa? Nykyään tylsistymisen riski on huomattavasti pienempi. Monella on kenties mielikuva siitä, kuinka maailman hajamielinen ja tunnelmallinen tarkkaileminen ja ajoittainen pitkästyminen elähdytti, mutta kuinka moni tosiasiassa haluaa vaihtaa virikkeensä siihen?

Onko kyse vain siitä, että paluuseen ei pystytä, vai siitä, että uusi oleminen on sittenkin miellyttävämpää? Tämän hetken yhteiskunnallisista ilmiöistä ja kohuista perillä oleminen on huumaavaa. Aina on jotain uutta, josta pöyristyä ja jota pohtia. Aina on jotain, minkä sisimmässään tietää ala-arvoiseksi kohkaamiseksi, ja jonka seuraaminen tuottaa lähinnä itseinhoa, mutta silti ei malta katsoa muualle.

Jos kohuista ja kohujen kommentaareista pääsee hetkeksi eroon ja löytää hiljaisuuden, muistaa kuinka erilaista vanha oleminen oli. Oma mieli tuntuu taas omalta.

Mutta mieli ei unohda helppoja virikkeitä vaan hakeutuu lopulta, kun pitkästyneisyys hiipii päälle, takaisin niiden pariin.

Kun kohuja katsoo hiljaisuuden keskeltä, ne näyttävät ensin sijoiltaan menneen maailman viimeiseltä kiepunnalta. Kun katsoo tarpeeksi kauan, niihin tempautuu mukaan ja niitä alkaa taas ajatella vapaaehtoisesti. Silloin varmasti keksii perustelun, miksi on tärkeämpi katsoa niitä kohti kuin poispäin: ilmiöt ovat ajankuvia, analyysin arvoisia, yhteiskunnallisesti tärkeitä kaikessa alhaisuudessaankin.

Onko katsominen mielenrauhasta luopumisen arvoista? Tuskin. Mutta onko mielenrauha vaalimisen arvoista, jos se edellyttää miltei kaiken ympärillä tapahtuvan aktiivista välttelyä?

Kysymyksiä mediasta 2

Miksi Helsingin Sanomat julkaisi ”kulissiavioliitosta” kertovan jutun, joka oikeasti kertoi miehestä, jolla ei ole omaa tahtoa, ja joka syyttää siitä ympäristöään?

Miksi miehen nimi oli muutettu?

Uskoiko toimittaja vilpittömästi kirjoittavansa tärkeää juttua ”kulissiavioliitoista”? Vai tiesikö toimittaja kirjoittavansa kyynistä juttua, joka keräisi suuttuneita reaktioita (eli paljon klikkauksia)? Vai ovatko toimittajan mielessä kyynisyys ja vilpittömyys erottamattomasti yhteenkietoutuneita?

Miksi Helsingin Sanomat julkaisee provosoivia mielipidekirjoituksia nimettöminä?

Mitä eroa on mielipidepalstalle nimettömänä kirjoittavalla provosoijalla ja keskustelupalstan trollilla?

Onko toimittajan kyynisyyden ja vilpittömyyden yhdistävässä mielessä kaikki ”yhteiskunnallinen keskustelu” samanarvoista, jos se vain tuottaa medialle klikkauksia?

Kuinka paljon mediat kehtaavat hyödyntää ihmisten tarvetta kertoa kärkeviä mielipiteitään (nimettömänä) ennen kuin niiltä häviää vähäkin uskottavuus? Onko uskottavuus vanhan mediamaailman ylellisyys?

Kumpi on suurempi uhka yhteiskunnalle: valeuutiset vai oikeat uutiset, jotka keskittyvät herättämään tunteita ja keskustelua keinolla millä hyvänsä?

Kysymyksiä mediasta

Miksi Helsingin Sanomissa on sivun kokoisia mainoksia toimittajista?

Miksi Sanomatalon kyljessä pyörii jättimäinen video, jossa kirjeenvaihtaja kehuu itseään?

Miksi ”tulevaisuuskirjeenvaihtajasta” kirjoitettiin aukeaman mainosjuttu?

Miksi ”tulevaisuuskirjeenvaihtaja” matkusti ensimmäisessä tekstissään vuoteen 2007 ja luki Mustan joutsenen?

Miksi toimittajat tarvitsevat suunnattomasti huomiota siitä, että tekevät työnsä ihan tavallisesti?

Miksi toimittajat eivät tee työtään niin hyvin, että saavat ansaittua huomiota?