Kysymyksiä mediasta 2

Miksi Helsingin Sanomat julkaisi ”kulissiavioliitosta” kertovan jutun, joka oikeasti kertoi miehestä, jolla ei ole omaa tahtoa, ja joka syyttää siitä ympäristöään?

Miksi miehen nimi oli muutettu?

Uskoiko toimittaja vilpittömästi kirjoittavansa tärkeää juttua ”kulissiavioliitoista”? Vai tiesikö toimittaja kirjoittavansa kyynistä juttua, joka keräisi suuttuneita reaktioita (eli paljon klikkauksia)? Vai ovatko toimittajan mielessä kyynisyys ja vilpittömyys erottamattomasti yhteenkietoutuneita?

Miksi Helsingin Sanomat julkaisee provosoivia mielipidekirjoituksia nimettöminä?

Mitä eroa on mielipidepalstalle nimettömänä kirjoittavalla provosoijalla ja keskustelupalstan trollilla?

Onko toimittajan kyynisyyden ja vilpittömyyden yhdistävässä mielessä kaikki ”yhteiskunnallinen keskustelu” samanarvoista, jos se vain tuottaa medialle klikkauksia?

Kuinka paljon mediat kehtaavat hyödyntää ihmisten tarvetta kertoa kärkeviä mielipiteitään (nimettömänä) ennen kuin niiltä häviää vähäkin uskottavuus? Onko uskottavuus vanhan mediamaailman ylellisyys?

Kumpi on suurempi uhka yhteiskunnalle: valeuutiset vai oikeat uutiset, jotka keskittyvät herättämään tunteita ja keskustelua keinolla millä hyvänsä?

Mainokset

Kysymyksiä mediasta

Miksi Helsingin Sanomissa on sivun kokoisia mainoksia toimittajista?

Miksi Sanomatalon kyljessä pyörii jättimäinen video, jossa kirjeenvaihtaja kehuu itseään?

Miksi ”tulevaisuuskirjeenvaihtajasta” kirjoitettiin aukeaman mainosjuttu?

Miksi ”tulevaisuuskirjeenvaihtaja” matkusti ensimmäisessä tekstissään vuoteen 2007 ja luki Mustan joutsenen?

Miksi toimittajat tarvitsevat suunnattomasti huomiota siitä, että tekevät työnsä ihan tavallisesti?

Miksi toimittajat eivät tee työtään niin hyvin, että saavat ansaittua huomiota?

Miten kukaan pystyy lukemaan mitään medioita?

Lyhyesti etätyöstä

Merkittävä osa tähänastisista työkokemuksistani on ollut etätöitä.

En kuluta resursseja konttoreissa. Teen työt omilla tarvikkeillani, joten työvälinekustannuksiakaan ei tule (muille kuin minulle). En harmistu siitä, että tunnen työkaverini vain Skypen tai sähköpostin välityksellä.

Olen valmis istumaan kotona tietokoneen äärellä päiviä ilman ihmiskontakteja. Se on etuni suhteessa vanhempiin työntekijöihin, jotka vielä odottavat työn olevan sosiaalinen kokemus, ja että työpaikan ja kodin välillä olisi jonkinlainen palomuuri. He odottavat, että työnantaja sitoutuisi heihin maksalla työpöydän, terveydenhuollon ja sähkön. Siksi heidän työnsä annetaan minulle ja muille kaltaisilleni, jotka olemme hyväksyneet kehityksen ja odotamme kodeissamme valmiina.

***

Eniten kaipaan etätyössä työmatkoja. Bussimatkalla voin antaa aivoille hengähdystauon tai kuunnella musiikkia tai lukea kirjaa. Saatan torkahtaa, jos on varhainen aamu.

Etätyössä istun heti herättyäni tietokoneen äärelle, missä pysyn päiväsaikaan asti. Kun olen saanut työt tehtyä, peseydyn ja hoidan askareita, minkä jälkeen aikaa olisi juuri sen verran, että voisin lähteä jonnekin käymään, jos haluan.

Yleensä käyn vain kaupassa. En lähde sen pidemmälle, sillä kynnys lähteä ulos vain ulos lähtemisen ilosta (ilman esimerkiksi lenkkeilyn kaltaista selkeää tavoitetta) tuntuu vieraalta. Tuntuisi teennäiseltä lähteä kahvilaan istuskelemaan. En myöskään epäsosiaalisena ihmisenä osaa sopia tapaamisia ystävien kanssa.

Siksi yritän saada kauppakäynnistäni kaiken irti. Hidastelen ja yritän keksiä jonkin pidemmän reitin. Istun penkille ja katselen ympärille. Pyörittelen jumittuneisiin niskoihin eloa. Haistan vihdoin jotain muutakin kuin pohjaan palaneen kahvin.

***

Kodin ja työpaikan eron sekoittuminen on etätyön huonoimpia puolia. Riippumatta työn luonteesta (onko se suoritepohjaista tai päivystävää) en tiedä, milloin olen töissä, koska työn ohessa saatan pestä pyykit ja laittaa ruokaa. Vapaalla ollessa työpöytä muistuttaa tekemättömistä töistä. Prokrastinoiminenkin on helpompaa, kun virikkeitä piisaa.

Monille etätyö on ainoa vaihtoehto, kun työnantajat itsepintaisesti siirtävät alaisiaan avokonttoreihin, jotka sopivat lähinnä niille, joiden toimenkuvaan kuuluu toisten työskentelyn häiritseminen. Väitetyt hyödyt avoimuudesta ja spontaaneista ideointisessioista ovat parhaimmillaankin marginaalisia verrattuna haittoihin, joista tutkijat ovat yksimielisiä: keskittymiskyky ja tehokkuus heikkenevät ja taudit kiertävät herkemmin. Lämpötila tuskin miellyttää jokaista tilassa työskentelevää, ja aina joku puhuu puhelimeen, vaikka ”puhelutilakin” (eli hieman siistitty varastohuone) on olemassa. Vieressä ärsyttävin työkaveri kertoo viikonlopustaan raikuvalla äänellä.

Monet ajattelutyötä tekevät ihmiset luultavasti hyötyvät kotityöskentelystä juuri tuon vuoksi. Monilla asiantuntijoilla työajat paukkuvat muutenkin niin, että kotona työskenteleminen on realiteetti joka tapauksessa.

Etätyö alkaa kuitenkin ulottua myös töihin, joita tavallisesti tehtäisiin konttoreilla; joita tekniikan kehityksen myötä voi tehdä kotona, mutta joiden kotona tekemisestä ei ole varsinaista lisähyötyä. Etätyöksi siirtämisestä hyötyy lähinnä työnantaja.

***

Valehtelin alussa kun sanoin, että en ole harmissani siitä, etten näe työkavereita. Parhaat työkokemukseni ovat olleet sellaisia, joissa olen tavannut samanhenkisiä ihmisiä. Olen voinut keskustella töistä, ja jos työssä on ollut jotain pielessä, olen saanut havainnoille tukea. Vaikka olisin ollut työpaikoilla, joista en ole löytänyt ystäviä, olen nauttinut passiivisesta sosiaalisuudesta ja ilmassa varovaisesti väreilevästä yhteishengestä, vaikka jokainen työskentelisikin itsekseen.

Kotona ei ole mitään sellaista. Kotona olen koti-itseni; vapautunut mutta piilossa. Päivistä puuttuu pienet yllätykset, kuten odottamaton keskustelu tai kaunis aamuaurinko matkalla.

Etätyössä joutuisin etsimään päivän pieniä yllätyksiä itse, enkä osaa. Tarvitsen ympäristöjä ja struktuureja, joissa toimia. Vain antamalla itseni jollekin ympäristölle voin saada jotain poikkeavaa tapahtumaan. Kotona kaikki riippuu minusta ja tapahtuu siksi aina samalla tavalla.

Synninpäästö

Nuorehko pariskunta on ostoksilla tavaratalossa. Kassajonossa myyjä kysyy: ”Tarvitseeko muovipussia?”

Mies kysyy naiselta, onko hänellä kangaskassia mukana. Ei ole, nainen vastaa.

”Kyllä mun sitten on pakko ottaa”, mies sanoo myyjälle.

Myyjä ojentautuu ja puristaa molempien kämmeniä. Hän katsoo vuorotellen kumpaakin syvälle silmiin.

Nainen irrottautuu otteesta ja tarkistaa vielä hätäisesti laukustaan, olisiko kangaskassi siellä kuitenkin, ehkä piilossa jonkin seinämän takana. Myyjä kurottaa ja sulkee laukun hitaasti. Mies halaa naista, joka niiskahtaa. Myyjä räväyttää muovikassin auki terävällä ranneliikkeellä.

Tyyny sujahtaa muovikassiin. Se on iso muovikassi.

Avoin kirje sille kosmiselle voimalle, joka saa minut hajottamaan teepannujani

pannu

Hyvä voima,

Aavistelin osallisuuttasi jo ensimmäisen teepannuni hajotessa. Mistä lähtien kahvikupit ovat muka olleet niin voimakkaita, että hyllyltä pudotessa sellainen voi murskata teepannuni mutta selvitä itse naarmutta?

Toisen hajotessa olin varma osallisuudestasi, sillä tiedän, ettei nappikuulokkeideni johto pysty yksin tempaisemaan teetarjotinta työpöydältäni. Toki myönnän, etten ole täysin varma hajoamisen yksityiskohdista, sillä olin juuri kiireessä pakkaamassa tavaroitani, millä saattoi olla pientä osallisuutta haaveriin… Mutta silti. Olen varma.

Millä todennäköisyydellä samanlainen ”haaveri” tapahtuisi vain viikon sisään edellisestä ”onnettomuudesta”?

Oletan viestiväsi tällä, että minulla pitäisi olla vähemmän teepannuja. Ymmärrän pointtisi: viisi teepannua yksin elävälle teenjuojalle on liioittelua. Kierrätyskeskusten ja kirpputorien teepannut houkuttelevat liian usein halvoilla hinnoillaan ja hienoilla kuvioinneillaan, myönnän sen. Olen heikko.

Mutta arvon voima, haluaisin huomauttaa: teepannuja tarvitsee erilaisia, ja ennen kaikkea eri kokoisia. Arkikäytössä pienet pannut – jotka molemmat tuhosit, kiitos vain – ovat tarpeellisia, kun taas (potentiaalisen) teenjuontiseuran kanssa tarvitaan isompia.

Tietenkin isommassa pannussakin on mahdollista hauduttaa teetä vain yhdelle, mutta eikö se ole vähän turhan hankalaa? Teepussin kalastelu pannun syövereistä turhauttaa, puhumattakaan siitä, etteivät pienet haudutuskupit irtoteelle edes yllä pannun pohjaan asti.

Tietenkin saattaisit kehottaa minua tekemään niin kuin kuka tahansa järkevä teenjuoja ja hauduttavan teeni suoraan kupissa. Siihen vastaisin: ilonpilaaja. Tee maistuu paremmalta edes pientä vaivaa vaativan prosessin jälkeen. Ja teepannun käyttelystä tulee edes vähän ylellisyyttä ja väriä arkeen.

Saatat myös estellä minua alkamasta liian vakavaksi teeharrastelijaksi. Se on kieltämättä uhkaavaa, varsinkin kun olen löytänyt itseni puhumasta itseriittoisilla äänenpainoilla tekemistäni kuivattujen mustaherukan lehtien ja kuusenkerkkien sekoituksista. Kehitys on huomioitu, kiitos vain.

Aion uhmata sinua ja hankkia lisää teepannuja. Jos ajattelit hajottaa niitä lisää, hajota se yksi iso ja vanha, jonka ostin vain koska sen kuvioinnissa oli hassuja silmän näköisiä palloja, mutta jota en ole koskaan käyttänyt, koska onhan se nyt ihan helvetin typerän näköinen.

Terveisin,

Mikael

Lyhyesti vaalituloksesta

image

Tuloksen hahmottaminen Suomen konservatiivien voimannäyttönä ja voivottelu Suomen vaipumisesta henkiselle keskiajalle on väärästä näkökulmasta katsomista ja liioittelua. Syyt Keskustan ja Perussuomalaisten vahvuuteen löytyvät kaikista muista puolueista ja edellisestä hallituksesta, joka oli hajanaisuudessaan ja toimettomuudessaan katastrofaalisen huono.

Jo vaikeiden hallitusneuvotteluiden vuoksi vuonna 2011 olisi pitänyt järjestää uudet vaalit, aivan kuten olisi pitänyt myöhempinä vuosina, kun hallituspuolueet keskittyivät omaan kinasteluunsa eivätkä saaneet päätöksiä tehtyä. Vielä kun valtiovarainministeri hyppäsi kesken kaiken lobbariksi, pääministeri katosi virkatehtäviin ulkomaille ja uusi pääministeri suhtautui ministerinsalkkuihin kuin farmijoukkueen valmentaja, joka antaa pelikokemusta nuorille lupauksille, ja kun edeltäjien tekemät päätökset kumottiin häijysti, on hämmästyttävää miten hallituspuolueiden äänimäärä ei ollut tuon pienempi.

Oppositiossa ei täytynyt olla kuin hiljaa, ja voitto tuli. Vain kun muut kämmäilevät niin railakkaasti voi Juha Sipilä, jonka ainoat ansiot ovat rehdiltä suomalaiselta tavisinsinööriltä näyttäminen ja vaikuttavan oloinen puhe taloudesta (vaikkakin sisäisesti ristiriitainen ja asioita todella ymmärtämätön), olla houkutteleva vaihtoehto. Päämiesmäinen tyyni olemus on tärkeämpää kuin esimerkiksi mistään mitään mieltä oleminen, mistä Sipilä ovelasti pidättäytyi läpi vaalityönsä.

Sdp:n tuloksesta en osaa olla vahingoniloinen, koska olen henkisesti keski-ikäinen villapaitademari, mutta ennakoitu se oli. Antti Rinteen epätoivoinen valinta puheenjohtajaksi näyttäytyi juuri sellaisena, ja ainakin minun on mahdoton hahmottaa puolueen todellista linjaa, saati mihin he itse kokevat puoluekentällä profiloituvansa. Ilmeisesti perussuomalaisten ja keskustan vanaveteen, ja tulos olikin sen mukainen. Jos puolue menee vasemmistoliiton ja vihreiden seuraksi oppositioon, sillä olisi mahdollisuus tehdä sieltä käsin ärhäkkää vasemmistolaista oppositiopolitiikkaa ja terävöittää linjaansa.

Sille voisi olla kysyntää, jos keskusta toteuttaa suuria leikkaushaaveitaan ja lähtee purkamaan hyvinvointivaltiota. Vaikka tulos hirvittää, olen oudolla tavalla siihen tyytyväinen: ainakin on mahdollisuus, että jotain saadaan aikaiseksi. Kansalaisia ja muita puolueita suututetaan, mutta ainakin jotain päätöksiä tehdään. Sen pitäisi olla politiikassa minimivaatimus.


Mutta olihan tuloksessa vähän jotain hyvääkin, nimittäin nuoria ja fiksuja ehdokkaita meni mukavasti läpi. Vasemmistoliitosta Li Andersson ja Hanna Sarkkinen, Vihreistä Emma Kari ja Ozan Yanar, SDP:stä Nasima Razmyar, Ilmari Nurminen ja Joona Räsänen, ja vaikka poliitikastaan en välitä, niin Kokoomuksestakin Wille Rydman.

Setäkaartista iloitsen Timo Harakan (sdp) ja Juhana Vartiaisen (kok) läpimenosta.

Kuva on täältä.

Voima-lehti ja litteroinnin reiluus

image

Voiman uusimman numeron kannessa kerrotaan lehden tavanneen “työttömien virallisen äänitorven”, Työttömien valtakunnallisen yhteistoimintajärjestön (TVY) puheenjohtaja Lea Karjalaisen.

Kaksi Voiman avustajaa haastatteli Karjalaista. Haastattelusta julkaistiin noin kolmasosa suoraan litteroituna tekstinä.

Juttu on (ainakin minulle) melkoinen skuuppi, sillä se paljastaa, että Suomen työttömiä edustaa korkeimmalla poliittisella tasolla henkilö, jonka osaaminen on kyseenalaistettavissa. Tällä hetkellä julkisuudessa puhutaan sosiaaliturvan vastikkeelliseksi muuttamisesta, jota ajavassa työryhmässä Karjalainen istuu. Toisin kuin esimerkiksi ministeri Paula Risikko sanoo, Karjalaisen mielestä vastikkeellinen työ voisi olla vain jotain yksilöä aktivoivaa puuhaa, kuten “kirkkokuorossa laulamista” tai “kansalaisopistossa opiskelua”.

Karjalainen: Minä haluaisin itse, että siinä olisi paljon teatteria. Mä haluaisin, että siinä olisi kuoro ja siinä olisi luontopolkuja, siinä olisi metsä, vaellusretkiä, siinä olisi… nn… niin paljon vaihtoehtoja semmoseen toimintaan, mihin ihmisillä, missä ihmiset saisivat uusia kokemuksia.

Kaukonen: Mutta sä et puhu ollenkaan töistä?

Karjalainen: Mä puhun siitä, että ihmiset lähtevät kotoa pois.

***

Karjalainen: Rakennetaan mattokutomoita ja… öö.. pitkäaikaistyöttömät alkavat korjaamaan kuntien työntekijöiden haalareita ja lyömään uusia nappeja niitten lähteneitten tilalle.

Haastattelussa Karjalainen esimerkiksi kutsuu työttömiä loisiksi, “hekottelee puhuessaan”, puhuu “värähtelevällä” äänellä, liikuttuu ja tekee kaikkea muutakin, mitä tavallinen poliittinen toimija ei haastattelussa tee. Karjalainen vieläpä lopettaa haastattelun kesken kaiken.

Karjalainen: Voitte poistua. Haa- haastattelu on päättynyt.

Kaukonen: Aa, minkä takia?

Karjalainen: Em.. Mä en vaan kestä teitä ennää…

Kaukonen: Siis anteeks, oliko joku tietty kysymys?

Karjalainen: Oli. (ropeltaa jotain, luultavasti mikrofonia pois) Joo.

Kaukonen: Siis anteeks, olisiko tässä joku tietty aihe, joka ei… Mikä ei?

Karjalainen: Saatte pakata tavarat. Minä haluan nyt lopettaa…

(Karjalainen lähtee kohti aulasta pienempään huoneeseen johtavaa ovea. Menee huoneeseen sisälle, ei kuitenkaan sulje ovea. Kertoo sieltä alaiselleen, että tämä voi lähteä, että hän sammuttaa valot ja sulkee ovet.)

Haastattelu vaikuttaa tekstin perusteella kiehtovalta ja oudolta tapahtumalta. Tilanteen muuttaminen suoraan tekstiksi on ainakin näennäisesti reiluin tapa kuvata tilanne mahdollisimman autenttisesti.

Suora litterointi korostaa Voiman jutun hakemaa kuvaa kyvyttömästä, höperöstä ihmisestä liian korkeassa valta-asemassa, sillä kenen tahansa ihmisen puheet vaikuttavat helvetin typeriltä suoraan litteroituina. Ihmiset pitävät outoja taukoja, käyttävät täytesanoja, höpisevät pitkiä, epämääräisiä virkkeitä ja kompastelevat sanoissaan.

Haastattelun julkaiseminen litteroituna tekstinä on jotenkin voimamaista: lehti on journalistisesti hyvällä asialla paljastamassa epäkohtia, mutta tekee sen tarpeettomasti ylilyöden. Kainalojutun otsikko on “Eliitin puudeli”, jos pääjutusta jäi vielä epäilyksiä.

Haastattelusitaateista journalismissa on monta käytäntöä. Jotkut jättävät sitaatteihin enemmän puhekieltä, jotkut muuttavat kaikki sitaatit kirjakieleksi. Jutun konteksti ja toimittajan tarkoitusperät sen yleensä määrittelevät. Suora litterointi on harvinaisempaa, koska se on kohteelle armotonta – ja usein vaikeaa luettavaa, kuten Voimankin juttu oli.

En kuitenkaan sanoisi, että Voimaa olisi mahdotonta ottaa vakavasti tällaisten ylilyöntien takia. Lehti tekee usein tärkeää ja fiksua journalismia, ja lasken tuonkin jutun noihin kategorioihin ongelmista huolimatta. Olisi kuitenkin helpompi ottaa lehti vakavissaan, jos se pyrkisi etenkin näin tärkeiden juttujen kohdalla neutraalimpaan katsantokantaan ja antaisi jopa pahiksilleen mahdollisuuden esiintyä tasapainoisina ihmisinä. (Pidin kovasti esimerkiksi viime vuonna julkaistusta Jutta Urpilaisen haastattelusta, joka oli tiukka mutta asiallinen.)

Ja joo: kaikki journalismi on väkisinkin asenteellista koska siinä valitaan aina kuitenkin näkökulma, neutraalius on vain illuusio ja blaa blaa, mutta jotkin lehdet ovat asenteellisempia kuin toiset. Tietenkin lehdistön pitää olla jämäkkä ja armoton ja jotain mieltä, mutta sitä voi olla myös reilusti ja fiksusti.