Kriitikko toimittajana

Kriitikot tykkäävät puhua kritiikin kriisistä. Kriisi on seurausta mediaympäristön muutoksesta. Internetin myötä median ansaintalogiikka on muuttunut, ja jokaisella jutulla täytyy tavoitella suurinta mahdollista lukijamassaa. Kritiikki ei kiinnosta riittävän suurta yleisöä.

Kriitikoiden asemaan vaikuttaa myös kulttuurin demokratisoituminen. Ihmiset löytävät taiteen pariin itse. Taiteilijatkaan eivät tarvitse kriitikon tukea, sillä tuki ei vaikuta taloudelliseen menestykseen. Siksi kriitikoiden on täytynyt hahmottaa työnsä uudella tavalla.

Uusi hahmotustapa on kritiikin journalistisen ulottuvuuden korostaminen. Kritiikki nähdään keinona käydä yhteiskunnallista keskustelua.

Oskari Onninen kuvaa uutta kriitikkoparadigmaa Nuoren Voiman esseessään:

”Jossain välissä opin sanallistamaan koko dogman, jonka pohjalta lähestyn kriitikkouttani: teosta oleellisempaa ovat usein asiat, jotka ovat teoksen ympärillä.”

Onninen kirjoittaa nettiajan tulosvaatimuksista, joiden kouriin kriitikot ovat joutuneet. Statistiikka paljastaa, ettei kukaan kuuntele kriitikon rakastamaa indie-artistia. Kriitikko on menettänyt asemansa maun auktoriteettina, eikä hän voi enää vain teilata populaareja taiteilijoita ja kehua marginaalisuosikkeja. Kriitikon täytyy kirjoittaa suosituista taiteilijoista, jotka kiinnostavat lukijoita.

Miten kriitikko perustelee suosituista taiteilijoista kirjoittamisen, jos marginaalitaiteilijat kuitenkin edustavat paremmin hänen makuaan?

Yksi perustelu on taiteilijoiden ”relevanssiin” tai ”tärkeyteen” eikä laatuun keskittyminen.

Laadusta puhuminen on avoimen subjektiivista ja herättää monessa huvittuneisuutta tai ärtymystä, sillä kriitikon maku ei useinkaan vastaa lukijan makua. Tärkeydestä puhuminen kuulostaa etäisesti neutraalimmalta. Ilmaisu on epämääräinen ja taipuisa, mutta yleensä sillä tarkoitetaan jotakuinkin, että taide ”kertoo jotain tästä ajasta”. Ilmaisua käytetään ilman tahoa, jolle taide on tärkeää.[1] Kriitikko omaksuu harrastelijasosiologin roolin selittäessään, miksi taiteilija on suosittu ja mitä suosio kertoo ympäröivästä yhteiskunnasta. Kriitikko hahmottaa teoksen kulttuurisen keskustelun ainesosana.

Tällaista ajattelua edustavat esimerkiksi kirjallisuuskritiikit, joissa adjektiivia ”ajankohtainen” käytetään kehuna eikä neutraalina kuvauksena. Vuonna 2016 Rumbassa ei valittu vuoden parhaita vaan vuoden ”tärkeimmät” levyt. Lehdessä ei perusteltu kenelle tai millä perusteilla levyt olivat tärkeitä.

Elokuvakriitikko Richard Brodyn mielestä yhdysvaltalaiskriitikot ovat viime vuosina innostuneet televisiosarjoista, koska he pystyvät vaivattomasti kirjoittamaan niistä poliittisia ja aikaansa peilaavia esseitä. Yksilön kokemuksella taide-elokuvasta ei ole keskusteluille yleensä mitään annettavaa; puhtaan kauneuden kokemus pikemminkin saa vaikenemaan.

Kulttuurissa on kyse vallasta, taiteessa kauneudesta, Brody kiteyttää. Vallan jakaminen koskettaa kaikkia, mutta kauneuden kokemus on sisäistä ja subjektiivista. Siksi taiteesta on vaikea kirjoittaa vetävää kulttuurijournalismia, jos teosta katsoo taidekritiikin tyypillisistä näkökulmista.

Kulttuurinen näkökulma on yleistynyt kritiikeissä nopeasti. Kritiikin Uutisissa Sinin Mononen tarkastelee kulttuurijournalistien kirjoittamaa Jotkut taas väittävät -antologiaa. Antologian edustama kulttuurijournalismi ”on upottautunut syvälle kulttuurin syliin ja häivyttänyt taiteen lähes kokonaan taka-alalle”. Formalistinen eli teoksen muotoa ja piirteitä käsittelevä kritiikki on jäänyt kulttuurisen jalkoihin.

Joskus tuntuu, että kritiikkiin lajityyppinä suhtaudutaan jopa häpeilevästi. Lukija pitää houkutella mukaan yhteiskunnallisella analyysilla, ja vasta myöhemmin saatetaan paljastaa, että kyseessä on taidekritiikki.

***

On selvää, että kontekstiin keskittyminen muuttaa kritiikin luonnetta. Kun kriitikko keskittyy vain kontekstiin, hän ei katso teosta sellaisenaan. Teoksen näkeminen sellaisenaan on reilun taidekritiikin edellytys. Lähinnä kontekstista kiinnostunut kritiikki ei voi olla uskottavasti arvottavaa. (Sama kääntäen: ajattele jotain äänilevyä monesta näkökulmasta käsittelevää, pohdiskelevaa kulttuuriesseetä, jonka lopussa on arvosana 7,2.)

Onninen sen sijaan väittää, että kontekstiin keskittyminen tekee kritiikistä objektiivisempaa. Kriitikko pystyy hylkäämään makunsa, kun hän keskittyy kontekstiin ja taideteoksen kulttuuriseen relevanssiin. Kriitikosta tulee silloin toimittaja, joka pyrkii taustoittamaan ja selittämään ilmiöitä:

”Oli aiheena levy tai eläkekiista, journalistin tehtävä on hahmottaa asia ja kertoa, mikä siinä on tärkeää ja oleellista ja hoksaamisen arvoista. Tällöin toimittaja toimii asiantuntijana, ”vahtikoirana” ja tarvittaessa jopa kampittajana. Hän on itsenäinen ja riippumaton ja siksi luotettava.” (Lihavoinnit minun.)

On hyvä muistaa, että Onnisen mukaan kriitikko joutuu keskittymään kontekstiin taloudellisten realiteettien takia. Popkriitikot joutuvat kirjoittamaan suosituimmista artisteista, koska suurin massa ei halua lukea muista.

On ristiriitaista väittää, että kriitikko voi pyrkiä objektiivisuuteen ja olla ”itsenäinen ja riippumaton” samalla kun toimii täysin taloudellisten realiteettien ehdoilla. Onninen kuvaa poptimisminkin (eli ajatuksen suurista pop-tähdistä aliarvostettuina taiteilijoina) aatteena, joka ”päästi” kriitikot analysoimaan suurimpia pop-tähtiä – ihan sattumalta samaan aikaan, kun indie-kritiikkitalous romahti.

Onnisen käsitys kritiikistä johtaa kehämäiseen ajatteluun, jossa vain suosituimmat taiteilijat ovat tärkeitä, ja koska tärkeys on myös keskeisin laatumittari teokselle, voi kriitikko kehua vain suosituimpia teoksia.

***

Kriitikko ei sovi toimittajien joukkoon. Jos kriitikko pystyy kirjoittamaan vain valmiiksi suosituista teoksista, kriitikko on tehnyt itsensä turhaksi. Massat pitävät suosikeistaan joka tapauksessa. Kritiikkiin kuuluu oman maun käyttäminen ja rehellinen, ei kaupallinen arvottaminen.

Siksi Onnisen edustama näkökulma ei ole ratkaisu kritiikin kriisiin. Näkökulma palvelee lähinnä asemaansa puolustavia kulttuuritoimittajia ja menestyviä taiteilijoita.


[1] Kriitikko voi myös sanoa taiteen olevan tärkeää tietylle sosiaaliselle aatteelle, kuten marginaaliryhmän vapautumiselle. Joidenkin mielestä tämä on vielä parempi perustelu, sillä kriitikko on tällöin pystynyt osoittamaan teoksen olevan hyödyllinen useille ihmisille ja lisäävän sosiaalista tasa-arvoa. Kehu on ”objektiivinen” verrattuna siihen, että teos vain edustaa kriitikon käsitystä hyvästä taiteesta ja herättää hänessä positiivisia tuntemuksia.

Oskari Onnisen essee Nuoressa Voimassa.

Richard Brodyn kirjoitus The New Yorkerissa.

Sini Monosen kirjoitus Kritiikin Uutisissa.

Mainokset

Hajamiete mielenrauhasta

Kuinka moni kaipaa informaatiotulvaa edeltänyttä aikaa? Aikaa, jolloin maailma ei kertonut itsestään maanisessa tahdissa nettiuutisilla, sosiaalisella medialla, podcasteilla. Joskus ihmiset, jotka ehtivät elää tulvaa edeltäneessä maailmassa sanovat kaipaavansa sitä, mutta kuinka moni tosiasiassa pitää sitä parempana kuin nykymaailmaa? Nykyään tylsistymisen riski on huomattavasti pienempi. Monella on kenties mielikuva siitä, kuinka maailman hajamielinen ja tunnelmallinen tarkkaileminen ja ajoittainen pitkästyminen elähdytti, mutta kuinka moni tosiasiassa haluaa vaihtaa virikkeensä siihen?

Onko kyse vain siitä, että paluuseen ei pystytä, vai siitä, että uusi oleminen on sittenkin miellyttävämpää? Tämän hetken yhteiskunnallisista ilmiöistä ja kohuista perillä oleminen on huumaavaa. Aina on jotain uutta, josta pöyristyä ja jota pohtia. Aina on jotain, minkä sisimmässään tietää ala-arvoiseksi kohkaamiseksi, ja jonka seuraaminen tuottaa lähinnä itseinhoa, mutta silti ei malta katsoa muualle.

Jos kohuista ja kohujen kommentaareista pääsee hetkeksi eroon ja löytää hiljaisuuden, muistaa kuinka erilaista vanha oleminen oli. Oma mieli tuntuu taas omalta.

Mutta mieli ei unohda helppoja virikkeitä vaan hakeutuu lopulta, kun pitkästyneisyys hiipii päälle, takaisin niiden pariin.

Kun kohuja katsoo hiljaisuuden keskeltä, ne näyttävät ensin sijoiltaan menneen maailman viimeiseltä kiepunnalta. Kun katsoo tarpeeksi kauan, niihin tempautuu mukaan ja niitä alkaa taas ajatella vapaaehtoisesti. Silloin varmasti keksii perustelun, miksi on tärkeämpi katsoa niitä kohti kuin poispäin: ilmiöt ovat ajankuvia, analyysin arvoisia, yhteiskunnallisesti tärkeitä kaikessa alhaisuudessaankin.

Onko katsominen mielenrauhasta luopumisen arvoista? Tuskin. Mutta onko mielenrauha vaalimisen arvoista, jos se edellyttää miltei kaiken ympärillä tapahtuvan aktiivista välttelyä?

Kysymyksiä mediasta 2

Miksi Helsingin Sanomat julkaisi ”kulissiavioliitosta” kertovan jutun, joka oikeasti kertoi miehestä, jolla ei ole omaa tahtoa, ja joka syyttää siitä ympäristöään?

Miksi miehen nimi oli muutettu?

Uskoiko toimittaja vilpittömästi kirjoittavansa tärkeää juttua ”kulissiavioliitoista”? Vai tiesikö toimittaja kirjoittavansa kyynistä juttua, joka keräisi suuttuneita reaktioita (eli paljon klikkauksia)? Vai ovatko toimittajan mielessä kyynisyys ja vilpittömyys erottamattomasti yhteenkietoutuneita?

Miksi Helsingin Sanomat julkaisee provosoivia mielipidekirjoituksia nimettöminä?

Mitä eroa on mielipidepalstalle nimettömänä kirjoittavalla provosoijalla ja keskustelupalstan trollilla?

Onko toimittajan kyynisyyden ja vilpittömyyden yhdistävässä mielessä kaikki ”yhteiskunnallinen keskustelu” samanarvoista, jos se vain tuottaa medialle klikkauksia?

Kuinka paljon mediat kehtaavat hyödyntää ihmisten tarvetta kertoa kärkeviä mielipiteitään (nimettömänä) ennen kuin niiltä häviää vähäkin uskottavuus? Onko uskottavuus vanhan mediamaailman ylellisyys?

Kumpi on suurempi uhka yhteiskunnalle: valeuutiset vai oikeat uutiset, jotka keskittyvät herättämään tunteita ja keskustelua keinolla millä hyvänsä?

Kysymyksiä mediasta

Miksi Helsingin Sanomissa on sivun kokoisia mainoksia toimittajista?

Miksi Sanomatalon kyljessä pyörii jättimäinen video, jossa kirjeenvaihtaja kehuu itseään?

Miksi ”tulevaisuuskirjeenvaihtajasta” kirjoitettiin aukeaman mainosjuttu?

Miksi ”tulevaisuuskirjeenvaihtaja” matkusti ensimmäisessä tekstissään vuoteen 2007 ja luki Mustan joutsenen?

Miksi toimittajat tarvitsevat suunnattomasti huomiota siitä, että tekevät työnsä ihan tavallisesti?

Miksi toimittajat eivät tee työtään niin hyvin, että saavat ansaittua huomiota?

Miten kukaan pystyy lukemaan mitään medioita?

Lyhyesti etätyöstä

Merkittävä osa tähänastisista työkokemuksistani on ollut etätöitä.

En kuluta resursseja konttoreissa. Teen työt omilla tarvikkeillani, joten työvälinekustannuksiakaan ei tule (muille kuin minulle). En harmistu siitä, että tunnen työkaverini vain Skypen tai sähköpostin välityksellä.

Olen valmis istumaan kotona tietokoneen äärellä päiviä ilman ihmiskontakteja. Se on etuni suhteessa vanhempiin työntekijöihin, jotka vielä odottavat työn olevan sosiaalinen kokemus, ja että työpaikan ja kodin välillä olisi jonkinlainen palomuuri. He odottavat, että työnantaja sitoutuisi heihin maksalla työpöydän, terveydenhuollon ja sähkön. Siksi heidän työnsä annetaan minulle ja muille kaltaisilleni, jotka olemme hyväksyneet kehityksen ja odotamme kodeissamme valmiina.

***

Eniten kaipaan etätyössä työmatkoja. Bussimatkalla voin antaa aivoille hengähdystauon tai kuunnella musiikkia tai lukea kirjaa. Saatan torkahtaa, jos on varhainen aamu.

Etätyössä istun heti herättyäni tietokoneen äärelle, missä pysyn päiväsaikaan asti. Kun olen saanut työt tehtyä, peseydyn ja hoidan askareita, minkä jälkeen aikaa olisi juuri sen verran, että voisin lähteä jonnekin käymään, jos haluan.

Yleensä käyn vain kaupassa. En lähde sen pidemmälle, sillä kynnys lähteä ulos vain ulos lähtemisen ilosta (ilman esimerkiksi lenkkeilyn kaltaista selkeää tavoitetta) tuntuu vieraalta. Tuntuisi teennäiseltä lähteä kahvilaan istuskelemaan. En myöskään epäsosiaalisena ihmisenä osaa sopia tapaamisia ystävien kanssa.

Siksi yritän saada kauppakäynnistäni kaiken irti. Hidastelen ja yritän keksiä jonkin pidemmän reitin. Istun penkille ja katselen ympärille. Pyörittelen jumittuneisiin niskoihin eloa. Haistan vihdoin jotain muutakin kuin pohjaan palaneen kahvin.

***

Kodin ja työpaikan eron sekoittuminen on etätyön huonoimpia puolia. Riippumatta työn luonteesta (onko se suoritepohjaista tai päivystävää) en tiedä, milloin olen töissä, koska työn ohessa saatan pestä pyykit ja laittaa ruokaa. Vapaalla ollessa työpöytä muistuttaa tekemättömistä töistä. Prokrastinoiminenkin on helpompaa, kun virikkeitä piisaa.

Monille etätyö on ainoa vaihtoehto, kun työnantajat itsepintaisesti siirtävät alaisiaan avokonttoreihin, jotka sopivat lähinnä niille, joiden toimenkuvaan kuuluu toisten työskentelyn häiritseminen. Väitetyt hyödyt avoimuudesta ja spontaaneista ideointisessioista ovat parhaimmillaankin marginaalisia verrattuna haittoihin, joista tutkijat ovat yksimielisiä: keskittymiskyky ja tehokkuus heikkenevät ja taudit kiertävät herkemmin. Lämpötila tuskin miellyttää jokaista tilassa työskentelevää, ja aina joku puhuu puhelimeen, vaikka ”puhelutilakin” (eli hieman siistitty varastohuone) on olemassa. Vieressä ärsyttävin työkaveri kertoo viikonlopustaan raikuvalla äänellä.

Monet ajattelutyötä tekevät ihmiset luultavasti hyötyvät kotityöskentelystä juuri tuon vuoksi. Monilla asiantuntijoilla työajat paukkuvat muutenkin niin, että kotona työskenteleminen on realiteetti joka tapauksessa.

Etätyö alkaa kuitenkin ulottua myös töihin, joita tavallisesti tehtäisiin konttoreilla; joita tekniikan kehityksen myötä voi tehdä kotona, mutta joiden kotona tekemisestä ei ole varsinaista lisähyötyä. Etätyöksi siirtämisestä hyötyy lähinnä työnantaja.

***

Valehtelin alussa kun sanoin, että en ole harmissani siitä, etten näe työkavereita. Parhaat työkokemukseni ovat olleet sellaisia, joissa olen tavannut samanhenkisiä ihmisiä. Olen voinut keskustella töistä, ja jos työssä on ollut jotain pielessä, olen saanut havainnoille tukea. Vaikka olisin ollut työpaikoilla, joista en ole löytänyt ystäviä, olen nauttinut passiivisesta sosiaalisuudesta ja ilmassa varovaisesti väreilevästä yhteishengestä, vaikka jokainen työskentelisikin itsekseen.

Kotona ei ole mitään sellaista. Kotona olen koti-itseni; vapautunut mutta piilossa. Päivistä puuttuu pienet yllätykset, kuten odottamaton keskustelu tai kaunis aamuaurinko matkalla.

Etätyössä joutuisin etsimään päivän pieniä yllätyksiä itse, enkä osaa. Tarvitsen ympäristöjä ja struktuureja, joissa toimia. Vain antamalla itseni jollekin ympäristölle voin saada jotain poikkeavaa tapahtumaan. Kotona kaikki riippuu minusta ja tapahtuu siksi aina samalla tavalla.

Synninpäästö

Nuorehko pariskunta on ostoksilla tavaratalossa. Kassajonossa myyjä kysyy: ”Tarvitseeko muovipussia?”

Mies kysyy naiselta, onko hänellä kangaskassia mukana. Ei ole, nainen vastaa.

”Kyllä mun sitten on pakko ottaa”, mies sanoo myyjälle.

Myyjä ojentautuu ja puristaa molempien kämmeniä. Hän katsoo vuorotellen kumpaakin syvälle silmiin.

Nainen irrottautuu otteesta ja tarkistaa vielä hätäisesti laukustaan, olisiko kangaskassi siellä kuitenkin, ehkä piilossa jonkin seinämän takana. Myyjä kurottaa ja sulkee laukun hitaasti. Mies halaa naista, joka niiskahtaa. Myyjä räväyttää muovikassin auki terävällä ranneliikkeellä.

Tyyny sujahtaa muovikassiin. Se on iso muovikassi.

Avoin kirje sille kosmiselle voimalle, joka saa minut hajottamaan teepannujani

pannu

Hyvä voima,

Aavistelin osallisuuttasi jo ensimmäisen teepannuni hajotessa. Mistä lähtien kahvikupit ovat muka olleet niin voimakkaita, että hyllyltä pudotessa sellainen voi murskata teepannuni mutta selvitä itse naarmutta?

Toisen hajotessa olin varma osallisuudestasi, sillä tiedän, ettei nappikuulokkeideni johto pysty yksin tempaisemaan teetarjotinta työpöydältäni. Toki myönnän, etten ole täysin varma hajoamisen yksityiskohdista, sillä olin juuri kiireessä pakkaamassa tavaroitani, millä saattoi olla pientä osallisuutta haaveriin… Mutta silti. Olen varma.

Millä todennäköisyydellä samanlainen ”haaveri” tapahtuisi vain viikon sisään edellisestä ”onnettomuudesta”?

Oletan viestiväsi tällä, että minulla pitäisi olla vähemmän teepannuja. Ymmärrän pointtisi: viisi teepannua yksin elävälle teenjuojalle on liioittelua. Kierrätyskeskusten ja kirpputorien teepannut houkuttelevat liian usein halvoilla hinnoillaan ja hienoilla kuvioinneillaan, myönnän sen. Olen heikko.

Mutta arvon voima, haluaisin huomauttaa: teepannuja tarvitsee erilaisia, ja ennen kaikkea eri kokoisia. Arkikäytössä pienet pannut – jotka molemmat tuhosit, kiitos vain – ovat tarpeellisia, kun taas (potentiaalisen) teenjuontiseuran kanssa tarvitaan isompia.

Tietenkin isommassa pannussakin on mahdollista hauduttaa teetä vain yhdelle, mutta eikö se ole vähän turhan hankalaa? Teepussin kalastelu pannun syövereistä turhauttaa, puhumattakaan siitä, etteivät pienet haudutuskupit irtoteelle edes yllä pannun pohjaan asti.

Tietenkin saattaisit kehottaa minua tekemään niin kuin kuka tahansa järkevä teenjuoja ja hauduttavan teeni suoraan kupissa. Siihen vastaisin: ilonpilaaja. Tee maistuu paremmalta edes pientä vaivaa vaativan prosessin jälkeen. Ja teepannun käyttelystä tulee edes vähän ylellisyyttä ja väriä arkeen.

Saatat myös estellä minua alkamasta liian vakavaksi teeharrastelijaksi. Se on kieltämättä uhkaavaa, varsinkin kun olen löytänyt itseni puhumasta itseriittoisilla äänenpainoilla tekemistäni kuivattujen mustaherukan lehtien ja kuusenkerkkien sekoituksista. Kehitys on huomioitu, kiitos vain.

Aion uhmata sinua ja hankkia lisää teepannuja. Jos ajattelit hajottaa niitä lisää, hajota se yksi iso ja vanha, jonka ostin vain koska sen kuvioinnissa oli hassuja silmän näköisiä palloja, mutta jota en ole koskaan käyttänyt, koska onhan se nyt ihan helvetin typerän näköinen.

Terveisin,

Mikael