Ajatuksia True Detectivestä

image

Paljastan tekstissä asioita True Detectiven viimeisestä jaksosta.

True Detective on kiinnostava sekoitus poliisisarjoja, sarjamurhaajaelokuvia ja dekkarikirjallisuutta tyypillisenä 2010-luvun kaapelikanavasarjana.

Sarjassa on rohkea rakenne. Tällaista televisiosarjaa ei olisi voinut tulla ennen Buffy, vampyyrintappajaa, The Wirea ja Lostia: tv-sarjoja, joissa kerrottiin pitkiä, kauden mittaisia tarinoita. True Detective vie homman uudelle asteelle kertomalla kauden aikana ainoastaan yhden tarinan – ja kertoo sen juuri niin epätelevisiomaisella ja tinkimättömällä tavalla kuin vain pystyy.

Sarjan kahdessa päähenkilössä olisi materiaalia vaikka kuinka moneen kauteen, mutta hahmot alistetaan yhdelle, tiiviille tarinalle. (Se on tiivis siitä huolimattakin, että se tapahtuu seitsemäntoista vuoden aikana.) Televisiosarjojen hahmoista tehdään yleensä osa katsojan elämää, jonka kanssa katsoja elää viikosta ja vuodesta toiseen, olivat ne sitten mukavia tai epämukavia ihmisiä (kts. Breaking Bad ja muut antisankarisarjat).

True Detective käyttää tehokkaasti elokuville ja kirjallisuudelle tyypillisempää “jäävuoren huippu” -taktiikkaa, eli hahmojen historia ja suuretkin muutokset ajattelussa ja luonteessa kerrotaan tarkkaan harkituilla tapahtumilla ja pienillä faktoilla. Matthew McConaughey kertoo jo huikealla näyttelyllään sen, mitä Rustille tapahtui väliin jääneiden kymmenen vuoden aikana, ja se on yhtä tehokasta kuin viisi kautta laatutelevisiota samasta muutoksesta.

En ole vielä lukenut arvioita, mutta otsikoiden perusteella moni kriitikko on pettynyt kauden päätösjaksoon. Tavallaan ymmärrän sen: lopun konfliktin ratkaisu kierrättää aika runsaalla kädellä toimintaelokuvien kliseitä, ja varsinainen loppu saattaa tuntua lässähtävältä jaarittelulta. Vastauksia ei anneta suurimpaan osaan kysymyksiin murhista ja kultista.

Toisaalta: Sarja on kuitenkin pohjimmiltaan – apeamielisestä tyylittelystä ja filosofoinnista huolimatta – koko ajan melko perinteistä genretelevisiota, ja toimintaelokuvamainen loppu sopii siihen. Mutta mikä tärkeintä: Rustin ja koko kauden tarina ja temaattiset kysymykset elämästä ja kuolemasta ja hyvästä ja pahasta nivoutuvat täydellisesti yhteen viimeisessä puheenvuorossa. Puheella on paljon enemmän väliä kuin millään murhiin liittyvällä.

En pysytellyt kovinkaan hyvin kärryillä sarjan juonenkäänteistä, enkä olisi kuollaksenikaan osannut kehitellä mitään teorioita mahdollisista tappajista tai muista mysteereistä, koska niillä ei tuntunut olevan oikeasti väliä. Tärkeintä olivat ne ajatukset, joita sarja käsitteli, ja sarja käsitteli niitä älykkäästi ja puhuttelevasti.

Yksi sarjan kiinnostavista teemoista on miesten suhde naisiin. Woody Harrelsonin esittämä Marty on aidontuntuinen sulkeutunut mies, joka ei ajattele tekojensa vaikutusta lähipiiriinsä. Marty pettää vaimoaan, on itsekeskeinen ja tekopyhä ja etäännyttää lapsensa käytöksellään.

Rust on tunnetasoltaan kypsempi, mutta hänen ihmisvihansa ulottuu myös naisiin tämän nimitellessä näitä huoriksi ja käyttäessä muita alentavia termejä.

New Yorkerin Emily Nussbaum (jonka televisiokritiikki on lukemisen arvoista) paheksui sarjaa siitä, että kaikella sovinismin kritiikillä ei ole painoarvoa, sillä sarjan naishahmot ovat yksiulotteisia, ja nykyaikaiselle kaapelisarjalle tyypillisesti lähinnä alasti silmänruokana. Sarjan luonut Nic Pizzolatto vastasi kritiikkiin välillisesti ja sanoi, että sarja on kerrottu niin tiukasti kahden päähenkilön näkökulmasta, että muiden hahmojen tarinoiden sisällyttäminen sen oheen oli vaikeaa. Sarjasta leikattiin paljon kohtauksia, joissa Martyn vaimo Maggie ja Cohlen tyttöystävä Laurie olivat enemmän esillä. Samaa sanoi ohjaaja Cary Fukunaga.

Minusta naisvihamielisyyden kritiikki osui maaliinsa, vaikka sarja ei onnistunutkaan täysin omien naishahmojensa kuvaamisessa. Ne eivät ole toisensa poissulkevia asioita. Etenkin Martyn välinpitämättömät ja perheessä tuskaa aiheuttavat teot ovat puhuttelevia, ja niiden kuvaus oli väistämättä kriittistä luonteeltaan.

Temaattiset kysymykset, jotka nousevat esiin Rustin monologeissa, ovat kiehtovia. Tietty puheissa on sellaista nihilismiä ja kylmyyttä, mikä on monissa katsojissa tuntunut “opiskelijamaiselta” eli teennäiseltä, mutta puheissa käsitellään silti todellisia kysymyksiä elämästä filosofian keinoin. Näkemykset toimivat myös siksi, että toisella puolella on maanläheisempi Marty, joka opponoi mielipiteitä varsin tarkasti – omalla karkealla tavallaan.

Lisäys:

Kuten oletin, kyseinen New Yorkerin kriitikko ei pitänyt myöskään päätösjaksosta. Siinä häntä harmitti ratkaisematta jäänyt, aivan järjetön mysteeri, Maggien unohtaminen, Martyn epäselvä katarttinen kokemus sairaalasängyllä, Rustin tähtiintuijottelu ja sivuhahmojen unohtaminen niin, että sarja kertoi lopulta ainoastaan kahdesta päähahmostaan. Kovin kriitikkomaisesti Nussbaum kohauttaa olkiaan sarjan temaattiselle syvyydelle ja ainutlaatuisuudelle ja listaa joukon sarjoja, joissa on tämän mielestä parempia murhamysteerejä ja jotka toimivat paremmin genretelevisiona. En ole nähnyt mainittuja sarjoja, mutta on reilua olettaa, että yksikään niistä yritä tehdä samaa mitä True Detective.

Sama ajatus toistuu The Atlanticin arviossa, jonka voi myös tiivistää siihen, että sarja ei vastannut niihin kysymyksiin, mihin kriitikot olisivat halunneet vastauksia. Mysteerejä ei selitetty auki. Yksi kirjoittajista paheksuu sitä, kuinka sarjan pitäisi muka olla “subversiivinen”, mutta ei se edes ole sitäkään, vaan ihan vain perinteinen poliisisarja!

Yksi asia, minkä olen kritiikin lukemisesta ja kirjoittamisesta oppinut, on se, että jokaista teosta on mielekkäintäkäsitellä kyseisen teoksen ehdoilla. Oletusarvoisesti ei ole parasta sanoa mistä sen olisi pitänyt kertoa, vaan sanoa mitä kyseinen teos teki, miksi, ja onnistuiko se siinä. Toki tähän on poikkeuksia: joskus on kiinnostavampaa puhua siitä, miten samoja ideoita olisi voitu käsitellä paremmin muilla keinoilla. Mutta sekin pätee lähinnä jollain tavalla epäonnistuneiden teosten, ei True Detectiven kohdalla.

True Detectiven kohdalla kriitikot tuntuvat unohtavan kaikki sarjan omat tarkoitusperät ja puhuvan sekaisin siitä, kuinka sarja on 1) liian perinteinen ollakseen ainutlaatuinen ja 2) liian ainutlaatuinen ollakseen perinteinen. Se tuntuu huonosti muotoillulta ärtymykseltä.

On True Detectivestä kirjoitettu hyviäkin asioita, kuten tämä The Point Magazinen mainio essee sarjan filosofiasta. Kriitikot pitävät Rustin puheita pinnallisena höpötyksenä, ja puolustelijat sanovat sen olevan juuri niiden pointti, mikä on melkeinpä yhtä outoa.

“So on the one side we have critics who find Cohle’s dialogue to be ‘egregious’ and ’shallow,’ and on the other we have critics who say that that’s just the point—Cohle is a damned mess, and one of the ways the show conveys it is through his incomprehensible philosophical soliloquies. – – This means that nowhere is the possibility considered that Cohle’s philosophical remarks might be, on the one hand central to the show, and on the other philosophically serious and significant.”

Miksi Walking Dead -pelisarja on niin paljon parempi kuin televisiosarja?

image

Tekstissä puhutaan paljastavasti Walking Dead -pelisarjan ensimmäisestä kaudesta ja televisiosarjan toisesta kaudesta.

Olen katsonut jokaisen tähän asti julkaistun jakson Walking Dead -tv-sarjasta, enkä ole aivan varma miksi. Sarja vaikutti lupaavalta – pitkälti samasta syystä kuin niin monet post-apokalyptiseen maailmaan sijoittuvat viihdetuotokset: maailma on peruuttamattomalla tavalla pielessä ja ihmiset ovat äärirajoilla. Teoksissa käsitellään usein kiinnostavasti toisilleen tuntemattomien välisten ihmisten empatiaa (ja sen puutetta) ja yhteiskuntajärjestyksen arvoa. (Näin hieman setämäisesti asian ilmaisten.)

Sarjan ensimmäinen kausi oli kuuden jaksoinen mittainen. Pidin ensimmäisistä jaksoista, mutta viimeiset tuntuivat kiirehdityiltä. Jatkoin toiseen kauteen, joka oli aivan sietämättömän pitkäveteinen. (Olen käynyt keskusteluja kaudesta pitävien, muuten ihan fiksujen ihmisten kanssa, mutta en missään vaiheessa ole oppinut ymmärtämään, mikä kaudessa voisi viehättää.) Pieni tyttö katoaa, ja muut selviytyjät etsivät tätä. Selviytyjät majoittuvat maalaisperheen luo ja käyvät kiivaita keskusteluita siitä, onko heillä oikeutta notkua näiden nurkissa. Samalla johtaja Rick taistelee entisen parhaan ystävänsä kanssa, joka on rakastunut Rickin vaimoon.

Siinä ne koko kauden oleellisimmat juonet tulivatkin. Ideoiden vähyys oli käsittämätöntä, ja useissa jaksoissa ei yksinkertaisesti tapahtunut mitään. Hahmot eivät oppineet uusia asioita, eikä sarjan maailma muuttunut. Tekijöiltä tuntui menneen ohi kauden mittaisten kaarien todellinen idea: ei käsitellä yhtä ja samaa konfliktia jaksosta toiseen, vaan kuljettaa sitä isoa kaarta pienempien tarinoiden ohessa. Niillä pienemmillä tarinoilla tutkitaan hahmoja ja niiden välisiä suhteita. Toki voi keskittyä vain yhteen isoon konfliktiin, mutta sitten sen pitäisi olla todella hyvä – ei sellainen, jonka loppuratkaisun katsoja voi arvata heti alussa, ja jonka voisi käsitellä tyydyttävästi jo parissa jaksossa.

Katselin sarjaa neljännen kauden puoliväliin asti, ja tunsin viimein saaneeni tarpeeksi. Alkukaudessa oli hyviä ja huonoja puolia, joista en paljasta sen enempää, kuin että puolivälissä jyrähtää kunnolla. Tapahtumat jättivät minulle nihilistisen ja surullisen olon.

Sarjan maailma on ollut lohduton alusta asti. Ihmiset ovat pahoja toisilleen, jokaista hyvää asiaa seuraa paha käänne ja niin edelleen loputtomiin. Tavallaan se on sarjan oma juttu: maailma, jossa kaikki toivo on menetetty. Maailma, jossa asiat ovat lopullisella tavalla huonosti.

Mutta se ei ole 1) henkisesti kovin ravitsevaa ja 2) inhimillisesti uskottavaa, sillä vaikeina hetkinä pintaan nousevat juurikin toivo ja halu löytää elämästä kauneutta (ja erityisesti huumori, jota sarjasta ei löydy tippaakaan). Sarjan tekijät tuntuvat menevän aina siitä missä aita on matalin, eli hahmot musertuvat kokemuksistaan ja muuttuvat itsetuhoisiksi murjottajiksi. Kaikki konfliktit etenevät aina räjähtämispisteeseen asti ja jokainen osapuoli häviää. Mitään toivoa yhteisymmärryksestä ja hyvistä käänteistä ei ole. Lohduttomuus on sarjan ainoa ajatus, jota se on toistanut kaudesta toiseen.

Minulle riitti. En keksi mitään henkisesti ravitsevaa, mitä saisin sarjasta irti. Okei, suurin viehätys on alusta asti ollut gore: se on veristä ja hienoa, ja myös toiminta on usein taidolla ohjattua. Sarja tarjoaa paikoin elokuvamaista, ison kokoluokan jännitystä. Siinä on isoja tunteita: Meidän täytyy selviytyä! Joku kuoli! Miten pystyit tekemään tuon päätöksen!

Siitä kaikesta vain puuttuu kaikki syvällisyys ja merkitys. Walking Dead on tyhjien tunteiden gorepornoa.

Miksi videopeli Walking Dead ei tunnu siltä?

No koska inhimillisyys.

Mietin asiaa, kun pelasin pelisarjan toisen kauden ensimmäistä jaksoa, joka oli todella tyly. Edelliskauden pikkutyttö Clementine jää omilleen ja joutuu taistelemaan selviytymisestään pahantahtoisia ihmisiä, zombeja ja luontoa vastaan. Tapahtumat tuntuivat tv-sarjan lailla nihilistisiltä ja surullisilta. Mikä sitten on se ero tv-sarjan lohduttomuuteen?

Vastaus löytyy pelisarjan ensimmäisestä kaudesta. Pelaaja on murhasta tuomittu Lee, joka löytää Clementinen ja ottaa tämän huomaansa. Nämä tapaavat selviytyjiä, joista iso osa kuolee – välillä pelaaja joutuu itse päättämään, ketkä. Pelissä on monta päätöstä, joille ei ole hyvää vaihtoehtoa, ja päätökset kostautuvat jossain vaiheessa. Jonkun tappaminen aiheuttaa uuden kuoleman. Maailma on yhtä traagista käännettä toisensa perään.

Muttei vain sitä. Koko ensimmäisen kauden ydin oli Leen ja Clementinen välinen suhde. Clementine on todella aidosti kirjoitettu hahmo: pelokas, vahva, hauska ja vaikeatkin käsitteet ja realiteetit nopeasti hahmottava, terävä lapsi. Lee kertoo Clementinelle uudesta, lohduttomasta maailmasta. Kohtaukset ovat kaunista ja merkityksellistä draamaa, ja ne saavat pelaajan asettamaan itsensä Leen kenkiin. Pystyykö Clementine kestämään jonkin karmivan faktan? Ja jos Lee ei kerro sitä, tuleeko siitä Clementinelle myöhemmin ongelmia? Onko Lee enää luotettava ja hyvä kasvattaja?

Pelissä on toivoa, huumoria, kauneutta. Inhimillisyyttä.

Ja silloin myös surulliset ja lohduttomat asiat ovat ansaittuja. Ne ovat osa terveellistä draamaruokavaliota, jos kömpelö kielikuva sallitaan.

Toisen kauden alussa Clementine oli jäänyt yksin, mikä oli vääjäämätöntä. Nyt on Clementinen kasvun paikka. Hän kohtaa lohduttomuutta, mutta sellainen maailma nyt on.

Mutta Leen myötä on olemassa vielä toivoa siitä, että maailmassa on jäljellä myös hyviä ihmisiä.

Bergmanin videoista ja televisiosta

Minulla ei ole televisiota. Yleensä se tarkoittaa vain sitä, että hukkaan osan ajastani joillakin muilla tavoilla.

Välillä toki huomaan joitakin pakollisia katsottavia tv-sarjoja tai elokuvia. Areenasta katselen joskus dokumentteja, Pressiklubia ja niitä elokuvia, joiden nettioikeudet Yle on ostanut. Docventuresin dokkareita olen katsonut jokusen. Yhden jakson kohdalla katsoin jopa elokuvan esittelyn ja loppukeskustelun. Tunsin oloni yhteisölliseksi, vaikka en katsonutkaan lähetystä livenä, ja Rikun ja Tunnan sosiaalisen median hyödyntäminen, “yhteisöllisyys”, oli aika kömpelöä ja väkinäistä.

Televisio on ilman somesähellystäkin aika yhteisöllinen formaatti. Nähdyistä asioista puhutaan kavereiden kanssa, ja jos ei ole katsonut samaa ohjelmaa, voi puhua siitä miksei katsonut sitä ohjelmaa vaan jonkun toisen. Kaikesta tällaisesta jää väliin, kun katselee ohjelmat Areenasta ja elokuvat dvd:ltä.

Viimeisin katsomani tv-sarja on Bergmanin videot, joka on ruotsalainen kuusiosainen dokumenttisarja, jossa haastatellaan elokuvaohjaajia ja näyttelijöitä, joiden elokuvia löytyi Ingmar Bergmanin Fårön kodin (1 711 elokuvaa kattaneesta) vhs-hyllystä. Oli hämmästyttävää, millaisen joukon huippuohjaajia sarjan tekijät saivat mukaan: Wes Anderson, Michael Haneke, Woody Allen, Francis Coppola, Ridley Scott, Martin Scorsese, Lars von Trier… Näyttelijöistä mukana oli esimerkiksi Robert de Niro. Ei huonompi saavutus dokumentaristeilta.

Elokuvaohjaajien haastattelut ovat usein kiinnostavimpia silloin, kun he puhuvat jonkin toisen ohjaajan töistä. Jotkut ovat tässä parempia kuin toiset: Quentin Tarantino lienee kaikista kuuluisin leffanörttiohjaaja, mutta myös esimerkiksi Martin Scorsese on huippukarismaattinen puhuessaan muista elokuvista kuin omistaan. Hän puhumassa Bergmanin elokuvista (erityisesti Seitsemännestä sinetistä, jonka näki vuonna 1958) on vaikuttavaa kuultavaa. Bergmanin uskonnolliset teemat herättivät kihelmöintiä Scorsesessa, joka oli saanut Bergmanin lailla tiukan uskonnollisen kotikasvatuksen.

Jokaisessa jaksossa yksi ohjaaja pääsee penkomaan Bergmanin videohyllyä ja seikkailemaan Fårön kodin tiluksille. Oli oudon kiehtovaa katsoa kuinka Michael Haneke ihastelee Bergmanin työhuonetta tai kuinka Claire Denis napsii kuvia kirjastosta. Ohjaajista tulee faneja ja hieman inhimillisempiä. (Omista töistä puhuminen, itsekeskeisyys, on aina vaarallinen asia yksilön kannalta. Bergmanin kodissa ohjaajat pystyivät tuntemaan itsensä pieniksi ihmisisiksi tähteydestä huolimatta.)

Oudoin oli John Landisin vierailu, tämä kun keksii kompulsiivisesti vitsejä milloin mistäkin: videohyllyn tikapuista tai seinästä roikkuvasta hämähäkistä. Harmikseni missasin jakson, jossa Alejandro González Iñárritu vieraili paikalla. Jos elokuvista voi jotain päätellä, hän olisi ollut aggressiivisen iloton.

Sarja on jaettu kuuteen eri teemaan: huumori, kuolema (Iñárritu-jakso – tietenkin), seikkailu, hiljaisuus, pelko ja ulkopuolisuus. Bergmanin videohyllystä valikoitiin elokuvia melko vapaalla kädellä; valintojen perusteella on mahdoton muodostaa mitään käsitystä ohjaajan elokuvamausta. Tärkeämpää oli ohjaajien suhde Bergmaniin (ja varmasti myös haastatateltavan nimekkyys sekä saatavuus). Ja vaikka kaikilla ei ollutkaan Bergmaniin erityistä suhdetta, haastattelut toimivat hyvin erilläänkin.

Sarja oli vähän huonosti toimitettu. Ensimmäisessä jaksossa ei jostain syystä ollut kertojaääntä, vaan tarinaa kerrottiin teksteissä. Onneksi muista jaksoista löytyi kertoja. Joistakin haastattelukohtauksista oli jätetty mukaan haastattelun ulkopuolisia hetkiä (esim. haastateltava lähdössä, jutustelee tuottajien kanssa), joiden oli ilmeisesti tarkoitus tuoda hieman ilmaa ja persoonallisuutta tilanteisiin. Oikeasti ne olivat vain vähän tyhjänpäiväisiä ja vaivaannuttavia hetkiä, jotka olisi voinut leikata pois.

(Erityisen vaivaannuttavaa oli, kun haastateltava kysyi Robert De Nirolta onko tämä ujo. Kyllä, De Niro vastaa, ja molemmat ovat hiljaa. Haastattelija kiittää ja De Niro poistuu. Kysymys ei liittynyt mitenkään muihin keskustelunaiheisiin.)

Elokuvista poimitut hetket olivat pääasiassa melko osuneita. Visuaalisesti sarja ei ollut kovin kummoisa. Tuli vähän sama vaikutelma kuin Liv & Ingmar -dokumentista. Sekin sisälsi paljon maalailevia, värikkäitä kuvia, jotka eivät istuisi esteettisesti ollenkaan Bergmanin maailmaan, vaikka ohjaajat tuntuivat kuvittelevan niin. (Tai sitten eivät vain välittäneet, mikä lienee perusteltavissa. Miksi heidän pitäisi imitoida kohdettaan?)

Samaltahan muutkin nykydokumentit näyttävät, pehmeitä ja kauniita. Musiikki oli pehmeää kitaraindietä, mikä kuulosti ruotsalaiselta shoegaze-yhtye The Radio Deptiltä, joka oli kohtalaisen suosittu pari vuotta sitten. Ilmeisesti se oli jonkin ruotsalaisen elokuvamusiikkia tuottavan kaksikon tekemää.

Pienistä valituksista huolimatta pidin sarjasta paljon, ja jokainen jakso oli suuri ilo nähdä. Ehkä minun pitäisi hankkia se televisio, niin ei menisi tämänkaltaisia helmiä ohi.