Itsesääli auttaa

okkervilriverAlkusyksyni ei ole tänä vuonna ollut helppo. Ei se ole ollut mitenkään erityisen raskaskaan, mutta helposti rasittuvan ihmisen saa kaikki arkinen velvoite ja huolenaihe tuntemaan olon rapistuvaksi ihmisen jäänteeksi. Siltä myös näytän.

En jaksa keskittyä mihinkään, ja vapaat hetket kuluvat usein aivojen sammuneisuuden tilassa, jossa kiinnostuksen herättävät lähinnä ne uutiset (tai ”uutiset” eli juorut), jotka vain saan puolessa minuutissa käsiini. Olen taas perillä niin monesta turhasta nykyhetken asiasta, että voisin helposti imuroida aivoistani päivittäin kolme neljäsosaa lukemistani asioista menettämättä mitään.

Kaupunki tuntuu meluisalta ja täydeltä. Kumppani, joka nauttii minua enemmän luonnosta ja ahdistuu kaupungissa herkemmin, on saanut itseni avaamaan silmät sille, että omien vuodesta toiseen toistuvien pahoinvointitilojen taustalla voi olla vähintäänkin osittain kaupunkiympäristö, joka tekee inhimillisestä elämästä vaikeaa. Kaupungin keskustassa kulkeminen on päivästä toiseen yksi ”low-flying panic attack”, kuten Thom Yorke on laulanut. Värähtelen ahdistuksesta, henki salpautuu, hiukset putoavat päästä.

Onneksi on Okkervil River.

Yhtyeen uusi levy Away on ollut suurin lohtuni viime viikkojen ajan. Levyn tyyni itsetutkiskelu laskee varmemmin sykkeeni kuin mikään mindfullness-harjoitus.

En olisi ikinä odottanut Okkervil Riverin tekevän näin rentouttavaa ja spontaanin kuuloista musiikkia. Yhtye on aikaisemmin erikoistunut täsmällisiin, älyä tihkuviin teemalevyihin, jotka ovat olleet tyylillisesti tarkkaan määriteltyjä kokonaisuuksia. Edellinen irtiotto oli vuoden 2011 levy I Am Very Far, joka ajoittaisista kohokohdista huolimatta jätti kylmäksi, pitkälti tuotannollisen yliyrityksen luoman hengettömyyden vuoksi.[1]

Away elää jossain tyylilajien välillä, ja itselleni tulevat mieleen lähinnä 1960- ja 1970-luvun lauluntekijöiden, kuten Tim Buckleyn ja Bill Fayn orkestraalisemmat levyt. Myös Van Morrisonin Astral Weeksia on nostettu esiin verrokkina. Laulaja-lauluntekijä (ja yhtyeen ainoa alkuperäisjäsen) Will Sheff laittoi koko yhtyeen vaihtoon levyä varten, ja värväsi mukaan esimerkiksi jazz- ja ambient-taustaisia muusikoita. Musiikillisesti levy polveilee, ja kaikesta välittyy livesoiton energia.

Lyyrisesti Sheff on höllännyt otetta ja lähestyy teemojaan pensselillä kynän sijaan. Tekstit rönsyilevät, ja väleistä pilkahtelee aikaisemmin kartettuja henkilökohtaisuuksia. En ole vielä syynännyt levyn tekstejä kovin tarkasti (ehdin vielä lähivuosina), mutta luopumisen, kuoleman, kuolemanpelon ja kaikkien niiden hyväksymisen teemat toistuvat.

Avauskappale ”Okkervil River R.I.P” on siitä selvä osoitus. Kappaleessa Sheff kuvaa omaa alamäkeään 38-vuotiaaksi raunioksi ojan pohjalle. ”I was escorted from the premises for being a mess” Sheff laulaa juhlista, kunnes luettelee muusikkokuolemia (Judee Sill, Force MD -yhtyeen jäsenet) ja mainitsee isoisänsä T. Holmes ”Bud” Mooren kuolinvuoteella. Haastatteluissa Sheff on kertonut, kuinka hänelle läheisen Mooren kuolema vaikutti levyn syntyyn. Sheff vietti aikaa Catskillvuorilla sekä isoisän kuolinvuoteella lauluja kirjoittaen.

Moorelle omistettu ”Comes Indiana Through the Smoke” kertoo kuolinvuoteella olemisesta suorapuheisesti. Kaulasta alaspäin halvaantunut Moore kertoo Sheffille sotalaiva Indianasta, jolla palveli nuorena toisessa maailmansodassa. Ja lopulta juuri se tulee hakemaan rajan tuolle puolelle: ”When you find your time to finally let go / Comes Indiana through the smoke”.

Kappaletta on kiinnostava verrata hittilevy The Stage Namesin (2007) kappaleeseen ”John Allyn Smith Sails”, jossa Sheff laulaa runoilija John Berrymanin suulla tämän itsemurhasta. Kappaleessa on aavistuksen ironinen ja ilkikurinen ote. Kirjoitusopettajana myöhemmän elämänsä työskennellyt Berryman kysyy sillalta kuolemaansa hypättyään: ”Do you think I wanted to turn back around and teach a class, where you kiss the ass that I’ve exposed to you?”

Loppupuolella laulu muuttuu Sloop John B -traditioksi, jossa lauletaan purjeitten nostamisesta ja rajan tuolle puolelle seilaamisesta. Käänne on älykäs ja kappale muutenkin näppärä kuin mikä (minkä Consequence of Soundin artikkeli tiivistää hyvin), mutta se on juuri sitä: älykäs; älyllisen etäännytyksen halki kirjoitettu kappale. Se on edelleen yksi suosikeistani yhtyeen aikaisemmasta tuotannosta, mutta se on aivan toista kuin ”Indianan” herkkä lohdun etsiminen kuoleman edessä.

”The Industry” on veikeän aikuisrock-henkinen kritiikki musiikkimaailmalle. ”Our world’s in freefall and we’re terrified / And everyone’s just out to grab what they can get” tiivistää oivallisesti sitä pelon synnyttämää opportunismia, joka on pesiytynyt alalle. Artisteilta taiteellisen integriteetin edellyttämisestä on tullut lähinnä ironinen vitsi jopa aikaisemmin epäkaupallisuutta arvostaneissa ”indiepiireissä” (missä Okkervil River operoi), kun taas kaupallisuus on menettänyt epäilyttävyytensä, ja siitä on jopa lähtökohtaisesti tullut hyvä asia. Tämä johtuu monesta eri asiasta.

Yksi keskeisimmistä on se, että samalla kun ihmisten elämässä suosion tavoittelusta on tullut internetin ja sosiaalisen median kautta helpompaa ja hyväksyttävämpää, on vakiintunut korrelaatio suosion ja paremmuuden välillä. Mitä suositumpi minä olen/fanittamani artisti on, sitä parempi minä olen/fanittamani artisti on. Tuntemattomien artistien löytämisellä snobbaileva indiehipsteri ei ole enää muiden yläpuolelta tuomitseva trendsetteri, koska kaupallisesta pop-musiikista pitävät ihmiset vyöryvät lukumäärällään päälle ja varmistavat, että heidän suosikkiartistinsa on kaikista eniten esillä ja kaikki tietävät hänen ylivertaisuutensa ja sen, että ne, jotka eivät artistista pidä, ovat teeskentelijöitä tai valehtelijoita. Äänekkäällä fanituksella taataan artistin suosion jatkuvuus ja näin varmistetaan se, että ollaan voittajan puolella. Vaihtoehtoisuuden viehätys on kadonnut; sirpaloituneessa maailmassa halutaan yhteisiä innostumisen ja seuraamisen kohteita, ja Taylor Swift ja Beyoncé kelpaavat siihen erinomaisesti.

Se tarkoittaa, että pienemmät yhtyeet eivät kiinnosta, mistä Okkervil Riverin kaltaisten keskikastin indieyhtyeiden kato on yksi osoitus. Yhtye ehti nousta pinnalle juuri indie rockin kultakauden aikoihin vuonna 2005; myöhemmin tulleilla on ollut vielä huonommin mahdollisuuksia tienata elantonsa musiikilla.

Taustalla on myös herääminen siihen, kuinka musiikkimaailma on epäreilusti suosinut vuosikymmenien ajan rock-musiikkia ”aitona” pop-taiteenmuotona, kun taas pop-musiikkia on vähätelty sen kepeyden ja kaupallisuuden nojalla. (Vastakkainasettelua kutsutaan nimellä ”rockismi vastaan poptimismi” – tietona niille, joilla on sen verran älyä että ymmärtävät olla hukkaamatta aikaansa popkritiikkiin.) Korjausliikkeenä musiikkimedia on alkanut kilvan nostaa menestyvintä poppia jalustalle ja nähdä siinä innovaatioita sielläkin, missä on marginaalisesti aikaisemmista poikkeavia muotisoundeja ja tavanomaista pop-käsityöläisyyttä. Samalla media voi hyvillä mielin juosta yleisön ja katoavien rahavanojen perässä, kun suuret pop-artistit on julistettu kiinnostaviksi taiteilijoiksi. Vaihtoehtoisten artistien esillenostamisen sijaan kirjoitetaan teennäisiä esseitä siitä, miksi Justin Bieberin/Beyoncén/Taylor Swiftin kuunteleminen on oikeutettua ja heidän musiikkinsa ainutlaatuista, koska se on hyvin tuotettua.[2]

Sheff sen tiivistää: “And the cheaper that the music starts to get / It’s like they’re trying to make us cheap along with it”.

***

Levyllä Sheff asemoituu usein helposti pilkattavaan vaaripositioon, jossa nyrpistellään nykymenolle pohjimmiltaan itsekeskeisestä näkökulmasta: tekemäni musiikki ei enää kiinnosta ihmisiä ja muutenkin on vaikeaa, joten kaikki on huonosti. Ote on usein avoimen itsesäälinkatkuinen ja melodramaattinen, mikä on kai pohjimmiltaan epäviehättävää monien silmissä ja ei ainakaan ”rakentava” tapa lähestyä omaa elämää.

Pohjattomasta itsesäälistä kuitenkin kumpuaa joillekin meistä kaikista voimakkain lohtu.

Tätä kirjoittaessani postissa saapui Antti Nylénin uusi esseekokoelma Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet (Savukeidas, 2016), joka oitis iski samaan hermoon tämän kaltaisilla kappaleillaan:

”Pakahduttavan vauraassa yhteiskunnassamme riehuva ideologinen sisällissota ­­– jako hyviin ja pahoihin – on siksi niin kiihkeä ja kärjistynyt, että todellisuudessa me olemme kaikki pahoja emmekä tietenkään kestä tätä kirkasta, kiistatonta tosiseikkaa. Elämäntapamme on rakennettu hävitykselle ja toisten köyhyydelle. Olemme kaikki rasisteja latae antentiae, olemalla osa tällaista yhteisöä. Tämän totuuden edessä olemme avuttomia, mutta emme syyttömiä. Käytämme suuren osan ajastamme pakenemiseen, itsellemme valehteluun ja omantuntomme rauhoitteluun.”

Tuon kappaleen lukeminen tyynnytti minua enemmän kuin usko siihen, että mikään tulisi menemään paremmin.

Kunnon annos kuolemanpelkoa ja kyynisyyttä ja inhoa ympäristöä kohtaan tuntuu rohkaisevammalta kuin katteeton optimismi. Katuojassa on aina tilaa.


[1] Will Sheff kertoi haastattelussa kokeneensa epäonnistuneensa levyn kappalejärjestyksen kanssa, mikä voi hyvinkin pitää paikkansa, sillä levystä on vaikea saada otetta, eikä se tunnu kokonaisuudelta. Levy oli Sheffille henkilökohtaisesti merkittävä taiteellinen irtiotto, jonka tekeminen oli nautinnollista. Se on samalla heikoimmin myynyt Okkervil Riverin levy.

[2] Osa näkökulmistani syntyi tai hioutui nykymuotoonsa kuunneltuani Celebration Rock -podcastin jakson, jossa popkriitikot Steven Hyden ja Amanda Petrusich keskustelevat ”indiesnobin” arvonlaskusta ja popkritiikistä nykyhetkenä.

Mainokset

Hymyilevän viha

Perjantaina yhdysvaltalaisyhtye Okkervil River julkaisee kahdeksannen levynsä nimeltään Away. Odotan levyä kovalla innolla: yhtye on yksi ehdottomista suosikeistani, eikä yksikään levy ole koskaan ollut pettymys, vaikka kaikista en ole yhtä paljon innostunutkaan. Country-sävytteisestä folkista tyylillisesti polveilevaan indie rockiin kulkeutunut yhtye on pistetty uudella levyllä kaikin tavoin uusiksi: lauluntekijä Will Sheff vaihtoi kaikki soittajat ja värväsi mukaan esimerkiksi jazz-taustaisia muusikkoja. Koko levy äänitettiin muutamassa päivässä livenä, ja mitä ilmeisimmin sointi on ajattoman hienostunut, ainakin jos on uskominen ennakkoon julkaistua ”Okkervil River R.I.P” -kappaletta.

Levyä promotoidessaan yhtye on soittanut livenä läpimurtolevy Black Sheep Boyn (2005) kappaletta ”For Real” uudestaan sovitettuna. Alkuperäisessä hiljaista ja pahaenteistä alkua seuraa yhtyeen liki aseen laukausten lailla säikäyttelevä hakkausrytmi. Samalla laulun kertoja haikailee jotain aitoa; jotain todellista. Aitous kytkeytyy väkivaltaan:

”I really miss what really did exist
when I held your throat so tight 
And I miss the bus as it swerved from us
and came crashing to its side”

Kappale kääntyy nuhjuiseen ja vihaiseen poljentoon, joka nykii ja hakkaa ja hetkittäin pursuaa sitä elämää, jonka viemisestä kertoja haaveilee.

Uusi versiointi on kiinnostava kontrasti tälle. Vihainen nykivyys on muuttunut liki laiskanrennoksi grooveksi. Sheff laulaa puhemaisesti fraseeraten. Kertoja ei enää huuda aitojen kokemusten perään niin palavasti ja näytä vihaansa, vaan se korkeintaan vilahtelee kyynisen olemuksen läpi ajoittain. Rennosti rullaavan soiton kanssa vaikutelma on kiero tavalla, joka tekee kappaleesta alkuperäistä ahdistavamman. Se ottaa sisältöönsä etäisyyttä. Pelottavinta vihaa on se, joka tulee rauhallisesti hymyilevän ihmisen suusta.

Juuri tuollaisia ovat hyvät uusintaversiot kappaleista: soitto muuttaa aikaisempaa vaikutelmaa ja pakottaa ajattelemaan tekstiä uudella tavalla.

Deafheaven ja pop-nihilistin vapautus

deafheaven

Deafheavenin viehätys silmissäni koostuu kahdesta yksinkertaisesta tekijästä.

1. Muoto ja sisältö poikkeavat. Yhtye tunnetaan black metallin ja shoegazen yhdistelystä, mikä tarkoittaa yksinkertaistettuna sitä, että muoto on metallista (laulaja rääkyy, rumpali takoo kuin urheilija ja kitarasäröt riipivät), kun taas sisältö on popista ammentavaa shoegazea: duuriskaalaa seurailevia soinnunvaihdoksia ja kitaramelodioita. Jako ei toki ole noin selkeä, sillä muodon ja sisällön erotteleminen bändimusiikissa on hankalaa, mutta perusidea pätee. Black metallissa sisältö on perinteisesti ollut vakiintunutta, ja siitä Deafheaven on poikennut (metallipuristien inhoksi).

2. Vapautus. Suurin osa kappaleista rakentuu samalle kaavalle: yhtye paahtaa metalliaan ja kuljettaa sävellystä eteenpäin post-rockin hengessä, kun tuleekin laskeutuminen; säröt vaikenevat, ja seuraa haikeita melodioita. Joskus kyseessä on vain hengähdystauko ennen seuraavaa paahtamiskohtausta, mutta usein kyse on lopusta. Deafheaven harvoin jättää maailman ahdistavaksi, vaan tarjoaa aina lohdun.

Deafheavenin maine metalliyhtyeenä niille, jotka eivät kuuntele metallia, ärsyttää joitakin yhtyeen faneja, mutta omalla kohdallani se pitää jossain määrin paikkansa. Kuuntelin nuorempana enemmän metallia ja edelleen ajoittain, mutta se ei ole koskaan ollut musiikkia, joka olisi tuntunut elintärkeältä. Voin laittaa Slayerin levyn soimaan ja nautin siitä, mutta se ei puhuttele syvällä tasolla. Suuntautumiseni kuulijana on aina kohdistunut melodioihin, ja vielä tarkemmin lohdullisiin melodioihin, minkä vuoksi suosikkimusiikkiani on aina ollut pop eri muodoissa. Metalliyhtyeiden synkkä ja aggressiivinen asennoituminen maailmaa kohtaan tuntuu tukahduttavalta liian isoina annoksina.

Deafheaven on ensimmäinen, joka yhdistää ajoittain janoamani muodon – ravistelevia aggressioita herättävän paahtamisen – sisältöön, joka sulattaa sydämeni. Yksikään yhtye aikaisemmin ei ole sitä minulle aikaisemmin tehnyt samalla tavalla.

Vuosien varrella Deafheaven on kehittynyt yhä hienostuneemmaksi versioksi itsestään, ja New Bermuda on yhtyeen estetiikan tiivistyminen täydelliseksi levyksi. Onkin ymmärrettävää, että yhtye soitti levyn kokonaisuudessaan (ja järjestyksessä) Tavastian keikallaan 22. elokuuta.

Yleensä en välitä levyjen sellaisenaan soittamisesta, koska haluan kuulla musiikin jonain uutena ja yllättävänä kokonaisuutena.

Nytkin levyn soittaminen järjestyksessä ajoi minut ajattelemaan niitä piirteitä, jotka minua Deafheavenissa ärsyttävät.

Yhtyeen musiikki kuulostaa välillä liian sävelletyltä. Se liittyy alun mainintaani siitä, kuinka kappaleet usein noudattavat samaa kaavaa. Sävellykset soljuvat harkitusti ja yhtye hallitsee dynamiikoilla pelailun niin, että kappaleet tuntuvat aina Kokonaisuuksilta. Ne ovat vain harvoin ennalta-arvaamattomia – sen tuntuisia että ne olisivat kummunneet inspiraatiosta, jota koko yhtye olisi seurannut sokeina miettimättä, täydellistyykö kappale kaikkien draaman sääntöjen mukaisesti, ja tuleeko yhtyeen kaikki puolet esille. Yhtye on lähempänä Hollywood-elokuvan tiukkaan hiottua käsikirjoitusta, jonka jokainen teema on mietitty puhki, kuin puoliksi improvisoitua road movieta, joka rohkealla intuitiollaan saa otteen jostain transsendentistä.

Tunne saumojen näkymisestä liittyy pop-nihilismiini, joka on viime aikoina noussut pahasti pinnalle. Tuntuu, etten osaa nauttia juuri mistään kuulemastani musiikista, koska kaikki kuulostaa liian tutulta. Musiikki harvemmin enää innostaa, sillä jokainen sointukierto on tuttu miljoonasta toisesta kappaleesta. Lyriikat jauhavat samoja tyhjänpäiväisyyksiä. Tuotannossa tapahtuvat ”innovaatiot” kuulostavat näpertelyltä. Musiikkia vuosia soittaneelle ja analysoineelle tämä on varmasti tyypillistä, etenkin kun oma suosikkimusiikkini on niin naurettavan yksinkertaista.

Keikan aikana vaivuin välillä ajatuksiini ja taannuin tarkkailemaan yhtyettä musiikkiin eläytymisen sijaan. Tarkkailin sävellysten kaavoja. Kirjoitin tätä kirjoitusta mielessäni.

Seuraavassa hetkessä yhtye soittaakin ”Sunbatherin”, jonka blastbeat-osion aikana tulevat ne kylmät väreet, joita olin pitkin keikkaa kokenut; kuten silloin kun ”Brought to the Waterin” riffittely hiipuu kohti kauniita melodioita ja laulaja kehottaa antautumaan pimeälle; tai kun ”Come Back” valittaa dramaattisimmillaan, ennen kuin äityy vaihtoehtocountrysta muistuttavaan lempeään kitarointiin ja huomaan keinuvani sen tahdissa. Tietoiset ajatukset ja tympeä olo häviävät, ja musiikin huoliteltu luonne alkaa tuntua enemmän vahvuudelta kuin heikkoudelta. Se on huoliteltu juuri sellaiseksi, että se koskettaa minua. Se on liian täydellistä, mutta täydellistä joka tapauksessa. On hyvä antautua.

Yhdestä paluukiertueesta

gnr

Toistaiseksi Guns N’ Rosesin paluukiertue on ollut vain hetkittäin niin äärimmäinen kuin sen pitäisi olla, ja sitäkin odottamattomilla tavoilla. Siihen nähden että kyseessä on entinen maailman suurin rock-yhtye, joka oli viimeinen, joka ei tuntunut häpeävän sitä että on rock-yhtye vaan omaksui roolinsa kliseitä myöten innolla (kuten John Jeremiah Sullivan Axl Rosea käsitelleessä lehtiesseessään kirjoitti), ovat esiintymiset olleet videoiden perusteella veteliä ja puolitehoisia suorituksia.

Olisihan se yllättävää, jos yhtye olisi yhtä maaninen ja arvaamaton kuin 1990-luvun alun stadionkiertueillaan. Ei Slashistä ole enää juoksentelemaan turvamiehiä paossa ilkikurisen lapsen innolla, eikä Axl Rosekaan enää ryntäile lavaa puolelta toiselle kurkku suorana huutaen. Ensimmäisellä paluukeikalla jalkansa murtanut Axl istuu nyt keikoilla valtaistuimella, jonka Dave Grohl teetti Foo Fightersin kiertueelle loukattuaan itse jalkansa. Sympaattisen ja maanläheisen Grohlin käytössä valtaistuin oli hauska ja itseironinen, kun taas Axl Rosen käytössä se tuntuu väärältä. Axlin olemukseen ei kuulu itseironia ja leikkimielisyys; Axl on vakuuttunut olevansa oikeasti rockin kuninkaallinen.

Ainoat paluun tehneet jäsenet ovat basisti Duff McKagan ja Slash, jotka näyttävät videoilla vain vaivoin sietävän Axlin show’ta ja suorittavan oman osuutensa ammattisoittajien lailla. Symbolisesti suurimpana alistumisen osoituksena yhtye on soittanut keikoilla kolmea Chinese Democracyn (2008) kappaletta. Kappaleista kaksi – ”Better” ja ”Chinese Democracy” – on hienoja ja soittamisen arvoisia kappaleita, ja yhtyeen tulkinnat niistä eivät ole huonoja, mutta perverssiä niiden soittaminen silti on. (Kolmas, ”This I Love” ei ole erityisen huomion arvoinen.) Levyllä oli arvoa siinä, kuinka Axlin näköinen se on – se sisältää kourallisen aidosti hyviä kappaleita, tuotannollista yliyrittämistä ajoittaisin onnistumisin ja herkullista mauttomuutta –, mutta aikaisemman yhtyeen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä, ja tuskin ketään olisi haitannut, jos asia sellaisena olisi pysynyt. Mutta samalla kyseiset kappaleet ovat mahdollisesti kiinnostavinta ja eläväisintä koko kiertueella.

Muu yhtye on Axlin myöhemmistä viritelmistä tuttu. Paluu olikin odotettua puolittaisempi: rytmikitaristi Izzy Stradlin puuttuu, kuin myös kumpikin varhaisista rumpaleista. Juuri kokoonpanon puolittaisuus tekee paluusta niin groteskin: kuin McKagan ja Slash olisi syösty keskelle heille vierasta sirkusta, jossa he ovat samanaikaisesti tähtiä että hiljaisia palvelijoita poppootaan johtavalle Axlille, joka on puhjennut uuteen renessanssiin päädyttyään vieläpä tuuraamaan Brian Johnsonia AC/DC:n kiertueelle. (Axl on kenties ainoa, joka pestin todella pystyy suorittamaan: äänen raspi on pysynyt yllättävän hyvin vuosikymmenten saatossa, eikä äänialakaan ole päässyt hirveästi kutistumaan. Vaikka nykyään Axl onkin rasvainen lihatankkeri, on hän edelleen yksi parhaista ja omaperäisimmistä rock-laulajista.)

Coachellassa yhtye toi lavalle Angus Youngin vierailemaan, jonka kanssa yhtye soitti kaksi Bon Scottin aikaisen AC/DC:n kappaletta, ”Riff Raffin” ja ”Whole Lotta Rosien”. Young veti oman AC/DC-show’nsa täysin muusta yhtyeestä irrallaan, mikä korosti Youngin absurditeettia, joka oman yhtyeen kontekstissa on luontevaa mutta siitä erillään huvittavuus korostuu. Koko episodi olisi voinut olla hauska jonkin toisen yhtyeen kanssa, mutta paluun tehneen Guns N’ Rosesin kanssa episodissa oli jotain väkinäistä ja ilotonta. Yhtyeellä on muutenkin identiteetti-ongelmia, eikä rooli Angus Youngin taustabändinä ja markkinointitempauksen osasena siinä varsinaisesti auta.

Jos yhtye olisi aina ollut yhtä kuin Axl, ei tällainen paluu välttämättä tuntuisi vieraalta. Mutta kun se oli joskus jotain muuta: aito yhtye. Paluukiertueen piti luvata yhtyeen paluuta, mutta sen saaminen oli alusta asti epätodennäköistä. Sen sijaan saatiin hölmö irvikuva yhtyeestä yhä herkullisemmilla yksityiskohdilla maustettuna. Jos paluusta vielä kummallisempi tulee, siitä voi tulla juuri ja juuri Guns N’ Rosesin arvoinen: kaoottinen ja mauton.

Kaksi tapaa suhtautua vanhaan

weezer

”Oh my god you guys, the new single is amazing! After we played it last night, I turned to my plus one and said, with glee, “it’s no Back to the Shack!! Hands down Thank God for Girls is the far, far better song. I’m no music critic but I have no problem sharing my opinion on this.”

Näin Rivers Cuomo aloittaa Weezerin uuden kappaleen, ”Thank God for Girlsin” esittelyn yhtyeen Facebook-sivulla. Kappale on Cuomon mukaan ”täydellinen sekoitus vanhaa ja uutta Weezeriä”.

”Back to the Shack” oli yhtyeen edellislevy Everything Will Be Alright in the Endin (2014) ensimmäinen sinkku, jonka kertosäkeessä Cuomo julisti yhtyeen rokkaavan kuin olisi vuosi 1994, jolloin yhtyeen debyyttilevy julkaistiin. Kappale oli kehno ja vanhaa yleisöä mielistelevä, mutta sitä seurannut levy yllättäen erinomainen – yhtyeen 2000-luvun paras.

Weezeriä on leimannut ison osan sen olemassaolosta neuroottinen suhtautuminen omaan yleisöönsä. Se on vuorotellen hellinyt ydinfanejaan ja yrittänyt rypistellä heistä irti ja toisen, laajemman yleisön suosioon.

Menestyksekästä debyyttilevyä seurannut Pinkerton (1996) oli tumma ja paljastuksellinen levy. Nörtticharmi oli vaihtunut kiusalliseen paljastuksellisuuteen. Vastaanotto oli jotain nihkeän ja pilkallisen välillä, mikä musersi Cuomon, joka uppoutui pari vuotta aikaisemmin aloittamiinsa opintoihin Harvardissa.

Yhtye palasi vuonna 2000. The Green Albumin vastaanotto oli kelvollinen. Välivuodet Cuomo oli viettänyt kotona ”täydellistä popkappaletta” veistellen. Lähimmäksi pääsi ”Islands in the Sun”. Muutamasta osumasta huolimatta kyseessä on melko yksioikoinen ja persoonaton levy, väittivät sen puolustelijat mitä tahansa. Basisti Matt Sharpin lähtö vei kappaleista (sympaattisten falsettistemmojen lisäksi) kaiken harmonisen syvyyden, joka on niitä piirteitä, joita ei ymmärrä arvostaa kuin vasta kun se puuttuu.

2000-luvun ensimmäisen kymmenyksen tavoitteli laajempaa yleisöä yhä huonommilla levyillä. Jokaisen vastaanotto oli vähintäänkin ristiriitainen. Cuomon biisinkirjoitus pysyi etäisenä, ja on oikeastaan pysynyt sellaisena tähän asti.1 Cuomo yritti kuumeisesti arvella, mitä häneltä halutaan kuulla.

Kun kukaan ei halunnut kuulla ”Hollywood Hillsin” tai ”Can’t Stop Partyingin” kaltaista epätoivoista valtavirtapoppia, Cuomo kääntyi lopulta vanhan yleisönsä puoleen, joka on vuodesta toiseen seurannut yhtyettä uskollisesti, olivat uudet levyt kuinka suuria pettymyksiä tahansa; niiden, jotka ovat elätelleet toivoa yhtyeen paluusta kulta-aikoihin.

Vuonna 2010 Pinkerton julkaistiin uudestaan, ja Cuomo alkoi puhua siitä ensi kertaa lämpimin sanankääntein. Julkaisua seuranneina vuosina levystä oli muotoutunut kulttiklassikko, joka on nostettu etenkin emomusiikin kulmakiveksi.

Pitchforkin haastattelussa Cuomo nimesi sen itselleen viime vuosien tärkeimmäksi levyksi. Yhtye soitti levyä innokkaille yleisölle kiertueella.

”So it was a great feeling of validation from the fans, for this album that was so personal to me and had been such a source of pain for years. To feel loved and accepted for this very honest part of myself was inspiring.”


Kiinnostava vastakohta neuroottiselle yleisösuhteelle löytyy Apulannasta.

Ensin on kuitenkin syytä huomioida yhtäläisyyksiä (mistä assosisaationi varmaankin kumpusi). Ehjän (1996) ja Kolmen (1997) paikkeilla oli Apulannan ilmeisin Weezer-vaihe. Konkreettisin esimerkki siitä on jälkimmäisen piiloraita, joka on koostettu kahdesta Pinkertonin kappaleesta: säkeistö on ”Pink Trianglesta”, kertosäe ”Good Lifesta”.

”Emme kehdanneet laittaa sitä biisiluetteloon, joten sujautimme sen piilokappaleeksi”, kertoi Sipe Santapukki myöhemmin Rytmissä.2  Samassa haastattelussa Toni Wirtanen kertoo kuulleensa Weezeriä ensi kertaa vuonna 1994, mikä oli ”unohtumaton kokemus”.

Yhtyeellä on sittemmin – ja sitä ennenkin – ollut muita keskeisiä innoittajia eri vaiheissa, kuten Misfits, Nirvana, alternative rock ja nu-metal. Myöhemmin kaikki vaikutteet ovat muovautuneet varsin tunnistettavaksi Apulanta-soundiksi.

Apulanta tavoitti Suomen mittakaavassa sen kansan suosion, jota Cuomo maailmalla himoitsi. Yleisö on varsin laaja-alaista, ja kollektiiviseen tajuntaan tarttuneita hittejä on keikkasetin verran. Keikoilla on kaikkia pienistä lapsista vanhuksiin.

Yhtye ei ole missään vaiheessa tehnyt erityistä kurssinkorjausta puhumalla ”vanhaan” palaamisesta, vaan se on jatkanut valitsemallaan linjalla. (Vaikkei mitään erityisen kiinnostavaa ole sitä toteuttamalla saanut aikaan, ainakaan näin vanhempien levyjen ystävän näkökulmasta.)

Viime vuonna yhtye kuitenkin äänitti uudestaan debyyttilevynsä Attack of the A.L. People (1995) uusiksi. Kyseessä oli historian uudelleenkirjoittamista itseä miellyttäväksi; ei kulta-aikojen havittelusta. (Myönnettäköön, ettei kyseessä mikään palaamisen arvoinen kulta-aika ollutkaan. Levyllä ei ole erityisen innokkaita ystäviä fanienkaan keskuudessa.)

Siinä missä Weezerin paluu vanhaan on kummunnut epätoivoisesta miellyttämisenhalusta, Apulannan paluussa oli kyse enemmänkin bändin itsensä miellyttämisestä. Se on asenteena esimerkillinen. Yhtye ei kuulu vanhoille faneilleen, ja hyvä niin.


1 Cuomon etäisyys on kiinnostavaa. Marc Maron saa yleensä WTF-haastatteluissaan vieraansa avautumaan aroistakin asioista, mutta Cuomoa ei. Kyökkipsykologin näkemykseni on, että Pinkertonin vastaanoton jälkeen Cuomo ei ole enää halunnut asettaa itseään samalla lailla tulilinjalle paljastamalla liikaa itsestään ja mielenliikkeistään.

2 Sipe kehtasi kuitenkin laittaa nimiinsä kaksi muuta Weezerin kappaletta. Anna Erikssonin vuonna 2005 ilmestyneen Sinusta sinuun -levyn kappale ”Ei se mennyt niin” on Make Believen (2005) ”Haunt You Everyday”, ja ”Turhaa” on saman levyn kappale ”This Is Such a Pity”.

Tilkka kahvimaitoa

kahvimaito

”Kahvimaito” on ensimmäinen Arttu Wiskarin kappale, joka on todella lumonnut minut huonoudellaan. Vaikka ”Mökkitie” särähtikin korvaan laskelmoivalla nostalgiallaan, sen todellinen typeryys rajoittui vain muutamaan kohtaan, kuten isoisään, joka kertoi tarinoita jatkosodasta ja ”siitä alikersantti Rokasta”.

Viimeksi kiinnitin huomioni ”Sirpaan”, joka oli hämmästyttävän suora Leevi and the Leavings -pastissi, mutta ilman älyä, tyyliä ja hyvää kerrontaa. Sen huonous viihdytti mutta myös masensi, kun suurin osa ihmisistä ei tuntunut huomaavan eroa aidon ja halpakopion välillä.

Mutta ”Kahvimaito”, voi pojat! Sävellys on samankaltaista Göstan jäljittelyä ja sovitus mautonta diskoiskelmää epämiellyttävin Pet Shop Boys -vivahtein.

Herkullisen kappaleesta tekee kuitenkin vasta teksti.

Siinä kertoja pokaa vappuna yksinhuoltajaäidin baarista. Kun hän on poistumassa kertojan kotoa, pamahtaa kertosäkeen pyyntö:

Ymmärräthän sä sen
sitä kestäisi en,
jos ei viimeöinen tunne ollut aitoa
Nyt keräät kamojas pois
viel yksi pyyntö ois
Saanko rinnoistasi tilkan kahvimaitoa

Olen kuunnellut koko illan kappaletta yhä uudestaan.

Saanko rinnoistasi tilkan kahvimaitoa.

Kun Arttu Wiskari laulaa säkeen Saanko rinnoistasi tilkan kahvimaitoa keskellä pateettista rakkaustarinaa, tulee hänestä oitis kiinnostavalla tavalla huono artisti, verrattuna aikaisempaan vain huonoon artistiin. Miten kukaan voi kirjoittaa säkeen ymmärtämättä – tai ainakin jättämällä käsittelemättä – sen implikaatiot? Romanssi esitellään surullisena ja kertoja tihkuu empatiaa (Pyysit romantiikka sanoin oota / laitoin soimaan Kaija Koota / itkit yyhoon kyyneleitä), mutta samalla hän kuitenkin toivoo äidin antavan rinnastaan tilkan kahvimaitoa. Hän haluaa hyödyntää yksinhuoltajaäitiä kulinaristisiin nautintoihinsa.

Toinen implikaatio on se, että kertoja on eräänlainen ”mieslapsi”, joka asemoituu lapsen viereen jakamaan äidin antimia. Perhe-elämä, josta kertoja haaveilee (Mä hommaan isomman asunnon / ja kohta paikkas kunnossa on / Ammutaan uusi Amorin nuoli / en tahdo olla pelkkä isäpuoli) tuskin tulisi olemaan niin idyllistä, kun mies janoaa samaa maitoa kuin oma lapsi?

Ja suhtautuu äitiin lypsylehmänä, minkä voi toisaalta tulkita miehiseksikin positioksi. Hänhän kehaisee, että multa löytyy kädentaitoa / saada tilkka kahvimaitoa, joten ehkä hän hahmottaa itsensä jonkinlaiseksi lypsäjäksi, mitä ikinä se voisikin tarkoittaa.

Jos kappale käsittelisi ristiriitaa omien isähaaveiden ja absurdin käytöksen välillä, se saattaisi olla syvempi ja hallitummalla tavalla hauskempi, mutta oitis vähemmän herkullinen.

Saanko rinnoistasi tilkan kahvimaitoa.

Hieman jotain Ultramariinista, Matti Johannes Koivusta ja Vuorista

image

Jos olen jotain yhtyettä viime vuosina kaivannut niin Ultramariinia. Pehmeää kitaraindietä hyvin sävellyksin ei ole helppo löytää suomeksi laulettuna. Ville Aallon kirjoittamat, Matti Johannes Koivun laulamat säkeet jäivät jumiin syvälle tajuntaani, ei vähiten Koivun pohjattoman vaikuttavan äänen vuoksi.

Olen seurannut Koivun soolouraa mielenkiinnolla ja pitänyt monista levyistä, mutta viimeisin, Kauneimmat meistä, jätti muutamalla kuuntelulla tyhjän olon. Edellislevyillä Koivu tuntui enemmänkin tarkastelevan suomalaista iskelmäpopin kenttää omakohtaisesta näkökulmasta. Uudella levyllä on hienoja sävellyksiä, mutta luonteeltaan Koivun musiikki tuntuu ajelehtivan koko ajan lähemmäksi yksioikoista halonhakkuuta; yhä suoraviivaistetumpaa tuotantoa, yksinkertaisen iskeviä sävellyksiä, helpompia tekstejä. Nuo eivät itsessään ole pahoja asioita, jos kappaleet vain tuntuvat kumpuavan jotenkin rehdistä suunnasta. En tiedä miksi edellislevy Matti Johannes Koivu (2013) läpäisi testin paremmin, mutta niin se teki silti. Esimerkiksi sinkkukappale “Jos muutat mielesi” oli aidosti riipaiseva, itkettävän hieno kappale. Levy oli yksioikoisen pop, mutta ei tyhjällä tavalla.

Koivu tuntuu yhä innokkaammin larppaavan sellaisen suomalaisen artistin kuvaa, jota hän on aikaisemmilla levyillä korkeintaan tarkastellut tai mukaillut, oli se sitten Irwin Goodmania tulkitsemalla tai tekemällä avoimen nostalgista iskelmäpoppia. Nyt “Elämä heittelee” -kappaleen kepeä tarinointi tuntuu jostain syystä ratkaisevasti falskimmalta kuin vaikkapa Kovat piipussa -levyn (2007) leikkisä nostalgisuus.


Törmäsin juuri Vuoret-yhtyeeseen, jossa soittaa kitaraa Ultramariinin Ville Aalto. (Eipä sillä että aikaisemmilla kappaleilla olisi muuta tekemistä sen kanssa kuin Ultramariini-assosiaatio, mutta menkööt nyt.) Vuorten musiikki on komeaa shoegazea, täynnä hyvää yhteissoittoa ja suureellisia, runsaasti efektoituja kitarakuvioita. (Jokainen kitaristi tietää, että shoegaze jos jokin on välineurheilua.) Laulaja kuulostaa Death Cab for Cutien Ben Gibbardilta pehmein fraseerauksineen ja makealla sävyllään. Se on hieno kontrasti räimiviin kitaroihin.

Rantatie-kasetti on kuultavissa Bandcampissa. Se on hyvä. On hienoja sävellyksiä ja erityisesti hienoa jumittelua. Sellaista, joka tuntuu sanovan jotain. Lyriikoissa on ultramariinimaista haikeutta ja kaupunkilaista luontokuvaelmaa. “Ei ole alkuperäistä” -kappaleessa ahdistutaan hiljaa siitä, kuinka nostalgia ei ole mahdollista. Eihän kukaan moderni ihminen voi älyllisesti pitävästi nostalgisoida mitään, koska nyt on enemmän kaikkea hyvää – hyvinvointia, demokratiaa, viihdettä, tasa-arvoa –, eli nyt asiat on paremmin. Moderni ihminen ahdistuu juurettomuuden ja suunnattomuuden edessä ja tukeutuu rakkauteensa, jota “ei voi käyttää ketään vastaan”. Se kuulostaa hieman puolustelevalta edeltävien säkeiden jälkeen, mutta siihen on miellyttävää uskoa.