Miten kauheasta maailmasta hurmaannutaan

Kirjoitin pari vuotta sitten Okkervil Riverin uudesta levystä Away. Olin yllättynyt, kun näppärästä indierockista tutuksi tullut yhtye julkaisikin elähdyttävää, hengellisesti hapuilevaa musiikkia. Monipuolinen ja jazzahtava äänimaailma oli iso muutos edellislevyihin, jotka olivat tyypillistä indierockia, eli silmäniskumusiikkia muille popmusiikin menneisyyttä liikaa kaivelleille indiefaneille.

Tyylin muutos ei ollut menestys: yhtyeen keskiverto maine kutistui silminnähden, kun yhtyettä ennen kehuneet indiesivustot joko jättivät levyn huomiotta tai suhtautuivat siihen välinpitämättömästi. Seurasin musiikkivideoiden katselukertoja ja Spotifyn streamauslukuja harmistuneena siitä, etteivät muut rakastaneet levyä yhtä paljon kuin minä. Kesti jonkin aikaa ennen kuin sain irrottauduttua menestyslogiikasta ja ymmärsin, ettei hengellisesti etsiskelevällä hämymusiikilla koskaan ollut mahdollisuuksia netin musiikkibisneksessä. Olin uskonut, että indiemediat sentään vastustaisivat kehitystä ja arvostaisivat keskittymistä vaativaa musiikkia, ainakin jos se tulee vanhalta suosikilta. Sitten näin sadannen otsikon Ariana Granden uudesta singlestä ja ymmärsin, että joko olin ollut koko ajan väärässä tai jokin oli muuttunut.

Ilmestymisen aikaan antamissaan haastatteluissa laulaja-lauluntekijä Will Sheff, joka on yhtyeen ainoa pysyvä jäsen, osoitti minua parempaa välinpitämättömyyttä musiikkimaailman julmanpinnallisia realiteetteja kohtaan ja kertoi, kuinka vapauttavalta levyn tekeminen tuntui. Sheff ei enää yrittänyt toteuttaa Okkervil Riverille muodostuneita odotuksia. Uusi tyyli pelasi kaikkia hänen musiikillisia vahvuuksiaan vastaan, mikä oli uskalias valinta epävarmassa musiikkimaailmassa. Yhtye ei kuulostanut enää Okkervil Riveriltä, mutta niille, joiden sydämessä oli paikka kauniille ja syvälle levylle, kyseessä oli odottamaton lahja.

***

Jos Away oli iso yllätys, vielä suurempi oli In the Rainbow Rain, joka ilmestyi keväällä. Musiikillisesti levy on silkkaa aikuisrockia täynnä lämminsointisia syntikkamelodioita, gospel-kuoroja, saksofonisooloja ja rumpukoneita.

Teksteissä on tapahtunut yhtä iso muutos. Sheff on siirtynyt Awayn hienosyisestä hengellisestä etsimisestä suorasukaiseen Jumalan rakkaudesta laulamiseen. Levyllä tunnetaan lämpimiä tuntemuksia ”veljiä ja siskoja” ja koko luomakuntaa kohtaan. Levyllä lauletaan paljon empatian ja epäitsekkyyden vaikeuksista ja tärkeydestä. ”Love Somebodyn” kertosäkeessä lauletaan seinätekstimäisesti, kuinka If you’re going to love somebody, you’ve got to lose some pride.

Teksteistä löytyy ensi kertaa suoria viittauksia Jumalaan. Awayllä viittaukset Jumalaan olivat vielä varovaisia: kappaleissa puhuttiin esimerkiksi ”taivasukosta” tai ”arkkitehdista”, joka pysyy näkymättömissä. Eräässä laulussa puhuja istuu kirkossa, haistelee suitsukkeita ja on pyörällä päästään. In the Rainbow Rainilla hengellisyydestä on karissut hapuilu, ja tilalla on evankelinen asenne.

Tuntuu hämmentävältä, miltei koettelevalta, kun lyyrisestä tarkkuudesta ja kekseliäisyydestä tunnetuksi tullut yhtye alkaakin laulaa huoneentaulumaisia totuuksia kornin musiikin päälle.

Puhun totuuksista, koska tekstit ovat kuitenkin täynnä eettisiä totuuksia.

Kun eettisiä totuuksia toistetaan taiteessa sellaisinaan, kyse on vain harvoin kunnianhimoisesta ja kekseliäästä taiteesta, sillä totuudet ovat kliseitä. Taiteessa on tärkeää sanoa mahdollisimman hyvin paikkansa pitäviä asioita maailmasta uusilla ja tuoreilla tavoilla. Toki on ihmisiä, joiden mielestä taiteen pitäisi vain kuvata maailmaa sellaisena kuin se on, ja että kuvaamalla maailman monimuotoisuutta neutraalisti taide jopa pystyy osoittamaan, ettei yleisiä totuuksia hyvästä ole olemassa. Tällainen taiteen eettisen puolen väheksyminen on minusta falskia. Paras taide on aina jollain tasolla moraalista.

Kun laulaa suoria totuuksia, ei saa vieteltyä ihmisiä, jotka odottavat taiteelta hienostuneisuutta. Sillä saa korkeintaan vieteltyä ihmisiä, joiden taiteellinen maku ei ole niin kehittynyt ja niitä, jotka jo valmiiksi uskovat kyseisiin totuuksiin ja kaipaavat uskoaan vahvistavaa taidetta. Eli evankeliointia.

Näppäränä kirjoittajana Sheff tiedostaa latteuden, joka liittyy eettisten totuuksien laulamiseen. Kappaleessa ”How It Is” puhuja sanoo säkeistöissä, kuinka ei sovi olla itsekäs, kuinka veljet pitää päästä kylmästä sisään ja siskojen ongelmat pitää ottaa omiksi. Ei pidä muuttua kylmäkiskoiseksi ihmiseksi. Kertosäkeessä puhuja sanoo, kuinka you know that’s how it is now.

Now on täytesana, sillä asia on ollut niin aina. Kyseiset eettiset totuudet ovat aina voimassa. Ne löytyvät jossain muodossa kaikista uskonnoista ja moraalifilosofioista. Niitä voi korkeintaan tarkentaa, ei kiistää.

***

Miten Will Sheffistä sitten tuli latteanpuoleinen moralisti? Awayn ilmestymisen jälkeen Sheff alkoi käydä kveekarien kokouksissa, nauttia mikroannoksia psykedeelejä ja muutti pois New Yorkin Brooklynista. Sheffistä tuli naiivi uskonnollinen hippi.

Hippiys ja uskonnollisuus ovat kyyniselle brooklynilaiselle latteimpia mahdollisia olemisen muotoja, joten on helppo ymmärtää, miksi Sheff pakeni.

Sheff käsittelee suurkaupunkikriittisyyttään kappaleessa ”Don’t Move Back to L.A.”, joka svengaa 70-lukuisen laiskasti kuin vinyylin tahtiin sormiaan napsutteleva setä. Kappaleessa Sheff kehottaa ystäviään olemaan muuttamatta Los Angelesiin, vaikka kaupunki houkuttelisikin. Heidän pitäisi pysytellä kotiseuduillaan laulamassa niistä alueista kertovia lauluja. Suurkaupunkeihin pakkautuminen näivettää – niin Yhdysvalloissa kuin Suomessa – syrjäseudut ja tekee kaupunkeihin muuttavista nuorista aikuisista homogeenistä sakkia, puhumattakaan kylmästä ja itsekeskeisestä.

Tuollaisten asioiden sanominen luultavasti provosoi isoa osaa kaupungissa asuvista ihmisistä, jotka kokevat olevansa mukavia ihmisiä. Täsmennän siksi, että se koskee ainakin itseäni. Isot kaupungit tekevät minusta kylmemmän ja itsekeskeisemmän melullaan, ihmispaljoudellaan ja levottomuudellaan. En näe ihmisiä ihmisinä vaan ärsykkeinä, joilta haluan suojautua.

Sattumalta muutin Awayn ja In the Rainbow Rainin ilmestymisten välissä isosta kaupungista nukkumalähiöön, mikä saattoi hyvinkin pelastaa mielenrauhani rippeet. Away lohdutti parhaansa mukaan, kun yritin sietää Pasilaa, katutöitä ja raitiovaunuja, mutta aloin tuntea itseni levolliseksi vasta kun näin peltoja ja ajoittaisen peuran metsälenkillä. Sheff asuu tätä nykyä New Yorkin osavaltiossa Woodstockissa. Hänkin sai pienen palansa rauhaa ja etäisyyttä tympääntyneeseen kaupunkieloon.

***

Keskeisin synnyttäjä levylle on ollut Yhdysvaltojen poliittinen jakautuneisuus ja nykyinen presidentti. Valinta herätti ihmiset huomaamaan, kuinka paljon inhoa ja katkeruutta kaupunkilaiset ja maalaiset tuntevat toisiaan kohtaan. Myös Sheff heräsi vastakkainasetteluun ja reagoi siihen taiteessaan.

Kappaleessa ”The Dream and the Light” Sheff laulaa Yhdysvaltojen nykytilanteesta. Tekstissä kuvataan limusiininsa kätköistä ympäristöään tarkkailevaa pohattaa ja ihmisten itsekeskeisyyttä ja pelokkuutta. Yhteiset unelmat ovat kuolleet. Puhuja nousee limusiiniin, missä kyseinen ”aikakauslehtikuningas” kehottaa olemaan hangoittelematta, kun kyynisyys ja ahneus normalisoituvat. Kaiken lisäksi lehtikuningas naljailee puhujalle siitä, välittääkö hän tosiasiassa toisten kurjuudesta:

”There are screams in the street
Though it seems you can sleep through the night”

Yhteinen unelma on kuollut, despootti vallassa. Mikä avuksi? Paavalimaisin sanankääntein puhuja suree surkeaa ruumistaan; mitä käyttöä sille tässä maailmassa on? Vastaus on optimistinen: oma ruumis tulee työntää ”johonkin eturintamaan”. Pitää hylätä itsekeskeisyys ja alkaa taistella hyvien asioiden puolesta.

Kappale päättyy suorasanaisesti:

Maker of light
You are made of light
Oh, maker of love
You are made of love

Ihmiset luovat rakkautta ja valoa. Ihmiset on tehty rakkaudesta ja valosta. Korvia punottaa kirjoittaa noin.

Hetki on monelta osin suunnattoman lattea. Akustinen kitara renkuttaa neljää sointua, marakasseja heilutellaan. Päälle vielä nuo säkeet.

Ja silti tyypillinen reaktioni on liikuttua tai saada kylmiä väreitä hetkestä. Sanoissa on latteaa totuutta, ja musiikki on siihen sopivan latteaa mutta tehokasta pop-musiikkia. Uskon kyseisiin säkeisiin ainakin hetken verran täysin. Tunnen, kuinka henkeäni nostatetaan. Samoin tunnen kun luen Uutta testamenttia. Maailma alkaa tuntua lempeämmältä ja toiveikkaammalta paikalta kuin se luultavasti on.

Huomaan hurmaantuvani, ja juuri kyseistä tuntemusta Sheff yrittää levittää levyllä. Sheff yrittää aktiivisesti nähdä ihmiset kauniina olioina ja tuntea ihmetystä maailman äärellä.

Maailmasta hurmaantuminen on suunnattoman hankalaa. Tyypillinen masentunut ihminen näkee maailman tuttuna, suppeana ja tylsämielisenä. Jo pelkkä ikääntyminen näivettää tunne-elämää. Mikään ei enää tunnu miltään ja ihminen lamaantuu.

Siksi jotkut, kuten Sheff, kääntyvät psykedeelisten huumeiden ja uskonnollisten kokemusten pariin. Psykedeelit luovat ihmisen aivoihin uusia hermoratoja ja saavat kokemaan ihmetystä maailman äärellä. Uskonnolliset kokemukset toimivat hieman samoin. Uskonnollisissa tilaisuuksissa vaalitaan yhdessä rakkauden tunnetta koko luomakuntaa kohtaan. Tunnetta pitää vaalia, koska se haihtuu herkästi. Vaaliminen edellyttää jatkuvaa työtä ja itsensä käännyttämistä, varsinkin jos on kyynisyyteen taipuvainen ihminen, jolle mihinkään uskominen on hankalaa.

Hurmaantuneisuudesta kiinni pitäminen on vaikeaa suurelle osalle ihmisistä, joko tiedollisista tai aivokemiallisista syistä. Sheff kuitenkin tietää, ettei vaihtoehtoja ole. Pitää tunnistaa olevansa ”valosta tehty” ja ”valon luoja”. (Korvia punottaa edelleen.) Tunnistamisesta ei luultavasti saa palkintoja; In the Rainbow Rainin vastaanotto on ollut yhtä välinpitämätön kuin Awayn. Mutta maailmassa eläminen saattaa olla aavistuksen verran helpompaa.

Huomaan vaikeuden itsekin, kun kuuntelen levyä. Jos olen avoimella päällä, levy on upea ja herkistävä. Jos olen nyrpeä, levy on korni ja ärsyttävä. (Jälkimmäistä vaikutelmaa vahvistaa kappalemateriaalin epätasaisuus.) Evankelisen taiteen ongelma on, että se toimii vain jos on virittynyt sitä varten. Muulloin se ärsyttää. Virityksen tavoittelu on kuitenkin sen arvoista.


Kirjoitukseni Awaysta.

Hannu Linkolan mainio pikkuarvio levystä Soundissa.

Mainokset

Iron Maiden ja vapaus

Kävin katsomassa Iron Maidenia Hartwall-areenalla. Sain liput puolisolta joululahjaksi. Kyseessä oli hauska ja yllättävä lahja, mutta ei ironinen: yhtyeellä on tärkeä paikka sydämeni ala-asteelle jääneessä osassa. En ole kuitenkaan ikinä ollut intohimoinen fani. Nautin muutamasta albumista ja kokoelmalevystä silloin tällöin, varsinkin illanistujaisissa.

Tällaisena satunnaiskuuntelijana tunsin itseni keikalla ulkopuoliseksi. Melkein koko yleisö oli verhoutunut bändipaitoihin ja suhtautui yhtyeeseen fanaattisella innolla. Hevifanien paras piirre on uskollisuus yhtyeitä kohtaan: siinä on iso kontrasti Flow’ssa vierailevaan kaupunkilaiseen, jolle keikan näkeminen toimii jonkinlaisena tapana kuitata yhtye (”Näin sen Flow’ssa 2010, oli se ihan hyvä, mutta en ole sen jälkeen kuunnellut…”). Hevifanit ovat sitoutuneita eivätkä piittaa trendeistä, mitä on helppo arvostaa. Tosin juuri se saa satunnaiskuuntelijan tuntemaan olonsa teeskentelijäksi, tai mikä nyt sitoutuneen fanin vastakohta onkaan.

Paikkamme olivat järkyttävän korkealla: vietin ensimmäiset viisitoista minuuttia hartiat jäykkinä peläten horjahtavani alapuolella istuvien niskaan. Paikka myös lisäsi ulkopuolisuuden tunnetta: pystyin tarkkailemaan lavan edustalla nyrkkejään takovaa massaa nimenomaan massana. Näin, kuinka massa venyi, kun keikan alkaessa pahimmat törpöt yrittivät työntyä eturiviin. Massa antoi jonkin verran periksi, kunnes pysähtyi ja alkoi työntyä takaisinpäin. Näin myös esiintymisalueen taakse, minne Bruce Dickinson välillä juoksi hengähtämään, ja missä teknikot rullailivat piuhoja ja kantoivat kitaroita.

En aluksi päässyt tunnelmaan kolmesta syystä: korkeanpaikankammon takia, koska en ollut ehtinyt juoda riittävästi alkoholia, jotta olisin osannut olla rennosti jättimäisessä ihmismassassa, ja koska vanhojen suosikkien keikat eivät koskaan tunnu niin hyvältä kuin toivoisin.

Tunnelmani muuttui, kun edessäni istunut lippalakkiin ja farkkuasuun pukeutunut nuori mies intoutui seisomaan ”Two Minutes to Midnightin” alkaessa. Oletin, että mies kyllä istuu alas, enkä sanonut mitään; yritin olla armollinen (mikä vain sattui menemään päällekkäin pelkurina olemisen kanssa). Mies ei kuitenkaan istuutunut seuraavan eikä sitä seuraavan kappaleen aikana. Aloin jo suunnitella miehen puhuttelemista ja valmistautua henkisesti, kun takanani istunut henkilö esitti minulle toiveen, että kehottaisin miestä istumaan, sillä mies blokkasi ylärivinkin näkymän. Sain siitä rohkaisun, sillä projektini muuttui oman ja puolisoni edun ajamisesta laajemmaksi. Taputin miehen olkaa ja sanoin, etteivät takana olevat näe.

Mies katsoi minua lapsenkasvoillaan ja istui alas sanaakaan sanomatta. Näin asennossa alistuneisuutta ja nyrkintakomisinto lakkasi. Se siirtyi minulle: tunsin oloni voimakkaaksi, sillä olin oikeassa, ja hän myönsi sen noudattamalla tahtoani. Jalkani alkoi liikkua musiikin tahdissa ja hartiat rentoutuivat. Astuin voimakkaiden ihmisten piiriin.

***

Keikka alkoi jommankumman maailmansodan lentäjiä kuvaavalla videomateriaalilla, ja Bruce Dickinsonilla oli lentäjänlasit päässä ”Aces High’ta” laulaessa. ”The Trooperin” aikana lavalle ilmestyi jättimäinen Eddie, jonka kanssa Dickinson miekkaili slapstick-henkisesti. Hymyilin leveästi: yhtye ei ole niin ryppyotsainen kuin miltä joskus vaikuttaa.

Keikan toisen osan teemana oli kirkko, ja Dickinson piti puheen, jossa kertoi vihaavansa uskontoja, koska ne kytkeytyvät niin voimakkaasti sotaan.

On paksua sanoa, että yhtye vihaisi ainakaan kristinuskoa, sillä mitä yhtye olisi ilman sitä? Sillä ei olisi ”Hallowed Be Thy Namen” tai ”Number of the Beastin” kaltaisia kappaleita, eikä lavan taustalle heijastettaisi kirkollisia lasimaalauksia. Yhtye vihaa kristinuskoa yhtä vähän kuin sotaa, josta suuri osa sen kappaleista kertoo. Yhtye hyödyntää sodalle ja uskonnolle keskeisiä tuntemuksia, tapahtumia ja kuvastoa. Se kuitenkin vaihtaa sisällöksi rockille keskeisen viestin: vapauden; auktoriteeteista vapautumisen ja oman kohtalon käsiin ottamisen.

Uskonnot ovat olemassa maailmassa, jossa toimiessa likaantuu (etenkin jos on ollut olemassa vuosituhansien ajan), mutta Iron Maiden tarjoaa lauluissaan rock-fantasian, jossa historia on vain joukko kihelmöivän jänniä taisteluita, joilta olisi säästytty, jos olisi ollut vähemmän uskontoja ja enemmän vapautta ja individualismia. Iron Maidenin kuunteleminen itsessään ei lisää ihmisen vapautta elämässä (toisin kuin uskonnon piirissä toiminen parhaimmillaan tekee), vaan se pikemminkin antaa keinon esittää vapauden tunnetta vaarattomin mekanismein: nyrkkiä takomalla, huutamalla, miettimällä Simo Häyhää ampumassa venäläisiä lumihangessa.

Iron Maiden vihaa uskontoja korkeintaan siinä mielessä, että se haluaa (muiden rock-yhtyeiden lailla) niiden tilalle. Se halua omia kuvaston, tarinat ja pyhyyden, mutta niin, ettei kuulijalta odoteta kuuliaisuutta millekään muulle kuin Iron Maidenin kuuntelemiselle.

Mietin ylläolevan vastalauseeni Dickinsonille, tunsin oloni tyytyväiseksi, menin hallin käytävään juomaan siiderin ja palasin kuulemaan ”Fear of the Darkin”, joka on yhtyeen ylivoimaisesti hienoin kappale. Siinä on dynamiikan tajua, mitä monelta hevibändiltä, myös Iron Maidenilta, usein puuttuu. (Eniten sitä puuttuu Slayerilta.) Laulumelodia on jylhän upea, eikä kappaleen aaltoilevaan rakenteeseen kyllästy ikinä. Siinä missä yhtyeen monessa kappaleessa paahdetaan alusta loppuun samalla intensiteetillä ja korkeintaan progeillaan jossain kohtaa tylsästi, ”Fear of the Darkissa” kaikki on täydellisessä järjestyksessä.

Puolisoni jäi loppukeikan ajaksi käytävään potemaan univelan tuottamaa vieraantuneisuutta. Itse kuuntelin hittiputkea ja mietin, menevätkö mitkään muut hevibiisit kuin ”Run to the Hills” ja ”Number of the Beast” duurissa. Mietin myös, kuinka Iron Maidenin näkeminen ei ollut lainkaan niin iso pettymys kuin Guns N’ Rosesin, joka Hämeenlinnassa ylsi vanhaan suuruutensa vain lyhyinä hetkinä kerrallaan ja silloinkin vaivaalloisesti. Sielläkin oli tukalaa eikä alkoholia saanut. Keikka oli myös niin pitkä, että ehdin ajatella kaksin verroin enemmän nihkeitä ajatuksia. Iron Maiden soitti sopivan mittaisen setin, etten ehtinyt miettiä tätä kirjoitusta enempää ajatuksia.

Pieni huomio rock-rumpaleista

Olen usein puolustanut kulttuurikontekstiin keskittymistä musiikista kirjoitettaessa siksi, että se on usein mielenkiintoisempaa kuin pelkkä musiikin kuvailu. Musiikkiarvioiden kukkaiset adjektiivilitaniat ja lyriikoiden syväanalyysit tyypillisesti ovat pitkästyttävää luettavaa, ja siksi on parempi keskittyä kirjoittamaan jostain, mistä kirjoittaja osaa sanoa jotain.

Kaipaan silti usein täsmällisempää musiikkiin pureutumista, etenkin koska kirjoittajilla on niin usein ongelmia yksilöidä, miksi musiikki tuottaa juuri tietynlaisen kokemuksen. Monesti kiitetään ja syytetään asioita, joilla ei ole tosiasiallista tekemistä vaikutelmien syntymisen kanssa.

Tämä johtuu monesti siitä, että monet kirjoittajista eivät ole itse soittajia, jolloin sen vaikutuksia ei välttämättä osata tarkastella syvällisesti. En tarkoita, että tausta soittajana tekisi kriitikosta automaattisesti paremman, etenkin koska monet muusikkokriitikot ovat sietämättömän huonoja jälkimmäisessä. Mutta joissakin tilanteissa osaaminen auttaa.

Etenkin rock-musiikissa rumpalien vaikutusta huomataan todella harvoin siihen nähden, kuinka merkittävä se on. Mietin tätä, kun alkuvuodesta ilmestyi kanadalaisen indierock-yhtye The New Pornographersin seitsemäs levy Whiteout Conditions. Levy on ensimmäinen, jossa ei soita alkuperäisrumpali Kurt Dahle. Kuunnellessa ihmettelin, miksi levy kuulosti elottomalta. Ensimmäisenä mieleen tulivat pintapuoliset syyt: levyn tuotanto on elektronisempi ja sample-vetoisempi, ja toinen laulunkirjoittaja Dan Bejar puuttuu. Sitten muistin Dahlen.

Dahlen soitolle tyypillistä oli hieman takapainotteinen ote. Siinä missä punk-rumpali lietsoo bändiä soittamaan nopeammin ja terävämmin, luo Dahlen kaltainen taaksepäin nojaava, shuffle-komppeja hyödyntävä rumpali svengaavan tunnelman. Lisäksi Dahlella oli Keith Moon -henkinen taipumus mielikuvituksellisiin filleihin, mikä teki rummuista yhden kiinnostavan soittimen muiden joukossa. Tyylistä on vaikea löytää kattavaa näytettä, mutta esimerkiksi kappaleen ”Use It” säkeistöjen rento poljento ja kertosäkeen Iron Maidenia mukaileva laukkakomppi antavat jonkinlaisen peruskuvan.

Uuden levyn nimikappaleeseen verrattuna ero on merkittävä. Laulaja Carl Newman kertoi haastatteluissa hakeneensa levylle krautrock-henkisyyttä, millä tyypillisesti tarkoitetaan koneen lailla tikittävää, elotonta rytmiä. Ja siltä rummut kuulostavatkin: rummut jauhavat läpi kappaleen samaa peruskomppia vain pienin variaatioin. Se tukee kappaleen shoegazemaista junnaavuutta, mutta tekee kappaleesta rytmillisesti tylsän ja persoonattoman. Koko levy on samanlainen: yksi instrumentti puuttuu, eikä yhtye siksi kuulosta samalta.

Vain yhdessä levyn arviossa näin maininnan rumpalin vaihdoksesta. Levy on jättänyt monet laillani kylmäksi, mutta selitystä ei ole haettu tuosta, vaan tuotannosta, kappalemateriaalista ja Bejarin puuttumisesta.

Vanhempi (ja tunnetumpi) esimerkki samanlaisesta muutoksesta on Guns N’ Rosesin rumpalinvaihdos. Amatöörimainen mutta energinen Steven Adler vaihdettiin Matt Sorumiin, joka oli taidokkaampi, mutta jonka raskas ote ja mieltymys paksusointisiin tom-tomeihin söivät kappaleista punk-terän ja tekivät niistä pöhöttyneitä. Alkuperäiskitaristi Izzy Stradlin totesi yksiselitteisesti, ettei musiikki enää tuntunut samalta Adlerin lähdön jälkeen:

”[The songs] were written with Steve playing the drums and his sense of swing was the push and pull that give the songs their feel. When that was gone, it was just… unbelievable, weird. Nothing worked.”

Rumpusoundienkaan vaikutusta ei voi väheksyä. Modernissa rockissa on usein taipumus mikittää rummut tarkasti ja luoda mahdollisimman päällekäyvä soundi tilasoinnin kustannuksella. Esimerkiksi 2000-luvun alun pohjoisamerikkalaisten indieyhtyeiden, kuten mainitun The New Pornographersin, Okkervil Riverin ja Wolf Paraden varhaisilla levyillä rummut olivat ilmavat, mikä oli keskeinen osa yhtyeiden kotikutoista ja vanhahtavaa estetiikkaa.

Wolf Paraden tuoreella levyllä Cry Cry Cry soundi on vaihtunut nykyaikaisen jykevään ja päällekäyvään. Tässä tapauksessa se ei ole mielestäni ongelma, sillä sointi istuu synkempään ja hidastempoisempaan kappalemateriaaliin, mutta tyylin hallitsevuus tekee monista moderneista rock-yhtyeistä rytmillisesti tylsiä ja keskenään samanlaisia. Rummut ovat keskeinen instrumentti, eikä yksi soittotyyli ja sointi sovi kaikille.

Itsesääli auttaa

okkervilriverAlkusyksyni ei ole tänä vuonna ollut helppo. Ei se ole ollut mitenkään erityisen raskaskaan, mutta helposti rasittuvan ihmisen saa kaikki arkinen velvoite ja huolenaihe tuntemaan olon rapistuvaksi ihmisen jäänteeksi. Siltä myös näytän.

En jaksa keskittyä mihinkään, ja vapaat hetket kuluvat usein aivojen sammuneisuuden tilassa, jossa kiinnostuksen herättävät lähinnä ne uutiset (tai ”uutiset” eli juorut), jotka vain saan puolessa minuutissa käsiini. Olen taas perillä niin monesta turhasta nykyhetken asiasta, että voisin helposti imuroida aivoistani päivittäin kolme neljäsosaa lukemistani asioista menettämättä mitään.

Kaupunki tuntuu meluisalta ja täydeltä. Kumppani, joka nauttii minua enemmän luonnosta ja ahdistuu kaupungissa herkemmin, on saanut itseni avaamaan silmät sille, että omien vuodesta toiseen toistuvien pahoinvointitilojen taustalla voi olla vähintäänkin osittain kaupunkiympäristö, joka tekee inhimillisestä elämästä vaikeaa. Kaupungin keskustassa kulkeminen on päivästä toiseen yksi ”low-flying panic attack”, kuten Thom Yorke on laulanut. Värähtelen ahdistuksesta, henki salpautuu, hiukset putoavat päästä.

Onneksi on Okkervil River.

Yhtyeen uusi levy Away on ollut suurin lohtuni viime viikkojen ajan. Levyn tyyni itsetutkiskelu laskee varmemmin sykkeeni kuin mikään mindfullness-harjoitus.

En olisi ikinä odottanut Okkervil Riverin tekevän näin rentouttavaa ja spontaanin kuuloista musiikkia. Yhtye on aikaisemmin erikoistunut täsmällisiin, älyä tihkuviin teemalevyihin, jotka ovat olleet tyylillisesti tarkkaan määriteltyjä kokonaisuuksia. Edellinen irtiotto oli vuoden 2011 levy I Am Very Far, joka ajoittaisista kohokohdista huolimatta jätti kylmäksi, pitkälti tuotannollisen yliyrityksen luoman hengettömyyden vuoksi.[1]

Away elää jossain tyylilajien välillä, ja itselleni tulevat mieleen lähinnä 1960- ja 1970-luvun lauluntekijöiden, kuten Tim Buckleyn ja Bill Fayn orkestraalisemmat levyt. Myös Van Morrisonin Astral Weeksia on nostettu esiin verrokkina. Laulaja-lauluntekijä (ja yhtyeen ainoa alkuperäisjäsen) Will Sheff laittoi koko yhtyeen vaihtoon levyä varten, ja värväsi mukaan esimerkiksi jazz- ja ambient-taustaisia muusikoita. Musiikillisesti levy polveilee, ja kaikesta välittyy livesoiton energia.

Lyyrisesti Sheff on höllännyt otetta ja lähestyy teemojaan pensselillä kynän sijaan. Tekstit rönsyilevät, ja väleistä pilkahtelee aikaisemmin kartettuja henkilökohtaisuuksia. En ole vielä syynännyt levyn tekstejä kovin tarkasti (ehdin vielä lähivuosina), mutta luopumisen, kuoleman, kuolemanpelon ja kaikkien niiden hyväksymisen teemat toistuvat.

Avauskappale ”Okkervil River R.I.P” on siitä selvä osoitus. Kappaleessa Sheff kuvaa omaa alamäkeään 38-vuotiaaksi raunioksi ojan pohjalle. ”I was escorted from the premises for being a mess” Sheff laulaa juhlista, kunnes luettelee muusikkokuolemia (Judee Sill, Force MD -yhtyeen jäsenet) ja mainitsee isoisänsä T. Holmes ”Bud” Mooren kuolinvuoteella. Haastatteluissa Sheff on kertonut, kuinka hänelle läheisen Mooren kuolema vaikutti levyn syntyyn. Sheff vietti aikaa Catskillvuorilla sekä isoisän kuolinvuoteella lauluja kirjoittaen.

Moorelle omistettu ”Comes Indiana Through the Smoke” kertoo kuolinvuoteella olemisesta suorapuheisesti. Kaulasta alaspäin halvaantunut Moore kertoo Sheffille sotalaiva Indianasta, jolla palveli nuorena toisessa maailmansodassa. Ja lopulta juuri se tulee hakemaan rajan tuolle puolelle: ”When you find your time to finally let go / Comes Indiana through the smoke”.

Kappaletta on kiinnostava verrata hittilevy The Stage Namesin (2007) kappaleeseen ”John Allyn Smith Sails”, jossa Sheff laulaa runoilija John Berrymanin suulla tämän itsemurhasta. Kappaleessa on aavistuksen ironinen ja ilkikurinen ote. Kirjoitusopettajana myöhemmän elämänsä työskennellyt Berryman kysyy sillalta kuolemaansa hypättyään: ”Do you think I wanted to turn back around and teach a class, where you kiss the ass that I’ve exposed to you?”

Loppupuolella laulu muuttuu Sloop John B -traditioksi, jossa lauletaan purjeitten nostamisesta ja rajan tuolle puolelle seilaamisesta. Käänne on älykäs ja kappale muutenkin näppärä kuin mikä (minkä Consequence of Soundin artikkeli tiivistää hyvin), mutta se on juuri sitä: älykäs; älyllisen etäännytyksen halki kirjoitettu kappale. Se on edelleen yksi suosikeistani yhtyeen aikaisemmasta tuotannosta, mutta se on aivan toista kuin ”Indianan” herkkä lohdun etsiminen kuoleman edessä.

”The Industry” on veikeän aikuisrock-henkinen kritiikki musiikkimaailmalle. ”Our world’s in freefall and we’re terrified / And everyone’s just out to grab what they can get” tiivistää oivallisesti sitä pelon synnyttämää opportunismia, joka on pesiytynyt alalle. Artisteilta taiteellisen integriteetin edellyttämisestä on tullut lähinnä ironinen vitsi jopa aikaisemmin epäkaupallisuutta arvostaneissa ”indiepiireissä” (missä Okkervil River operoi), kun taas kaupallisuus on menettänyt epäilyttävyytensä, ja siitä on jopa lähtökohtaisesti tullut hyvä asia. Tämä johtuu monesta eri asiasta.

Yksi keskeisimmistä on se, että samalla kun ihmisten elämässä suosion tavoittelusta on tullut internetin ja sosiaalisen median kautta helpompaa ja hyväksyttävämpää, on vakiintunut korrelaatio suosion ja paremmuuden välillä. Mitä suositumpi minä olen/fanittamani artisti on, sitä parempi minä olen/fanittamani artisti on. Tuntemattomien artistien löytämisellä snobbaileva indiehipsteri ei ole enää muiden yläpuolelta tuomitseva trendsetteri, koska kaupallisesta pop-musiikista pitävät ihmiset vyöryvät lukumäärällään päälle ja varmistavat, että heidän suosikkiartistinsa on kaikista eniten esillä ja kaikki tietävät hänen ylivertaisuutensa ja sen, että ne, jotka eivät artistista pidä, ovat teeskentelijöitä tai valehtelijoita. Äänekkäällä fanituksella taataan artistin suosion jatkuvuus ja näin varmistetaan se, että ollaan voittajan puolella. Vaihtoehtoisuuden viehätys on kadonnut; sirpaloituneessa maailmassa halutaan yhteisiä innostumisen ja seuraamisen kohteita, ja Taylor Swift ja Beyoncé kelpaavat siihen erinomaisesti.

Se tarkoittaa, että pienemmät yhtyeet eivät kiinnosta, mistä Okkervil Riverin kaltaisten keskikastin indieyhtyeiden kato on yksi osoitus. Yhtye ehti nousta pinnalle juuri indie rockin kultakauden aikoihin vuonna 2005; myöhemmin tulleilla on ollut vielä huonommin mahdollisuuksia tienata elantonsa musiikilla.

Taustalla on myös herääminen siihen, kuinka musiikkimaailma on epäreilusti suosinut vuosikymmenien ajan rock-musiikkia ”aitona” pop-taiteenmuotona, kun taas pop-musiikkia on vähätelty sen kepeyden ja kaupallisuuden nojalla. (Vastakkainasettelua kutsutaan nimellä ”rockismi vastaan poptimismi” – tietona niille, joilla on sen verran älyä että ymmärtävät olla hukkaamatta aikaansa popkritiikkiin.) Korjausliikkeenä musiikkimedia on alkanut kilvan nostaa menestyvintä poppia jalustalle ja nähdä siinä innovaatioita sielläkin, missä on marginaalisesti aikaisemmista poikkeavia muotisoundeja ja tavanomaista pop-käsityöläisyyttä. Samalla media voi hyvillä mielin juosta yleisön ja katoavien rahavanojen perässä, kun suuret pop-artistit on julistettu kiinnostaviksi taiteilijoiksi. Vaihtoehtoisten artistien esillenostamisen sijaan kirjoitetaan teennäisiä esseitä siitä, miksi Justin Bieberin/Beyoncén/Taylor Swiftin kuunteleminen on oikeutettua ja heidän musiikkinsa ainutlaatuista, koska se on hyvin tuotettua.[2]

Sheff sen tiivistää: “And the cheaper that the music starts to get / It’s like they’re trying to make us cheap along with it”.

***

Levyllä Sheff asemoituu usein helposti pilkattavaan vaaripositioon, jossa nyrpistellään nykymenolle pohjimmiltaan itsekeskeisestä näkökulmasta: tekemäni musiikki ei enää kiinnosta ihmisiä ja muutenkin on vaikeaa, joten kaikki on huonosti. Ote on usein avoimen itsesäälinkatkuinen ja melodramaattinen, mikä on kai pohjimmiltaan epäviehättävää monien silmissä ja ei ainakaan ”rakentava” tapa lähestyä omaa elämää.

Pohjattomasta itsesäälistä kuitenkin kumpuaa joillekin meistä kaikista voimakkain lohtu.

Tätä kirjoittaessani postissa saapui Antti Nylénin uusi esseekokoelma Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet (Savukeidas, 2016), joka oitis iski samaan hermoon tämän kaltaisilla kappaleillaan:

”Pakahduttavan vauraassa yhteiskunnassamme riehuva ideologinen sisällissota ­­– jako hyviin ja pahoihin – on siksi niin kiihkeä ja kärjistynyt, että todellisuudessa me olemme kaikki pahoja emmekä tietenkään kestä tätä kirkasta, kiistatonta tosiseikkaa. Elämäntapamme on rakennettu hävitykselle ja toisten köyhyydelle. Olemme kaikki rasisteja latae antentiae, olemalla osa tällaista yhteisöä. Tämän totuuden edessä olemme avuttomia, mutta emme syyttömiä. Käytämme suuren osan ajastamme pakenemiseen, itsellemme valehteluun ja omantuntomme rauhoitteluun.”

Tuon kappaleen lukeminen tyynnytti minua enemmän kuin usko siihen, että mikään tulisi menemään paremmin.

Kunnon annos kuolemanpelkoa ja kyynisyyttä ja inhoa ympäristöä kohtaan tuntuu rohkaisevammalta kuin katteeton optimismi. Katuojassa on aina tilaa.


[1] Will Sheff kertoi haastattelussa kokeneensa epäonnistuneensa levyn kappalejärjestyksen kanssa, mikä voi hyvinkin pitää paikkansa, sillä levystä on vaikea saada otetta, eikä se tunnu kokonaisuudelta. Levy oli Sheffille henkilökohtaisesti merkittävä taiteellinen irtiotto, jonka tekeminen oli nautinnollista. Se on samalla heikoimmin myynyt Okkervil Riverin levy.

[2] Osa näkökulmistani syntyi tai hioutui nykymuotoonsa kuunneltuani Celebration Rock -podcastin jakson, jossa popkriitikot Steven Hyden ja Amanda Petrusich keskustelevat ”indiesnobin” arvonlaskusta ja popkritiikistä nykyhetkenä.

Hymyilevän viha

Perjantaina yhdysvaltalaisyhtye Okkervil River julkaisee kahdeksannen levynsä nimeltään Away. Odotan levyä kovalla innolla: yhtye on yksi ehdottomista suosikeistani, eikä yksikään levy ole koskaan ollut pettymys, vaikka kaikista en ole yhtä paljon innostunutkaan. Country-sävytteisestä folkista tyylillisesti polveilevaan indie rockiin kulkeutunut yhtye on pistetty uudella levyllä kaikin tavoin uusiksi: lauluntekijä Will Sheff vaihtoi kaikki soittajat ja värväsi mukaan esimerkiksi jazz-taustaisia muusikkoja. Koko levy äänitettiin muutamassa päivässä livenä, ja mitä ilmeisimmin sointi on ajattoman hienostunut, ainakin jos on uskominen ennakkoon julkaistua ”Okkervil River R.I.P” -kappaletta.

Levyä promotoidessaan yhtye on soittanut livenä läpimurtolevy Black Sheep Boyn (2005) kappaletta ”For Real” uudestaan sovitettuna. Alkuperäisessä hiljaista ja pahaenteistä alkua seuraa yhtyeen liki aseen laukausten lailla säikäyttelevä hakkausrytmi. Samalla laulun kertoja haikailee jotain aitoa; jotain todellista. Aitous kytkeytyy väkivaltaan:

”I really miss what really did exist
when I held your throat so tight 
And I miss the bus as it swerved from us
and came crashing to its side”

Kappale kääntyy nuhjuiseen ja vihaiseen poljentoon, joka nykii ja hakkaa ja hetkittäin pursuaa sitä elämää, jonka viemisestä kertoja haaveilee.

Uusi versiointi on kiinnostava kontrasti tälle. Vihainen nykivyys on muuttunut liki laiskanrennoksi grooveksi. Sheff laulaa puhemaisesti fraseeraten. Kertoja ei enää huuda aitojen kokemusten perään niin palavasti ja näytä vihaansa, vaan se korkeintaan vilahtelee kyynisen olemuksen läpi ajoittain. Rennosti rullaavan soiton kanssa vaikutelma on kiero tavalla, joka tekee kappaleesta alkuperäistä ahdistavamman. Se ottaa sisältöönsä etäisyyttä. Pelottavinta vihaa on se, joka tulee rauhallisesti hymyilevän ihmisen suusta.

Juuri tuollaisia ovat hyvät uusintaversiot kappaleista: soitto muuttaa aikaisempaa vaikutelmaa ja pakottaa ajattelemaan tekstiä uudella tavalla.

Deafheaven ja pop-nihilistin vapautus

deafheaven

Deafheavenin viehätys silmissäni koostuu kahdesta yksinkertaisesta tekijästä.

1. Muoto ja sisältö poikkeavat. Yhtye tunnetaan black metallin ja shoegazen yhdistelystä, mikä tarkoittaa yksinkertaistettuna sitä, että muoto on metallista (laulaja rääkyy, rumpali takoo kuin urheilija ja kitarasäröt riipivät), kun taas sisältö on popista ammentavaa shoegazea: duuriskaalaa seurailevia soinnunvaihdoksia ja kitaramelodioita. Jako ei toki ole noin selkeä, sillä muodon ja sisällön erotteleminen bändimusiikissa on hankalaa, mutta perusidea pätee. Black metallissa sisältö on perinteisesti ollut vakiintunutta, ja siitä Deafheaven on poikennut (metallipuristien inhoksi).

2. Vapautus. Suurin osa kappaleista rakentuu samalle kaavalle: yhtye paahtaa metalliaan ja kuljettaa sävellystä eteenpäin post-rockin hengessä, kun tuleekin laskeutuminen; säröt vaikenevat, ja seuraa haikeita melodioita. Joskus kyseessä on vain hengähdystauko ennen seuraavaa paahtamiskohtausta, mutta usein kyse on lopusta. Deafheaven harvoin jättää maailman ahdistavaksi, vaan tarjoaa aina lohdun.

Deafheavenin maine metalliyhtyeenä niille, jotka eivät kuuntele metallia, ärsyttää joitakin yhtyeen faneja, mutta omalla kohdallani se pitää jossain määrin paikkansa. Kuuntelin nuorempana enemmän metallia ja edelleen ajoittain, mutta se ei ole koskaan ollut musiikkia, joka olisi tuntunut elintärkeältä. Voin laittaa Slayerin levyn soimaan ja nautin siitä, mutta se ei puhuttele syvällä tasolla. Suuntautumiseni kuulijana on aina kohdistunut melodioihin, ja vielä tarkemmin lohdullisiin melodioihin, minkä vuoksi suosikkimusiikkiani on aina ollut pop eri muodoissa. Metalliyhtyeiden synkkä ja aggressiivinen asennoituminen maailmaa kohtaan tuntuu tukahduttavalta liian isoina annoksina.

Deafheaven on ensimmäinen, joka yhdistää ajoittain janoamani muodon – ravistelevia aggressioita herättävän paahtamisen – sisältöön, joka sulattaa sydämeni. Yksikään yhtye aikaisemmin ei ole sitä minulle aikaisemmin tehnyt samalla tavalla.

Vuosien varrella Deafheaven on kehittynyt yhä hienostuneemmaksi versioksi itsestään, ja New Bermuda on yhtyeen estetiikan tiivistyminen täydelliseksi levyksi. Onkin ymmärrettävää, että yhtye soitti levyn kokonaisuudessaan (ja järjestyksessä) Tavastian keikallaan 22. elokuuta.

Yleensä en välitä levyjen sellaisenaan soittamisesta, koska haluan kuulla musiikin jonain uutena ja yllättävänä kokonaisuutena.

Nytkin levyn soittaminen järjestyksessä ajoi minut ajattelemaan niitä piirteitä, jotka minua Deafheavenissa ärsyttävät.

Yhtyeen musiikki kuulostaa välillä liian sävelletyltä. Se liittyy alun mainintaani siitä, kuinka kappaleet usein noudattavat samaa kaavaa. Sävellykset soljuvat harkitusti ja yhtye hallitsee dynamiikoilla pelailun niin, että kappaleet tuntuvat aina Kokonaisuuksilta. Ne ovat vain harvoin ennalta-arvaamattomia – sen tuntuisia että ne olisivat kummunneet inspiraatiosta, jota koko yhtye olisi seurannut sokeina miettimättä, täydellistyykö kappale kaikkien draaman sääntöjen mukaisesti, ja tuleeko yhtyeen kaikki puolet esille. Yhtye on lähempänä Hollywood-elokuvan tiukkaan hiottua käsikirjoitusta, jonka jokainen teema on mietitty puhki, kuin puoliksi improvisoitua road movieta, joka rohkealla intuitiollaan saa otteen jostain transsendentistä.

Tunne saumojen näkymisestä liittyy pop-nihilismiini, joka on viime aikoina noussut pahasti pinnalle. Tuntuu, etten osaa nauttia juuri mistään kuulemastani musiikista, koska kaikki kuulostaa liian tutulta. Musiikki harvemmin enää innostaa, sillä jokainen sointukierto on tuttu miljoonasta toisesta kappaleesta. Lyriikat jauhavat samoja tyhjänpäiväisyyksiä. Tuotannossa tapahtuvat ”innovaatiot” kuulostavat näpertelyltä. Musiikkia vuosia soittaneelle ja analysoineelle tämä on varmasti tyypillistä, etenkin kun oma suosikkimusiikkini on niin naurettavan yksinkertaista.

Keikan aikana vaivuin välillä ajatuksiini ja taannuin tarkkailemaan yhtyettä musiikkiin eläytymisen sijaan. Tarkkailin sävellysten kaavoja. Kirjoitin tätä kirjoitusta mielessäni.

Seuraavassa hetkessä yhtye soittaakin ”Sunbatherin”, jonka blastbeat-osion aikana tulevat ne kylmät väreet, joita olin pitkin keikkaa kokenut; kuten silloin kun ”Brought to the Waterin” riffittely hiipuu kohti kauniita melodioita ja laulaja kehottaa antautumaan pimeälle; tai kun ”Come Back” valittaa dramaattisimmillaan, ennen kuin äityy vaihtoehtocountrysta muistuttavaan lempeään kitarointiin ja huomaan keinuvani sen tahdissa. Tietoiset ajatukset ja tympeä olo häviävät, ja musiikin huoliteltu luonne alkaa tuntua enemmän vahvuudelta kuin heikkoudelta. Se on huoliteltu juuri sellaiseksi, että se koskettaa minua. Se on liian täydellistä, mutta täydellistä joka tapauksessa. On hyvä antautua.

Yhdestä paluukiertueesta

gnr

Toistaiseksi Guns N’ Rosesin paluukiertue on ollut vain hetkittäin niin äärimmäinen kuin sen pitäisi olla, ja sitäkin odottamattomilla tavoilla. Siihen nähden, että kyseessä on entinen maailman suurin rock-yhtye, joka oli viimeinen, joka ei tuntunut häpeävän sitä että on rock-yhtye vaan omaksui roolinsa kliseitä myöten innolla (kuten John Jeremiah Sullivan Axl Rosea käsitelleessä lehtiesseessään kirjoitti), ovat esiintymiset olleet videoiden perusteella veteliä ja puolitehoisia.

Olisihan se yllättävää, jos yhtye olisi yhtä maaninen ja arvaamaton kuin 1990-luvun alun stadionkiertueillaan. Ei Slashistä ole enää juoksentelemaan turvamiehiä paossa ilkikurisen lapsen innolla, eikä Axl Rosekaan enää ryntäile lavaa puolelta toiselle kurkku suorana huutaen. Ensimmäisellä paluukeikalla jalkansa murtanut Axl istuu nyt keikoilla valtaistuimella, jonka Dave Grohl teetti Foo Fightersin kiertueelle loukattuaan itse jalkansa. Sympaattisen ja maanläheisen Grohlin käytössä valtaistuin oli hauska ja itseironinen, kun taas Axl Rosen käytössä se tuntuu väärältä. Axlin olemukseen ei kuulu itseironia ja leikkimielisyys; Axl on vakuuttunut olevansa oikeasti rockin kuninkaallinen.

Ainoat paluun tehneet jäsenet ovat basisti Duff McKagan ja Slash, jotka näyttävät videoilla vain vaivoin sietävän Axlin show’ta ja suorittavan oman osuutensa ammattisoittajien lailla. Symbolisesti suurimpana alistumisen osoituksena yhtye on soittanut keikoilla kolmea Chinese Democracyn (2008) kappaletta. Kappaleista kaksi – ”Better” ja ”Chinese Democracy” – on hienoja ja soittamisen arvoisia kappaleita, ja yhtyeen tulkinnat niistä eivät ole huonoja, mutta perverssiä niiden soittaminen silti on. (Kolmas, ”This I Love” ei ole erityisen huomion arvoinen.) Levyllä oli arvoa siinä, kuinka Axlin näköinen se on – se sisältää kourallisen aidosti hyviä kappaleita, tuotannollista yliyrittämistä ajoittaisin onnistumisin ja herkullista mauttomuutta –, mutta aikaisemman yhtyeen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä, ja tuskin ketään olisi haitannut, jos asia sellaisena olisi pysynyt. Mutta samalla kyseiset kappaleet ovat mahdollisesti kiinnostavinta ja eläväisintä koko kiertueella.

Muu yhtye on Axlin myöhemmistä viritelmistä tuttu. Paluu olikin odotettua puolittaisempi: rytmikitaristi Izzy Stradlin puuttuu, kuin myös kumpikin varhaisista rumpaleista. Juuri kokoonpanon puolittaisuus tekee paluusta niin groteskin: kuin McKagan ja Slash olisi syösty keskelle heille vierasta sirkusta, jossa he ovat samanaikaisesti tähtiä että hiljaisia palvelijoita poppootaan johtavalle Axlille, joka on puhjennut uuteen renessanssiin päädyttyään vieläpä tuuraamaan Brian Johnsonia AC/DC:n kiertueelle. (Axl on kenties ainoa, joka pestin todella pystyy suorittamaan: äänen raspi on pysynyt yllättävän hyvin vuosikymmenten saatossa, eikä äänialakaan ole päässyt hirveästi kutistumaan. Vaikka nykyään Axl onkin rasvainen lihatankkeri, on hän edelleen yksi parhaista ja omaperäisimmistä rock-laulajista.)

Coachellassa yhtye toi lavalle Angus Youngin vierailemaan, jonka kanssa yhtye soitti kaksi Bon Scottin aikaisen AC/DC:n kappaletta, ”Riff Raffin” ja ”Whole Lotta Rosien”. Young veti oman AC/DC-show’nsa täysin muusta yhtyeestä irrallaan, mikä korosti Youngin absurditeettia, joka oman yhtyeen kontekstissa on luontevaa mutta siitä erillään huvittavuus korostuu. Koko episodi olisi voinut olla hauska jonkin toisen yhtyeen kanssa, mutta paluun tehneen Guns N’ Rosesin kanssa episodissa oli jotain väkinäistä ja ilotonta. Yhtyeellä on muutenkin identiteetti-ongelmia, eikä rooli Angus Youngin taustabändinä ja markkinointitempauksen osasena siinä varsinaisesti auta.

Jos yhtye olisi aina ollut yhtä kuin Axl, ei tällainen paluu välttämättä tuntuisi vieraalta. Mutta kun se oli joskus jotain muuta: aito yhtye. Paluukiertueen piti luvata yhtyeen paluuta, mutta sen saaminen oli alusta asti epätodennäköistä. Sen sijaan saatiin hölmö irvikuva yhtyeestä yhä herkullisemmilla yksityiskohdilla maustettuna. Jos paluusta vielä kummallisempi tulee, siitä voi tulla juuri ja juuri Guns N’ Rosesin arvoinen: kaoottinen ja mauton.