Ihminen on herkkä eläin (2018)

Rafael Donnerin (s. 1990) esseekirjasta Ihminen on herkkä eläin (2018, Teos) kirjoitettaessa on keskitytty hänen isäänsä, Jörn Donneriin. Jörn osallistui kirjan mainostamiseen antamalla provosoivan haastattelun Helsingin Sanomille. Kun lehdessä myöhemmin julkaistiin kirjasta kritiikki, yli puolet siitä käsitteli Jörniä koskevia osioita.

Rafael tietää isänsä kiinnostavan yleisöä, ja kirja alkaakin Jörniä koskevalla esseellä. Siinä hän miettii ohimennen isänsä uraa kirjailijana. Kun isä oli 27-vuotias, hän oli julkaissut jo seitsemän kirjaa. Viimeisin niistä, Terveenä sairaalassa, käsitteli Jörnin kokemuksia sairaalassa työskennellessä. Viittauksena tähän Rafael avaa oman kirjailijanuransa 27-vuotiaana esseellä, joka kertoo hänen isänsä leikkauksesta.

Kun luin kirjaa pidemmälle ja huomasin sen olevan ponneton ja kliseinen kokoelma lukiomaisia esseitä omasta elämästä, tunteista ja yhteiskunnasta, aloin miettiä, miksi kirja on kirjoitettu. Ihminen on herkkä eläin tuntuu kirjalta, joka on kirjoitettu, koska on voitu; koska on saatu kustannussopimus nimen avulla; koska ihmisiä kiinnostaa, mitä Jörn Donnerin poika sanoo isästään. Koska isäkin kirjoitti kirjoja nuorena.

Rafael Donnerilla ei ole varsinaisesti mitään omaperäistä sanottavaa, joten kun hän on halunnut kirjoittaa kirjan, hän on kirjoittanut omista tunteistaan. Nykykulttuurissa niillä on lähtökohtaisesti aina arvoa. Kun sanoo yrittävänsä puhua vain omista tunteistaan eikä ympäröivästä maailmasta, voi sillä suojautua mahdolliselta kritiikiltä, kuten Donner tekee esipuheessa:

”Tämä kirja ei yritä kertoa mitään muuta totuutta kuin omani. Se ei käsittele tunteita vaan minun tunteitani. – – Se ei ole sinun todellisuutesi, vaan sinä kyseenalaistat sen, puhkot reikiä sen logiikkaan ja ehkä jopa pilkkaat sitä”

Donner viittaa itseensä usein väheksyen – hän sanoo olevansa ”nuori, tyhmä ja naiivi”, mutta toivovansa, ”että nämä ominaisuudet eivät muodostuisi lukijalle taakaksi vaan ne nähtäisiin pohjalastina tai vastapainona vanhuuden viisaalle mutta ehkä ambivalentimmalle, varovaisemmalle ja joskus myös vanhentuneelle kirjallisuudelle”. Hän epäröi, voiko sanoa nuoruutensa takia mitään maailmasta, mutta samanaikaisesti kokee, että nuoren perspektiivi ja elämänkokemus ovat hänen keskeiset antinsa kirjailijana.

Onkin selvää, että Donneria ei rasita aito kiinnostus maailmaa ja toisia ihmisiä kohtaan. Hän ei keskustele muun kirjallisuuden kanssa (ainoat paria lausetta pidemmät kirjallisuusviittaukset ovat Daniel Kahnemanin ja Richard Dawkinsin kirjoihin). Hän ei yritä päästä kenenkään toisen ihmisen – paitsi isänsä – pään sisään. Donner kertoo maailmasta niin kuin hän sen hahmottaa, ja hänen hahmottamistapansa on häkellyttävän lattea. Hän esittää sellaisia väitteitä kuin että yksinäisyys on ikävä asia, vapaus on hyvä asia mutta vastuullekin on paikkansa, häpeä on ikävä tunne mutta se pitää kohdata, totuus on vaikea asia, miehiltä itkemisen kieltäminen on ikävää, feminismi on hyvä aate ja niin edelleen. Jokaisen esseen viesti voidaan tiivistää kaikkien tuntemaksi itsestäänselvyydeksi. Donner pääsee näihin oivalluksiin kuvaamalla omaa elämäänsä, joka on varsin tyypillinen nuoren aikuisen elämä.

Donner heijastaa kirjassaan maailmalle takaisin tismalleen sen saman tunnekulttuurin, jossa hän on kasvanut. Kun Donner kirjoittaa vapaudesta tunteena, hän kuvaa sen tilanteella, joka on kuin suoraan amerikkalaisesta nuortenelokuvasta[1]:

”Istun muutaman humalaisen toimistotyöntekijän kanssa vaahtokylvyssä japanilaisen kapselihotellin ylimmässä kerroksessa, kello on viisi aamulla, ja kaupunki, joka ei koskaan nuku, on ainakin käynyt levolle. Olen humalassa, väsynyt mutta onnellinen, sillä nyt olen vapaa.”

Hän oli päässyt Tokioon matkustettuaan sinne Venäjän kautta. Kolme päivää ennen lähtöään hän oli joutunut Espoossa juoppoputkaan. Donner alkoi raivota, painella hätäsummeria ja sanoi isänsä soittavan presidentille ja hoitavan vartijan ongelmiin, jos häntä ei heti päästetä ulos. Tätä tilaansa Donner kuvaa hulluutena, mutta aavistaa liioittelevansa:

”En tiedä, onko minulla oikeutta sanoa, että olin tosiaan hullu siellä sellissä. Joku psykoterapeutti luultavasti väittäisi, että olin ehkä pikemminkin hysteerinen. Mutta mihin raja vedetään, ja kuka sen vetää? Olisi liian yksinkertaista todeta, että jotkut ihmiset ovat hulluja ja jotkut eivät, sillä se jättää paljon sanomisen varaa kategorioiden rajavyöhykkeistä. Eikö ihminen voi olla melko hullu, vai onko hulluus aina kuin lamppu, joka voi olla vain päällä tai pois päältä eikä mitään siltä väliltä? En halua väittää tietäväni sellaisesta mitään vaan pitäydyn ainoassa hulluuden muodossa, jonka itse tunnen: omassa hulluudessani, jossa ovat pelissä omat tunteeni.”

Raja on olemassa jossain, mutta Donner ei etsi sitä. Donner etsii tuntemuksilleen ja kokemuksilleen karsinoita, joihin asettaa ne niin, että ne vaikuttavat suurilta. Tavallaan on ihailtavaa, kuinka Donner pystyy näkemään tuntemuksensa hulluutena tilanteessa, jossa hän on juonut itsensä sikahumalaan, joutunut putkaan ja käyttäytyy siellä laskuhumalassa kuin kakara. Tilanteessa olisi mahdollisuuksia muunkinlaiselle reflektoinnille. Kaiken kruunaa tämä toive Tokion vapaudessa:

”Toivon että Espoon poliisilaitoksen vartija näkisi minut nyt, näkisi miltä vapaus näyttää, näkisi mitä hän riisti, mitä hän oikein teki. Ei niin että kantaisin enää kaunaa – ei, kyse ei ole siitä, vaan toivon että hän näkisi minut ja ehkä olisi minusta yhtä ylpeä kuin itse olen juuri nyt.”

Vähän kuin amerikkalaisen nuorisoelokuvan itseriittoinen douchebag-bro esiintyisi sorrettuna sankarina.

Donnerin tietoisuus oman elämänsä helppoudesta leimaa esseitä. Hän huomioi usein monilla olleen vaikeampi elämä. Donner puhuu yksinäisyydestä, vaikka hänen yksinäisyystarinansa koostuu lähinnä siitä, että hän oli lukiolaisena vaihdossa hetken yksinäinen, minkä jälkeen hän yksinkertaisesti lopetti sen ja alkoi olla sosiaalinen.

Elämän yksi vaikeus on ollut nimi. ”Donnerin poikana” esitellyksi tuleminen on ollut vaikeaa. Myös alkuperäinen nimi Rudolf on aiheuttanut kipua, sillä ruotsiksi ja englanniksi ”Petteri punakuono” -joululaulussa lauletaan Rudolfista. Myös Donner on yksi joulupukin poroista. Donner päätyy vertaamaan kokemustaan lihavien ihmisten kokemuksiin:

”Ei ole helppoa kantaa heikkouksiaan niin näkyvillä. En tietenkään ole ainoa, jolla on heikko itsetunto, enkä oikeastaan usko, että itsetuntoni on keskimääräistä huonompi. Monet muut kärsivät enemmän kuin minä. En tiedä, millaista on olla ylipainoinen, mutta voin kuvitella, että sen täytyy olla vaikea; tässä minä olen, lihavana ja epäonnistuneena, lihavuus sanoo, ja vaatii rohkeutta olla välittämättä siitä. Lihavien ihmisten ei tarvitse kuunnella joululauluja, mutta kipeää tekevät katseet, eivät sanat.”

Donner on myös itsetietoinen etuoikeuksistaan kuuluisan isän poikana ja valkoisena heteromiehenä. Hän potee syyllisyyttä siitä, että pystyy ottamaan itselleen tilaa ja saa äänensä helpommin kuuluviin. Sama kaava toistuu: Donner puhuu omista tunteistaan, kyseenalaistaa oikeutensa puhua, ja puhuu silti loppuun.

Etuoikeuksien tiedostaminen on modernia. Modernia on sekin, että tiedostaminen ei johda mihinkään. Eettinen ankaruus ei sovi aikaan, jolloin jokainen potee syyllisyyttä omista etuoikeuksistaan ja tietää, että oma hyvinvointi rakentuu aina huonompiosaisten kurjuuden päälle.

***

On Donnerilla kirjassa älyllisiäkin pyrintöjä. Mainitussa vapautta käsitelleessä esseessä hän esimerkiksi päätyy kritisoimaan kapitalismia siitä, että vapautta arvostetaan nykyään niin paljon:

”Kapitalismi painottaa yksilön vapautta ja itsenäisyyttä, mikä on ehkä tuonut mukanaan tämän perverssin vapauden palvonnan. Mutta yksilö ei ole saari, emme ole niin vahvoja, että pystyisimme elämään ilman muita, vaan tarvitsemme elämällemme kontekstin, jotta ymmärrämme sen merkityksen ja arvon.”

Samanlaista pohdintaa voi löytää Johannes Ekholmin romaanista Rakkaus niinku (2016, WSOY), jossa kapitalismi ja ympäröivä yhteiskunta käännetään joka tilanteessa hahmojen oman henkisen tyhjyyden ja itsekeskeisyyden perimmäiseksi syylliseksi. Ekholm kritisoi hipsterikulttuuria haluttomana irrottautumaan siitä – kuin ainoa vaihtoehto elämässä olisi asua Helsingissä, poseerata kavereiden kanssa ja marista siitä.

Donnerin kirjan yhteiskunnallisissa pohdinnoissa ei ole mitään, mitä ei lukiolaisten kirjoituksista löytyisi: itsevarmoja julistuksia rahasta, nationalismista, informaatioyhteiskunnasta ja länsimaisen sieluajattelun yhteydestä ilmastokatastrofiin. Kaikista teemoista voisi – ja pitäisi – kirjoittaa pidemmin ja kunnolla paneutuen, mutta Donner hypähtelee teemasta toiseen nopeasti.

Yhtenä kliseenä Donner toistelee romantiikasta tuttua vastakkainasettelua tunteiden ja järjen välillä. Hän sanoo olleensa indoktrinoitunut ”ajatteluun, jolle on ominaista rationaalinen, humanistinen maailmankuva, jossa vain objektiivisella tiedolla on arvoa”. Siinä ajattelussa ei uskota tunteisiin.

Donner ei kuitenkaan osoita kirjassa aitoa tiedollista intressiä, tai viittaa edes aikaan, jolloin olisi osoittanut. Hän on ytimiään myöten romantiikan jälkeläinen siinä mielessä, että hän näkee asioita ainoastaan läpeensä emotionaalisesta näkökulmasta. Hänelle tunteet ovat hyökyviä luonnonvoimia:

”Ihmisen todellisuus ei ole fyysinen vaan emotionaalinen. Tulkitsemme maailmaa tunteidemme kautta. Sielunvaellus, tarkoituksen metsästys, ihmisen halu uskoa johonkin ovat siksi emotionaalista toimintaa, joka ei perustu siihen, millainen maailma on, vaan siihen, miten itse kukin sen kokee.”

”Siksi ajatukset elämän tarkoituksesta ovat usein niin turhia – yritämme löytää jotain yleispätevää sanottavaa aiheesta, joka on äärimmäisen yksilöllinen. Yritämme sanoja käyttämällä puhua kieltä, jossa on kyse tunteista.”

Toisaalla Donner kuitenkin kritisoi poliitikkoja tunteiden ja narratiivien tarkoitushakuisesta käyttämisestä. Yhteiskunnallisella tasolla tunnevetoisuus on väärin. Esimerkiksi nationalismi on vääränlaista ylpeyttä, kun taas yksilön pitää saada tuntea ylpeyttä:

”Kansallinen ylpeys saattaa olla nykypäivän maailmassa tuhoava voima, mutta olisi väärin torjua kaikki ylpeyden muodot. Nationalismi osoittaa, että ylpeys voi olla turmiollista, mutta minun on silti vaikea nähdä, että ylpeydessä voisi henkilökohtaisella tasolla olla jotain väärää. Ei siinä olekaan, sillä pohjimmiltaan ylpeys on tunne. Se ei ole sosiaalinen konstruktio vaan jotain aitoa, jota ihminen tuntee vaistomaisesti ja jolta hän ei siksi voi välttyä.”

***

Laiskan itsetietoinen, omiin tunteisiinsa rakastunut ja päivälehtiviisauksilla varustettu Ihminen on herkkä eläin on tarkka kuva aikansa kulttuurista. Mitään uutta sillä ei ole tarjota. Lähinnä se vain tuo ryminällä uuden ihmisen julkisuuteen. Sellaisen, joka taitaa olla vakuuttunut siitä, että hän kuuluu sinne.


[1] Kirjan seepiansävyinen kansikuva, jossa Donner istuu järven yllä tukin päällä karhupuvussa, voisi olla infantiilin amerikkalaisen indie-elokuvan promokuva.

Mainokset

Vuosi herrasmiehenä (2017)

Kirjoitin tiedekuntalehteen arvostelun Joonas Konstigin kirjasta Vuosi herrasmiehenä. Teksti löytyy alapuolelta.


Joonas Konstigin (s. 1977) kirjoituksista on jäänyt kuva jäykästä ajattelijasta, joka hypähtelee eri identiteettien välillä, ja kirjoittaa vanhoja vastaan tulisieluisen käännynnäisen vakaumuksella. Esimerkiksi ruokaa koskevissa kolumneissaan Konstig puhui yhtä paljon lihakulinaristin identiteettinsä puolesta kuin omaa teinipunkkarivegaanikauttaan vastaan. Teksteissä Konstig haki käännynnäisyydestään voimaa sapekkaalle kasvissyöntivastaisuudelleen: olin itse ennen samanlainen kuin te, mutta sitten viisastuin!

Konstigin tuore kirja Vuosi herrasmiehenä (WSOY, 2017) tuntuu taas uudelta kääntymiseltä. Kirjassa Konstig kuvaa nimenmukaisesti yrityksiään oppia vuodessa käyttäytymään ja pukeutumaan herrasmiehen ihanteen mukaisesti. (Alaotsikkoon on saatu taas kerran mahdutettua teinimenneisyys: Vihreätukkainen punkkari opetteli miehisiä hyveitä.)

Tällä kertaa Konstig kuitenkin itse tiedostaa tapansa vaihtaa identiteettiä. Hän on etsinyt itseään kaikkialta: hän on ollut futispoika, nörtti, hippi, punkkari, hevari, hiphoppari, brittipoppari, vegaani, lihaintoilija, thainyrkkeilijä. ”Minua ei ole maadotettu, joten olen vain kokeillut elämässä erilaisia rooleja toisensa perään, eikä mikään niistä ole ollut ’aito minä'”, Konstig kirjoittaa.

Konstig on noudattanut modernia autenttisen minuuden ihannetta, joka pohjaa Rousseaun ajatukseen, että ihminen löytää luonnon äänen ja moraalin itsestään. Vasta yhteiskunta turmelee yksilön. Tästä muotoutui romantiikan myötävaikutuksella moderni ”autenttisuuden etiikka”, kuten filosofi Charles Taylor nykyistä yksilökäsitystä nimittää. Siinä jokaisella ihmisellä nähdään olevan oma yksilöllinen tapansa elää. Pitää kuunnella itseään ja noudattaa mieltymyksiään spontaanisti. ”Estyneisyys”, mitä esimerkiksi vanhat pukeutumis- ja tapasäädökset edustavat, on pahasta.

Tämän eetoksen mukaisesti myös Konstig on elänyt. Ainoa arvo pitkälle aikuisuuteen asti on ollut olemassaolevia arvoja vastaan kapinoiminen. Konstig kuvaa itseään ”käveleväksi keskisormeksi”, joka on niellyt vasemmistoradikaalien filosofien ajatukset sopimattomasta käytöksestä porvarillisen yhteiskunnan vastustamisena ja kulttuurirelativismin.

Konstigin minuus, jota hän on kuunnellut, on hänen kertomansa mukaan ollut ikävä: hän on ylimielinen, sarkastinen ihminen, jolla on kamala temperamentti ja joka huokailee alentuvasti.

Myönnän, että on pikkumaisen tyydyttävää lukea toisen tekemää oman luonteensa analyysiä, kun huomiot ovat samoja, joita olen itse lukijana hänestä tehnyt. Alun itsereflektiivisyys kuitenkin on välttämätön pohja uskottavalle herrasmieheksi muuttumiselle.[1]

***

Teoksessa on laaja kirjallisuuskatsaus, joka sisältää esimerkiksi lordi Chesterfieldin pojalleen herrasmiehenä olemisesta kirjoittamat kirjeet, Erasmus Rotterdamilaisen käytösoppaan, antiikin filosofiaa ja Benjamin Franklinin hyveoppia. Konstig referoi lukemaansa turhankin tarkasti, mikä vaikuttaa osaltaan kirjan turvonneeseen 474 sivun mittaan. Kirjallisuuden kautta avautuu kuitenkin hyvin herrasmiehen ideaalin syntyprosessi ja hioutuminen.

Taustalla on keskiaikainen ritariromantiikka, jossa ritarit alkoivat arvostaa myös romanttisen rakkauden ja lempeyden hyveitä. Miehen tuli paloitella vihollisensa taistelussa, mutta kotona haikailla kyynelsilmin rakkaansa perään. Naisen rakkaudesta tuli ritarin elämäntehtävä. ”Ritariromantiikka muutti yläluokan suhtautumisen naisiin ja sitä kautta koko länsimaisen yhteiskunnan”, Konstig kirjoittaa. Miehen piti todistaa olevansa naisen rakkauden arvoinen, mikä pakotti miehen osoittamaan parhaita puoliaan.

Herrasmiehen ihanteessa keskeistä on myös fyysinen elinvoimaisuus. Tommi Melenderin vinkistä Konstig aloittaa rugbyn. Rugbyotteluiden kuvaukset ovat kirjan eläväisimpiä. Konstig on poikamaisen innoissaan laittaessaan ruumiinsa likoon raakojen miesten rinnalla yhteisessä rugbyrintamassa. Vähemmän eläväisiä ovat hevos- ja miekkailutuntien referoinnit. Ratsastamisen alkeiden oppimisesta Konstig yrittää venyttää opetuksen siitä, kuinka hän opetteli kesyttämään villin ja arvaamattoman luonnon hevosen muodossa.

Luonnon kesyttäminen toistuukin pitkin kirjaa herrasmieheyden tiivistyksenä. Herrasmies ymmärtää olevansa luontojaan karkea otus, jonka pitää oppia tavoille. Kohtelias elämä vaatii jatkuvaa työtä. Luonnon tie on helppo, mutta luonnon voittaminen, ”hyveen tie”, sen sijaan on ”kapea, jyrkkä ylämäki”.

***

Luonnon voittaminen on ihanne myös klassisessa miestenpukeutumisessa. Puku on kankea ja persoonaton, mutta myös pitkälti immuuni muodin heittelyille. Konstig referoi taidehistorioitsija Anne Hollanderia, jonka mukaan ”nykyaikainen miestenpuku kuvastaa modernin ajan ihannetta. Modernissa puvussa mies edisti modernin ajan arvoja kuten ajattelua, tiedettä ja kaupankäyntiä. Puku hylkäsi romantiikan ajan arvot kuten kiinnostuksen kaikenlaisiin turhuuksiin. Puku ei ollut kaunis ja runsas kuin luonto on, se oli järkevä kuin moderni ihminen.”

Hollander myös huomioi, että nykyään aikuisten miesten ja kouluikäisten lasten pukeutuminen on usein identtistä: samat farkut ja hupparit, oli tilanne mikä tahansa. Aikuisen ei enää tarvitse viestiä aikuisuutta tai arvokkuutta vaatetuksellaan.

Tästä esimerkkinä toimii ekonomisti Heikki Pursiainen, 43, joka mainosti Paska Suomi -kirjaansa Helsingin Sanomien haastattelussa räikeäkuvioisissa shortseissa, lippalakissa ja lyhythihaisessa hupparissa. ”Räväkkää” ja ”nuorekasta” se oli, mutta niin on kaikki ollut jo niin monta vuosikymmentä, ettei mikään enää ole.

***

Ehkä vapautumisen ja yksilöllistymisen väistämätön seuraus on se, että pinnalle putkahtaa vastakkaisia näkemyksiä ja haikailua menneeseen. Tällainen reaktio on nähty esimerkiksi Taylorin ja Alasdair MacIntyren edustamassa kommunitaristisessa filosofiassa, jossa nykyajan yltiöindividualismiin ja vieraantuneisuuteen yritetään vastata korostamalla epämääräisesti kadotettuja yhteisöllisyyden hyveitä.

Polvihousuiset taloustieteilijät ovat kuitenkin yksi (vaikkakin groteski) osa positiivista vapautumisen kierrettä, josta keskeisimpänä voidaan pitää naisten vapautumista. Konstig muistuttaa tästä kirjassa ohimennen.

Kirjoittamisen aikaan Konstigilla on kahden nuoren tytön lisäksi parivuotias poika. Poika on Konstigin lailla kovatahtoinen ja altis raivokohtauksiin. Poika vierastaa isäänsä, minkä takia hoitaminen jää pääasiassa vaimon vastuulle. Kun perhe on lomamatkalla, vaimo viettää sen hankalan pojan kanssa, kun Konstig lueskelee altaalla Matti Klingeä. Ravintolassa Konstig suuttuu vaimolle, joka on uupunut pojan hoitamisesta. Konstig kirjoittaa, kuinka samalla kun ”olen tullut tietoiseksi omista puutteista ja virheistäni, olen myös alkanut huomata vaimoni erheet. Pitäisikö hänen aina käyttäytyä kuin kuningatar, jotta voin kohdella häntä kuin kuningatarta?”

Yksi kirjan läpinäkyvästi toteutettu juonikuvio onkin se, että Konstig lopulta huomaa olleensa epäreilu vaimolleen, joka ei työnjaon takia ole voinut samalla tavalla keskittyä hyveellisyyteensä. Konstig esimerkiksi järjestää tytöille suloisen juhlapäivällisen, kun taas vaimolle jää pojan hoitaminen ja tiskit.

Sokeus tuntuu puhuttelevalta. Onko miesten aikoinaan ollut helppo ylpeillä herrasmiehen tavoillaan, kun kotityöt ovat jääneet naisten kontolle?

***

Siihen nähden, että ennakkoasenteeni kirjaa kohtaan oli nihkeä, nautin sen lukemisesta yllättävän paljon. Se oli turhan pitkä, ja Konstigin kielessä ja tyylissä on jotain vaikeasti kuvailtavan ärsyttävää.[2] Se tarjosi kuitenkin oivan läpileikkauksen herrasmiehen historiasta, ja Konstig kuvaa ihailtavan avoimesti pyrkimyksiään ja epäonnistumisiaan olla parempi. Kiinnitin lukemisen jälkeen enemmän huomiota käytökseeni.

Kirja on kuitenkin lopulta hyvin ennalta-arvattava oivallustensa suhteen. Konstig päätyy omaksumaan kaikki klassisen miesihanteen opit niitä sen enempää ajattelematta tai kontekstualisoimatta. Kirja julkaistiin pian herrasmiesvuoden päättymisen jälkeen. Realityohjelmien ”vuotta myöhemmin” -osio olisi voinut olla kiinnostava. Kenties siinä ajassa Konstig olisi ehtinyt miettiä enemmän niitä ristiriitoja joita syntyy, kun yritetään sovittaa vanhoja ihanteita sellaisinaan aikaan, jolta omat ihanteet alkavat loppua.


[1] Itsereflektiivisyyden puute oli keskeinen ongelma Timo Hännikäisen Kunnia-esseekokoelmassa (Savukeidas, 2015), joka oli osin samankaltainen miehisten hyveiden etsimisen teos. (Tosin sillä erolla, että Hännikäinen etsi pikemminkin esimodernia miehen ideaalia Nietzschen sivilisaatiokritiikin hengessä, kun taas Konstig jäljittää modernia, kohteliasta herrasmiestä.) Hännikäinen kirjoitti kadonneista miehisistä hyveistä, mutta teoreettisella tasolla ilman omakohtaisuutta. Vielä kun Hännikäinen kirjan julkaisun aikaan tuli tunnetuksi kaunaisesta nettikäytöksestä, asettui kirjan miesfantasia erityisen epäuskottavaan valoon.

[2] Ärsyttävyyksiä näin lyhyesti referoidakseni: puhekielinen dialogi, jokaisen englanninkielisen katkelman lainaaminen alkuperäiskielellä ja heti perään suomentaminen, itsensä ”maadottamisesta” (sic?) puhuminen ja niin edelleen.

Nenäpäivä (2010)

Kirjan luin, kokonaan, vaikka välillä olikin melkoista römplötystä, kun piti sietää murteista väänneltyjä sööttejä uudissanoja, hankalaa se oli. Piti myös sietää maisemienkuvailua, sitäkin, Keravalta Hakaniemeen ja takaisin ja edestakaisin ja edestakaisaamista riitti ja matkalla kuvailun kohteita. Kun sitten kyllästyin lukemiseen, menin pimputtelemaan naapurin ovikelloa, naapuri avasi mutta minä vain kröhäsin ja siinä ryhdittömänä venkoilin, kun huomasin että kommunikaatio ei ole mahdollista, ei minulle, ei naapurille, ei Irmalle, voi Irmaa, surullinen hassu rouva, minä siinä ajattelin ja itku meinasi ihan päästä. Naapuri katseli kummissaan. Sitten se aloitti, Terve, Niin, Mitäs kuuluu, Tuota hnngh, Niin siis mitä, Voi voi voi, En nyt ihan ymmärrä, Voi voi voi sentään, Onko kaikki hyvin, Voi sentään tuota juu on, Ihan oikeasti soitanko ambulanssin. Niin sitä jatkettiin ja kahvit keitettiin ja lopuksi voiettätuotanoinniit vaihdettiin ja omaan taloon palasin, minäkin, kerrostalon yksiöön josta näin Töölönlahden, voi kun on kaunis. Ei siinä sitten mitään tapahtunut, ja vaikka olisikin tapahtunut, juoni, olisin sen jaarittelevalle tyylilleni alistanut ja estänyt etenemästä, katsellut vain asioita miedon empaattisesti, kuin olisin väljähtänyttä kahvia huljutellut suussa ja hymyillyt ujosti ikkunalle. Sellaista se on, empatia, vähän hymyillään ja kohdataan, mutta kommunikaatio on mahdotonta, tuliko selväksi.

Kauniimpi maailma (2017)

Jani Kaaro: Kauniimpi maailma. Kirjoituksia sielusta, taloudesta ja oikeudemukaisuudesta
WSOY, 2017

Jani Kaaron Helsingin Sanomiin takavuosina kirjoittamat  tiedekolumnit olivat imeliä ja naiiveja, mutta oudon viehättäviä silti. Kaaron tarve jalostaa ja jakaa eksistentiaalista ja hengellistä ajatteluaan tiedetoimittajan roolissa oli sisäisen jännitteensä vuoksi kiinnostavaa. Kaaro esitteli usein antropologisia löydöksiä, jotka olivat kyllä kiinnostavia, mutta Kaaron analyysit niiden ja nyky-yhteiskunnan suhteesta eivät olleet kovin syvällisiä.

Esseekokoelmassa Kauniimpi maailma Kaaro on samalla asialla. Ongelmatkin ovat samoja.

Ensimmäisessä esseessä (jota hän esipuheessa kutsuu parhaaksi kirjoituksekseen ikinä) Kaaro esittelee Trobriandsaarten yhteisöjen lahjataloutta ja ihailee, kuinka paljon inhimillisempi se on kuin länsimainen markkinatalous. Lahjat pidettiin liikkeessä sosiaalisten lahjoitus- ja vaihtokauppatilanteiden kautta, ja arvotavaroiden tarkoitus oli kiertää omistajalta toiselle.

Kaaro kirjoittaa mielenkiintoisesti yksityisomistamisen historiasta ja markkinataloudesta, mutta hän ei saa kytkettyä lahjataloutta kiinnostavasti markkinatalouden ongelmiin.

Siinä näkyy Kaaron keskeisin ongelma: hän havaitsee modernissa maailmassa olevan virheitä ja vanhojen yhteisöjen tehneen tiettyjä asioita hänen mielestään viehättävästi, mutta hän ei saa havaintojaan keskustelemaan keskenään. En tarkoita, että Kaaron pitäisi pystyä tekemään uskottavia yhteiskunnallisia ehdotuksia löytöjen pohjalta, vaan että esimerkkien pitäisi valottaa modernin maailman ongelmia.

Sen sijaan Kaaro hurmaantuu vanhoista yhteisöistä ilman että hän huomioi ilmeisiä syitä, miksi niiden tavat eivät ole sovellettavissa moderniin maailmaan. Kaaron mielestä pienyhteisöt ovat upeita verrattuna moderniin individualismiin ja yksinäisyyteen… mutta pari sivua myöhemmin ohimennen mainitsee, että pienyhteisöt olivat sosiaalisesti raskaita ja niissä tehtiin paljon itsemurhia. Hän myöskin muistaa mainita vasta lahjaesseen loppupuolella ilmeisimmän siihen kohdistettavan kritiikin: se on raskasta, mielivaltaista ja vain pienyhteisöille sopivaa.

Modernia yhteiskuntaa on vaikea kritisoida koska se on niin iso ja monimutkainen kokonaisuus. Pelkkä toisenlaisten yhteiskuntien esittely ei kanna pitkälle.

Sama perspektiivin taju puuttuu muistakin esseistä. Yhdessä Kaaro kirjoittaa länsimaisesta kuolemanpelosta. Kuolema on täällä ulkoistettu sairaaloihin pois silmistä. Lääketiede pitää meidät väkisin hengissä, mutta ei tarjoa hengellistä apua: ”Meidän kannattaisi uhrata ajatus sille, miten surullista kuoleminen on, etenkin kulttuurissa, jossa on sata lääkettä fyysisiin kipuihin, mutta ei mitään tarjota sielulle.”

Jotenkin Kaaro onnistuu sivuuttamaan ilmeisen pointin: pitkään eläminen voi olla myös hyvä asia. On olemassa virkeitä vanhoja ihmisiä, jotka nauttivat pidennetystä elämästään viimeiseen asti. Kaaro maalaa länsimaisesta lääketieteestä kohtuuttoman kolkkoa kuvaa ja odottaa että se vastaisi asioihin, joihin muut elämänalueet, kuten uskonto, tyypillisesti vastaavat.

Ainoa aidosti onnistunut essee käsittelee psykosomaattisia sairauksia. Kaaro esittelee eri aikojen sairauksia, joille ei ollut fysiologisia perusteita, kuten 1800-luvun lopun kävelymanian. Sitä kesti parikymmentä vuotta, minkä jälkeen epidemia katosi. Yhdysvalloissa monipersoonahäiriöitä alkoi ilmestyä 1970-luvulla häiriöstä kertoneen elokuvan jälkeen. Elokuva pohjasi sepitettyyn tositarinaan. Sittemmin monipersoonahäiriö siinä muodossaan katosi.

Kaaro kirjoittaa diagnoosien voimasta: jos on olemassa diagnoosi, ihmiset voivat sovittaa itsensä sen piiriin. ”Kun uusi luokitus avataan julkisessa mielikuvituksessa, se on avoin kutsu ihmisille löytää itsensä ja identiteettinsä uudesta kategoriasta. Se antaa kielen ja sanaston, jolla kuvata omaa uutta identiteettiä.”

Siksi voikin olla loukkaavaa, jos potilaalle sanookin oireiden johtuvan psykosomaattisista syistä. Sitä voi olla vaikea uskoa; että itse luon mielessäni sairauteni.

Esseessä Kaaro esittää kiehtovasti ajatuksen siitä, kuinka kehon ja mielen rajat eivät ole itsestäänselviä. Tekstissä on samaa imua kuin Kaaron Rapportiin kirjoittamissa jutuissa.

Vähän latistava näkemykseni onkin, että Kaaro on parempi tutkivana toimittajana kuin kaunosieluisena pohtijana. Jälkimmäisen parissa Kaaro on lattea kielikuvien väärinkäyttäjä, joka ohjailee lukijaa tyylitajuttomasti ja pitkäpiimäisesti. Psykosomaattisuutta koskeva essee käsittelee aihettaan napakasti ja täsmällisesti. Jotkut ovat parempia toimittajia kuin esseistejä, eikä se ole huono asia.

Lyhyesti: He eivät tiedä mitä tekevät

dav

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät
Tammi, 2014

Harvoin tulee luettua kirjaa, joka on muodoltaan ihan kelvollisen romaanin oloinen (ainakin ensivilkaisulta), mutta sisällöltään hienovaraisin tavoin vastenmielinen, alkaen aina kirjoittajan tavoista hahmottaa maailmaa ja ihmisyyttä, etenkin naisten. Sinänsä ihan kiinnostavista kysymyksenasetteluista tulee pölkkypäisiä, kun kirjan hahmojen käytös ei muistuta oikeaa käytöstä, ja draama alkaa kasaantua näiden hahmojen tekemien oletusten ja väärinymmärrysten varaan. Kun hahmot keskustelevat suurista kysymyksistä, joita kirjoittaja haluaa käsitellä, ei tunnu että fiksut ihmiset kertoisivat näkemyksiään, vaan että kirjoittaja on luonut tietoisesti heikkoja, hieman olkiukkomaisia käsityksiä näistä näkemyksistä, ja hankaa näitä vastakkain, koska haluaa luoda draamaa, mutta saa luotua lähinnä turhauttavaa kohkaamista. Eri tahoille sokeiden pisteiden luominen ei kuitenkaan ole edes tasaista, koska kirjoittaja ei saa peiteltyä sympatiaansa kirjan todelliselle päähenkilölle, amerikkalaiselle sankaritiedemies Joelle, koska hänen käsityksensä maailmasta on lähimpänä kirjoittajan omaa, ja siksi hän näyttäytyy kirjan selväjärkisimpänä henkilönä, mutta vain koska muut hahmot – etenkin naiset – ovat heikkotahtoisia idiootteja.

Tätä kohkausdraamaansa kirjoittaja keskeyttelee saarnaamalla kuivasti viihdeteknologiasta. Eri aihealueet eivät varsinaisesti tunnu liittyvän toisiinsa, ja ne tuntuvat lähinnä kuuluvan samaan kirjaan siksi, että kirjoittaja voisi kokea kirjoittaneensa suuren romaanin, joka käsittelee tärkeitä ajankohtaisia aiheita. Saarnat keskeyttävät tarinaa ja pöhöttävät muutenkin liian pitkää kirjaa. Muuta sivuntäytettä ovat amerikkalaisten ja suomalaisten kulttuurien erojen tarkastelu toimittajan syvällisyydellä, sekä tiedejulkaisujen ja tieteentekemisen tasojen kauhistelu. On ihan mukavaa, että romaanikirjailijalla on mielipiteitä, mutta yhtä mukavaa olisi myös se, että romaanikirjailijalla olisi kiinnostavia mielipiteitä ja tyyliä.

Uudesta Nylénistä

Kirjoitin Antti Nylénin Kauhun ja ulkopuolisuuden esseistä Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan lehteen. Keskityin tekstissä eniten kirjan Juhani Rekolaa ja paavi Franciscusta koskeviin esseisiin. Muita kohokohtia kokoelmassa olivat nähdäkseni taiteilijuutta ja toimeentuloa käsittelevät alkusanat ja jotkin kuvataiteita käsittelevät tekstit alkupuolelta. Bowie-esseelle sen sijaan en erityisesti lämmennyt.

Tekstin löytää täältä.