Kauniimpi maailma (2017)

Jani Kaaro: Kauniimpi maailma. Kirjoituksia sielusta, taloudesta ja oikeudemukaisuudesta
WSOY, 2017

Jani Kaaron Helsingin Sanomiin takavuosina kirjoittamat  tiedekolumnit olivat imeliä ja naiiveja, mutta oudon viehättäviä silti. Kaaron tarve jalostaa ja jakaa eksistentiaalista ja hengellistä ajatteluaan tiedetoimittajan roolissa oli sisäisen jännitteensä vuoksi kiinnostavaa. Kaaro esitteli usein antropologisia löydöksiä, jotka olivat kyllä kiinnostavia, mutta Kaaron analyysit niiden ja nyky-yhteiskunnan suhteesta eivät olleet kovin syvällisiä.

Esseekokoelmassa Kauniimpi maailma Kaaro on samalla asialla. Ongelmatkin ovat samoja.

Ensimmäisessä esseessä (jota hän esipuheessa kutsuu parhaaksi kirjoituksekseen ikinä) Kaaro esittelee Trobriandsaarten yhteisöjen lahjataloutta ja ihailee, kuinka paljon inhimillisempi se on kuin länsimainen markkinatalous. Lahjat pidettiin liikkeessä sosiaalisten lahjoitus- ja vaihtokauppatilanteiden kautta, ja arvotavaroiden tarkoitus oli kiertää omistajalta toiselle.

Kaaro kirjoittaa mielenkiintoisesti yksityisomistamisen historiasta ja markkinataloudesta, mutta hän ei saa kytkettyä lahjataloutta kiinnostavasti markkinatalouden ongelmiin.

Siinä näkyy Kaaron keskeisin ongelma: hän havaitsee modernissa maailmassa olevan virheitä ja vanhojen yhteisöjen tehneen tiettyjä asioita hänen mielestään viehättävästi, mutta hän ei saa havaintojaan keskustelemaan keskenään. En tarkoita, että Kaaron pitäisi pystyä tekemään uskottavia yhteiskunnallisia ehdotuksia löytöjen pohjalta, vaan että esimerkkien pitäisi valottaa modernin maailman ongelmia.

Sen sijaan Kaaro hurmaantuu vanhoista yhteisöistä ilman että hän huomioi ilmeisiä syitä, miksi niiden tavat eivät ole sovellettavissa moderniin maailmaan. Kaaron mielestä pienyhteisöt ovat upeita verrattuna moderniin individualismiin ja yksinäisyyteen… mutta pari sivua myöhemmin ohimennen mainitsee, että pienyhteisöt olivat sosiaalisesti raskaita ja niissä tehtiin paljon itsemurhia. Hän myöskin muistaa mainita vasta lahjaesseen loppupuolella ilmeisimmän siihen kohdistettavan kritiikin: se on raskasta, mielivaltaista ja vain pienyhteisöille sopivaa.

Modernia yhteiskuntaa on vaikea kritisoida koska se on niin iso ja monimutkainen kokonaisuus. Pelkkä toisenlaisten yhteiskuntien esittely ei kanna pitkälle.

Sama perspektiivin taju puuttuu muistakin esseistä. Yhdessä Kaaro kirjoittaa länsimaisesta kuolemanpelosta. Kuolema on täällä ulkoistettu sairaaloihin pois silmistä. Lääketiede pitää meidät väkisin hengissä, mutta ei tarjoa hengellistä apua: ”Meidän kannattaisi uhrata ajatus sille, miten surullista kuoleminen on, etenkin kulttuurissa, jossa on sata lääkettä fyysisiin kipuihin, mutta ei mitään tarjota sielulle.”

Jotenkin Kaaro onnistuu sivuuttamaan ilmeisen pointin: pitkään eläminen voi olla myös hyvä asia. On olemassa virkeitä vanhoja ihmisiä, jotka nauttivat pidennetystä elämästään viimeiseen asti. Kaaro maalaa länsimaisesta lääketieteestä kohtuuttoman kolkkoa kuvaa ja odottaa että se vastaisi asioihin, joihin muut elämänalueet, kuten uskonto, tyypillisesti vastaavat.

Ainoa aidosti onnistunut essee käsittelee psykosomaattisia sairauksia. Kaaro esittelee eri aikojen sairauksia, joille ei ollut fysiologisia perusteita, kuten 1800-luvun lopun kävelymanian. Sitä kesti parikymmentä vuotta, minkä jälkeen epidemia katosi. Yhdysvalloissa monipersoonahäiriöitä alkoi ilmestyä 1970-luvulla häiriöstä kertoneen elokuvan jälkeen. Elokuva pohjasi sepitettyyn tositarinaan. Sittemmin monipersoonahäiriö siinä muodossaan katosi.

Kaaro kirjoittaa diagnoosien voimasta: jos on olemassa diagnoosi, ihmiset voivat sovittaa itsensä sen piiriin. ”Kun uusi luokitus avataan julkisessa mielikuvituksessa, se on avoin kutsu ihmisille löytää itsensä ja identiteettinsä uudesta kategoriasta. Se antaa kielen ja sanaston, jolla kuvata omaa uutta identiteettiä.”

Siksi voikin olla loukkaavaa, jos potilaalle sanookin oireiden johtuvan psykosomaattisista syistä. Sitä voi olla vaikea uskoa; että itse luon mielessäni sairauteni.

Esseessä Kaaro esittää kiehtovasti ajatuksen siitä, kuinka kehon ja mielen rajat eivät ole itsestäänselviä. Tekstissä on samaa imua kuin Kaaron Rapportiin kirjoittamissa jutuissa.

Vähän latistava näkemykseni onkin, että Kaaro on parempi tutkivana toimittajana kuin kaunosieluisena pohtijana. Jälkimmäisen parissa Kaaro on lattea kielikuvien väärinkäyttäjä, joka ohjailee lukijaa tyylitajuttomasti ja pitkäpiimäisesti. Psykosomaattisuutta koskeva essee käsittelee aihettaan napakasti ja täsmällisesti. Jotkut ovat parempia toimittajia kuin esseistejä, eikä se ole huono asia.

Mainokset

Lyhyesti: He eivät tiedä mitä tekevät

dav

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät
Tammi, 2014

Harvoin tulee luettua kirjaa, joka on muodoltaan ihan kelvollisen romaanin oloinen (ainakin ensivilkaisulta), mutta sisällöltään hienovaraisin tavoin vastenmielinen, alkaen aina kirjoittajan tavoista hahmottaa maailmaa ja ihmisyyttä, etenkin naisten. Sinänsä ihan kiinnostavista kysymyksenasetteluista tulee pölkkypäisiä, kun kirjan hahmojen käytös ei muistuta oikeaa käytöstä, ja draama alkaa kasaantua näiden hahmojen tekemien oletusten ja väärinymmärrysten varaan. Kun hahmot keskustelevat suurista kysymyksistä, joita kirjoittaja haluaa käsitellä, ei tunnu että fiksut ihmiset kertoisivat näkemyksiään, vaan että kirjoittaja on luonut tietoisesti heikkoja, hieman olkiukkomaisia käsityksiä näistä näkemyksistä, ja hankaa näitä vastakkain, koska haluaa luoda draamaa, mutta saa luotua lähinnä turhauttavaa kohkaamista. Eri tahoille sokeiden pisteiden luominen ei kuitenkaan ole edes tasaista, koska kirjoittaja ei saa peiteltyä sympatiaansa kirjan todelliselle päähenkilölle, amerikkalaiselle sankaritiedemies Joelle, koska hänen käsityksensä maailmasta on lähimpänä kirjoittajan omaa, ja siksi hän näyttäytyy kirjan selväjärkisimpänä henkilönä, mutta vain koska muut hahmot – etenkin naiset – ovat heikkotahtoisia idiootteja.

Tätä kohkausdraamaansa kirjoittaja keskeyttelee saarnaamalla kuivasti viihdeteknologiasta. Eri aihealueet eivät varsinaisesti tunnu liittyvän toisiinsa, ja ne tuntuvat lähinnä kuuluvan samaan kirjaan siksi, että kirjoittaja voisi kokea kirjoittaneensa suuren romaanin, joka käsittelee tärkeitä ajankohtaisia aiheita. Saarnat keskeyttävät tarinaa ja pöhöttävät muutenkin liian pitkää kirjaa. Muuta sivuntäytettä ovat amerikkalaisten ja suomalaisten kulttuurien erojen tarkastelu toimittajan syvällisyydellä, sekä tiedejulkaisujen ja tieteentekemisen tasojen kauhistelu. On ihan mukavaa, että romaanikirjailijalla on mielipiteitä, mutta yhtä mukavaa olisi myös se, että romaanikirjailijalla olisi kiinnostavia mielipiteitä ja tyyliä.

Uudesta Nylénistä

Kirjoitin Antti Nylénin Kauhun ja ulkopuolisuuden esseistä Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan lehteen. Keskityin tekstissä eniten kirjan Juhani Rekolaa ja paavi Franciscusta koskeviin esseisiin. Muita kohokohtia kokoelmassa olivat nähdäkseni taiteilijuutta ja toimeentuloa käsittelevät alkusanat ja jotkin kuvataiteita käsittelevät tekstit alkupuolelta. Bowie-esseelle sen sijaan en erityisesti lämmennyt.

Tekstin löytää täältä.

Matti Mäkelän tiheät tekstit

mäkeläLukemistani kahdesta Matti Mäkelän esseekokoelmasta on piirtynyt kuva maalaismiehestä, joka hieman häpeilee kirjallista älyään ja suhdettaan kulttuurimaailmaan, ja siksi todistelee läheisyyttään luontoon ja kansanomaisuuttaan, vaikka välillä ”kansan” kanssa toimimisesta syntyy kitkaa. On piirtynyt myös kuva miehestä, joka kykenee tiukkaan ja kauniisti kiteyttävään lauseeseen, joka on mukava lukea ja uskoa, mutta jota kirjoittaessa Mäkelä sortuu usein poseeraamiseen, tosi kirjailijan esittämiseen, ja tuntuu myös peittelevän niukan lauseensa taakse epämiellyttäviä totuuksia. Niistä epämiellyttävistä totuuksista kirjoittaessaan Mäkelä ärsyttää, mikä on ainakin stimuloivaa luettavaa, vaikka lukijalle jääkin masentunut olo.

Nykyesseistien vuolaampaan ja paljastavampaan (ja parhaimmillaan itsekriittiseen) tyyliin verrattuna Mäkelän niukka tyylittely tuntuu usein falskilta ja vanhahtavalta, liian auktoritatiiviselta. Mäkelän osaaminen tuottaa kuitenkin parhaimmillaan hienoja kirjoituksia. Talvisen tarinan (1988) essee ”Juhlat eivät pääty” on yksi esimerkki tästä.

”Haluan elämän tihentyvän. Silloin siitä tulee juhla, joka ei koskaan pääty, silloin tavoittaa ikuisuuden maan päällä, muualla ei ikuista juhlaa ole. Joskus on sellaisia hetkiä”, Mäkelä aloittaa ja kertoo kokemuksiaan hetkien tihentymisestä juhlaan valmistautuessa, retkeillessä, kirjoittaessa, aamupäivällä ravintolassa ryypiskelyn jälkeen, luentopäivän jälkeen. Ja lopuksi pellolla kulkiessa tulevasta surun tihentymästä, joka tulee yksin:

”Haluan kiireesti mennä sisään valopiiriin, soittaa vanhoille tutuille, soittaa toiselle puolelle maata kotiin, jonka päällä ovat samat tuntemattomat tähdet. Että saisin edes jotakin siitä ajasta, jolloin luulin oppivani tähdet. Muistan, miten harvoin olen soittanut, tulee sääli sitä, tulee sääli sitä, että kaikki on kohta ohi, tulee raskas painava itsesääli, ruumiin hauraus, tuleva kuolema. Tunnen kovaa kaipausta sitä pientä poikaa kohtaan, jolle tieto oli vielä edessäpäin.”

Kokoelman nimiesseessä Mäkelä kuvailee yksityiskohtaisesti muutaman päivän leireilykokemustaan. Kokemuksessa ei ole mitään syvempää merkitystä, mikä onkin tarkoituksellista; Mäkelä huomasi, kuinka hän silloin ajatteli tavallisia, irrallisia ajatuksia, joita ”ei voinut sanoa nerokkaiksi tai sinne päinkään”.

”Olin mielessäni todistanut jo tällä ajalla itselleni sen, mitä todistamaan tulinkin. Saattaisin elää näinkin, saattaisin tehdä tänne itselleni pysyväisen paikan, vähitellen totuttautua, elää kituuttaa enemmän tai vähemmän erakkomaisesti ja selviytyä juuri ja juuri niin kuin suomalaiset ovat isojen sotien aikana piilopirteissään selviytyneet.”

Runsasta luontokuvailua sisältävissä esseissään Mäkelä on huonoimmillaan. Luonnonilmiöiden tarkka kuvailu ja omia aatteita ja kokemuksia lähinnä kryptisesti avaavat virkkeet jättävät lukijan ulkopuolelle ja tuntuvat lähinnä romaanin kuvailevilta osuuksilta henkilöhahmoista ja tarinasta riisuttuna. Esimerkiksi kokoelman päättävästä ”Näky järvellä” -esseestä on mahdoton saada mitään irti.

***

Sitten on Kaksi vaimoa (1995). Se on ristiriitaisempi teos, jonka lukemisesta en juurikaan nauttinut. Avausessee ”Miehen tie” lyö ilmat pihalle tunnetulla ensimmäisellä virkkeellään.

”Haluan nyt, nelikymppisenä, mennä naimisiin neitsyen kanssa ja aloittaa uuden elämän”.

Essee kertoo suomalaisesta miehestä, jonka ongelmista valtaosa johtuu naisista ja ”miehen tien” unohtamisesta. Feministit pilkkaavat suomalaista miestä televisiossa ja pitävät tämän tunteita taantumuksellisina. Mäkelän mukaan mies ei ymmärrä rakkautta samalla tavalla kuin nainen, vaan haluaa ainoastaan uskollisuutta. Siksi mies on mustasukkainen. Jos uskollisuus jää saamatta, mies kääntyy itsetuhoiseksi. Jokaisella miehellä on ”oikeus huutaa mustasukkaisuuden tuskansa kuuluville aina ja kaikkialla”.

Mäkelästä miehellä pitäisi olla myös oikeus lyödä naista; mies tarvitsee jonkin yhtä tehokkaan keinon riitelyyn kuin mitä naisen kyyneleet ovat. Nykynaiset eivät ymmärrä pelätä miehiä kuten aikaisemmat naiset, jotka tiesivät miestensä tappaneen sodassa, eivätkä siksi vastustaneet. Nykynaiset ovat saaneet ujutettua omia väkivallattomuuden ideaalejaan miestenkin päihin ja sitten lällättelevät, kun ei tarvitse pelätä miehen nyrkiniskua.

Kirjoituksesta voi toki sanoa, että se on tehokas. Se onnistuu juuri siinä mitä haluaa: se ottaa sukupuolikeskustelun miesten haltuun naisilta. Se tekee sen rumasti ja epähumaanisti ja jättää Mäkelään muuten kohtalaisen positiivisesti suhtautuvan lukijan ihmettelemään kirjoittajan kylmyyttä ja älyllistä rappiota.

Kirjoitus on toistakymmentä vuotta vanha, mikä ehkä tekee sen hämmästelyn tarpeettomaksi. Mutta kirjoitus on ajankohtainen sen vuoksi, kuinka samanlaisia ajatuksia radikaalin miesasialiikkeen suunnalta nykyään esitetään. He eivät ehkä esitä miehen mustasukkaisuutta yhtä luonteenomaisena miehen piirteenä kuin Mäkelä, mutta sama haave naisten katkerasta ”oman onnensa nojaan” jättämisestä on vahva, kuin myös sukupuolten asemoiminen ikuiseen sotatilaan.

Pitäisikö ”Miehen tietä” tutkailla kaunokirjallisena rakennelmana, jota pitää osata lukea oikein?  Tulisiko siitä silloin puhutteleva puheenvuoro? Tommi Melender oli tätä mieltä kirjoittaessaan esseestä Yhden hengen orgioissa (2013):

”Mitä jäisi jäljelle Matti Mäkelän esseestä ’Miehen tie’ lyhennelmänä? Eipä paljon muuta kuin vihaisia pörähdyksiä, jotka voisi laittaa Henry Laasasen blogin kommentilootaan. Täydessä mitassaan, sellaisena kuin Mäkelä sen on kirjoittanut, ’Miehen tie’ edustaa painokasta asiaproosaa, joka ei tyhjene provokatiivisiin urahduksiinsa vaan houkuttelee lukemaan niin kuin kaunokirjallisuutta luetaan, sanojen vivahteita ja lauseiden rytmiä aistien, tekstin sommittelua tutkiskellen.”

Ymmärrettävästi esseisti lukee toista myötämielisemmin ja antaa tekstille enemmän liikkumavaraa, mutta Melender yliarvioi kirjoitusta hämmentävästi. Teksti voi samanaikaisesti olla tyyliltään kaunokirjallisuutta ja tyhjentyä pahansuopiin urahduksiinsa; ”kaunokirjallisuus” ei ole ala-arvoisuutta poissulkeva ominaisuus.

Mari Laaksonen ihmetteli Nuoressa voimassa 1/2016, kuinka Melender oudosti pidättäytyy Mäkelän intentioiden spekuloimisesta, vaikka samassa esseekokoelmassa lukeekin Stieg Larssonin Millenium-trilogiaa kirjoittajan feminismin läpi. Dekkaristin feminismi pitää puolipilkallisesti paloitella, mutta esseistin misogynia on koskematonta.

Suvi Aholan aikalaiskritiikki kokoelmasta Helsingin Sanomissa on oivallinen. Avausessee tyrmäsi Aholan:

”Olen vaivautunut, oikein naiseksi paljastettu. Tuntuu kuin joku olisi riepotellut halveksivasti, kaivellut sisältäpäin. Ja lyönyt. Siitä en tosin ole varma, onko kyse kunnon mottauksesta vai läimäytyksestä hysteerikon poskelle.”

Ahola jatkaa:

”Koska minut on naisena ja lukijana nolattu, olen myös kaunainen, ehkä suorastaan epäreilu. Näen Kahdessa vaimossa siellä täällä lainailua, käytettyjä aiheita. On Tuuria, Olli Jalosta, Turkkaa. – – En voi sille mitään. Luiskahdan sukupuolten keskinäisen syyttelyn ja yleistämisen noidankehälle.”

Oma reaktioni oli samanlainen (vaikken naiseksi tullutkaan paljastetuksi). Essee imi kaiken myötämielisyyteni Mäkelää kohtaan kirjoittajana; miten toisaalla ihan fiksu kirjoittaja on voinut suoltaa noita ajatuksia? Miksi?

Aholan kritiikki on erityisen ansiokas siksikin, että se on mielensä pahoittamisen pieni mestariteos. Ahola on loukkaantunut, koska hänellä on ollut suhde Mäkelään kirjoittajana, ja Mäkelä on pettänyt luottamuksen. Loukkaantuminen on juuri siksi painokasta. Se on toisenlaista kuin vaikkapa internetissä loukkaantuminen, joka usein tapahtuu ilman asianomaisten välistä suhdetta. Suhteeksi riittää se, että kirjoitus on ollut olemassa samassa internetissä ja tullut omaan näköpiiriin. Se on aivan oikeutettua ja usein tarpeellista, mutta toisenlaista.

”Miehen tie” tekee samaa kuin Timo Hännikäinen Kunnia-esseekokoelmassaan siinä, kuinka se ei niinkään puhu kirjoittajan omaan kokemukseen pohjaavasta mieheyskäsityksestä, vaan jostain arkaaisesta miehen ideaalista, jolla tuskin on kirjoittajan kanssa paljon tekemistä. Kumpikin jättää kertomatta kirjoituksissaan omasta henkilöhistoriastaan, mikä voisi kontekstualisoida tekstit ja tuoda niille syvyyttä, jonka miehinen poseeraus blokkaa.

***

Puolivälissä Kahta vaimoa Mäkelä kuitenkin tarjoaa kiinnostavan näkökulman esseeseen. Nimiesseessä Mäkelä kertoo, millaista on ollut elää seitsemän vuotta ”kahden vaimon” kanssa, eli avioliitossa ja sen ulkopuolisessa suhteessa. Kaikki kieltäytyvät tilanteen purkamisesta: ”vaimoni eroamasta minusta, minä eroamasta vaimosta, lapsista ja suhteestani, hän eroamasta minusta. Ja niin olimme jumissa, kaikki kolme, päivästä toiseen jatkuvassa kolmiodraamassa”.

Mäkelä kertoo, kuinka meni naimisiin kokemattomana poikana, ja kostona kokeneemmalle vaimolle (ja ”elämälle”) hän alkoi harrastaa suhteita.

Kun on kirjoittanut myrkyllisesti mustasukkaisuudesta ja nostanut uskollisuuden rakkauden edelle, on ironista kertoa siitä, kuinka aiheuttaa kahdelle(!) kumppanille mustasukkaisuuden tuntemuksia vuosien ajan. ”Miehen tiessä” Mäkelä kirjoittaa, kuinka haluaisi tappaa jokaisen vaimonsa entisen kumppanin, mutta ilmeisesti samankaltaisten tuntemusten aiheuttaminen vaimolle ei ole paha asia.

”Haluaisin niin kovin mielelläni olla kypsä, viisas, tasapainoinen ihminen”, Mäkelä kirjoittaa ja janoaa samalla lukijan sympatiaa sille, kuinka hänen poikkeavaa elinmalliaan ei tiedosteta edes seksuaalisuuden tutkimuksissa, eikä kirjallisuudesta tai viihteestä löydy positiivista edustusta – televisiosarjoissa kolmiodraamat johtavat aina huonoihin lopputulemiin.

Jos ”Miehen tietä” ei olisi ollut, olisin saattanut jopa suhtautuakin hieman kiinnostuneemmin Mäkelän ajatuksiin ja kokemuksiin ja pohdiskellut niitä. (Tosin en olisi silloinkaan kokenut myötätuntoa.) Nyt näen vain räikeän ristiriidan tämän ja kiistakirjoituksen välillä – Mäkelä on jäänyt kiinni. En ole erityisen kiinnostunut miettimään, kuka ”Kaksi vaimoa” -esseessä puhuu ja miksi; teksti on menettänyt oikeutensa myötämielisiin tulkintoihin. Luen molemmat esseet samasta taisteluasennosta käsin.

Ainoa rehellinen ratkaisu olisi ollut yhdistää tekstit. Silloin ne olisivat kertoneet miehen psyykeestä kokonaisuutena, ja ristiriitaisuudet olisi hyväksytty.  Toki se olisi vienyt ”Miehen tieltä” mahdollisuuden olla se misogynian täsmäisku, joka se haluaa olla (ja joka se 21 vuotta julkaisun jälkeenkin on). Siitä olisi tullut monisyisempi, ja Mäkelä olisi ehkä joutunut miettimään perinpohjaisemmin niitä tuntemuksiaan: mistä ne syntyvät ja mitä iloa niistä hänelle on. Ovatko ne ajatuksia ihmiselle, joka haluaa olla ”kypsä, viisas, tasapainoinen”?

Tehokas tyhjyys

Nukkumatti-kansi_pun

Genrekirjallisuuden lukeminen ei ole oikein koskaan kuulunut tottumuksiini. Sen tarpeen, johon ne vastaavat, olen täyttänyt elokuvilla, ja jossain määrin myös videopeleillä. Kun olen lukenut, on sitä motivoinut tyypillisesti halu tutustua uusiin ajatuksiin tai lukea merkitykselliseltä tuntuvaa proosaa. Harvoin luen kokeakseni jännityksen tai kauhun tuntemuksia. En ole lukijana elitisti, mutta lukuruokavaliooni eivät vain ole istuneet vaikkapa dekkarit.

Olen yrittänyt poiketa tottumuksistani, koska viime aikoina lukemiselle on ollut enemmän aikaa ja paikkoja kuin elokuvien katsomiselle, eikä kirjallisen maun laajentaminen ole muutenkaan huono idea. Viime kuukausina luin kolme Gillian Flynnin kirjaa. Se oli kuitenkin aika pienen kynnyksen askel: Flynnin kirjat ovat täynnä oivaltavaa feminismiä ja ne herättävät niin vahvasti ajatuksia hyytävän jännityksen ja verenvuodatuksen ohessa, ettei niiden lukeminen tuntunut erityisen vieraalta vaan, huh sentään, vähän jopa hyödylliseltä! Etenkin Kiltti tyttö on sukupuolinäkemyksiltään aidosti ajatuksia herättävä.

Ruotsidekkareihin siirtyminen oli se isompi askel, etenkin ennakkoluulojeni vuoksi. Lars Kepler -nimellä kirjoittavan pariskunnan Nukkumattiin tartuin lähipiiristä kuuluneiden kehujen ja suositusten vuoksi. Sen pitäisi olla lajityypissään yksi parhaista.

Ehkä onkin. Se tuntuu hurjan kärjistetyltä ja tarkkaan hiotulta dekkarin ideaalilta, jossa kaikki palvelee jännitystä.

Etenkin tyyli on valjastettu sen apuriksi. Luvut ovat tyypillisesti vain parin pokkarisivun mittaisia, ja usein yksi kohtaus saattaa olla jaettu monen luvun alle. Luvun vaihtumiset tuntuvat elokuvan tai televisiosarjan leikkauksilta – vähän kuin tulisi sekunnin mittainen mainostauko, tarkkaan annosteltu hetki odotusta jännityksen keskelle. Yhdessä napakan kielen kanssa se tekee lukemisesta nopeaa ja imutehoista.

Se palvelee sisältöä, joka on suoraviivaista. Todella suoraviivaista. Päähenkilö on Joona Linna, krav magaa osaava entinen laskuvarjojääkäri, jolla ei ole ammatti-identiteetin ulkopuolisia persoonallisuuspiirteitä. Hän selvittää sarjamurhaajan, Jurek Walterin, tapausta. Walter jäi yli vuosikymmen sitten kiinni Linnalle useista murhista ja kidnappauksista, ja on siitä lähtien ollut psykiatrisella osastolla eristyksissä. Yksi kuolleeksi luulluista uhreista ilmestyy ja kertoo vankeudesta, jossa on siskonsa kanssa ollut. Käy ilmi, että Walter ei toiminut yksin. (Toki Linna tiesi tämän jo aikoinaan, mutta kukaan ei uskonut.) Linna soluttaa Sagan, jumalaisen kauniin ja taistelutaitoisen mutta henkisesti epävakaan naispoliisin osastolle, jotta tämä voisi yrittää saada selville Walterilta, kuka tämän rikoskumppani oli, ja missä selviytyjän sisko on vangittuna.

Upean hölmösti Linna joutui aikoinaan tapausta selvittäessään lavastamaan vaimonsa ja tyttärensä kuoleman, jottei Walter tai tämän apuri olisi saanut heitä käsiinsä. Walter on Linnan ammattiuran pakkomielle, mies joka pilasi Linnan elämän. (Toki välissä hän on ottanut uuden naisen.)

Jurek Walter on täysin kipua ja empatiaa tuntematon, nerokas manipuloija, Hannibal Lecter potenssiin kymmenen. Jo muutamalle Walterin lauseelle alistuminen saa ihmisen linnoittautumaan omaan kellariinsa kuukausiksi. Jopa Joona Linna, miehen muotoinen taisteluhävittäjä, ymmärtää pelätä häntä.

Seuraa aavistuksen monimutkainen mutta pohjimmiltaan suoraviivainen juoni, jossa Linna jahtaa johtolankoja ja Saga yrittää voittaa Walterin luottamuksen. On jännittäviä tilanteita, yllättävän verisiä kuolemia ja takaa-ajoja ja kaikkea muuta, mikä saa lukijan hengen salpautumaan.

Kirja on todella sitoutunut jännityksen nostattamiseen; niin sitoutunut, ettei se tee oikein mitään muuta. Sydämen ja järjen tilalla on hikeä ja hölmöyttä. Kirja tykittelee menemään toimintakliseitä toisensa perään naama pokerina. Tyhmänvakavasta otteesta on vaikea olla pitämättä, vaikka välillä naurattaakin. Hahmojen psykologinen yksioikoisuuskin muuttuu vahvuudeksi, kun sen huomaa tukevan täydellisesti kirjassa kaikkialta läpitunkevaa suoraviivaisuutta. Kaikki hahmot toimivat juuri niin mutkattomasti kuin kuumeisessa dekkarissa kuuluukin.

Kirja ei ollut niin kuin ne ruotsidekkarit (jotka tunnen filmatisoinneista), joissa kuvataan ”kansakodin nurjaa puolta” ja sisään on leivottu väkinäinen sosiaalipoliittinen kannanotto. (Oikeastaan sellainen löytyy Nukkumatistakin, mutta vasta loppupuolelta ja hyvin pieni.) Kirja ei yrittänyt muuta kuin nostattaa pulssia ja yllättää käänteillään, ja niissä se onnistui.

Nukkumatti vertautuu toimintaelokuvaan The Raid 2, josta kirjoitin vastikään. Se on äärimmilleen hiottua toimintaa, joka sivuuttaa pitkälti kaiken muun, kuten ihmiskohtalot. Toki molemmat ovat hieman kiinnostuneita hahmoistaan, mutta lähinnä muodon vuoksi.

Siksi molempia leimaa tyhjyys. Muita tuntemuksia katsomisen ja lukemisen jälkeen ei muista kuin jännityksen tuntemuksia. Molemmista teoksista pitää katsoessa ja lukiessa, mutta kummankaan maailmaan ei tee mieli palata edes mielessään myöhemmin, koska niiltä puuttuu merkitys. Uusi jännitysannostus haetaan muualta.

Toisaalla rippileiristä

hurskainen

Kirjoitin uusimpaan teologian opiskelijoiden tiedekuntalehteen Kyyhkyseen arvionkaltaisen Antti Hurskaisen uusimmasta esseekokoelmasta Välinpitämättömyys (2016, Savukeidas). Luin kirjan jo helmikuussa ilmestymisen aikoihin, ja tarkoitukseni oli kirjoittaa siitä arvionkaltainen tänne (aivan kuten kirjoitin kokoelmista Ozzyteksti ja Tapan sut), mutta en vain löytänyt sopivaa kulmaa kirjaan, ja teksti jäi roikkumaan. Kokoelma ei vanginnut ajatuksiani edeltäjiensä lailla, vaan tuntui hieman valuvan sormista. Toki siitä löytyi vahvojakin hetkiä, esimerkiksi tekstissä mainitsematta jäänyt Jumboa ja Vesa Haapalan runoutta  käsittelevä ”Ajatus jättiläisten outoudesta”.

Arvio löytyy täältä.