Tammi–helmikuun elokuvapäiväkirja: Paterson, Split, Dope

Mikään alkuvuodesta katsomani elokuva ei herättänyt minussa erityisiä tuntemuksia. Suhtauduin melko nihkeästi kaikkiin elokuviin, mutta mielestäni ihan perustellusti. Lue loppuun

Mainokset

Syys–joulukuun elokuvapäiväkirja: The One I Love, Hätä ei lue lakia, The Accountant

bringing-up-baby-12Tulipa katsottua loppuvuodesta vähän ja huonoja elokuvia, joista ei ole paljon mitään sanottavaa. Kriitikonterä alkaa hiipua, kun sitä ei käytä, ja mieli ei rullaa elokuvaa katsoessa samalla voimalla kuin aikaisemmin.

Koko vuosi oli muutenkin huono elokuvavuosi, pitkälti ajanpuutteen, tottumusten muuttumisen, levottomuuden, kirjojen lukemisen ja televisiosarjojen vuoksi. En aivan niele hypetystä televisiosarjojen uudesta ylivertaisuudesta verrattuna elokuviin, koska en ole vielä nähnyt juuri yhtään sarjaa, joka pystyisi samalla tavalla käyttämään kuvia hyödykseen kuin parhaat elokuvat, tai joilla olisi edes sellaista intressiä. Mutta katsomisen arvoisia niistä tietenkin löytyy.

Vuoden aikana tulin katsoneeksi Orange Is the New Blackin kokonaisuudessaan, Girlsin myöhemmät tuotantokaudet (ja aikaisemmatkin uudestaan muistin virkistykseksi), Breaking Badin, ja kasoittain upeaa realityroskaa, josta en kirjoita sen enempää.

Kuukauden suosikkielokuva: Hätä ei lue lakia.

Lue loppuun

Kesä–elokuun elokuvapäiväkirja: Amerikkalainen ystävä, Monsterimies, The Hateful Eight

americanfriend

Kuukauden suosikkielokuva: Amerikkalainen ystävä

Kiss Kiss Bang Bang (2005)
ohjaus: Shane Black
***

Shane Blackin ensimmäinen oma ohjaus on vinkeä ja viihdyttävä mutta rasittavan ripeä ja itsetietoinen noir, jossa parasta on Robert Downey Jr. ja tämän kemia Val Kilmerin kanssa. Olen joskus huono nopeiden juonenkäänteiden kanssa, ja vielä kun katsoin elokuvan väsähtäneenä, oli usein vaikea pysytellä kaikista käänteistä kärryillä. Black ammentaa pulp-kirjallisuuden näppäristä käänteistä ja yllätyksistä, ja vaikka hän onkin oivaltava ja ovela juonenkuljettaja, harvemmin sain elokuvasta sitä hyvää oivaltamisen tunnetta, mitä rikostarinoiden seuraamisesta parhaimmillaan saa. En ollut erityisen vakuuttunut Blackin juonenkuljettamisesta The Nice Guysissakaan: nopeaa ja klassista, mutta vähän turhankin perinnetietoista ja omasta perinnetietoisuudestaan hurmaantunutta. Tosin siinä juoni oli parempi, pakko myöntää – tässä itse mysteeri jäi hieman valjuksi, jolloin päähenkilöt nousivat (ehkä ansaitustikin) etusijalle.

 

Amerikkalainen ystävä (1977)
ohjaus: Wim Wenders
****

Aluksi Amerikkalainen ystävä tuntuu oudon kiirehtivältä Wim Wendersin elokuvaksi. Varhaisemmassa tuotannossaan pysähtyneitä hetkiä mestarillisesti kuvannut ohjaaja kuvaa todellisuutta vanhaan tapaansa pysähtyneenä, mutta pilkkoo sitä aavistuksen dynaamisella leikkauksella. Musiikkikin on epätavallisen paisuttelevaa.

Yllättäen elokuva alkaakin saada vauhtia siirryttäessä jännityksen pariin. Veritautia sairastava mies houkutellaan palkkatappajaksi, kun hänelle on valehdeltu taudin tappavuudesta. Mies saisi jätettyä murhien palkkiot perheelleen. Ensimmäinen tappo on hidastempoinen ja hyytävä jahti halki metroasemien. Bruno Ganzin roolisuoritus vie pelottavan syvälle puhtoiseen mieleen, josta tulee turmeltu, kun liipaisinta vedetään. Eikä takaisin vanhaan enää pääse: seuraa uusia murhia ja selkkauksia. Miehen mukaan vetänyt taidehuijari (Dennis Hopper) alkaa tunteilla ja sekaantuu tapahtumiin. Kohta Hopperin hahmo ei ole ainoa hoppermaisesti mielipuoli, kun toinenkin mies alkaa vajota syvemmälle mielen pahalle puolelle.

Elokuva muistuttaa toisesta Wendersin kahdesta ystävystyvästä miehestä kertovasta elokuvasta, Kings of the Roadista (1976). Tunnelmassa ja hahmoissa on paikoin paljon samaa, mutta nyt se puoliapaattinen ja haikea draama yhdistyykin kolkkoon jännitykseen, mikä vaikutelmana on jännittävä ja tekee sinänsä melko tavanomaisesta ja yllätyksettömästä elokuvasta hienon.

 

Monsterimies (2014)
ohjaus: Antti Haase
****

Tomi Putaansuun ongelma Euroviisu-voiton kanssa oli se, että hän hahmotti voiton Lordin menestystarinaa tukevana elementtinä, lopullisena hyväksyntänä hänen elämäntyölleen. Oikeastihan voitto oli lähinnä kansallisidentiteetin menestystarinaa tukeva tekijä, ja Lordilla siinä välinearvo. Juuri sellainen ajaa siihen, että sitä kansansuosiota alkaa janota uudestaan ja kokee olevansa siihen liki oikeutettu. Silloin voi unohtua se, että soittaa hölmöä kasarirockia soittavassa hirviöbändissä, ja että nyt ei ole kahdeksankymmentäluku, eikä kaikkia ihmisiä vain kiinnosta. Oma niche-yleisö on kuitenkin olemassa, ja siitä kannattaisi iloita – mihin Lordi nyt viime vuosina on ilmeisesti oppinut, ainakin viimeisimpien keikka- ja levyuutisten perusteella.

Putaansuu on tosikko mieslapsi, ja on sen vuoksi aivan toista maata kuin esikuvan Kissin itsetietoiset ja -ironiset bisnesmiehet. Ehkä Lordissa soittaminen edellyttää sitä ylitsevuotavaa uskoa tekemisiinsä ja koko hengellä sitoutumista. Dokumentti esittää Putaansuun kohtuuttomia vaativana despoottina, mutta samanaikaisesti korostaa sitä mieslapseuden viatonta puolta, johon kuuluu monsteridesigneista intoilu ja lelujen keräily. Loppupuolella Putaansuu sanookin kokevansa itsensä lapseksi. Viattomuus on tiettyyn rajaan asti voimavara, mutta liioiteltuna se vain ajaa ihmisen alhoon, kun huomaa, että maailma ei anna lämpöä joka käänteessä, eikä omat tekemiset ole kaikkien mielestä maailman hienoimpia.

 

Central Intelligence (2016)
ohjaus: Rawson Marshall Thurber
**

Olin optimisti ja kuvittelin, että Dwayne Johnsonin yhä paranevat koomikontaidot voisivat ajaa yli Rawson Marshall Thurberin ohjauksen ja Kevin Hartin läsnäolon ja tehdä elokuvasta nautinnollisen roskakomedian.

Optimismini oli naurettavaa.

Kevin Hart ei varsinaisesti herätä minussa vahvoja negatiivisia tuntemuksia, mutta hänen komediansa harvoin edes hymyilyttää. Kemia Dwayne Johnsonin kanssakaan ei ole aivan niin hyvää, eikä Johnsonkaan ole aivan niin hyvä kuin hänen pitäisi olla. Välillä hän saa myytyä todella väsähtäneitä ideoita ja vitsejä, mutta usein jää laiskan materiaalin vangiksi. Thurberin ohjaus on täysin yllätyksetöntä ja elotonta, etenkin toimintakohtausten aikana. Ne muistuttavat ikävän paljon Paul Blart: Ostarikyttää siinä, kuinka painottomalta ja laiskasti näytellyltä kaikki tuntuu. Hahmot juoksevat luoteja pakoon laiskasti ja tuntuu kuin jahtaajat kävelisivät ja ampuisivat tahallaan ohi. Sekä toiminnan että komedian taitavat ohjaajat (kuten Edgar Wright ja Matthew Vaughn) ovat nostaneet riman niin ylös, että Thurberin voimattomuutta jännityksen rakentamisessa ei pitäisi enää sietää.

Vielä kun komediakin on niin yllätyksetöntä, ei elokuvalle jää juurikaan hyviä puolia. Juoni toimii jotenkuten, vaikka aivan liian suuri osa koostuukin siitä, että Hartin esittämä kirjanpitäjähahmo kieltäytyy seikkailuun lähdöstä. Se on aina yhtä tylsää ja estää tarinaa lähtemästä oikeasti kierroksille. Kun vauhtiin päästään, on jäljellä vain muutama kohtaus parivaljakolle. Juonenkuljetuskin on tympeän huonoa. Ainoa positiivinen seikka elokuvassa on Johnson, millä elokuva ansaitsee juuri ja juuri toisen tähtensä. Myös Kumail Nanjianin pieni rooli naurattaa jo enemmän kuin suurin osa Hartin räpätyksestä.

 

Luokkakokous (2014)
ohjaus: Anna Odell
****

Luokkakokouksen syyttäminen koulukiusaamiseen vertautuvaksi kostoksi tuntuu juuri siltä ruotsalaiselta ylipehmeältä ylireagoinnilta, josta maata joskus pilkataan. Elokuva kieltämättä on kosto, mutta ei vakava sellainen, koska ketään kostettavista ei elokuvassa näy, eikä oikeita nimiä käytetä. Pohjimmiltaan elokuva lähinnä osoittaa sen, että ihmisten toiminnasta jää jälkiä, ja jokainen on vastuussa tekemisistään. Jos sen oman tekemisensä näkee myöhemmin fiktionalisoituna elokuvassa, voisi kenties olla hyvä miettiä niiden omien tekemisten ja reaktioiden oikeellisuutta. Ihmisiä pitää voida myös syyllistää ja pitää voida olla ärsyttävä ja kohtuuton, etenkin taiteessa.

 

Thunderbolt and Lightfoot (1974)
ohjaus: Michael Cimino
***

Kuten varmaan moni muukin, en koskaan tullut ajatelleeksi, että Michael Ciminolla saattaisi olla Kauriinmetsästäjää edeltävää tuotantoa, ainakaan merkittävää. Ciminon kuoleman jälkimainingeissa huomasin että on, ja vieläpä että ohjaajan ensimmäinen elokuva on komediallinen toiminta-roadmovie, jonka pääosissa ovat Clint Eastwood ja nuori Jeff Bridges.

Thunderbolt (Eastwood) on entinen konna, joka on yrittänyt paeta menneisyyttään pikkukaupungin papin työhön. Kaunainen ex-rikoskumppani kuitenkin etsii Thunderboltin käsiinsä. Hän pelastautuu lyöttäytymällä Lightfootin (Bridges), nenäkkään ja hyperaktiivisen pikkurikollisen matkaan. Miehillä ei ole parempaakaan tekemistä, joten he matkaavat yhdessä ympäriinsä rikoksia tehden. Loppupuolella kaksikko ottaa osaa isoon pankkiryöstöön, ja elokuva muuttuu road moviesta ryöstöelokuvaksi.

Elokuvalla on viehättävän tuulinen ote, ja Eastwoodin ja Bridgesin kemia on nautinnollista. Tarina on keskivertoa tasoa, mutta sitä ei erityisesti korostetakaan; hahmojen taustoja ei esitellä lainkaan pariinkymmeneen minuuttiin, mikä tuntuu katsojaa tyhmänä pitäviin ja taustoituksen tärkeyttä yliarvostaviin nykyelokuviin tottuneena kummallisen raikkaalta. Elokuva seurailee tapahtumia ja hahmojen tekemisiä ja kertoo vain välttämättömimmän.

Koska kyseessä on kuitenkin Ciminon elokuva, ei se voi olla pelkästään mukava amerikkalainen fantasia. Lopussa Lightfoot on vammautunut koetelmuksista ja halvaantuu hiljalleen. Hetket ovat riipiviä ja Bridgesin roolisuoritus vähän aikaa täydellinen. Aikaisempi toilailu liikkui mukavan hölmön ja rasittavan hölmön välillä, mutta loppu on pelkästään sydäntäsärkevä. Thunderbolt jää yksin, kuten Clint Eastwoodin esittämät miehet yleensä.

 

Suicide Squad (2016)
ohjaus: David Ayer
**

En minään hetkenä osannut varsinaisesti inhota Suicide Squadia samalla raivolla kuin moni kriitikko ja jopa ystäväni, jonka kutsumana lähdin elokuvan katsomaan. Elokuvassa ei toimi paljon mikään, mutta se ei varsinaisesti loukannut typeryydellään, tyylillään ja hataruudellaan kuin pisti harmittelemaan sitä, ettei elokuva ole sellainen teinipoikamaisen rankisteleva typerä elokuva kuin David Ayer sen ilmeisesti haluaisi olevan. Se tyyli ei ole minua varten, mutta mieluummin olisin nähnyt elokuvan tekevän kaiken haluamallaan (ja mieluusti naurettavalla) tavalla, kuin että se laimentaisi tyylinsä ja sekoittaisi sen todella väkinäiseen Guardians of the Galaxya kanavoivaan kepeyteen. Elokuvassa ei ole missään vaiheessa sen henkeä. Pop- ja rock-kappalevalinnat ovat toivottoman itsestäänselviä ja tökerösti mukaan lisättyjä. ”Sympathy for the Devil”, ”Fortunate Son”, ”Seven Nation Army”… hävetti elokuvan puolesta.

Ainoat hyvät puolet elokuvassa olivat oikeastaan Will Smithin Deadshot, jolla ainoana hahmoista on oikea tarina, sekä Margot Robbien Harley Quinn, joka ainoana hahmona on hauska edes hetkittäin. (En hahmosta ole koskaan missään Batman-tarinassa välittänyt, joten varovainen mieltymykseni hahmoon elokuvassa on suuri saavutus.) Jared Leton Jokeri on luokattoman huono sekoitus Heath Ledgerin vastaavaa ja hillittyä Jim Carrey -imitaatiota. Muista hahmoista en muista paljoa. Iso lisko muistutti Grootia. Yksi oli australialainen. Yksi kuoli heti.

Elokuvalla on todella hämmentävä rakenne: ensin hahmot esitellään useaan otteeseen ja kankeasti, ja tuntuu kuin puolet elokuvasta menisi pelkästään ryhmän kokoon saamiseen. Maailman esittely on raskasta ja ilotonta. Varsinaiset tapahtumat käynnistyvät, kun muinainen noita haluaakin yhtäkkiä tuhota maailman. Sitten se pysäytetään. Siinä se.

Ensin ajattelin, että kyseinen keikka olisi ollut nopea veto, jonka aikana hahmot tutustuvat toisiinsa ja muodostavat keskinäisiä suhteita. Vähän kuin Ghostbustersissa, kun ryhmä opettelee olemaan ryhmä. Mutta sitten se onkin koko elokuvan juoni. Se saa elokuvan tuntumaan venytetyltä lyhytelokuvalta. Tarinassa ei ole kohokohtia, suvantoja tai hetkiä, joiden aikana hahmojen keskinäiset suhteet syvenisivät. Mikään tarinassa tai hahmoissa (pl. Deadshot hieman) ei kosketa. Vielä kun loppukliimaksi on surullisen geneerinen ja muista supersankarielokuvista tuttu, ei elokuvasta tunnu jäävän mitään muuta käteen kuin hölmön rankisteleva asenne, joka jää sekin puolittaiseksi.

 

The Hateful Eight (2015)
ohjaus: Quentin Tarantino
**

Koin mahdottomaksi saada The Hateful Eightista oikein mitään irti. Se on hyvin tehty, paikoin mukaansatempaava elokuva tarantinomaisella tavalla, jossa on hieno soundtrack ja erinomaisia roolisuorituksia. Samalla se on kuitenkin sitä tyhjintä Tarantinoa, jonka nihilismistä on mahdotonta innostua. Lienee turha syyttää elokuvaa, jonka nimessä on sana ”hateful”, sydämettömyydestä, mutta huomasin silti kaipaavani jotain syvempääkin näkemystä elämästä kuin ”kaikki ovat kamalia ja häijyjä”. Näkemystä ilmennetään silmittömällä väkivallalla, jossa on ilottelun makua, onhan Tarantino kyseessä. Loppu tuntui kuitenkin tyhjällä tavalla häijyltä mässäilyltä, sellaiselta joka ei tempaise mukaansa ja saa eläytymään. Elokuvasta on mahdoton välittää muuten kuin osana Tarantinon tarinaa – miten hän on kehittynyt ohjaajana, mikä metaviesti tällä kertaa elokuvalla on, ja mitä hän oikein haluaa sanoa elokuvan olemassaololla. The Hateful Eightin kohdalla huomasin kaipaavani enemmän ihmisyyttä Tarantinon elokuviin, ja vähemmän muista elokuvista (ja Tarantinon elokuvanäkemyksistä) kertomista.

Huhti- ja toukokuun elokuvapäiväkirja: While We’re Young, Whores’ Glory, Sicario

whoresglory_5cFilmladen_FilmverleihVinai_Dithajohn

Kuukausien suosikkielokuva: Whore’s Glory

Tricked (2013)
ohjaus: John Keith Wasson, Jane Wells
***

Whores’ Glory (2011)
ohjaus: Michael Glawogger
****

Perjantai-illan tuplana katsoin kaksi prostituutiosta kertovaa dokumenttia. Ne lähestyvät aihepiiriä kiinnostavan eri tavoin.

Yhdysvaltalainen Tricked on yhdysvaltalaisen näköinen dokumentti: sliipattu, sentimentaalinen ja jännittävä. Sen keskiöstä löytyy prostituution uhrien lisäksi miespoliisi, joka kyynelsilmin kertoo kameralle, kuinka haluaisi saada tekijät kuriin, mutta poliisilla ei ole tarpeeksi resursseja, ja kuinka parittajien vangitseminen on vaikeampaa kuin prostituoitujen, jotka työhön on pakotettu, mutta jotka silti suojelevat parittajia. Kameraryhmä kuvaa miestä suorittamassa ratsioita ja ottamassa epäiltyjä kiinni.

En halua vaikuttaa siltä kuin suhtautuisin mieheen tai dokumenttiin mitenkään pilkallisesti – kaikkea muuta. En hetkeäkään epäile miehen auttamishalun aitoutta. Vaikutelma on vain paikoin vieraannuttava, kun dokumentti tuntuu suodattavan tositapahtumia viihteen kerrontakeinojen ja kielen kautta. Se muistuttaa toimintaelokuvaa, tai ainakin poliisisarjaa, ja ihmiset käyttäytyvät kuin olisivat sellaisessa. Dokumentista löytyy hyvät tyypit ja pahikset: konnamaisesti pröystäilevät, misogyyniset parittajat, joista useampaa on päästy haastattelemaan. He tuntuvat näyttelevän elokuvien parittajia.

Viihteellisyydenkin keskeltä dokumentti kertoo kauhistuttavia ja aitoja tositarinoita siitä, miten nuoria naisia kaapataan eri keinoin seksityöhön.

Eurooppalainen Whores’ Glory taas ottaa leimallisesti eurooppalaisen näkökulman aiheeseen. Dokumentissa kuvataan prostituoituja Thaimaassa, Bangladeshissa ja Meksikossa. Ei ole kertojaääntä ja sulavaa tarinallistamista. Prostituoidut ja asiakkaat kertovat kokemuksiaan. Tapahtumia näytetään ja tulkinnat jätetään katsojalle.

Tosin ei eri tulkintoja kai kovin montaa voi tehdä, kun bangladeshilainen teinityttö kerää haastattelun lopussa rohkeutensa ja kysyy: miksi tyttöjen elämän täytyy olla niin vaikeaa? Eikö todellakaan ole muita mahdollisuuksia? Tyttö katselee sormiaan ja seiniä. PJ Harveyn aavemainen ”Dear Darkness” alkaa soida. Kohtaus on myös voimakasta ja leimallisesti elokuvamaista kerrontaa, mutta raaemmalla ja dokumentaarisemmalla tavalla. Taustalla on kuitenkin aivan sama voimakas kokemus, aivan kuten Trickedissä haastatelluilla prostituoiduilla. Tarinat ovat pitkälti samoja, oli kyse kehitys- tai sivistysvaltiosta.

En ole aivan varma, miten tällaisten dokumenttien katsomisen jälkeen voidaan väittää jotain liberaalia ihannetta noudattaen, että prostituutio voi olla ihan ok, jos se tapahtuu hallitusti. Millainen ideologia sellaisen uskomiseen tarvitaan?

Captain America: Civil War (2016)
ohjaus: Anthony ja Joe Russo
****

Kolmas Kapteeni Amerikka -elokuva on kepeä ja viihdyttävä toimintaelokuva, joka on täynnä upeasti koreografioitua (mutta aavistuksen latteasti kuvattua) toimintaa, erinomaisia hahmoja, sekä passeli tarina, joka kokoaa hahmot mukavasti yhteen notkumaan (vaikkakin kaikilla hahmoilla ei varsinaisesti mitään tekemistä olekaan). Elokuva pohdiskelee hyvän tekemisen rajoja ja henkilöi ne Kapteenin liberalismiin ja Iron Manin valtiokontrolliin.

Viime kuussa ilmestynyt Batman v Superman: Dawn of Justice pyöritteli hieman samankaltaisia teemoja hyvänteosta, mutta tuli oudosti väittäneeksi, että kaikki hyvän tekeminen aiheuttaa väistämättä pahaa. Clark Kentin isä kertoo näyssä, kuinka pelastamalla oman pellon tulvalta hän ohjasi vedet naapuritilalle ja hukutti sieltä hevoset. Noin älyttömiin sfääreihin ei päädytä, vaan hyvän tekeminen on (tietenkin) hyvä asia itsessään; vain metodeista on erimielisyyttä. Taustalla on henkilökohtaisia traumoja menetyksistä ja epäonnistumisista, jotka ajavat sankareita valitsemaan puoliaan.

Elokuva on niin viihdyttävä läpi kestonsa, ettei sitä edes huomaa, kuinka kepeä se todella onkaan. Vasta tämän kirjoituksen lukeminen avasi sen minulle todella. Elokuva ei missään vaiheessa mene todella syvälle tarinassaan vaan kurkottelee varovaisesti syville vesille ja pelastautuu viime hetkellä takaisin. Vähän aiheutuu eripuraa ja mielipahaa hahmoille, mutta mitään ratkaisevaa ei ole käynyt. Jos verrataan alkua ja loppua, ei olla edetty juuri minnekään. Sarjoitettuun elokuvakerrontaan ei tunnu sopivan liian väkevät panokset, vaan kaiken pitää palata enemmän tai vähemmän normaaliksi ennen seuraavaa osaa. Se jähmettää tarinoita. Sitä ei huomaa elokuvaa katsoessa, kun viihdyttävyys vie mukanaan, mutta sen huomaa siinä vaiheessa (kuten kirjoituksessa huomioidaan), kun elokuvia ei vuosien päästä pysty erottamaan toisistaan. Ne tarinat, jotka jäävät elämään, ottavat riskejä ja kuljettavat katsojia myös epämukaviin paikkoihin. Civil War ei sitä tee.

The Raid 2 (2014)
ohjaus: Gareth Evans
***

Päädyin pohtimaan perustavanlaatuisia kysymyksiä toimintaelokuvista The Raid 2:a katsoessani, koska se on niin äärimmäinen toimintaelokuva. Se on kaksi ja puoli tuntia päätä takovaa toimintabriljeeraamista, jonka keskiöön on rakennettu hatara tarina, jota kohtaan osoitetaan vain minimaalisinta kiinnostusta. Elokuva pitäytyy vahvuuksissaan, joita ovat uskomattomasti koreografioidut ja selkeästi (mutta jännittävästi) kuvatut toimintakohtaukset yhä monimutkaisemmissa ympäristöissä yhä verisemmin ja yhä enemmän ihmisiä nirhaten. The Raid 2 on siinä paras.

Mutta viimeistään siinä vaiheessa kun päähenkilö käytännössä viiltelee yhden viimeisimmistä vastustajistaan palasiksi minuuttikaupalla kestävässä kaksintaistelussa, tunsin turtuvani ja miettiväni, mitä oikein haluan toimintaelokuvilta. Arvostan syvästi The Raidin ja John Wickin kaltaisia tyylipuhtaita, ytimissä tuntuvia toimintaelokuvia, jotka eivät hukkaa katsojan aikaa draamaan vaan hyödyntävät sitä vain sen verran, että tapahtumille saadaan kustannustehokkaasti ihan pikkuriikkisesti merkitystä. The Raid 2 ei kerro oikein mistään, ja toiminnan äityessä yhä näyttävämmäksi ja äärimmäisemmäksi, alkaa elokuvan tyhjyyskin tuntua hukuttavammalta. Se alkaa tuntua näytökseltä. Pitkään vatsani muljahteli brutaaleista tapoista ja henki salpautui pitkissä otoksissa kuvatuista toimintakohtauksista, mutta loppua kohti iskuteho vaimentui ja irrottauduin eläytyjästä katselijaksi.

While We’re Young (2015)
ohjaus: Noah Baumbach
***

Noah Baumbach tuntuu tekevän koko ajan luontevampia elokuvia, mikä ei ole pelkästään hyvä asia. Pidin varhaisempien elokuvien jännittyneisyydestä, kylmyydestä ja vaivaannuttamisen halusta. Vaikka Frances Ha (2012) ja While We’re Young (2015) ovat mielestäni hyviä elokuvia, on niiden luonteva kepeys vähän liian lähellä myöhemmän ajan Woody Allenin kepeyttä; elokuvat haihtuvat mielestä pian katsomisen jälkeen, eikä niiden pariin tee mieli palata. Kumpikin Baumbachin elokuvista ei vielä täysin kuulu kyseiseen kategoriaan (Frances Ha’n olen katsonut ilolla kahdesti), mutta ne eivät tunnu yhtä merkittäviltä kuin aikaisemmat elokuvat.

While We’re Young on ihan mukava komedia vanhenemisesta ja sukupolvieroista. Nykynuoret ovat olevinaan mukavia ja yhteisöllisiä, mutta ovat peitellysti sitäkin opportunistisempia ja säälimättömän itsekeskeisiä. Tarinat korvaavat totuuden. Baumbachin huomiot ovat ihan hyviä ja tuntuvat intuitiivisesti pitävän paikkansa. Elokuva vain myös tuntuu tyhjenevän vastakkainasetteluunsa, ja se on lähinnä näppärästi dramatisoitu ”sukupolvi X vastaan milleniaalit” -elokuva. Pidin kaikista näyttelijöistä ja myötäelin tarinoita jossain määrin, mutta kovin syvää vaikutusta mikään elokuvassa ei tehnyt. Täysin samat ajatukset voi lukea nettikolumneistakin, eikä elokuvalla tunnu olevan ihan tarpeeksi niihin lisättävää.

The Nice Guys (2016)
ohjaus: Shane Black
***

The Nice Guys oli juuri sellainen Shane Blackin elokuva, jota odotin ja jota koin kaivanneeni. Se on hieman räävitön buddy cop -toimintakomedia, jossa on kekseliästä toimintaa ja vinkeää huumoria. Russell Crowe on vaikuttava elokuvan sydämenä ja yllättävän hauska, mutta etenkin Ryan Goslingin komediakyvyt riemastuttavat. Tunnelma on miellyttävän 1970-lukuinen.

Jollain tavalla elokuva kuitenkin lipui otteesta. Ehkä se johtui juonesta, jonka yhteensattumat eivät tuntuneet ilmavilta vaan saivat pohtimaan ja muistelemaan, mistä oikein olikaan kyse. Juoni on aavistuksen liian vaikeasti askeltava muuten niin kevyelle tarinalle. (Erottelen ”juoneksi” sen, missä järjestyksessä kohtaukset seuraavat toisiaan, missä vaiheessa katsojalle kerrotaan asioita, kenen näkökulmasta elokuvaa milloinkin kerrotaan ja niin edelleen. ”Tarinalla” tarkoitan yleisemmällä tasolla sitä, mistä elokuva kertoo; miten sitä kuvailisi, kun yrittää tiiviisti kertoa mitä siinä tapahtuu ja mistä se kertoo. Kirja ja elokuva voivat kertoa saman tarinan, mutta eri juonilla.) Kaikki ei vain tuntunut kasaantuvan todella yhteen. Erinäiset tarinasäikeet (Goslingin hahmon ja tämän tyttären välinen suhde, Crowen suhde moraaliin, salaliitto) eivät tuntuneet jouhevilta yhdessä. En osaa erityisesti tarkentaa, miksi ei, koska vaikka minkälaiset asiat voivat sopia samaan maailmaan ja tarinaan, joskus vain saumat tuntuvat näkyvän. Ohimennen näkemäni arvion otsikossa mainittiin, että elokuva olisi ollut yhden käsikirjoitusvedoksen päässä hyvästä elokuvasta, ja niinkin epämääräistä kuin tuollaisen sanominen on, samalta minusta tuntui. Jotain puuttui, jokin ei istunut paikalleen. Elokuva oli takuuvarmaa Shane Blackia, mutta ei kuitenkaan. Luultavasti palaan elokuvan pariin myöhemminkin ja katson, saanko siitä paremman otteen.

Sicario (2015)
ohjaus: Denis Villeneuve
***

Denis Villeneuven Prisoners ja Enemy (molemmat 2013) ovat toistaiseksi sujahtaneet ohi silmieni, vaikka kovin kiinnostavilta ne ovat vaikuttaneet. Myös kehuttu Sicario osoitti kyseessä olevan ilmeisesti kehunsa ansainnut ohjaaja. Kyseessä on asiantunteva ja jännittävä poliisitrilleri, joka kertoo poliisityöstä ja kostamisesta taidokkaan rajatusti. Juonivetoiseksi ja kylmäksi elokuvaksi se on kaunis, ja se johtunee mestari Roger Deakinsin kuvauksesta.

En tiennyt Deakinsin osallisuudesta, mutta katsoessa huomasin yhtäläisyyksiä Deakinsin kuvaamaan elokuvaan Jesse Jamesin salamurhaan pelkuri Robert Fordin toimesta, joka oli haikeankaunis western. Sicariossa on samaa rauhallista tyylittelyä keskellä karuja maisemia ja karuja tapahtumia. Jesse Jamesissa tyyli oli täysin yhtä sisällön kanssa, mutta en ole varma voiko Sicariosta sanoa samaa. Sillä on syvällisen elokuvan aura, mutta se ei yritäkään sanoa mitään syvällistä vaan esittelee karmivia asioita tyynesti silmiin tuijottaen. Siinä on jotain vieraannuttavaa, ja se lienee tarkoitus.

Maaliskuun elokuvapäiväkirja: Yksin Marsissa, Matteuksen evankeliumi, Arvoituksia arkussa

THE MARTIANKuukauden suosikkielokuva: Yksin Marsissa

 

Yksin Marsissa (2015)
ohjaus: Ridley Scott
****

Elokuvassa silmäänpistävintä on optimismi. Jokainen henkilöhahmo on – nykykielellä ilmaistuna – ”ratkaisukeskeinen”, eikä kenellekään tule missään vaiheessa mieleen se, etteikö yhdelle ihmishengelle voisi uhrata mittaamattoman monta työvuotta lukuisilta ihmisiltä ja (oletettavasti) satoja miljoonia euroja. Minulla ainakin käväisi epäilys päässä, ja hieman odottelin, että elokuva esittelisi sen mukaan yhtälöön. Mutta ei esitä; vain keinoista on vääntöä. Yksin Marsissa tuo mieleen alkuperäisen Star Trekin, jossa jokainen ongelma oli selvitettävissä täsmällisellä järkeilyllä ja kaikkien kanssa pystyi neuvottelemaan, oli sitten minkälaisia eroja ajattelussa.

Ja kuten monissa arvioissa on tuotu esiin, elokuva muistuttaa 1970-luvun katastrofielokuvia. Katsoin taannoin pitkästä aikaa Liekehtivän tornin, joka on ainakin minulle yksi parhaista ”proseduurielokuvista” – siis sellaisista, joissa ratkotaan käytännöllisiä, ei eksistentiaalisia ongelmia. Ridley Scott on erinomaisen hyvä viihdeohjaaja, puhumattakaan siitä, kuinka komeita avaruuskohtaukset ja Marsin maisemat ovat.

Matteuksen evankeliumi (1964)
ohjaus: Pier Paolo Pasolini
***

Pasolinin Matteus-filmatisoinnin uskollisuus evankeliumia kohtaan näkyy selvästi toki siinä, kuinka repliikit ovat sananmukaisesti siitä lainattuja, mutta myös siinä, kuinka usein henkilöhahmot tuijottelevat liki ilmeettöminä eri asioita. Opetuslapset ja kansalaiset katsovat ilmeettöminä, kun Jeesus puhuu. Se on uskollista siksi, että kuten ajan kirjoituksissa yleensäkään, ei evankeliumista löydy modernien ihanteiden mukaisia kokonaisia henkilökuvia. Etenkään opetuslapsilla ei ole juuri mitään yksilöiviä piirteitä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Opetuslapsista ei juurikaan ole missään evankeliumissa tarkkoja kuvauksia, kuin ei juuri kenestäkään. Siksi ilmeettömät kasvot ja psykologisen syvyyden unohtaminen tekevät Matteuksen evankeliumista ”realistisen”; siinä ei tulkita.

Etenkin Vuorisaarnassa Pasolinin toteutus toimii: Jeesusta kuvataan tiukassa otoksessa vain kasvoista tämän puhuessa, eikä kohtaus tarvitse mitään muuta (toki päivänajat vaihtelevat otosten välillä, ja joissakin otoksissa Jeesuksen kasvot näkyvät ainoana pimeydestä ja heijastavat salamointia). Sanojen voima pääsee esille.

As Tears Go By (1988)
ohjaus: Wong Kar Wai
***

Wong Kar Wain esikoisohjaus on ilahduttavan mauton rikoselokuva, jossa on tunnevetoisia käänteitä, jotka kumpuavat joko 1) poikkeavista tarinankerronnallisista käsityksistä, 2) poikkeavista tavoista hahmottaa kunnia tai 3) molemmista. Siinä on toki paljon samaa kuin Mean Streetissä, josta on ilmeisen paljon otettu vaikutteita, mutta jokin pieni sävyero sen kunniakäsityksissä on. Samaan itsetuhoisuuteen molemmissa elokuvissa kuitenkin päädytään.

Batman v Superman: Dawn of Justice (2016)
ohjaus: Zack Snyder
*

Batman v Supermanissa ei toimi oikein mikään. Siinä ei ole edes sitä Zack Snyderille ominaista tyylittelyä, joka teki myös yhtä tympeästä Man of Steelistä hieman nautinnollisemman. Sitä oli ilo katsoa, jos ei joutunut kuuntelemaan mitään sanottua tai seuraamaan tarinaa. Batman v Supermania ei ole missään vaiheessa ilo seurata: se on aidosti tylsä elokuva, joka alustaa hyvin pedantisti ja imuttomasti tapahtumia, jotka eivät tarkoita mitään. En saanut otetta siitä, miksi supersankarit tappelivat toisiaan vastaan. En tiedä miksi Lex Luthor oli mukana (ja miksi Jesse Eisenberg oli niin luvattoman huono). Enkä ole kovin varma kiinnostaako se. Se vähä, minkä tarinan randilaisesta yli-ihmisjaarittelusta irti sain, oli raivostuttavan typerää. Snyderille keskeisin Teräsmiehestä esiin nostettava kysymys on edelleen se, mikä on Teräsmiehen velvollisuus auttaa häntä ympäröivää maailmaansa. Tekeekö yli-ihmisyys hänestä velvollisen siihen? Siinä missä Man of Steelissä halu auttaa puuttui kokonaan, tulee se jatko-osassa edes muodollisena jälkiajatuksena, eli ei kovin uskottavasti nytkään. Elokuvan Teräsmies tekee juuri ja juuri enemmän urotöitä kuin aikaisemmassa elokuvassa, mutta ei oikein vaikuta tekevän sitä ilokseen.

Pidin Ben Affleckista Lepakkomiehenä. Hahmossa oli voimaa ja jonkinlainen tunneydin, vaikka se ei varsinaisesti tarinassa toiminut. Jos Lepakkomies on niin huolissaan sivullisia uhreja aiheuttavasta Teräsmiehestä, miksi hän itse tappaa ihmisiä?

Elokuvaa leimaa vahvasti jonkinlainen voimattomuus; se tuntuu luhistuvan ideansa ja elokuvajatkumon muodostamisen alle; sen universuminrakentelu saavat jopa Marvelin vastaavat yritykset tuntumaan hienovaraisilta, mitä en uskonut mahdolliseksi.

Arvoituksia arkussa (2007)
ohjaus: Frank Oz
****

Arvoituksia arkussa on täydellinen pieni komedia: siinä on pieni tapahtumaympäristö (hautajaiset), oivallinen määrä hyviä näyttelijöitä ja kestoakin vain tunti ja kaksikymmentä minuuttia. Se ei joudu kovin pitkäksi aikaa vaihtamaan sävyään vakavammaksi vaan jatkaa samalla rytmillä ja samassa nuotissa eteenpäin loppuun asti. Se on sopivan matalamielinen (etenkin Alan Tudykin pelkkään todella liioiteltuun fyysiseen komediaan keskittyvä roolisuoritus on riemastuttavan typerä) mutta käväisee myös hetken verran vakavampien ajatusten parissa, kun kuolleen isän elämää käydään läpi ja nuorempi veli irrottautuu menestyneemmän veljensä varjosta ja saa itseluottamusta.

Helmikuun elokuvapäiväkirja: Ex Machina, Deadpool, Hobitti: Viiden armeijan taistelu

ex-machina-robots-xlarge

Helmikuusta tulikin ennätysvähäinen elokuvien suhteen – jokainen katsottu mahtui otsikkoon. Lähinnä syy oli se, että aikaa ei vain ollut muiden velvoitteiden vuoksi. Jäljelle jäänyt vapaa-aika on mennyt kirjojen parissa.

Kuukauden suosikkielokuva: Ex Machina

Hobitti: Viiden armeijan taistelu (2014)
ohjaus: Peter Jackson
**

Viiden armeijan taisteluun voi kohdistaa täsmälleen samat kritiikit kuin sitä edeltäviin Hobitti-elokuviin: se ei tunnu kokonaiselta tarinalta vaan äärimmilleen venytetyn tarinan kolmannekselta, joka tuntuu taitavien tekijöiden laiskalta perussuoritukselta. Tunnetustihan Peter Jackson oli ongelmissa projektin kanssa ja joutui tekemään taiteellisia kompromisseja erinäisistä syistä, kuten kiirehditystä aikataulusta. Jacksonin osaaminen kyllä näkyy paikoin, mutta mikään ei koskaan ole lähellekään niin huoliteltua ja läpikotaisin ajateltua kuin kaikki Taru sormusten herrasta -elokuvissa. Parhaitenhan elokuvien ekstrat sen todistavat: Taru sormusten herrasta -ekstrat ovat yhtä luovuuden juhlaa, suurenmoisten elokuvasaavutusten inspiroivaa tekemismateriaalia, kun taas Hobitti-elokuvien ekstroissa tuskastuneen näköinen Peter Jackson yrittää tehdä parhaansa saadakseen aikaan edes keskinkertaisia elokuvia – missä hän juuri ja juuri onnistui. Mikä onkin sitä masentavampaa, kun kyseessä on todistetusti osaava ohjaaja, joka resurssit saadessaan saa aikaan merkkiteoksia.

Ex Machina (2014)
ohjaus: Alex Garland
****

 

Ex Machinaa kritisoitiin paljolti sen naiskuvasta. En ole lukenut vielä kritiikkejä tarkemmin, mutta luulen että ainakin osa kohdistui siihen, kuinka naisrobotti ”pukee” itselleen naisellisuuden vaatteiden muodossa. Ja kuinka lopussa naisellisuus liitetään niihin siihen klassisesti yhdistettyihin piirteisiin, kuten juonittelevuuteen. Naisellisuutta käytetään elokuvassa miehen huijaamiseen. En ole aivan varma, mitä oikein elokuvan naiskuvasta tuumaan; se tuntuu kärjistetyltä ja vähän hankalalta, mutta kuitenkin jossain määrin hallitulta. Seksuaalisuuden välineellinen hyödyntäminen on kuitenkin inhimillisesti uskottava piirre, jonka tekoäly voisi poimia ajamaan omia tarkoitusperiään. Myös loppu on fiksu tapa pyöräyttää katsojan odotuksia ympäri.

Elokuvassa on sitä kaunista pienen mutta täyteläisen elokuvan tuntua. On muutama kokonainen hahmo, uskottava maailma ja jotain sanottavaa. Se kiehtoo katselun ajan ja jää vaivattomasti mieleen.

Deadpool (2015)
ohjaus: Tim Miller
**

 

Osasin jossain määrin arvella, ettei Deadpool tulisi minulle kolahtamaan, mutta menin silti katsomaan; pääasiassa koska ystävä pyysi, mutta myös koska silmäilin melko positiivisia arvioita elokuvasta ja ajattelin että siinä voisi olla jotain kiinnostavaa.

Ei ollut minua varten. Mieleen tuli lähinnä Jim Carreyn The Mask (1994). Sain kuitenkin kiinnostavan katselukokemuksen, kun pääsin katsomaan komediaa, joka naurattaa yleisössä suunnilleen kaikkia muita kuin minua. Luulin komediamakuani varsin laajaksi ja tavanomaiseksi, mutta Deadpoolin sarkastinen leukailu ei naurattanut kuin muutaman kerran (ja nekin hetket olivat enemmänkin muiden hahmojen, kuten T.J. Millerin esittämän sivuhahmon sanomisten pohjalta). Elokuva on sitoutunut keskenkasvuisuuteensa: on paljon härskejä vitsejä ja kiroilua ja neljännen seinän rikkomista ja teinimäistä sarkasmia ihan kaikkea kohtaan. Yllättäen elokuva kuitenkin äityy välillä dramaattiseksi ja pitää pokkansa, mistä itse asiassa pidin, koska silloin tunnuin saavani jotain otetta maailmasta ja päähahmosta. Mutta ei sekään oikein saanut minua saamaan mitään yhteyttä elokuvaa.

Oli kiinnostava huomata menneensä ihan elokuvateatteriin katsomaan elokuvaa, josta en varsinaisesti löytänyt mitään kiinnostumisen arvoista. Yleensä en mieti elokuvia sen mukaan tulisinko pitämään niistä vai en, vaan sen mukaan löydänkö siitä jotain kiinnostavaa, mutta sen jo alkuunsa vähän puuttuessa tuntui että tein jotain väärin; minun olisi pitänyt haluta nauttia katsomastani ja tietää että voisin nauttia. Tarkkailijamainen katsojuus tuntui tuollaisen elokuvan kohdalla täysin turhalta, ja siksi kai kirjoittelenkin enemmän elokuvan ohi kuin siitä itsestään.