Kierrätyksen iljettävä maku

Rogue One: A Star Wars Story..Darth Vader (voiced by James Earl Jones)..Ph: Film Frame ILM/Lucasfilm..©2016 Lucasfilm Ltd. All Rights Reserved.

Rogue Onea ja toista uutta Tähtien sota -elokuvaa, The Force Awakensia yhdistää kaksi piirrettä. Ensinnäkin molemmat suhtautuvat liki palvoen alkuperäistrilogian kuvastoon ja hyödyntävät sitä hartaasti. The Force Awakens meni viittailussaan pidemmälle remiksaamalla ensimmäisen elokuvan juonesta omansa, ja rakentamalla visuaalisen ilmeensä kokonaan trilogian varaan. Rogue One sen sijaan haluaa ylitse kaiken olla oma osansa alkuperäistrilogiaa, eikä vain viittaus siihen. Vähän sotaisampi ja rujompi, mutta tiukasti samaan jatkumoon sijoittuva teos.

Rogue Onen tekijöitä ei haittaa käyttää tavoitteensa saavuttamiseen rumia temppuja, jotka saivat jo aikaisemmin valjulta tuntuneen alkuperäistrilogialla hekumoinnin tuntumaan ällöttävältä runkkailulta, joka sai vakaasti kyseenalaistamaan, miksi välitän Tähtien sodasta niin paljon, että menen katsomaan näitä elokuvia. Mutta siitä lisää vähän myöhemmin.

Toinen yhdistävä piirre on se, että molemmissa elokuvissa näkyy ohjaajien muista elokuvista tutut heikkoudet. J.J. Abramsin tarinallisesti substanssiton miellyttämisenhalu leimasi The Force Awakensia, ja teki siitä sinänsä mukaansa tempaavan mutta unohdettavan teoksen, jollaisiin Abrams on erikoistunut. Gareth Edwardsin Rogue Onesta jäi samalla lailla etäinen olo kuin ohjaajan Godzillasta, joka oli tyylikäs ja tavallaan oikeita dramaattisia ratkaisuja tekevä, mutta vetovoimaton ja dramaattisesti ohut rymistely.

En saanut Rogue Onesta minkäänlaista otetta. Elokuvan alku on rytmitöntä ja epäkoherenttia planeettojen ja henkilöhahmojen esittelyn silppua, joka saa varsinaisesti helppotajuisen tarinan seuraamisen tuntumaan työltä. Tiivistelmä juonesta: Imperiumi vie heiltä paenneen insinöörin mukanaan rakentamaan Kuolemantähteä. Tämän tytär (Felicity Jones) kasvaa sillä välin aikuiseksi. Isä lähettää kapinallisille viestin, jossa lupaa kertoa Kuolemantähteen piilottamansa vian. Kapinalliset etsivät tyttären käsiinsä, jotta voisivat tämän avulla tappaa isän, koska haluavat estää (jo pitkälti valmistuneen) Kuolemantähden valmistumisen. Tytär lähtee kapinallistaistelijan (Diego Luna) kanssa seikkailuun. He tapaavat tytön kasvattaneen radikaalikapinallisen (riemastuttavasti ylinäyttelevä Forest Whitaker) ja tämän jälkeen löytävät tytön isän. Seuraa tappelua ja kuolemia ja niin edelleen, ja lopulta joukko kapinallisia päätyy ryöstämään Kuolemantähden piirustuksia. Välissä on tarpeetonta Imperiumin sisäistä valtataistelua.

Rogue Onen estetiikka on rähjäisempää ja värittömämpää kuin aikaisemmissa sarjan elokuvissa. Rakenteessa ja tyylissä on ripaus enemmän sotaelokuvaa kuin seikkailullista scifiä. Elokuvan maailmassa on paljon omaa, mutta joka välissä vilahtelee tuttuja robotteja, taistelualuksia ja muita detaljeja alkuperäistrilogiasta. Viittauksilla pyritään luomaan kokonaiselta tuntuvaa universumia. Ymmärrän tarkoitusperää jossain määrin, vaikka usein huomasinkin muistelevani sitä, kuinka George Lucas kehitti jokaiseen elokuvaansa omanlaisen estetiikkansa ja uusia hahmoja ja maailmoita, jotka erilaisuudestaan huolimatta tuntuivat kuuluvat samaan universumiin.

Viittailu meni yli, kun alkuperäisestä Tähtien sodasta tuttu edesmennyt Peter Cushing ilmestyi tietokoneella luotuna elokuvaan. Hahmo oli riipivästi melkein aito, outo laakso -tuntemuksen malliesimerkki.

Riipivämpää hahmossa oli kuitenkin se, kuinka se osoitti, miten pitkälle Tähtien sodan kuvaston kierrättämisessä ollaan valmiita menemään. Edes näyttelijän kuolema ei ole este Tähtien sodan fanien oikeudelle saada elää lapsuutensa kokemuksia uusiksi.

Suhtauduin elokuvaan alkuvaiheessa etäisestä tarkkailijan roolista käsin, aivan kuten The Force Awakensin kohdalla. Cameon jälkeen suhtautumiseni muuttui inhoksi. Jo aikaisemmin likaiselta tuntunut nostalgia alkoi tuntua perverssiltä. Aloin pohtia, kuvittelenko todella voivani saada uusista elokuvista saman tunnekokemuksen kuin lapsena alkuperäiselokuvien parissa, vaikka olen nyt aikuinen ja näyttelijä kuollut. Itseinho globaaliin infantilismiin osallistumisesta, jonka yleensä saan painettua takaraivoon piiloon, syöksi mieleen ja sai katsomaan kaikkea vielä kriittisemmällä silmällä.

Jos Edwards olisi parempi tarinankertoja ja elokuvassa ei olisi ollut vastenmielisiä tietokonehahmoja, eivät tuntemukseni olisi välttämättä tulleet yhtä voimakkaana pintaan, ja olisin voinut ehkä jopa nauttia – tai ainakin olisin yrittänyt nauttia – elokuvan kuumeisesta yrityksestä luoda uusi ”autenttinen” Tähtien sota -elokuvakokemus. Se on vähän noloa myöntää. Ja luultavasti menen joka tapauksessa katsomaan sarjan kahdeksannen osan, koska sen ohjaava Rian Johnson on ylivoimaisesti paras sarjan parissa työskennellyt ohjaaja.

Mieli unohtaa herkästi, ettei nostalgiannälkä tule koskaan tyydyttymään.

Toisaalla Tulen morsiamesta

Kirjoitin syyskuussa ensi-iltaan tulleesta Saara Cantellin elokuvasta Tulen morsian teologien tiedekuntayhdistyksen julkaisun Kyyhkysen uusimpaan numeroon. Elokuvasta olisi ollut mukava pitää kiinnostavan aihepiirin vuoksi (ja intouduin lukemaan taustalukemisena käsikirjoittaja Leena Virtasen aiheesta kertovan kirjan), mutta elokuvaa vaivasi pönöttävä ote. Pidin usein siitä mitä Cantell yritti tehdä, mutta mikään ei oikein ottanut tuulta alleen.

Arvostelun pääsee lukemaan täältä.

Haiskahtaa vitsiltä

mieletönelokuu

Suomalaisten elokuvien käsikirjoittaminen on ollut viime aikoina paljon esillä, kun Miekkailijan käsikirjoittaja Anna Heinämaa kertoi mediassa kokemuksistaan elokuvan tuotannon ja markkinoinnin aikana. Heinämaan on nostanut esille kirjoittajien heikkoa asemaa Elokuvasäätiön tukijärjestelmässä. Käsikirjoitustukiraha on pieni eikä kannusta pitkäjänteiseen työskentelyyn käsikirjoituksen parissa. Kehittämistuesta vain pieni osa menee käsikirjoituksen jalostamiseen.

Heinämaa mainitsi Suomen Kuvalehdessä tämän aiheuttavan ”puoliraakileiden” pääsyä tuotantoon.

En aio kirjoittaa käsikirjoittajien asemasta arvailua, koska en alaa henkilökohtaisesti tunne. Sen sijaan elokuvankatsojana voin kirjoittaa niistä elokuvista, joista käsikirjoitusten huono taso näkyy.

Epäreiluna ihmisenä nostan esille vain yhden elokuvan kuvaamaan kotimaisen käsikirjoittamisen kehnoutta: Raija Mäkelän käsikirjoittaman ja Taru Mäkelän ohjaaman Mielettömän elokuun (2013).

Elokuvassa ei sinänsä ole mitään huomionarvoisen huonoa. Se on kepeä, 1960-luvun alkuun sijoittuva draamakomedia iäkkäämmästä Elsasta (Kati Outinen) ja nuoresta Minnistä (Elena Leeve), jotka kansainvälisen festivaalin aikana rakastuvat kahteen tsekkiin: Elsa nuoruudenrakkauteensa, Minni nuoreen valtion virkailijaan. Elokuva vääntää idän ja lännen välisistä jännitteistä kevyttä draamaa, josta huomaa elokuvan olevan 2000-lukulaisen länsimaalaisen ihmisen kirjoittama. Lopulta elokuva päättyy väkinäiseen onnelliseen loppuun.

Elokuva on syystä unohdettu. Vastaavanlaisia elokuvia julkaistaan Suomessa jatkuvasti. Niistä kirjoitetaan kolmen tähden välinpitämättömiä arvioita ja myöhemmin niitä katsoo lähinnä satunnainen verkkovuokraamon selaaja, joka haluaa katsoa jotain kevyttä, jossa on tuttuja kotimaisia näyttelijöitä.

Mutta se nousee mieleeni aina ajoittain osoituksena suomalaisten käsikirjoitusten heikkoudesta siksi, että se on komedia, jossa ei ole juurikaan vitsejä.

Kun elokuvan vuonna 2013 katsoin, laskin siitä kaksi käsikirjoittajan selvästi humoristiseksi kirjoittamaa kohtaa. Se tuntui kummalliselta, sillä elokuvalla on komedian olemus: näyttelijät hieman liioittelevat ja kerronnassa on kepeä ote. Mutta varsinaisia vitsejä, kohtia joiden tarkoitus on naurattaa, ei montaa tullut.

Ensimmäisessä neuvostojohtaja puhuu tvistaamisesta ”amerikkalaisten aivopesuna, joka vaikuttaa lantioiden kautta aivoihin” ja demonstroi tätä kömpelösti. Kohtaus osoittaa ideologian outouden (meidän näkökulmasta) ja maustaa sitä fyysisellä komedialla.

Toisessa Kekkonen haluaa hyödyntää Elsan selvännäkijätaitoja. Tavatessa Elsa antaa Kekkoselle vyörytyksenä uskomattoman tietoiskun tulevaisuudesta tapahtumista: Viro itsenäistyy, Suomi voittaa Euroviisuissa ja niin edelleen. Kekkosen mielestä se on mahdotonta. Alustuksineen elokuva käyttää kyseisen vitsin kertomiseen useita minuutteja. Se on huono ja ennalta-arvattava, mutta vitsi joka tapauksessa.

Tarkoitan ”vitsillä” hyvin laajasti jotain, minkä tarkoitus on naurattaa katsojaa. Intentio on keskeisintä. Se voi olla katsojalle jonkin odotuksen luominen ja sen rikkominen, jonkin ajattelutavan outouden osoittaminen (kuten ensimmäisessä vitsissä) tai vaikkapa koomisia tapahtumia, jotka osoittavat jonkin totuuden elämästä. (En tunne juurikaan komedian analysoimisen kieltä, joten kirjoitus tulee pysymään termistöltään epämääräisenä. Kaikki komedian hetket ovat – ehkä hieman anglistisesti – tässä kirjoituksessa ”vitsejä”. Erottelu vaikkapa kaskuiksi, letkautuksiksi ja vitsailuksi olisi liian työlästä.)

Kolmas hetki voitaisiin juuri ja juuri laskea vitsikkääksi. Kun tsekkiläinen pikkujohtaja leimaa päähenkilöiden passeja elokuvan alussa, hänen toimistaan tulee outoja ääniä; kirjoituskonetta lyödessä kuuluu raipan heilahdus tai aseen laukeaminen. Vihaista katsetta korostaa murina.

Vastaavanlainen kohtaus on episodielokuvassa Tarinoita kulta-ajalta (2009), joka kuvaa romanialaisia urbaanilegendoja Ceaușescun ajalta. Siinä humoristisuus kumpusi näyttelijäsuorituksista ja absurdeista tapahtumista, jotka osoittivat järjestelmän ja siinä toimivien ihmisten naurettavuuden.

Elokuva ei aliarvioinut katsojaa ulkoistamalla hauskuuden koomisille äänitehosteille, koska romanialaiset ohjaajat arvostavat katsojaansa.

Luullakseni ohjaaja Mäkelä huomasi, ettei kohtauksessa tapahtunut mitään hauskaa, joten hän jälkikäsittelyssä yritti saada äänitehosteilla kohtaukseen koomisuuden tuntua. Jos äänitehosteet oli kirjoitettu käsikirjoitukseen, en ymmärrä, miten kukaan on voinut lukea sitä häpeämättä.

Äänitehoste tuo kohtaukseen hauskuuden vaikutelman; elokuva käyttäytyy kuin komedia, ainakin pintapuolisesti. Mielettömässä elokuussa oikeanlainen vaikutelma tuntuu riittävän, ja siksi se on hyvä osoitus suomalaisten käsikirjoitusten puolivillaisesta ytimestä.

***

Vuonna 2013 New York Timesissa oli henkilökuva Jack Handeysta, Saturday Night Live -televisiosarjan entisestä käsikirjoittajasta. Jutussa Maria Semple kertoo, kuinka sarjan käsikirjoittajat puhuivat usein siitä, kuinka jokin asia ”vaikuttaa vitsiltä”. Ideaa pyöriteltyä kuitenkin lopulta selviää, ettei siinä varsinaisesti ole mitään aidosti hauskaa.

”In the rewrite room –– we used to say, ‘It smells like a joke.’ That’s the scourge of comedy these days. It smells like a joke, but there’s no actual joke there. I’m not the comedy police, but you watch a movie, and everyone’s laughing, and then you shake it out and you realize, ‘There’s no joke there!’”

Jokin ”haiskahtaa vitsiltä”. Samalla tavalla kuin sopivassa kaveriporukassa (ja maistissa) vain jonkin asian vaikuttaminen vitsikkäältä voi kirvoittaa naurua, mutta jälkikäteen analysoidessa huomataan, ettei mitään oivallusta, humoristista ydintä, varsinaisesti ollut.

Iso osa kotimaisesta komediasta toimii samoin. Otetaan esimerkiksi Sami Hedbergin stand up -sketsi jalkapallosta.

Tuo on erinomainen osoitus sketsin varsinaisen ytimen puutteesta. Sketsin koko idea on, että jalkapallo on typerä laji, koska pelissä tehdään vähän maaleja, vaikka maali on ”ihan helevetin iso” ja pelaajat filmaavat (ja niillä on hassuja nimiä). Hedberg toistaa monille tuttuja ajatuksia ja demonstroi lajia hassusti elehtien. Mutta missä punchline on? Jokin oivallus, joka saisi minutkin, melko jalkapallomyönteisen ihmisen, näkemään jalkapallon typeryyden?

Kyseinen sketsi voi toimia vain, jos on jo valmiiksi sisäistänyt ajatuksen jalkapallon naurettavuudesta. Hedberg luulee pelkän havainnoinnin riittävän (tai ei oikeastaan luule, koska höystää sitä sellaisella karrikoidulla elehdinnällä, jolla ei ole juurikaan tekemistä jalkapalloilijoiden oikean elehdinnän kanssa; liioitellusta elehdinnästä tuleekin ytimen puuttuessa koko sketsin koominen ydin). Ne havainnot eivät kuitenkaan kerro mistään itsestäänselvästä totuudesta, joka huumorilla paljastuisi.

Koko juttu lähinnä haiskahtaa vitsiltä.

Kierrätyksen ihan kiva maku

Star Wars: The Force Awakens L to R: Finn (John Boyega), Chewbacca (Peter Mayhew), and Han Solo (Harrison Ford) Ph: Film Frame © 2014 Lucasfilm Ltd. & TM. All Right Reserved..

Yksi keskeisimmistä syistä, miksi koin The Force Awakensin enemmän onnistuneeksi kuin epäonnistuneeksi, on se, ettei J. J. Abrams kierrätä ja rekontekstualisoi yhtä huonosti kuin Star Trek -elokuvissaan. Jälkimmäisessä elokuvassa Into Darkness (2013), rikollisista härskimmässä, Abrams otti elokuvasarjan tunnetuimmasta osasta Wrath of Khan (1982) parhaat puolet ja pyöritteli niitä niin, ettei jäljelle jäänyt muuta kuin viittauksia ilman merkityksiä. Niiden lopullinen funktio oli se, että ne tunnistetaan – ja että toivottavasti jotkin fanien niihin liittämistä tuntemuksista tekisivät uudestakin elokuvasta merkityksellisen tuntuisen.

The Force Awakens kierrättää myös paljon, oikeastaan aika luvattoman paljon. Se ottaa alkuperäistrilogiasta keskeisiä piirteitä, kuten tuttuja hahmoja, maisemia (aavikko-, jää- ja metsäplaneetat ensimmäisestä, toisesta ja kolmannesta osasta) sekä keskeisiä osia tarinoista, hahmojen motivaatioita ja keskinäisiä suhteita, joita se sovittaa uuteen ympäristöön hieman kuin remiksaten. Se kohtelee alkuperäistrilogian käänteitä myytteinä, joille se antaa uudet ilmenemismuodot uusien hahmojen kohdalla. Aina kun elokuva onnistui tuntumaan raikkaalta, se otti mukaan jotain vanhaa uudessa muodossa. Se ei ollut samalla tavalla likinäköistä ja kyynistä kuin Into Darknesissa, mutta joka tapauksessa jotain nähtyä ja koettua.

Elokuva ottaa sitä edeltävän tradition niin vakavissaan, ettei uskalla todella heittäytyä uusien kiinnostavien elementtiensä vietäväksi. Ja niitähän kyllä löytyi: John Boyegan esittämä ex-stormtrooper Finn on ryntäilevänä ritarina paljon monisyisempi hahmo kuin Luke Skywalker ensimmäisessä elokuvassa. Daisy Ridleyn Rey, orvoksi jäänyt romunkerääjä nousee yllättäen keskeisemmälle sijalle kuin yksikään naishahmo Star Warseissa ennen. (Hahmon ylikyvykkyys tuntuu tosin hieman ylikompensaatiolta aikaisempien elokuvien laihoista naiskuvista.) Näyttelijöiden välinen kemia on erinomaista, ja alkupuolella, kun kaksikko on elokuvan keskeisin fokus, eikä elokuva ole vielä sortunut pahimpaan muisteloonsa, elokuvan tuttuus ja uutuudenviehätys on hienosti tasapainossa. Elokuva tuntui uudelta Star Wars -elokuvalta.

Alun jälkeen elokuva tuo vanhoja hahmoja ja ideoita takaisin ja täsmentää ytimekseen kapinalliset vs. Ensimmäinen ritarikunta -taistelun, joka on melko oudoissa määrin tarkkaa toistoa ensimmäisen Star Wars –elokuvan loppupuoliskosta. Sen lisäksi että rakenteeltaan elokuva tuntui keskivaiheilla muuttuvan oudon pallottelevaksi ja soheltavaksi (en viitsi avata tarkemmin miten, koska elokuva vasta ilmestyi), se tuntui niin tutulta, ettei mielenkiinto jaksanut pysyä, vaikka periaatteessa kaikki valkokankaalla tuntui ihan… toimivalta. Oli periaatteessa ihan kiinnostavia suhteita hahmojen välillä ja tunnepanoksia, jotka tekivät elokuvasta välillä nautinnollisen. Adam Driverin esittämä pahis Kylo Ren vaikutti kiinnostavalta (ja Driver väläytteli hetkittäin erinomaisuuttaan, joka toistaiseksi on näkynyt parhaiten Girlsissä), ja olisin voinut kiinnostua hahmon tapahtumista, mutta hahmo tuntui tukahtuvan toisintomaiseen tarinakuvioonsa.

Se tuttuus sai katseen tarkentumaan siihen, kuinka pohjattoman funktionaalista kaikki on: elokuva tekee juuri sen, mitä sen elokuvana pitää tehdä – tai siis mitä se koki että sen pitää tehdä. Se palaa vanhojen hahmojen tarinoihin, antaa niihin tyydyttäviä ratkaisuja (ja jättää joitakin auki jatko-osia varten), luo uusia hahmoja, tuo vanhoja tarinoita takaisin uudessa muodossa, väläyttelee tuttuja kuviaVain harvoin tuntui kuin elokuva olisi tehnyt jotain, mistä se todella olisi innostunut. Siis vanhaan viittaamisen ja fanipalvelun lisäksi.

***

Toki elokuvalla oli hyviäkin puolia. Abramsin elokuvissa leimallista on upea roolitus ja kautta linjan hyvät näyttelijänsuoritukset; jopa Super 8:n (2011) kaltainen sekasotku on hurmaava hyvien näyttelijöiden (jotka olivat vieläpä lapsia, mikä on näyttelijäohjaamisen kuningaslaji) kautta. Niinkin paljon ongelmia kuin ohjaajan Star Trek -elokuvissa on, näyttelijöistä ei moitittavaa löydy. Uudet näyttelijät ovat The Force Awakensissa erinomaisia; mainittujen lisäksi Oscar Isaac lentäjä Poe Dameronina tuo elokuvaan elämää ja uutuudentuntoa.

Toimintakohtaukset ovat hienosti tyyliteltyjä ja jännittäviä. Vaikka tarinankerronta tuntuikin useassa kohtaa muhjuiselta, oli siinä etenkin alkupuolella hyvä poljento. Abramsilla on ohjaajana erinomainen ote Star Warsin naiivista seikkailullisuudesta, mutta sen lisäksi paljon George Lucasia taidokkaampi ote komediasta, mikä oli yksi elokuvan keskeisimmistä vahvuuksista. Abrams osasi myös olla juuri sen verran vakava kuin tarina tuntui vaativan, ja tunteellisemmat hetket tuntuivat kierrätyksestä huolimatta melko koskettavilta.

Niinkin paljon moitittavaa kuin Jedin paluusta (1982) voi alkuperäistrilogian heikoimpana osana löytää, ei Force Awakensilla tuntunut olevan sen lailla omaa identiteettiä, mikä silmissäni tekee siitä huonomman elokuvan. The Force Awakens on puoliksi itsenäinen elokuva, josta mielelläni nauttisin uudestaankin, ja puoliksi jotain, jonka mieluummin katson vanhassa muodossaan.

Kirkosta välittämässä

club

Kun lapsena papin hyväksikäyttämäksi tullut mies puhuu toiselle papille siitä, kuinka hyväksikäyttäjä kuiskutteli hänelle siemennesteen pyhyydestä ja anaaliseksin neitseellisyydestä, yleisöstä kuului muutama ujo naurahdus. Naurahtelin itsekin sen verran kuin kehtasin.

Pablo Larraínin The Club (2015) on pääasiassa vakava ja alakuloinen elokuva, mutta pienten hetkien ajan se on kieron hauska. Häivähdykset ovat niin pieniä, etten osaa edes varmuudella sanoa, kuinka hauskoiksi hetkiä todella on tarkoitettu. Vähäeleiset näyttelijäsuoritukset eivät paljasta paljoa, ja suuri osa naurahduksista tuntui pohjaavan enemmän tekstitykseen, sanoihin sanoina. Hyväksikäytön kaltaisten kipeiden asioiden kohdalla jotain huojentavaa alkaa usein hakea väkisinkin, ja kun hyväksikäytetty puhuu akteista niin kursailemattomalla, suorastaan banaalilla kielellä (esinahka menee edes ja takaisin, hän toistelee), siinä on helppo nähdä jotain absurdia ja naurun arvoista, vaikka elokuva pokerinaamansa pitäisikin.

Joukko katolisen kirkon eristämiä pappeja asuu sumuisessa rantakaupungissa Chilessä sovitusta hakemassa. Yksi on haaveillut miehistä ja lapsista, toinen antanut ei-haluttuja lapsia lapsettomille pariskunnille ja niin edelleen. Heitä kaitseva sisar menetti adoptiolapsensa tullessaan ilmiannetuksi lapsen pahoinpitelemisestä. Yhdessä he tienaavat rahaa kilpailuttamalla vinttikoiraansa juoksukisoissa. Rento elo katkeaa, kun joukkoon tulee uusi pappi. Pian saapumisen jälkeen mainittu hyväksikäytetty mies seisoo pihalla ja käy humalassa monotonisesti läpi sitä, kuinka uusi tulokas käytti häntä hyväksi. Pappi astelee ulos ja ampuu itsensä.

Tapausta saapuu tutkimaan nuorehko pappi: pitkä ja ryhdikäs mies, jolla on psykologin valmiudet. Hän tenttaa lysyryhtisiä konkareita heidän rikoksistaan, tyhjentää talon alkoholista ja käskee hankkiutumaan koirasta ja vedonlyönnistä eroon. Nuori mies edustaa uutta kirkkoa, ja uusi kirkko odottaa vanhalta katumusta. Yhdestäkään vanhuksesta ei sellaista irtoa. Vanha kirkko on syyllistynyt ties mihin hirveyksiin ja salaillut niitä. Vanhukset jatkavat juonittelun perinnettä elokuvassa veijarikomedian hengessä. Maailma on korruptoinut heidät. The Club samanaikaisesti haluaa katsojan symppaavan heitä ja heidän inhoaan nuoremman papin tekopyhyyttä, mutta samalla myös tuomitsevan heidät uskon unohtamisesta.

Elokuva ottaakin liki uskonpuhdistusmaisen aseman lopussa, kun kyseinen hyväksikäytetty mies tuodaan heidän keskuuteensa. Hän on kärsinyt heidän syntiensä puolesta. (Arvaa, peseekö uusi pappi hänen jalat.) Heidän tulisi osoittaa armoa ja ymmärrystä häntäkin kohtaan – päästää hänet mukaan kerhoon. Katoliselta kirkolta vaaditaan paluuta perusasioihin: hurskautta ja sisäpiiriajattelun hylkäämistä.

Kiinnostavinta onkin se, että elokuva jopa ottaa kannan kirkkoon; toisin kuin monet muut katolista kirkkoa kritisoivat teokset, se tuntuu välittävän siitä. Kirkon tukala suhtautuminen seksuaalisuuteen ja ruumiillisuuteen on vuosikymmenten ajan tuottanut taiteilijoita, jotka ovat purkaneet omia neuroosejaan taiteessaan (oma suosikkini on Morrissey), mutta taiteessa kirkkoa kohtaan ei usein osoiteta minkäänlaisia vaatimuksia, koska kyse on aina enemmänkin omasta persoonasta ja kulttuurillisesta asiasta kuin kirkkoa kohtaan osoitetusta syytöksestä.

Värimaailma on sumuisen harmaa ja tunnelma haikea, paitsi komedian ja melodraaman pistäessä läpi. Elokuva on vähän kuin hauskempaa ja tunteellisempaa (eli vähemmän kuivakkaa) Michael Hanekea. Mieleen tuli myös Ulrich Seidlin Paradis-trilogia, joista katolilaista uskoa tutkitaan etenkin Faith-osassa, tosin paljon komediallisemmassa sävyssä. Musiikki on täynnä upeaa viulumusiikkia ja tuhteja sellomelodioita, joista suurin osa on lopputekstien mukaan Arvo Pärtin sävellyksiä.

The Clubin ajatukset katolisesta kirkosta jäävät päähän, ainakin loppuillaksi. Ehkä vain siksi, että ne ylipäätään ovat ajatuksia kirkosta, eivät pelkkiä humanistisia selkärankareaktioita, kuten niin monet kirkoista esitettävistä ajatuksista (tai ”ajatuksista”, jos nyt annan teologian opiskelijan katkeran nenännyrpistelyn näkyä selvemmin) usein tuntuvat olevan.

Tekstin tilalle

thumbnail_21904

En tiedä onko kyse tahallisesta vai tahattomasta pastissista, kun niin paljoa David Foster Wallacesta käytävää keskustelua tuntuu leimaavan samanlainen itsereflektion ja älyllisten kiemuroiden kierre, kuin mikä leimasi kirjailijan tuotantoakin. Kenenkään lukijasuhde ei voi pysyä vain yksinkertaisena lukija-kirjailija-suhteena; se edellyttää tarkkaan mietittyä itsetietoisuutta siitä suhteesta ja vertailua muiden samaan suhteeseen. Vahvasti tunteisiin ja älyyn vetoavasti kirjoittanut kirjailija tapaa kyllä muutenkin herättää sellaista intohimoa ja omistuksenhalua – etenkin itsemurhan tehnyt.

Samanlainen ajattelu on leimannut keskustelua The End of the Tour -elokuvasta. Monet pohtivat, olisiko Wallace itse vierastanut itsestään elokuvan tekemistä, olihan paljossa hänen tuotannossaan viihteen varjopuolien pohdiskelulla keskeinen osa. Fanit näkevät elokuvassa sellaista idolisointia, jota Wallace itse vierasti. Vanhat tuttavat todistavat elokuvan kuvan Wallacesta paikkansapitämättömäksi; perikunta paheksuu jo ajatusta elokuvasta. (Tommi Melender kävi näkökulmia hyvin läpi Antiaikalainen-blogissaan.) The End of the Tour ei koskaan pysty olemaan vain elokuva. (Toisaalta: mikäpä elokuva pystyisi olemaan vain elokuva ja olemaan olemassa vain itse määrittelemällään merkityskentällä?)

Elokuvaa Rakkautta ja anarkiaa -festivaaleilla katsoessani pyrin välttelemään kaikkia älyllisiä mutkia, mutta se oli mahdotonta. Mikä on elokuvan funktio katsojalle, etenkin jos on lukenut yhtään Wallacen kirjoja?

Wallacen kirjoituksia leimasi usein itsetietoinen pelko itsestä välittyvästä kuvasta. Brief Interviews with Hideous Men -novellikokoelman avaavassa pienoiskirjoituksessa hän tiivisti jälkiteollista elämää: ”When they were introduced, he made a witticism, hoping to be liked. She laughed extremely hard, hoping to be liked.” Huolehti itsestään välittyvästä kuvasta vaikka kuinka maanisesti, joutuu elämässä silti usein objektiksi; tilanteeseen, jossa toisella on valta toimia määrittelijänä.

Wallace joutui, kun David Lipskyn haastatteli häntä Rolling Stoneen. Elokuva kertoo Infinite Jest -kirjakiertueen neljästä viimeisestä päivästä, joina Lipsky lyöttäytyi Wallacen matkaan henkilöprofiilin tehdäkseen. (Juttua ei koskaan julkaistu lehdessä. Lipsky teki haastattelusta myöhemmin kirjan Although of Course You End Up Becoming Yourself , johon elokuva pohjaa.) Wallace (Jason Segel) tiedostaa alusta asti hermostuneena sen, kuinka Lipskyllä on valta muovata keskustelut ja tapahtumat juuri sellaisiksi kuin mielii. Lipsky (Jesse Eisenberg) kadehtii Wallacea, joka saa kaiken sen huomion, jota Lipsky itse janoaisi.

Vähiten yllättävää lienee se, että elokuvasta on vaivaton pitää. Wallacen ja Lipskyn keskustelut ovat juuri niin kiehtovia kuin kahden älykkään ihmisen keskustelut yleensä ovat. Wallacen itsetietoiset mutkittelut sekä Lipskyn vaivaannuttava ihailu ja toimittajamainen näppäryys iskevät toisiaan vasten sähköisesti. Kumpikin luo jatkuvasti omaa kuvaansa toista vasten: Wallace yrittäessään taistella sitä tyrkyn julkkiskirjailijan roolia vastaan, johon hän pelkää Lipskyn häntä sovittavan, ja Lipsky yrittäessään osoittaa älykkäillä näkemyksillään olevansa Wallacen vertainen. ”You’re trying to fool somebody, but you end up fooling yourself”, kuten elokuvassa hetken verran soivan Feltin ”Sunlight Bathed the Golden Glow’n” avaussäkeet kuuluvat.

Laatuun keskeistä on tietty se, että elokuva on hyvin näytelty. Segel ja Eisenberg ovat suotta väheksyttyjä näyttelijöitä: ensimmäinen on ollut televisiorooleissaan (Freaks and Geeks, How I Met Your Mother) lämminmielisenä hönttinä paljon monisyisempi kuin miltä vaikuttaa, ja monotoniseksi moitittu Eisenberg saa pakattua vähäeleiseen ilmaisuunsa aina yllättävän paljon sävyjä. Parhaana esimerkkinä toimii Noah Baumbachin The Squid and the Whale (2005), joka on erinomainen elokuva avioerosta. Siinä Eisenberg loistaa vuoroin empatiaa ja inhoa herättävänä teinipoikana, joka palloilee vanhempiensa vaikutusten välissä.

Eisenbergin Lipsky on persoonana niljakas: flirttisä, pyrkyrimäinen, katkera – toimittaja pahimmassa merkityksessä. Mutta hän on sitä kaikkea melko avoimesti ja mutkattomasti, toisin kuin oman olemuksensa puhki miettinyt ja varautunut Wallace.

Elokuva on nautinnollista katsottavaa, mutta se ei kuitenkaan vienyt minua täysin mukanaan. Keskustelut tarkentuvat Wallacen usein toistuviin teemoihin yksinäisyydestä ja merkityksen hakemisesta yhteiskunnassa, joka yrittää vierottaa niistä kysymyksistä, tyypillisesti viihteellä. Elokuva-Wallace uskaltautuu käyttämään vanhahtavaa termiä ”uskonkriisi”. (Zadie Smith huomioi Five Dialsissa, kuinka Wallacen kirjallisuudessa ajatus rukoilusta – itsensä unohtamisesta – toistui.) Elokuva yrittää välittää niitä keskeisiä ajatuksia, jotka huokuvat Wallacen kirjoituksista, mutta en missään vaiheessa kokenut niitä yhtä vahvoina kuin kirjoissa. En kokenut sitä pakahduttavaa tunnekokemusta, johon elokuva tähtäsi.

Voi olla, että ne eivät koskettaneet minua elokuvassa niiden tuttuuden vuoksi. Tai kenties niiden esitys viihde-elokuvassa voi väistämättä olla vain likiarvo itse tekstistä? Niinkin hienosti kuin Segel Wallacea näyttelee, ei hahmoon voi pakkautua sitä samaa moniulotteisuutta, jota oikean Wallacen hellittämätön puhujaääni huokui. Elokuva vihjaa siitä, mutta ei koskaan saa kuvattua sitä.

Olisiko kohtuutonta edes odottaa sitä? Ehkä. Mutta maailmassa lienee elokuvantekijöitä, jotka osaisivat sovittaa ne ajatukset elokuvallisesti ainutlaatuiseen muotoon. James Ponsoldtilla ei ole tarpeeksi näkemystä pehmeäsävyisellä musiikillaan, surumielisillä puheillaan ja voimaannuttavilla oivalluksillaan. Elokuva ei tunnu niinkään oivaltavalta elokuvasovitukselta ajatuksista kuin vähän laimealta ja nautinnolliselta korvikkeelta joskus hankalan ja ärsyttävän kirja-Wallacen kokemiselle.

Hyvin lyhyesti ensimmäisestä Mad Maxista

image

Mad Max (1979) on hyvä esimerkki tietynlaisesta 1970- ja 1980-lukujen toimintaelokuvasta.

Sellaisesta, jossa on pienehkö budjetti, mutta rohkeita stuntteja ja isoja räjähdyksiä.

Joka tuntuu koostuvan yksinomaan tyylistä, eli nahkatakeista ja komeista autoista.

Puhetta on niukanlaisesti, eikä sitä käytetä lainkaan juonen edistämiseen vaan jutusteluun, joka on sävyltään joko a) raivokasta tai b) kujeilevaa, riippuen onko kyseessä päähenkilön vihollinen vai rakastettu.

Tärkeiden sanojen vähyydestä tulee tunne, että kaikki maailman sanat olisivat menettäneet merkityksensä, ja on jäljellä vain puhe tekstuurina; karkeana sosiaalisuuden muotona.

Maailma on kuvia, jotka eivät noudata tarinan logiikkaa tai välitä, pysyykö katsoja tapahtumien tasalla, koska niillä ei ole väliä.

Musiikkia on paljon, eikä se tunnu välittävän, onko sille oikeasti tarvetta.

Elokuva loppuu kesken, koska puolitoista tuntia tuli täyteen. Elokuva osoitti olevansa oikea elokuva, vaikka tarina jäisikin kertomatta loppuun.

Mad Maxia on hankala pitää hyvänä elokuvana, mutta siitä on helppo pitää, kuten The Warriorsista (1979), Streets of Firesta (1984) ja The Wraithista (1986).

Tyyli ja asenne: 70- ja 80-luvun kiinnostavimmat toimintaelokuvat kiteytettynä.