Kierrätyksen raskaudesta

Olen pitänyt jokaisesta Rian Johnsonin elokuvasta. Tai parempi sana saattaa olla ”arvostanut”. Jokainen on suvereeni omassa genressään: Brick (2005) neo-noir; The Brothers Bloom (2008) veijarikomedia; Looper (2012) scifiä.

The Last Jedi on Rian Johnsonin yhtä suvereeni Tähtien sota -elokuva. Se on helposti sarjan paras elokuva sitten alkuperäistrilogian. Siinä on toimintaa, ajatusta, tunnetta. Aivan kuten jokainen Johnsonin elokuva, se on elokuvallisesti tavattoman sivistynyt (tosin ennen kaikkea Tähtien sota -sivistynyt, eli sekä sarjan aiemmat elokuvat että innoittajat tunteva), teemoiltaan läpeensä harkittu (ainakin Tähtien sota -elokuvaksi) ja tarinankerronnaltaan vaivaton. Elokuvan hyvät puolet on varmasti kerrottu kaikissa positiivissa arvioissa. Se kertoi jostain ja se oli toteutettu hyvin, toisin kuin sarjan edelliset elokuvat.

Elokuva kuitenkin tuntui anonyymiltä, miltä myös muut Johnsonin elokuvat ovat jossain määrin tuntuneet. Ne ovat tavallaan täydellisiä, mutta niistä puuttuu se jokin elämä ja näkökulma, joka saa elokuvan tuntumaan elävältä ja tärkeältä. Ne eivät tunnu siltä kuin ne yrittäisivät välittää jotain välttämätöntä ajatusta maailmasta. En osaa sanoa mitään Johnsonista tekijänä elokuvien perusteella. En tiedä, mitkä asiat oikeasti kiinnostavat häntä – hyvien elokuvien tekemisen lisäksi. Mikä häntä innostaa? Mitä hän vihaa? Mihin hän suhtautuu pakkomielteisesti?

Tuon takia Johnson oli täydellinen valinta Tähtien sota -ohjaajaksi. Tavoitteena kun on noudatella George Lucasin monta vuosikymmentä vuotta vanhaa visiota ja lisäillä siihen vain vähän jotain uutta.

Olen kirjoittanut tästä jo aikaisemmin (The Force Awakens, Rogue One), mutta itselleni on jäänyt yhä väsyneempi olo elokuvien kierrätyslähestymistavasta. Kummassakin elokuvassa oli kovin vähän mitään uutta, ja vanhojen ideoiden ja kuvaston kierrättämistä sitäkin enemmän. Suhtautuminen vanhaan oli jotain remiksaavan ja palvovan välimaastosta. The Last Jedi on niitä aavistuksen verran raikkaampi. Sekin pohjaa pitkälti alkuperäistrilogiaan: esimerkiksi teema paternalistisista epäonnistumisista on lähinnä aikaisempien jedikoulutusteemojen jatkoa; hyvästä ja pahasta puhutaan vanhaan tapaan; monet visuaaliset ideat pohjaavat taas alkuperäistrilogiaan ja niin edelleen. Vaikka samoja teemoja soitellaankin, pyrkii elokuva sentään kertomaan jonkin kokonaisen ja oman tarinansa. Siitä puuttuu (pääasiassa) edeltäjiensä yliampuva vinkkailu ja miellyttämisenhalu. (Mieslapsifanien elokuvaan kohdistama raivo on jonkinlainen osoitus jälkimmäisestä, vaikka se enemmänkin kertoo fanittamisen luonteesta nykyään.)

The Last Jedi on erehtymättömästi Tähtien sota -elokuva, ja juuri se häiritsee. Jokin siinä tökkii, kun toiset ohjaajat ottavat leikkiäkseen leluilla, jotka ovat niin voimakkaasti syntyneet yhden ihmisen mieltymyksistä, haluista ja vaikutteista. Johnson osoittaa osaavansa leikkiä leluilla paremmin kuin kukaan, jopa kuin George Lucas, ja tuo mukaan vähän omiakin lelujaan, mutta leikkii silti kiltisti Lucasin säännöillä.

Uudet Tähtien sota -elokuvat eivät vain tunnu pääsevän Lucasin kädenjälkeä pakoon. Kaikki uudet elokuvat ovat jollain tavalla reagoineet hänen alkuperäistrilogiaansa, joko hyväksyen tai hyläten. The Last Jedi joutuu vieläpä reagoimaan The Force Awakensin sille perinnöksi jättämiin ongelmiin. Elokuva tuntuu pahimmillaan vuosikymmeniä vanhojen hahmojen ja ideoiden vatvomiselta vain, koska faneille halutaan tarjota jotain tuttua, jotta uudet jutut uppoaisivat paremmin. Uusiin ideoihin viihde-elokuvassa suhtaudutaan kuin lääkkeeseen, joka pitää tarjota nostalgiakarkin kanssa. Tämä menneisyyssuhteen jatkuva käsittely saa elokuvan tuntumaan kummallisen raskaalta siihen nähden, että se on vain viihdyttävä ja mukaansatempaava scifielokuva.

Mainokset

Nenäpäivä (2010)

Kirjan luin, kokonaan, vaikka välillä olikin melkoista römplötystä, kun piti sietää murteista väänneltyjä sööttejä uudissanoja, hankalaa se oli. Piti myös sietää maisemienkuvailua, sitäkin, Keravalta Hakaniemeen ja takaisin ja edestakaisin ja edestakaisaamista riitti ja matkalla kuvailun kohteita. Kun sitten kyllästyin lukemiseen, menin pimputtelemaan naapurin ovikelloa, naapuri avasi mutta minä vain kröhäsin ja siinä ryhdittömänä venkoilin, kun huomasin että kommunikaatio ei ole mahdollista, ei minulle, ei naapurille, ei Irmalle, voi Irmaa, surullinen hassu rouva, minä siinä ajattelin ja itku meinasi ihan päästä. Naapuri katseli kummissaan. Sitten se aloitti, Terve, Niin, Mitäs kuuluu, Tuota hnngh, Niin siis mitä, Voi voi voi, En nyt ihan ymmärrä, Voi voi voi sentään, Onko kaikki hyvin, Voi sentään tuota juu on, Ihan oikeasti soitanko ambulanssin. Niin sitä jatkettiin ja kahvit keitettiin ja lopuksi voiettätuotanoinniit vaihdettiin ja omaan taloon palasin, minäkin, kerrostalon yksiöön josta näin Töölönlahden, voi kun on kaunis. Ei siinä sitten mitään tapahtunut, ja vaikka olisikin tapahtunut, juoni, olisin sen jaarittelevalle tyylilleni alistanut ja estänyt etenemästä, katsellut vain asioita miedon empaattisesti, kuin olisin väljähtänyttä kahvia huljutellut suussa ja hymyillyt ujosti ikkunalle. Sellaista se on, empatia, vähän hymyillään ja kohdataan, mutta kommunikaatio on mahdotonta, tuliko selväksi.

Pieni huomio rock-rumpaleista

Olen usein puolustanut kulttuurikontekstiin keskittymistä musiikista kirjoitettaessa siksi, että se on usein mielenkiintoisempaa kuin pelkkä musiikin kuvailu. Musiikkiarvioiden kukkaiset adjektiivilitaniat ja lyriikoiden syväanalyysit tyypillisesti ovat pitkästyttävää luettavaa, ja siksi on parempi keskittyä kirjoittamaan jostain, mistä kirjoittaja osaa sanoa jotain.

Kaipaan silti usein täsmällisempää musiikkiin pureutumista, etenkin koska kirjoittajilla on niin usein ongelmia yksilöidä, miksi musiikki tuottaa juuri tietynlaisen kokemuksen. Monesti kiitetään ja syytetään asioita, joilla ei ole tosiasiallista tekemistä vaikutelmien syntymisen kanssa.

Tämä johtuu monesti siitä, että monet kirjoittajista eivät ole itse soittajia, jolloin sen vaikutuksia ei välttämättä osata tarkastella syvällisesti. En tarkoita, että tausta soittajana tekisi kriitikosta automaattisesti paremman, etenkin koska monet muusikkokriitikot ovat sietämättömän huonoja jälkimmäisessä. Mutta joissakin tilanteissa osaaminen auttaa.

Etenkin rock-musiikissa rumpalien vaikutusta huomataan todella harvoin siihen nähden, kuinka merkittävä se on. Mietin tätä, kun alkuvuodesta ilmestyi kanadalaisen indierock-yhtye The New Pornographersin seitsemäs levy Whiteout Conditions. Levy on ensimmäinen, jossa ei soita alkuperäisrumpali Kurt Dahle. Kuunnellessa ihmettelin, miksi levy kuulosti elottomalta. Ensimmäisenä mieleen tulivat pintapuoliset syyt: levyn tuotanto on elektronisempi ja sample-vetoisempi, ja toinen laulunkirjoittaja Dan Bejar puuttuu. Sitten muistin Dahlen.

Dahlen soitolle tyypillistä oli hieman takapainotteinen ote. Siinä missä punk-rumpali lietsoo bändiä soittamaan nopeammin ja terävämmin, luo Dahlen kaltainen taaksepäin nojaava, shuffle-komppeja hyödyntävä rumpali svengaavan tunnelman. Lisäksi Dahlella oli Keith Moon -henkinen taipumus mielikuvituksellisiin filleihin, mikä teki rummuista yhden kiinnostavan soittimen muiden joukossa. Tyylistä on vaikea löytää kattavaa näytettä, mutta esimerkiksi kappaleen ”Use It” säkeistöjen rento poljento ja kertosäkeen Iron Maidenia mukaileva laukkakomppi antavat jonkinlaisen peruskuvan.

Uuden levyn nimikappaleeseen verrattuna ero on merkittävä. Laulaja Carl Newman kertoi haastatteluissa hakeneensa levylle krautrock-henkisyyttä, millä tyypillisesti tarkoitetaan koneen lailla tikittävää, elotonta rytmiä. Ja siltä rummut kuulostavatkin: rummut jauhavat läpi kappaleen samaa peruskomppia vain pienin variaatioin. Se tukee kappaleen shoegazemaista junnaavuutta, mutta tekee kappaleesta rytmillisesti tylsän ja persoonattoman. Koko levy on samanlainen: yksi instrumentti puuttuu, eikä yhtye siksi kuulosta samalta.

Vain yhdessä levyn arviossa näin maininnan rumpalin vaihdoksesta. Levy on jättänyt monet laillani kylmäksi, mutta selitystä ei ole haettu tuosta, vaan tuotannosta, kappalemateriaalista ja Bejarin puuttumisesta.

Vanhempi (ja tunnetumpi) esimerkki samanlaisesta muutoksesta on Guns N’ Rosesin rumpalinvaihdos. Amatöörimainen mutta energinen Steven Adler vaihdettiin Matt Sorumiin, joka oli taidokkaampi, mutta jonka raskas ote ja mieltymys paksusointisiin tom-tomeihin söivät kappaleista punk-terän ja tekivät niistä pöhöttyneitä. Alkuperäiskitaristi Izzy Stradlin totesi yksiselitteisesti, ettei musiikki enää tuntunut samalta Adlerin lähdön jälkeen:

”[The songs] were written with Steve playing the drums and his sense of swing was the push and pull that give the songs their feel. When that was gone, it was just… unbelievable, weird. Nothing worked.”

Rumpusoundienkaan vaikutusta ei voi väheksyä. Modernissa rockissa on usein taipumus mikittää rummut tarkasti ja luoda mahdollisimman päällekäyvä soundi tilasoinnin kustannuksella. Esimerkiksi 2000-luvun alun pohjoisamerikkalaisten indieyhtyeiden, kuten mainitun The New Pornographersin, Okkervil Riverin ja Wolf Paraden varhaisilla levyillä rummut olivat ilmavat, mikä oli keskeinen osa yhtyeiden kotikutoista ja vanhahtavaa estetiikkaa.

Wolf Paraden tuoreella levyllä Cry Cry Cry soundi on vaihtunut nykyaikaisen jykevään ja päällekäyvään. Tässä tapauksessa se ei ole mielestäni ongelma, sillä sointi istuu synkempään ja hidastempoisempaan kappalemateriaaliin, mutta tyylin hallitsevuus tekee monista moderneista rock-yhtyeistä rytmillisesti tylsiä ja keskenään samanlaisia. Rummut ovat keskeinen instrumentti, eikä yksi soittotyyli ja sointi sovi kaikille.

Kauniimpi maailma (2017)

Jani Kaaro: Kauniimpi maailma. Kirjoituksia sielusta, taloudesta ja oikeudemukaisuudesta
WSOY, 2017

Jani Kaaron Helsingin Sanomiin takavuosina kirjoittamat  tiedekolumnit olivat imeliä ja naiiveja, mutta oudon viehättäviä silti. Kaaron tarve jalostaa ja jakaa eksistentiaalista ja hengellistä ajatteluaan tiedetoimittajan roolissa oli sisäisen jännitteensä vuoksi kiinnostavaa. Kaaro esitteli usein antropologisia löydöksiä, jotka olivat kyllä kiinnostavia, mutta Kaaron analyysit niiden ja nyky-yhteiskunnan suhteesta eivät olleet kovin syvällisiä.

Esseekokoelmassa Kauniimpi maailma Kaaro on samalla asialla. Ongelmatkin ovat samoja.

Ensimmäisessä esseessä (jota hän esipuheessa kutsuu parhaaksi kirjoituksekseen ikinä) Kaaro esittelee Trobriandsaarten yhteisöjen lahjataloutta ja ihailee, kuinka paljon inhimillisempi se on kuin länsimainen markkinatalous. Lahjat pidettiin liikkeessä sosiaalisten lahjoitus- ja vaihtokauppatilanteiden kautta, ja arvotavaroiden tarkoitus oli kiertää omistajalta toiselle.

Kaaro kirjoittaa mielenkiintoisesti yksityisomistamisen historiasta ja markkinataloudesta, mutta hän ei saa kytkettyä lahjataloutta kiinnostavasti markkinatalouden ongelmiin.

Siinä näkyy Kaaron keskeisin ongelma: hän havaitsee modernissa maailmassa olevan virheitä ja vanhojen yhteisöjen tehneen tiettyjä asioita hänen mielestään viehättävästi, mutta hän ei saa havaintojaan keskustelemaan keskenään. En tarkoita, että Kaaron pitäisi pystyä tekemään uskottavia yhteiskunnallisia ehdotuksia löytöjen pohjalta, vaan että esimerkkien pitäisi valottaa modernin maailman ongelmia.

Sen sijaan Kaaro hurmaantuu vanhoista yhteisöistä ilman että hän huomioi ilmeisiä syitä, miksi niiden tavat eivät ole sovellettavissa moderniin maailmaan. Kaaron mielestä pienyhteisöt ovat upeita verrattuna moderniin individualismiin ja yksinäisyyteen… mutta pari sivua myöhemmin ohimennen mainitsee, että pienyhteisöt olivat sosiaalisesti raskaita ja niissä tehtiin paljon itsemurhia. Hän myöskin muistaa mainita vasta lahjaesseen loppupuolella ilmeisimmän siihen kohdistettavan kritiikin: se on raskasta, mielivaltaista ja vain pienyhteisöille sopivaa.

Modernia yhteiskuntaa on vaikea kritisoida koska se on niin iso ja monimutkainen kokonaisuus. Pelkkä toisenlaisten yhteiskuntien esittely ei kanna pitkälle.

Sama perspektiivin taju puuttuu muistakin esseistä. Yhdessä Kaaro kirjoittaa länsimaisesta kuolemanpelosta. Kuolema on täällä ulkoistettu sairaaloihin pois silmistä. Lääketiede pitää meidät väkisin hengissä, mutta ei tarjoa hengellistä apua: ”Meidän kannattaisi uhrata ajatus sille, miten surullista kuoleminen on, etenkin kulttuurissa, jossa on sata lääkettä fyysisiin kipuihin, mutta ei mitään tarjota sielulle.”

Jotenkin Kaaro onnistuu sivuuttamaan ilmeisen pointin: pitkään eläminen voi olla myös hyvä asia. On olemassa virkeitä vanhoja ihmisiä, jotka nauttivat pidennetystä elämästään viimeiseen asti. Kaaro maalaa länsimaisesta lääketieteestä kohtuuttoman kolkkoa kuvaa ja odottaa että se vastaisi asioihin, joihin muut elämänalueet, kuten uskonto, tyypillisesti vastaavat.

Ainoa aidosti onnistunut essee käsittelee psykosomaattisia sairauksia. Kaaro esittelee eri aikojen sairauksia, joille ei ollut fysiologisia perusteita, kuten 1800-luvun lopun kävelymanian. Sitä kesti parikymmentä vuotta, minkä jälkeen epidemia katosi. Yhdysvalloissa monipersoonahäiriöitä alkoi ilmestyä 1970-luvulla häiriöstä kertoneen elokuvan jälkeen. Elokuva pohjasi sepitettyyn tositarinaan. Sittemmin monipersoonahäiriö siinä muodossaan katosi.

Kaaro kirjoittaa diagnoosien voimasta: jos on olemassa diagnoosi, ihmiset voivat sovittaa itsensä sen piiriin. ”Kun uusi luokitus avataan julkisessa mielikuvituksessa, se on avoin kutsu ihmisille löytää itsensä ja identiteettinsä uudesta kategoriasta. Se antaa kielen ja sanaston, jolla kuvata omaa uutta identiteettiä.”

Siksi voikin olla loukkaavaa, jos potilaalle sanookin oireiden johtuvan psykosomaattisista syistä. Sitä voi olla vaikea uskoa; että itse luon mielessäni sairauteni.

Esseessä Kaaro esittää kiehtovasti ajatuksen siitä, kuinka kehon ja mielen rajat eivät ole itsestäänselviä. Tekstissä on samaa imua kuin Kaaron Rapportiin kirjoittamissa jutuissa.

Vähän latistava näkemykseni onkin, että Kaaro on parempi tutkivana toimittajana kuin kaunosieluisena pohtijana. Jälkimmäisen parissa Kaaro on lattea kielikuvien väärinkäyttäjä, joka ohjailee lukijaa tyylitajuttomasti ja pitkäpiimäisesti. Psykosomaattisuutta koskeva essee käsittelee aihettaan napakasti ja täsmällisesti. Jotkut ovat parempia toimittajia kuin esseistejä, eikä se ole huono asia.

Lyhyesti etätyöstä

Merkittävä osa tähänastisista työkokemuksistani on ollut etätöitä.

En kuluta resursseja konttoreissa. Teen työt omilla tarvikkeillani, joten työvälinekustannuksiakaan ei tule (muille kuin minulle). En harmistu siitä, että tunnen työkaverini vain Skypen tai sähköpostin välityksellä.

Olen valmis istumaan kotona tietokoneen äärellä päiviä ilman ihmiskontakteja. Se on etuni suhteessa vanhempiin työntekijöihin, jotka vielä odottavat työn olevan sosiaalinen kokemus, ja että työpaikan ja kodin välillä olisi jonkinlainen palomuuri. He odottavat, että työnantaja sitoutuisi heihin maksalla työpöydän, terveydenhuollon ja sähkön. Siksi heidän työnsä annetaan minulle ja muille kaltaisilleni, jotka olemme hyväksyneet kehityksen ja odotamme kodeissamme valmiina.

***

Eniten kaipaan etätyössä työmatkoja. Bussimatkalla voin antaa aivoille hengähdystauon tai kuunnella musiikkia tai lukea kirjaa. Saatan torkahtaa, jos on varhainen aamu.

Etätyössä istun heti herättyäni tietokoneen äärelle, missä pysyn päiväsaikaan asti. Kun olen saanut työt tehtyä, peseydyn ja hoidan askareita, minkä jälkeen aikaa olisi juuri sen verran, että voisin lähteä jonnekin käymään, jos haluan.

Yleensä käyn vain kaupassa. En lähde sen pidemmälle, sillä kynnys lähteä ulos vain ulos lähtemisen ilosta (ilman esimerkiksi lenkkeilyn kaltaista selkeää tavoitetta) tuntuu vieraalta. Tuntuisi teennäiseltä lähteä kahvilaan istuskelemaan. En myöskään epäsosiaalisena ihmisenä osaa sopia tapaamisia ystävien kanssa.

Siksi yritän saada kauppakäynnistäni kaiken irti. Hidastelen ja yritän keksiä jonkin pidemmän reitin. Istun penkille ja katselen ympärille. Pyörittelen jumittuneisiin niskoihin eloa. Haistan vihdoin jotain muutakin kuin pohjaan palaneen kahvin.

***

Kodin ja työpaikan eron sekoittuminen on etätyön huonoimpia puolia. Riippumatta työn luonteesta (onko se suoritepohjaista tai päivystävää) en tiedä, milloin olen töissä, koska työn ohessa saatan pestä pyykit ja laittaa ruokaa. Vapaalla ollessa työpöytä muistuttaa tekemättömistä töistä. Prokrastinoiminenkin on helpompaa, kun virikkeitä piisaa.

Monille etätyö on ainoa vaihtoehto, kun työnantajat itsepintaisesti siirtävät alaisiaan avokonttoreihin, jotka sopivat lähinnä niille, joiden toimenkuvaan kuuluu toisten työskentelyn häiritseminen. Väitetyt hyödyt avoimuudesta ja spontaaneista ideointisessioista ovat parhaimmillaankin marginaalisia verrattuna haittoihin, joista tutkijat ovat yksimielisiä: keskittymiskyky ja tehokkuus heikkenevät ja taudit kiertävät herkemmin. Lämpötila tuskin miellyttää jokaista tilassa työskentelevää, ja aina joku puhuu puhelimeen, vaikka ”puhelutilakin” (eli hieman siistitty varastohuone) on olemassa. Vieressä ärsyttävin työkaveri kertoo viikonlopustaan raikuvalla äänellä.

Monet ajattelutyötä tekevät ihmiset luultavasti hyötyvät kotityöskentelystä juuri tuon vuoksi. Monilla asiantuntijoilla työajat paukkuvat muutenkin niin, että kotona työskenteleminen on realiteetti joka tapauksessa.

Etätyö alkaa kuitenkin ulottua myös töihin, joita tavallisesti tehtäisiin konttoreilla; joita tekniikan kehityksen myötä voi tehdä kotona, mutta joiden kotona tekemisestä ei ole varsinaista lisähyötyä. Etätyöksi siirtämisestä hyötyy lähinnä työnantaja.

***

Valehtelin alussa kun sanoin, että en ole harmissani siitä, etten näe työkavereita. Parhaat työkokemukseni ovat olleet sellaisia, joissa olen tavannut samanhenkisiä ihmisiä. Olen voinut keskustella töistä, ja jos työssä on ollut jotain pielessä, olen saanut havainnoille tukea. Vaikka olisin ollut työpaikoilla, joista en ole löytänyt ystäviä, olen nauttinut passiivisesta sosiaalisuudesta ja ilmassa varovaisesti väreilevästä yhteishengestä, vaikka jokainen työskentelisikin itsekseen.

Kotona ei ole mitään sellaista. Kotona olen koti-itseni; vapautunut mutta piilossa. Päivistä puuttuu pienet yllätykset, kuten odottamaton keskustelu tai kaunis aamuaurinko matkalla.

Etätyössä joutuisin etsimään päivän pieniä yllätyksiä itse, enkä osaa. Tarvitsen ympäristöjä ja struktuureja, joissa toimia. Vain antamalla itseni jollekin ympäristölle voin saada jotain poikkeavaa tapahtumaan. Kotona kaikki riippuu minusta ja tapahtuu siksi aina samalla tavalla.

Maaliskuun lukupäiväkirja

Olen jäljessä lukupäiväkirjani kirjoittamisessa. Pitkälti työkiireiden vuoksi, mutta osittain myös koska olen lukenut kirjoja, joista en ole osannut tai kehdannut sanoa mitään, ja olen siksi vitkastellut kirjoittamisen kanssa. Viivyttelyn myötä unohdan ne harvat asiat, joita olisin kirjoista halunnut sanoa, joten kirjoitan sitten lähinnä siitä mitä muistan kirjoista pari kuukautta myöhemmin. Erinomaista itsesabotaasia.

Lue loppuun