Ihminen on herkkä eläin (2018)

Rafael Donnerin (s. 1990) esseekirjasta Ihminen on herkkä eläin (2018, Teos) kirjoitettaessa on keskitytty hänen isäänsä, Jörn Donneriin. Jörn osallistui kirjan mainostamiseen antamalla provosoivan haastattelun Helsingin Sanomille. Kun lehdessä myöhemmin julkaistiin kirjasta kritiikki, yli puolet siitä käsitteli Jörniä koskevia osioita.

Rafael tietää isänsä kiinnostavan yleisöä, ja kirja alkaakin Jörniä koskevalla esseellä. Siinä hän miettii ohimennen isänsä uraa kirjailijana. Kun isä oli 27-vuotias, hän oli julkaissut jo seitsemän kirjaa. Viimeisin niistä, Terveenä sairaalassa, käsitteli Jörnin kokemuksia sairaalassa työskennellessä. Viittauksena tähän Rafael avaa oman kirjailijanuransa 27-vuotiaana esseellä, joka kertoo hänen isänsä leikkauksesta.

Kun luin kirjaa pidemmälle ja huomasin sen olevan ponneton ja kliseinen kokoelma lukiomaisia esseitä omasta elämästä, tunteista ja yhteiskunnasta, aloin miettiä, miksi kirja on kirjoitettu. Ihminen on herkkä eläin tuntuu kirjalta, joka on kirjoitettu, koska on voitu; koska on saatu kustannussopimus nimen avulla; koska ihmisiä kiinnostaa, mitä Jörn Donnerin poika sanoo isästään. Koska isäkin kirjoitti kirjoja nuorena.

Rafael Donnerilla ei ole varsinaisesti mitään omaperäistä sanottavaa, joten kun hän on halunnut kirjoittaa kirjan, hän on kirjoittanut omista tunteistaan. Nykykulttuurissa niillä on lähtökohtaisesti aina arvoa. Kun sanoo yrittävänsä puhua vain omista tunteistaan eikä ympäröivästä maailmasta, voi sillä suojautua mahdolliselta kritiikiltä, kuten Donner tekee esipuheessa:

”Tämä kirja ei yritä kertoa mitään muuta totuutta kuin omani. Se ei käsittele tunteita vaan minun tunteitani. – – Se ei ole sinun todellisuutesi, vaan sinä kyseenalaistat sen, puhkot reikiä sen logiikkaan ja ehkä jopa pilkkaat sitä”

Donner viittaa itseensä usein väheksyen – hän sanoo olevansa ”nuori, tyhmä ja naiivi”, mutta toivovansa, ”että nämä ominaisuudet eivät muodostuisi lukijalle taakaksi vaan ne nähtäisiin pohjalastina tai vastapainona vanhuuden viisaalle mutta ehkä ambivalentimmalle, varovaisemmalle ja joskus myös vanhentuneelle kirjallisuudelle”. Hän epäröi, voiko sanoa nuoruutensa takia mitään maailmasta, mutta samanaikaisesti kokee, että nuoren perspektiivi ja elämänkokemus ovat hänen keskeiset antinsa kirjailijana.

Onkin selvää, että Donneria ei rasita aito kiinnostus maailmaa ja toisia ihmisiä kohtaan. Hän ei keskustele muun kirjallisuuden kanssa (ainoat paria lausetta pidemmät kirjallisuusviittaukset ovat Daniel Kahnemanin ja Richard Dawkinsin kirjoihin). Hän ei yritä päästä kenenkään toisen ihmisen – paitsi isänsä – pään sisään. Donner kertoo maailmasta niin kuin hän sen hahmottaa, ja hänen hahmottamistapansa on häkellyttävän lattea. Hän esittää sellaisia väitteitä kuin että yksinäisyys on ikävä asia, vapaus on hyvä asia mutta vastuullekin on paikkansa, häpeä on ikävä tunne mutta se pitää kohdata, totuus on vaikea asia, miehiltä itkemisen kieltäminen on ikävää, feminismi on hyvä aate ja niin edelleen. Jokaisen esseen viesti voidaan tiivistää kaikkien tuntemaksi itsestäänselvyydeksi. Donner pääsee näihin oivalluksiin kuvaamalla omaa elämäänsä, joka on varsin tyypillinen nuoren aikuisen elämä.

Donner heijastaa kirjassaan maailmalle takaisin tismalleen sen saman tunnekulttuurin, jossa hän on kasvanut. Kun Donner kirjoittaa vapaudesta tunteena, hän kuvaa sen tilanteella, joka on kuin suoraan amerikkalaisesta nuortenelokuvasta[1]:

”Istun muutaman humalaisen toimistotyöntekijän kanssa vaahtokylvyssä japanilaisen kapselihotellin ylimmässä kerroksessa, kello on viisi aamulla, ja kaupunki, joka ei koskaan nuku, on ainakin käynyt levolle. Olen humalassa, väsynyt mutta onnellinen, sillä nyt olen vapaa.”

Hän oli päässyt Tokioon matkustettuaan sinne Venäjän kautta. Kolme päivää ennen lähtöään hän oli joutunut Espoossa juoppoputkaan. Donner alkoi raivota, painella hätäsummeria ja sanoi isänsä soittavan presidentille ja hoitavan vartijan ongelmiin, jos häntä ei heti päästetä ulos. Tätä tilaansa Donner kuvaa hulluutena, mutta aavistaa liioittelevansa:

”En tiedä, onko minulla oikeutta sanoa, että olin tosiaan hullu siellä sellissä. Joku psykoterapeutti luultavasti väittäisi, että olin ehkä pikemminkin hysteerinen. Mutta mihin raja vedetään, ja kuka sen vetää? Olisi liian yksinkertaista todeta, että jotkut ihmiset ovat hulluja ja jotkut eivät, sillä se jättää paljon sanomisen varaa kategorioiden rajavyöhykkeistä. Eikö ihminen voi olla melko hullu, vai onko hulluus aina kuin lamppu, joka voi olla vain päällä tai pois päältä eikä mitään siltä väliltä? En halua väittää tietäväni sellaisesta mitään vaan pitäydyn ainoassa hulluuden muodossa, jonka itse tunnen: omassa hulluudessani, jossa ovat pelissä omat tunteeni.”

Raja on olemassa jossain, mutta Donner ei etsi sitä. Donner etsii tuntemuksilleen ja kokemuksilleen karsinoita, joihin asettaa ne niin, että ne vaikuttavat suurilta. Tavallaan on ihailtavaa, kuinka Donner pystyy näkemään tuntemuksensa hulluutena tilanteessa, jossa hän on juonut itsensä sikahumalaan, joutunut putkaan ja käyttäytyy siellä laskuhumalassa kuin kakara. Tilanteessa olisi mahdollisuuksia muunkinlaiselle reflektoinnille. Kaiken kruunaa tämä toive Tokion vapaudessa:

”Toivon että Espoon poliisilaitoksen vartija näkisi minut nyt, näkisi miltä vapaus näyttää, näkisi mitä hän riisti, mitä hän oikein teki. Ei niin että kantaisin enää kaunaa – ei, kyse ei ole siitä, vaan toivon että hän näkisi minut ja ehkä olisi minusta yhtä ylpeä kuin itse olen juuri nyt.”

Vähän kuin amerikkalaisen nuorisoelokuvan itseriittoinen douchebag-bro esiintyisi sorrettuna sankarina.

Donnerin tietoisuus oman elämänsä helppoudesta leimaa esseitä. Hän huomioi usein monilla olleen vaikeampi elämä. Donner puhuu yksinäisyydestä, vaikka hänen yksinäisyystarinansa koostuu lähinnä siitä, että hän oli lukiolaisena vaihdossa hetken yksinäinen, minkä jälkeen hän yksinkertaisesti lopetti sen ja alkoi olla sosiaalinen.

Elämän yksi vaikeus on ollut nimi. ”Donnerin poikana” esitellyksi tuleminen on ollut vaikeaa. Myös alkuperäinen nimi Rudolf on aiheuttanut kipua, sillä ruotsiksi ja englanniksi ”Petteri punakuono” -joululaulussa lauletaan Rudolfista. Myös Donner on yksi joulupukin poroista. Donner päätyy vertaamaan kokemustaan lihavien ihmisten kokemuksiin:

”Ei ole helppoa kantaa heikkouksiaan niin näkyvillä. En tietenkään ole ainoa, jolla on heikko itsetunto, enkä oikeastaan usko, että itsetuntoni on keskimääräistä huonompi. Monet muut kärsivät enemmän kuin minä. En tiedä, millaista on olla ylipainoinen, mutta voin kuvitella, että sen täytyy olla vaikea; tässä minä olen, lihavana ja epäonnistuneena, lihavuus sanoo, ja vaatii rohkeutta olla välittämättä siitä. Lihavien ihmisten ei tarvitse kuunnella joululauluja, mutta kipeää tekevät katseet, eivät sanat.”

Donner on myös itsetietoinen etuoikeuksistaan kuuluisan isän poikana ja valkoisena heteromiehenä. Hän potee syyllisyyttä siitä, että pystyy ottamaan itselleen tilaa ja saa äänensä helpommin kuuluviin. Sama kaava toistuu: Donner puhuu omista tunteistaan, kyseenalaistaa oikeutensa puhua, ja puhuu silti loppuun.

Etuoikeuksien tiedostaminen on modernia. Modernia on sekin, että tiedostaminen ei johda mihinkään. Eettinen ankaruus ei sovi aikaan, jolloin jokainen potee syyllisyyttä omista etuoikeuksistaan ja tietää, että oma hyvinvointi rakentuu aina huonompiosaisten kurjuuden päälle.

***

On Donnerilla kirjassa älyllisiäkin pyrintöjä. Mainitussa vapautta käsitelleessä esseessä hän esimerkiksi päätyy kritisoimaan kapitalismia siitä, että vapautta arvostetaan nykyään niin paljon:

”Kapitalismi painottaa yksilön vapautta ja itsenäisyyttä, mikä on ehkä tuonut mukanaan tämän perverssin vapauden palvonnan. Mutta yksilö ei ole saari, emme ole niin vahvoja, että pystyisimme elämään ilman muita, vaan tarvitsemme elämällemme kontekstin, jotta ymmärrämme sen merkityksen ja arvon.”

Samanlaista pohdintaa voi löytää Johannes Ekholmin romaanista Rakkaus niinku (2016, WSOY), jossa kapitalismi ja ympäröivä yhteiskunta käännetään joka tilanteessa hahmojen oman henkisen tyhjyyden ja itsekeskeisyyden perimmäiseksi syylliseksi. Ekholm kritisoi hipsterikulttuuria haluttomana irrottautumaan siitä – kuin ainoa vaihtoehto elämässä olisi asua Helsingissä, poseerata kavereiden kanssa ja marista siitä.

Donnerin kirjan yhteiskunnallisissa pohdinnoissa ei ole mitään, mitä ei lukiolaisten kirjoituksista löytyisi: itsevarmoja julistuksia rahasta, nationalismista, informaatioyhteiskunnasta ja länsimaisen sieluajattelun yhteydestä ilmastokatastrofiin. Kaikista teemoista voisi – ja pitäisi – kirjoittaa pidemmin ja kunnolla paneutuen, mutta Donner hypähtelee teemasta toiseen nopeasti.

Yhtenä kliseenä Donner toistelee romantiikasta tuttua vastakkainasettelua tunteiden ja järjen välillä. Hän sanoo olleensa indoktrinoitunut ”ajatteluun, jolle on ominaista rationaalinen, humanistinen maailmankuva, jossa vain objektiivisella tiedolla on arvoa”. Siinä ajattelussa ei uskota tunteisiin.

Donner ei kuitenkaan osoita kirjassa aitoa tiedollista intressiä, tai viittaa edes aikaan, jolloin olisi osoittanut. Hän on ytimiään myöten romantiikan jälkeläinen siinä mielessä, että hän näkee asioita ainoastaan läpeensä emotionaalisesta näkökulmasta. Hänelle tunteet ovat hyökyviä luonnonvoimia:

”Ihmisen todellisuus ei ole fyysinen vaan emotionaalinen. Tulkitsemme maailmaa tunteidemme kautta. Sielunvaellus, tarkoituksen metsästys, ihmisen halu uskoa johonkin ovat siksi emotionaalista toimintaa, joka ei perustu siihen, millainen maailma on, vaan siihen, miten itse kukin sen kokee.”

”Siksi ajatukset elämän tarkoituksesta ovat usein niin turhia – yritämme löytää jotain yleispätevää sanottavaa aiheesta, joka on äärimmäisen yksilöllinen. Yritämme sanoja käyttämällä puhua kieltä, jossa on kyse tunteista.”

Toisaalla Donner kuitenkin kritisoi poliitikkoja tunteiden ja narratiivien tarkoitushakuisesta käyttämisestä. Yhteiskunnallisella tasolla tunnevetoisuus on väärin. Esimerkiksi nationalismi on vääränlaista ylpeyttä, kun taas yksilön pitää saada tuntea ylpeyttä:

”Kansallinen ylpeys saattaa olla nykypäivän maailmassa tuhoava voima, mutta olisi väärin torjua kaikki ylpeyden muodot. Nationalismi osoittaa, että ylpeys voi olla turmiollista, mutta minun on silti vaikea nähdä, että ylpeydessä voisi henkilökohtaisella tasolla olla jotain väärää. Ei siinä olekaan, sillä pohjimmiltaan ylpeys on tunne. Se ei ole sosiaalinen konstruktio vaan jotain aitoa, jota ihminen tuntee vaistomaisesti ja jolta hän ei siksi voi välttyä.”

***

Laiskan itsetietoinen, omiin tunteisiinsa rakastunut ja päivälehtiviisauksilla varustettu Ihminen on herkkä eläin on tarkka kuva aikansa kulttuurista. Mitään uutta sillä ei ole tarjota. Lähinnä se vain tuo ryminällä uuden ihmisen julkisuuteen. Sellaisen, joka taitaa olla vakuuttunut siitä, että hän kuuluu sinne.


[1] Kirjan seepiansävyinen kansikuva, jossa Donner istuu järven yllä tukin päällä karhupuvussa, voisi olla infantiilin amerikkalaisen indie-elokuvan promokuva.

Mainokset