Vuosi herrasmiehenä (2017)

Kirjoitin tiedekuntalehteen arvostelun Joonas Konstigin kirjasta Vuosi herrasmiehenä. Teksti löytyy alapuolelta.


Joonas Konstigin (s. 1977) kirjoituksista on jäänyt kuva jäykästä ajattelijasta, joka hypähtelee eri identiteettien välillä, ja kirjoittaa vanhoja vastaan tulisieluisen käännynnäisen vakaumuksella. Esimerkiksi ruokaa koskevissa kolumneissaan Konstig puhui yhtä paljon lihakulinaristin identiteettinsä puolesta kuin omaa teinipunkkarivegaanikauttaan vastaan. Teksteissä Konstig haki käännynnäisyydestään voimaa sapekkaalle kasvissyöntivastaisuudelleen: olin itse ennen samanlainen kuin te, mutta sitten viisastuin!

Konstigin tuore kirja Vuosi herrasmiehenä (WSOY, 2017) tuntuu taas uudelta kääntymiseltä. Kirjassa Konstig kuvaa nimenmukaisesti yrityksiään oppia vuodessa käyttäytymään ja pukeutumaan herrasmiehen ihanteen mukaisesti. (Alaotsikkoon on saatu taas kerran mahdutettua teinimenneisyys: Vihreätukkainen punkkari opetteli miehisiä hyveitä.)

Tällä kertaa Konstig kuitenkin itse tiedostaa tapansa vaihtaa identiteettiä. Hän on etsinyt itseään kaikkialta: hän on ollut futispoika, nörtti, hippi, punkkari, hevari, hiphoppari, brittipoppari, vegaani, lihaintoilija, thainyrkkeilijä. ”Minua ei ole maadotettu, joten olen vain kokeillut elämässä erilaisia rooleja toisensa perään, eikä mikään niistä ole ollut ’aito minä'”, Konstig kirjoittaa.

Konstig on noudattanut modernia autenttisen minuuden ihannetta, joka pohjaa Rousseaun ajatukseen, että ihminen löytää luonnon äänen ja moraalin itsestään. Vasta yhteiskunta turmelee yksilön. Tästä muotoutui romantiikan myötävaikutuksella moderni ”autenttisuuden etiikka”, kuten filosofi Charles Taylor nykyistä yksilökäsitystä nimittää. Siinä jokaisella ihmisellä nähdään olevan oma yksilöllinen tapansa elää. Pitää kuunnella itseään ja noudattaa mieltymyksiään spontaanisti. ”Estyneisyys”, mitä esimerkiksi vanhat pukeutumis- ja tapasäädökset edustavat, on pahasta.

Tämän eetoksen mukaisesti myös Konstig on elänyt. Ainoa arvo pitkälle aikuisuuteen asti on ollut olemassaolevia arvoja vastaan kapinoiminen. Konstig kuvaa itseään ”käveleväksi keskisormeksi”, joka on niellyt vasemmistoradikaalien filosofien ajatukset sopimattomasta käytöksestä porvarillisen yhteiskunnan vastustamisena ja kulttuurirelativismin.

Konstigin minuus, jota hän on kuunnellut, on hänen kertomansa mukaan ollut ikävä: hän on ylimielinen, sarkastinen ihminen, jolla on kamala temperamentti ja joka huokailee alentuvasti.

Myönnän, että on pikkumaisen tyydyttävää lukea toisen tekemää oman luonteensa analyysiä, kun huomiot ovat samoja, joita olen itse lukijana hänestä tehnyt. Alun itsereflektiivisyys kuitenkin on välttämätön pohja uskottavalle herrasmieheksi muuttumiselle.[1]

***

Teoksessa on laaja kirjallisuuskatsaus, joka sisältää esimerkiksi lordi Chesterfieldin pojalleen herrasmiehenä olemisesta kirjoittamat kirjeet, Erasmus Rotterdamilaisen käytösoppaan, antiikin filosofiaa ja Benjamin Franklinin hyveoppia. Konstig referoi lukemaansa turhankin tarkasti, mikä vaikuttaa osaltaan kirjan turvonneeseen 474 sivun mittaan. Kirjallisuuden kautta avautuu kuitenkin hyvin herrasmiehen ideaalin syntyprosessi ja hioutuminen.

Taustalla on keskiaikainen ritariromantiikka, jossa ritarit alkoivat arvostaa myös romanttisen rakkauden ja lempeyden hyveitä. Miehen tuli paloitella vihollisensa taistelussa, mutta kotona haikailla kyynelsilmin rakkaansa perään. Naisen rakkaudesta tuli ritarin elämäntehtävä. ”Ritariromantiikka muutti yläluokan suhtautumisen naisiin ja sitä kautta koko länsimaisen yhteiskunnan”, Konstig kirjoittaa. Miehen piti todistaa olevansa naisen rakkauden arvoinen, mikä pakotti miehen osoittamaan parhaita puoliaan.

Herrasmiehen ihanteessa keskeistä on myös fyysinen elinvoimaisuus. Tommi Melenderin vinkistä Konstig aloittaa rugbyn. Rugbyotteluiden kuvaukset ovat kirjan eläväisimpiä. Konstig on poikamaisen innoissaan laittaessaan ruumiinsa likoon raakojen miesten rinnalla yhteisessä rugbyrintamassa. Vähemmän eläväisiä ovat hevos- ja miekkailutuntien referoinnit. Ratsastamisen alkeiden oppimisesta Konstig yrittää venyttää opetuksen siitä, kuinka hän opetteli kesyttämään villin ja arvaamattoman luonnon hevosen muodossa.

Luonnon kesyttäminen toistuukin pitkin kirjaa herrasmieheyden tiivistyksenä. Herrasmies ymmärtää olevansa luontojaan karkea otus, jonka pitää oppia tavoille. Kohtelias elämä vaatii jatkuvaa työtä. Luonnon tie on helppo, mutta luonnon voittaminen, ”hyveen tie”, sen sijaan on ”kapea, jyrkkä ylämäki”.

***

Luonnon voittaminen on ihanne myös klassisessa miestenpukeutumisessa. Puku on kankea ja persoonaton, mutta myös pitkälti immuuni muodin heittelyille. Konstig referoi taidehistorioitsija Anne Hollanderia, jonka mukaan ”nykyaikainen miestenpuku kuvastaa modernin ajan ihannetta. Modernissa puvussa mies edisti modernin ajan arvoja kuten ajattelua, tiedettä ja kaupankäyntiä. Puku hylkäsi romantiikan ajan arvot kuten kiinnostuksen kaikenlaisiin turhuuksiin. Puku ei ollut kaunis ja runsas kuin luonto on, se oli järkevä kuin moderni ihminen.”

Hollander myös huomioi, että nykyään aikuisten miesten ja kouluikäisten lasten pukeutuminen on usein identtistä: samat farkut ja hupparit, oli tilanne mikä tahansa. Aikuisen ei enää tarvitse viestiä aikuisuutta tai arvokkuutta vaatetuksellaan.

Tästä esimerkkinä toimii ekonomisti Heikki Pursiainen, 43, joka mainosti Paska Suomi -kirjaansa Helsingin Sanomien haastattelussa räikeäkuvioisissa shortseissa, lippalakissa ja lyhythihaisessa hupparissa. ”Räväkkää” ja ”nuorekasta” se oli, mutta niin on kaikki ollut jo niin monta vuosikymmentä, ettei mikään enää ole.

***

Ehkä vapautumisen ja yksilöllistymisen väistämätön seuraus on se, että pinnalle putkahtaa vastakkaisia näkemyksiä ja haikailua menneeseen. Tällainen reaktio on nähty esimerkiksi Taylorin ja Alasdair MacIntyren edustamassa kommunitaristisessa filosofiassa, jossa nykyajan yltiöindividualismiin ja vieraantuneisuuteen yritetään vastata korostamalla epämääräisesti kadotettuja yhteisöllisyyden hyveitä.

Polvihousuiset taloustieteilijät ovat kuitenkin yksi (vaikkakin groteski) osa positiivista vapautumisen kierrettä, josta keskeisimpänä voidaan pitää naisten vapautumista. Konstig muistuttaa tästä kirjassa ohimennen.

Kirjoittamisen aikaan Konstigilla on kahden nuoren tytön lisäksi parivuotias poika. Poika on Konstigin lailla kovatahtoinen ja altis raivokohtauksiin. Poika vierastaa isäänsä, minkä takia hoitaminen jää pääasiassa vaimon vastuulle. Kun perhe on lomamatkalla, vaimo viettää sen hankalan pojan kanssa, kun Konstig lueskelee altaalla Matti Klingeä. Ravintolassa Konstig suuttuu vaimolle, joka on uupunut pojan hoitamisesta. Konstig kirjoittaa, kuinka samalla kun ”olen tullut tietoiseksi omista puutteista ja virheistäni, olen myös alkanut huomata vaimoni erheet. Pitäisikö hänen aina käyttäytyä kuin kuningatar, jotta voin kohdella häntä kuin kuningatarta?”

Yksi kirjan läpinäkyvästi toteutettu juonikuvio onkin se, että Konstig lopulta huomaa olleensa epäreilu vaimolleen, joka ei työnjaon takia ole voinut samalla tavalla keskittyä hyveellisyyteensä. Konstig esimerkiksi järjestää tytöille suloisen juhlapäivällisen, kun taas vaimolle jää pojan hoitaminen ja tiskit.

Sokeus tuntuu puhuttelevalta. Onko miesten aikoinaan ollut helppo ylpeillä herrasmiehen tavoillaan, kun kotityöt ovat jääneet naisten kontolle?

***

Siihen nähden, että ennakkoasenteeni kirjaa kohtaan oli nihkeä, nautin sen lukemisesta yllättävän paljon. Se oli turhan pitkä, ja Konstigin kielessä ja tyylissä on jotain vaikeasti kuvailtavan ärsyttävää.[2] Se tarjosi kuitenkin oivan läpileikkauksen herrasmiehen historiasta, ja Konstig kuvaa ihailtavan avoimesti pyrkimyksiään ja epäonnistumisiaan olla parempi. Kiinnitin lukemisen jälkeen enemmän huomiota käytökseeni.

Kirja on kuitenkin lopulta hyvin ennalta-arvattava oivallustensa suhteen. Konstig päätyy omaksumaan kaikki klassisen miesihanteen opit niitä sen enempää ajattelematta tai kontekstualisoimatta. Kirja julkaistiin pian herrasmiesvuoden päättymisen jälkeen. Realityohjelmien ”vuotta myöhemmin” -osio olisi voinut olla kiinnostava. Kenties siinä ajassa Konstig olisi ehtinyt miettiä enemmän niitä ristiriitoja joita syntyy, kun yritetään sovittaa vanhoja ihanteita sellaisinaan aikaan, jolta omat ihanteet alkavat loppua.


[1] Itsereflektiivisyyden puute oli keskeinen ongelma Timo Hännikäisen Kunnia-esseekokoelmassa (Savukeidas, 2015), joka oli osin samankaltainen miehisten hyveiden etsimisen teos. (Tosin sillä erolla, että Hännikäinen etsi pikemminkin esimodernia miehen ideaalia Nietzschen sivilisaatiokritiikin hengessä, kun taas Konstig jäljittää modernia, kohteliasta herrasmiestä.) Hännikäinen kirjoitti kadonneista miehisistä hyveistä, mutta teoreettisella tasolla ilman omakohtaisuutta. Vielä kun Hännikäinen kirjan julkaisun aikaan tuli tunnetuksi kaunaisesta nettikäytöksestä, asettui kirjan miesfantasia erityisen epäuskottavaan valoon.

[2] Ärsyttävyyksiä näin lyhyesti referoidakseni: puhekielinen dialogi, jokaisen englanninkielisen katkelman lainaaminen alkuperäiskielellä ja heti perään suomentaminen, itsensä ”maadottamisesta” (sic?) puhuminen ja niin edelleen.

Mainokset