Kysymyksiä mediasta 2

Miksi Helsingin Sanomat julkaisi ”kulissiavioliitosta” kertovan jutun, joka oikeasti kertoi miehestä, jolla ei ole omaa tahtoa, ja joka syyttää siitä ympäristöään?

Miksi miehen nimi oli muutettu?

Uskoiko toimittaja vilpittömästi kirjoittavansa tärkeää juttua ”kulissiavioliitoista”? Vai tiesikö toimittaja kirjoittavansa kyynistä juttua, joka keräisi suuttuneita reaktioita (eli paljon klikkauksia)? Vai ovatko toimittajan mielessä kyynisyys ja vilpittömyys erottamattomasti yhteenkietoutuneita?

Miksi Helsingin Sanomat julkaisee provosoivia mielipidekirjoituksia nimettöminä?

Mitä eroa on mielipidepalstalle nimettömänä kirjoittavalla provosoijalla ja keskustelupalstan trollilla?

Onko toimittajan kyynisyyden ja vilpittömyyden yhdistävässä mielessä kaikki ”yhteiskunnallinen keskustelu” samanarvoista, jos se vain tuottaa medialle klikkauksia?

Kuinka paljon mediat kehtaavat hyödyntää ihmisten tarvetta kertoa kärkeviä mielipiteitään (nimettömänä) ennen kuin niiltä häviää vähäkin uskottavuus? Onko uskottavuus vanhan mediamaailman ylellisyys?

Kumpi on suurempi uhka yhteiskunnalle: valeuutiset vai oikeat uutiset, jotka keskittyvät herättämään tunteita ja keskustelua keinolla millä hyvänsä?

Mainokset

Kysymyksiä mediasta

Miksi Helsingin Sanomissa on sivun kokoisia mainoksia toimittajista?

Miksi Sanomatalon kyljessä pyörii jättimäinen video, jossa kirjeenvaihtaja kehuu itseään?

Miksi ”tulevaisuuskirjeenvaihtajasta” kirjoitettiin aukeaman mainosjuttu?

Miksi ”tulevaisuuskirjeenvaihtaja” matkusti ensimmäisessä tekstissään vuoteen 2007 ja luki Mustan joutsenen?

Miksi toimittajat tarvitsevat suunnattomasti huomiota siitä, että tekevät työnsä ihan tavallisesti?

Miksi toimittajat eivät tee työtään niin hyvin, että saavat ansaittua huomiota?

Miten kukaan pystyy lukemaan mitään medioita?

Kierrätyksen raskaudesta

Olen pitänyt jokaisesta Rian Johnsonin elokuvasta. Tai pikemminkin arvostanut jokaista. Jokainen on suvereeni omassa genressään: Brick (2005) neo-noir; The Brothers Bloom (2008) veijarikomedia; Looper (2012) scifiä.

The Last Jedi on Rian Johnsonin yhtä suvereeni Tähtien sota -elokuva. Se on helposti sarjan paras sitten alkuperäistrilogian. Siinä on toimintaa, ajatusta, tunnetta. Aivan kuten jokainen Johnsonin elokuva, se on elokuvallisesti tavattoman sivistynyt (tosin ennen kaikkea Tähtien sota -sivistynyt, eli sekä sarjan aiemmat elokuvat että innoittajat tunteva), teemoiltaan harkittu (ainakin Tähtien sota -elokuvaksi) ja kerronnaltaan vaivaton. Elokuvan hyvät puolet on kerrottu kaikissa positiivissa arvioissa. Se kertoi jostain ja se oli toteutettu hyvin, toisin kuin sarjan edelliset elokuvat.

Elokuva kuitenkin tuntui anonyymiltä, miltä myös muut Johnsonin elokuvat ovat jossain määrin tuntuneet. Ne ovat tavallaan täydellisiä, mutta niistä puuttuu se jokin elämä ja näkökulma, joka saa elokuvan tuntumaan elävältä ja tärkeältä. Ne eivät tunnu siltä kuin yrittäisivät välittää jotain välttämätöntä ajatusta maailmasta. En osaa sanoa mitään Johnsonista tekijänä elokuvien perusteella. En tiedä, mitkä asiat oikeasti kiinnostavat häntä – hyvien elokuvien tekemisen lisäksi. Mikä häntä innostaa? Mitä hän vihaa? Mihin hän suhtautuu pakkomielteisesti?

Tuon piirteen takia Johnson oli täydellinen valinta Tähtien sota -ohjaajaksi; tavoitteena kun on noudatella George Lucasin monta vuosikymmentä vuotta vanhaa visiota ja lisäillä siihen vain vähän jotain uutta.

Olen kirjoittanut tästä jo aikaisemmin (The Force Awakens, Rogue One), mutta itselleni on jäänyt yhä väsyneempi olo elokuvien kierrätyslähestymistavasta. Elokuvissa ei ole ollut juuri mitään uutta; vanhojen ideoiden ja kuvaston kierrättämistä sitäkin enemmän. Suhtautuminen vanhaan on jotain remiksaavan ja palvovan välimaastosta.

The Last Jedi on edeltäjiään aavistuksen verran raikkaampi, vaikka pohjaa myös pitkälti alkuperäistrilogiaan: esimerkiksi teema paternalistisista epäonnistumisista on lähinnä aikaisempien jedikoulutusteemojen jatkoa; hyvästä ja pahasta puhutaan vanhaan tapaan; monet visuaaliset ideat pohjaavat taas alkuperäistrilogiaan ja niin edelleen. Vaikka samoja teemoja soitellaan, pyrkii elokuva sentään kertomaan jonkin kokonaisen ja oman tarinansa. Siitä puuttuu (pääasiassa) edeltäjiensä yliampuva vinkkailu ja miellyttämisenhalu. (Mieslapsifanien elokuvaan kohdistama raivo on jonkinlainen osoitus jälkimmäisestä, vaikka se enemmänkin kertoo fanittamisen luonteesta nykyään.)

The Last Jedi on erehtymättömästi Tähtien sota -elokuva, ja juuri se häiritsee. Jokin siinä tökkii, kun toiset ohjaajat ottavat leikkiäkseen leluilla, jotka ovat niin voimakkaasti syntyneet yhden ihmisen mieltymyksistä, haluista ja vaikutteista. Johnson osoittaa osaavansa leikkiä leluilla paremmin kuin kukaan, jopa kuin George Lucas, ja tuo mukaan vähän omiakin lelujaan, mutta leikkii silti kiltisti Lucasin säännöillä.

Uudet Tähtien sota -elokuvat eivät vain tunnu pääsevän Lucasin kädenjälkeä pakoon. Kaikki uudet elokuvat ovat jollain tavalla reagoineet hänen alkuperäistrilogiaansa, joko hyväksyen tai hyläten. The Last Jedi joutuu vieläpä reagoimaan The Force Awakensin sille perinnöksi jättämiin ongelmiin. Elokuva tuntuu pahimmillaan vuosikymmeniä vanhojen hahmojen ja ideoiden vatvomiselta vain, koska faneille halutaan tarjota jotain tuttua, jotta uudet jutut uppoaisivat paremmin. Uusiin ideoihin viihde-elokuvassa suhtaudutaan kuin lääkkeeseen, joka pitää tarjota nostalgiakarkin kanssa. Tämä menneisyyssuhteen jatkuva käsittely saa elokuvan tuntumaan kummallisen raskaalta siihen nähden, että se on vain viihdyttävä ja mukaansatempaava scifielokuva.

Nenäpäivä (2010)

Kirjan luin, kokonaan, vaikka välillä olikin melkoista römplötystä, kun piti sietää murteista väänneltyjä sööttejä uudissanoja, hankalaa se oli. Piti myös sietää maisemienkuvailua, sitäkin, Keravalta Hakaniemeen ja takaisin ja edestakaisin ja edestakaisaamista riitti ja matkalla kuvailun kohteita. Kun sitten kyllästyin lukemiseen, menin pimputtelemaan naapurin ovikelloa, naapuri avasi mutta minä vain kröhäsin ja siinä ryhdittömänä venkoilin, kun huomasin että kommunikaatio ei ole mahdollista, ei minulle, ei naapurille, ei Irmalle, voi Irmaa, surullinen hassu rouva, minä siinä ajattelin ja itku meinasi ihan päästä. Naapuri katseli kummissaan. Sitten se aloitti, Terve, Niin, Mitäs kuuluu, Tuota hnngh, Niin siis mitä, Voi voi voi, En nyt ihan ymmärrä, Voi voi voi sentään, Onko kaikki hyvin, Voi sentään tuota juu on, Ihan oikeasti soitanko ambulanssin. Niin sitä jatkettiin ja kahvit keitettiin ja lopuksi voiettätuotanoinniit vaihdettiin ja omaan taloon palasin, minäkin, kerrostalon yksiöön josta näin Töölönlahden, voi kun on kaunis. Ei siinä sitten mitään tapahtunut, ja vaikka olisikin tapahtunut, juoni, olisin sen jaarittelevalle tyylilleni alistanut ja estänyt etenemästä, katsellut vain asioita miedon empaattisesti, kuin olisin väljähtänyttä kahvia huljutellut suussa ja hymyillyt ujosti ikkunalle. Sellaista se on, empatia, vähän hymyillään ja kohdataan, mutta kommunikaatio on mahdotonta, tuliko selväksi.