Pieni huomio rock-rumpaleista

Olen usein puolustanut kulttuurikontekstiin keskittymistä musiikista kirjoitettaessa siksi, että se on usein mielenkiintoisempaa kuin pelkkä musiikin kuvailu. Musiikkiarvioiden kukkaiset adjektiivilitaniat ja lyriikoiden syväanalyysit tyypillisesti ovat pitkästyttävää luettavaa, ja siksi on parempi keskittyä kirjoittamaan jostain, mistä kirjoittaja osaa sanoa jotain.

Kaipaan silti usein täsmällisempää musiikkiin pureutumista, etenkin koska kirjoittajilla on niin usein ongelmia yksilöidä, miksi musiikki tuottaa juuri tietynlaisen kokemuksen. Monesti kiitetään ja syytetään asioita, joilla ei ole tosiasiallista tekemistä vaikutelmien syntymisen kanssa.

Tämä johtuu monesti siitä, että monet kirjoittajista eivät ole itse soittajia, jolloin sen vaikutuksia ei välttämättä osata tarkastella syvällisesti. En tarkoita, että tausta soittajana tekisi kriitikosta automaattisesti paremman, etenkin koska monet muusikkokriitikot ovat sietämättömän huonoja jälkimmäisessä. Mutta joissakin tilanteissa osaaminen auttaa.

Etenkin rock-musiikissa rumpalien vaikutusta huomataan todella harvoin siihen nähden, kuinka merkittävä se on. Mietin tätä, kun alkuvuodesta ilmestyi kanadalaisen indierock-yhtye The New Pornographersin seitsemäs levy Whiteout Conditions. Levy on ensimmäinen, jossa ei soita alkuperäisrumpali Kurt Dahle. Kuunnellessa ihmettelin, miksi levy kuulosti elottomalta. Ensimmäisenä mieleen tulivat pintapuoliset syyt: levyn tuotanto on elektronisempi ja sample-vetoisempi, ja toinen laulunkirjoittaja Dan Bejar puuttuu. Sitten muistin Dahlen.

Dahlen soitolle tyypillistä oli hieman takapainotteinen ote. Siinä missä punk-rumpali lietsoo bändiä soittamaan nopeammin ja terävämmin, luo Dahlen kaltainen taaksepäin nojaava, shuffle-komppeja hyödyntävä rumpali svengaavan tunnelman. Lisäksi Dahlella oli Keith Moon -henkinen taipumus mielikuvituksellisiin filleihin, mikä teki rummuista yhden kiinnostavan soittimen muiden joukossa. Tyylistä on vaikea löytää kattavaa näytettä, mutta esimerkiksi kappaleen ”Use It” säkeistöjen rento poljento ja kertosäkeen Iron Maidenia mukaileva laukkakomppi antavat jonkinlaisen peruskuvan.

Uuden levyn nimikappaleeseen verrattuna ero on merkittävä. Laulaja Carl Newman kertoi haastatteluissa hakeneensa levylle krautrock-henkisyyttä, millä tyypillisesti tarkoitetaan koneen lailla tikittävää, elotonta rytmiä. Ja siltä rummut kuulostavatkin: rummut jauhavat läpi kappaleen samaa peruskomppia vain pienin variaatioin. Se tukee kappaleen shoegazemaista junnaavuutta, mutta tekee kappaleesta rytmillisesti tylsän ja persoonattoman. Koko levy on samanlainen: yksi instrumentti puuttuu, eikä yhtye siksi kuulosta samalta.

Vain yhdessä levyn arviossa näin maininnan rumpalin vaihdoksesta. Levy on jättänyt monet laillani kylmäksi, mutta selitystä ei ole haettu tuosta, vaan tuotannosta, kappalemateriaalista ja Bejarin puuttumisesta.

Vanhempi (ja tunnetumpi) esimerkki samanlaisesta muutoksesta on Guns N’ Rosesin rumpalinvaihdos. Amatöörimainen mutta energinen Steven Adler vaihdettiin Matt Sorumiin, joka oli taidokkaampi, mutta jonka raskas ote ja mieltymys paksusointisiin tom-tomeihin söivät kappaleista punk-terän ja tekivät niistä pöhöttyneitä. Alkuperäiskitaristi Izzy Stradlin totesi yksiselitteisesti, ettei musiikki enää tuntunut samalta Adlerin lähdön jälkeen:

”[The songs] were written with Steve playing the drums and his sense of swing was the push and pull that give the songs their feel. When that was gone, it was just… unbelievable, weird. Nothing worked.”

Rumpusoundienkaan vaikutusta ei voi väheksyä. Modernissa rockissa on usein taipumus mikittää rummut tarkasti ja luoda mahdollisimman päällekäyvä soundi tilasoinnin kustannuksella. Esimerkiksi 2000-luvun alun pohjoisamerikkalaisten indieyhtyeiden, kuten mainitun The New Pornographersin, Okkervil Riverin ja Wolf Paraden varhaisilla levyillä rummut olivat ilmavat, mikä oli keskeinen osa yhtyeiden kotikutoista ja vanhahtavaa estetiikkaa.

Wolf Paraden tuoreella levyllä Cry Cry Cry soundi on vaihtunut nykyaikaisen jykevään ja päällekäyvään. Tässä tapauksessa se ei ole mielestäni ongelma, sillä sointi istuu synkempään ja hidastempoisempaan kappalemateriaaliin, mutta tyylin hallitsevuus tekee monista moderneista rock-yhtyeistä rytmillisesti tylsiä ja keskenään samanlaisia. Rummut ovat keskeinen instrumentti, eikä yksi soittotyyli ja sointi sovi kaikille.

Mainokset