Maaliskuun lukupäiväkirja

Olen jäljessä lukupäiväkirjani kirjoittamisessa. Pitkälti työkiireiden vuoksi, mutta osittain myös koska olen lukenut kirjoja, joista en ole osannut tai kehdannut sanoa mitään, ja olen siksi vitkastellut kirjoittamisen kanssa. Viivyttelyn myötä unohdan ne harvat asiat, joita olisin kirjoista halunnut sanoa, joten kirjoitan sitten lähinnä siitä mitä muistan kirjoista pari kuukautta myöhemmin. Erinomaista itsesabotaasia.

Ayaan Hirsi Ali: Neitsythäkki. Islam, nainen ja fundamentalismi
Otava, 2005 (alkuperäinen 2004)

Tuntuu huolestuttavalta kirjoittaa tästä kirjasta mitään. Olen seurannut riittävästi julkista keskustelua islamista tietääkseni, kuinka edes lievä kiinnostus islamkritiikkiin tekee ”vastapuolen” edustajaksi monen silmissä. Tiedän sen, koska niin on käynyt omassa mielessäni usein. Uskontoon optimistisesti suhtautuvien keskuudessa islamin kritiikki ja islamofobia ovat synonyymejä, ja kiinnostuneisuutta ongelmakohdista pidetään lähtökohtaisesti epäilyttävänä.

Tällaisen kirjoittaminen tuntuu pelottavalta siksikin, etten varsinaisesti osaa sanoa asiasta mitään. Olen käynyt muutamalla perusopintoluennolla aiheesta ja lueskellut jonkin verran sieltä täältä. Koen että julkinen keskustelu uskonnosta on tulehtunutta, mutta en koe että pystyisin osallistumaan siihen tyydyttävästi. Kun keskustelu tulehtuu, nousevat myös vaatimukset osallistumiselle. Pitäisi oikeasti tietää jotain asiasta – tai vaihtoehtoisesti vauhkota senkin edestä ja valita puolensa, mitä en koe tippaakaan houkuttelevaksi. (Nytkin kirjoitan asiasta vain, koska kahlitsin itseni lukupäiväkirjan pitämiseen, eikä joustavuus kuulu luonteeseeni.)

Tulehtunut keskustelu islamista ei ole mikään Suomen erityispiirre. Ayaan Hirsi Alin kirjoituskokoelma osoittaa tilanteen samanlaiseksi 2000-luvun alkupuolen Hollannissa. Sielläkin esillä olevat kulttuurivaikuttajat keskittyivät osoittamaan, ettei islamin ja kristinuskon edustajien arvoissa ole aitoa vastakkaisuutta; tai ei ainakaan länsimaissa asuvien keskuudessa. Taustalla tuntuu olevan melko ylimielinen olettamus, että länsimaalainen maallistuneisuus aatteena olisi ikään kuin väistämättä kaikista houkutteleva ja tarttuisi jokaiselle tänne muuttavalle hengitysilmassa.

Ajatteluun liittyy myös oletus, että islam on pohjimmiltaan samassa vaiheessa kuin taistelujen jälkeen (vastentahtoisesti) maallistunut kristinusko – että on yhtä helppoa olla maallistunut muslimi kuin kristitty. Eksegeettisesti sivistyneet lukutavat ja maallistuneet tavat uskoa eivät syntyneet kristinuskossa itsestään, ja ne ovat lyöneet läpi vasta viimeisen parinsadan vuoden aikana. Islamin piirissä niitä ei yksinkertaisesti vielä ole samalla tavalla.

Hirsi Ali toivoo kirjoituksissaan islamilaista reformaatiota. Hän osoittaa sekä teologisia että sosiaalisia syitä sen tarpeelle. Ne ovat luultavasti tuttuja kaikille: keskeisin on naisten huono asema, joka löytyy sekä teologisista teksteistä että syvälle juurtuneista kulttuurisista tavoista.

Ensimmäisessä kirjoituksessa Hirsi Ali haikailee islamin oman Voltairen perään. Hirsi Alin kritiikitön valistuksen ihailu tuntuu vieraalta silmissäni, kun olen itse tottunut näkemään siinä myös paljon huonoja puolia. Se on kuitenkin etuoikeutettu roolini: olen elänyt valistuksen hyvien vaikutusten piirissä ja saanut kehittää kriittistä ajattelua. Jos niin ei olisi, ja olisin saanut tieteelliset kirjoitukset käsiini vasta aikuisiällä kotimaasta paettuani, olisin minäkin aika helvetin innoissani Voltairesta.

Kirjan keskeisin viesti on muistutus siitä, että naisten oikeudet voivat toteutua islamissa vain, jos tapahtuu jotain suuria muutoksia kulttuurisesti ja teologisesti. Pelkkä länsimaisuuden piirissä oleminen ei riitä. Uudistustyötä ilmeisesti tapahtuu jonkin verran, mutta vastustus on kovaa.

Toki voidaan kyseenalaistaa, mitä annettavaa uskonnon ulkopuolisella reformaatiokamppailuihin on. Ehkä tämä:

”Kehotan monikulttuurisen yhteiskunnan puolustajia ottamaan selvää niiden naisten kurjuudesta, joita alistetaan uskonnon nimessä heidän omissa kodeissaan. Pitääkö ihmisen joutua itse pahoinpidellyksi, raiskatuksi, sisälle lukituksi ja alistetuksi, jotta hän voisi eläytyä toisen asemaan? Eikö ole tekopyhää puolustella tai suvaita näitä käytäntöjä, jos itse nauttii vapaana ihmiskunnan edistyksestä?”

Anu Silfverberg: Äitikortti. Kirjoituksia lisääntymisestä
Teos, 2013

En erityisesti vaikuttunut tammikuussa lukemastani Silfverbergin novellikokoelmasta. Otin silti hänen viimeisimmän esseekokoelman kirjastosta matkaani, koska asiaproosan Silfverberg taitaa paremmin. Ensimmäinen esseekokoelma Luonto pakastimessa (Teos, 2011) oli kelpo, vaikka Silfverbergin toimittajuus leimasikin kirjaa: se valahti mielestäni nopeasti kuin aikakauslehti, enkä muista siitä puolitoista vuotta myöhemmin paljonkaan. Silfverbergin tyyli oli kirjassa yksitasoinen, ja sen takia tekstit sulautuivat mielessäni yhdeksi isoksi kolumnimassaksi. Hyväksi sellaiseksi tosin. (Huono sellainen: Kaarina Hazardin Kontallaan. Jätin sen kesken 50 sivun paikkeilla. Kirjaksi paisutettu vihaisten kolumnien röykkiö ei varsinaisesti ole houkutteleva ajatus.)

Äitikortti on parempi teos. Silfverberg on löytänyt ärhäkän toimittajatyylinsä kaveriksi esseististä osaamista ja syvyyttä. Yhden aihepiirin ympärillä pysyminen tuntuu toimivan. Silfverberg saa avattua äitiyttä monesta eri kulmasta ja kuvattua laajasti siihen liittyviä ajatuksia ja kokemuksia.

Kokoelman avaava ”Ihmisen lisääntymisestä” on helposti Silfverbergin paras kirjoittama essee. Siinä hän saa puhallettua henkeä melko simppeliin oivallukseen siitä, kuinka ruumiiseen pitäisi oppia suhtautumaan ystävänä eikä vihollisena. Silfverberg aloittaa kuvaamalla nuoruuden seksivalistusta ja siihen liittynyttä raskauksilla pelottelua. Siitä hän päätyy lapsentekoon, josta muodostuu maaninen projekti; hän on alkanut ”yrittäjäksi”, mistä ei voi enää perääntyä. Lopulta hän oivaltaa ruumiillisuuden rajojen hyväksymisen.

Lyhyt kuvaukseni tekstistä ei tee sille oikeutta. Kompositio on täsmällinen, ja Silfverberg ohjailee lukijaa kokemustensa matkassa taidokkaasti.

Muita kohokohtia ovat Silfverbergin oivaltavat kirjoitukset modernin äitiyden piilokonservatismista. Äitiydestä kokopäivätyötä tekevät naiset sulkevat itsensä kodin piiriin täydellisyyden tavoittelussaan ja samalla työntävät isiä pois. ”Äitiskeneä” tuntemattomana Silfverbergin ärtynyt ihmettely sen äärellä on kiinnostavaa ja viihdyttävää luettavaa. Äitiyteen suhtaudutaan selvästi kiihkotuntoisesti, ja Silfverbergin toiveet maltillisesta suhtautumisesta siihen tuntuvat perustelluilta.

Unni Drougge: Penetraatio
Bazar Kustannus Oy, 2007 (alkuperäinen 2006)

Esseeromaani on melko epätarkka ilmaisu, mutta karkeasti sillä voisi tarkoittaa romaaneja, jotka keskittyvät ajattelemiseen tarinankerronnan kustannuksella. Kirjailijaa ei kiinnosta niinkään uskottavat henkilöhahmot ja heidän väliset suhteet kuin ajatusten jakaminen heidän suillaan.

Thomas Bernhard on tyylipuhtain esimerkki esseeromaanikirjailijasta. Bernhardin avainromaaneissa seurataan kulttuurisesti sivistyneiden miesten vihaista ajatuksenjuoksua ympäröivän maailman matalamielisyydestä. Suomessa Tommi Melender on seurannut Bernhardin jäljissä melko pastissinomaisesti.

Genre on melko miehinen, ja molempien mainittujen kirjoissa on häivähdys naisvihasta, tai ainakin ylitsevuotavaa ukkomaisuutta. Siksikin ruotsalaisen Unni Drouggen Penetraatio tuntuu riemastuttavalta löydöltä. Teos istuu sujuvasti esseeromaanien kaanoniin: se on vihainen kirja seksuaalisuudesta ja sukupuolesta, joka on samanaikaisesti sivistynyt ja tarkkanäköinen että pulp-henkinen provokaatio.

Kirjan päähenkilö on taiteilija Maximilian Frisk, joka on luonut uransa tekemällä provokatiivisia performansseja. Friskiä voisi huoletta kutsua naistenvihaajaksi: hän inhoaa konformistisena pitämäänsä, tunnepuhetta suoltavaa tyttöystäväänsä. Kirjan alussa tyttöystävä tulee raiskatuksi, eikä Frisk välitä muusta kuin että tyttöystävä näyttää raiskattuna kauniilta. Frisk ei usko että naisista olisi oikeiksi taiteilijoiksi. Frisk halveksii äitiään, joka on elänyt elämänsä sikamiesten talutushihnassa.

Frisk alkaa kuitenkin pohtia sukupuolirooleja, ja lukee esimerkiksi Foucault’n Seksuaalisuuden historian. Hiljalleen Frisk ymmärtää, kuinka suuri valta peniksellä on: se johdattaa miehen toimia, ja sillä mies alistaa naisia.

Sen takia Frisk järjestää performanssin, jossa leikkaa peniksensä irti. Koko maailma kuohuu, ja mediamylläkkä tapahtuman ympärillä ei ota laantuakseen. Peniksen leikkaaminen irti nähdään merkityksellisenä tekona monesta eri kulmasta. Ilman penistä Friskin kokemusmaailmakin muuttuu.

Penetraatiossa on kaikki vihaisen esseeromaanin ainekset. Se on säälimättömän kriittinen kaikkia kohtaan. Friskin kolkolla äänellä Drougge kritisoi myös naisia, jotka antautuvat rakkaudelle ja sietävät miehiltä mitä vain haaveidensa täyttymisen nimissä. Vuolas naiskriittisyys luultavasti on estänyt kirjaa muodostumasta feminismin merkkiteokseksi, vaikka se sellainen selvästi on.

Kirjasta tulee mieleen toinen feministinen pulp-teos, Gillian Flynnin Kiltti tyttö. Molempia leimaa halu tehdä feministisesti kantaaottavaa viihdettä, joka ei kuitenkaan pitäydy aatteen ajamisessa vaan irtautuu siitä sanoakseen jotain kierompaa. Flynn halusi laajentaa viihteen naiskuvaa luomalla naispsykopaatin, joka on kuin luotu validoimaan miesten pelkoja naisten manipulaatiokyvyistä. Kirjan päähenkilö Amy osoittaa, että miehiltä ei pidä sietää rimojen alittamista. Molemmissa kirjoissa sekä ollaan feministisiä että pyritään leikkimään sukupuolikysymysten peloilla ja rumilla aspekteilla, joista on vaikea sanoa mitään korrektia.

Zadie Smith: Changing My Mind. Occasional Essays
Penguin Books, 2009

Zadie Smithin ääni esseistinä on parhaimmillaan rento ja taidokkaasti eri rekisterien välillä hyppivä: korkeakirjallista, vitsikästä, henkilökohtaista, täsmällistä asiaproosaa. Parhaimmillaan Smith on esimerkiksi kirjoittaessaan edesmenneestä isästään ja brittikomediasta, joka oli isä-tytär-suhteen koossa pitävä liima. Siinä kulttuurikritiikki ja muistelmallisuus yhdistyvät tavalla, jota kovin moni kulttuuritoimittaja ja -esseisti yrittää siinä onnistumatta.

Samoin Smithin yhden syksyn aikana kirjoittamat elokuva-arviot ovat hienoja: Smith suhtautuu koko kriitikon työhön äimistellen, ja esittää kriitikkoa esittävää kirjailijaa. Smith välttää suurimman osan kriitikkokliseistä ja kirjoittaa elokuvista jutustelevassa sävyssä. Varsinainen kritiikki on samalla oivaltavampaa kuin suurimmalla osalla varsinaisista kriitikoista – pitkälti koska Smith osaa kirjoittaa ja kriitikot eivät.

Vähemmän kiinnostavia esseitä ovat alkupuolen kirjallisuusaiheiset, joissa Smithin tyyli jähmettyy usein kuivan referoivaksi. En saanut paljoa irti esseistä, jotka käsittelivät kirjoja, joita en ollut lukenut. Niissä teksti on sävyltään ja sanastoltaan kinkkisempää brittienglantia, josta sain huonommin otteen. Smith ei saa annettua kirjoista kattavaa kuvaa niitä lukemattomalle. Kokoelman päättävä David Foster Wallacen Brief Interviews with Hideous Meniä käsittelevä essee oli kirjallisuusteksteistä suosikkini, pitkälti koska se oli ainoa käsitelty kirja jonka olin lukenut.

Ron Burgundy: Let Me Off at the Top! My Classy Life and Other Musings
Crown Archetype, 2013

Will Ferrellin kirja Uutisankkuri: Ron Burgundyn legendan nimihenkilön äänellä on paikoin hauska, mutta suurimmalta osin elokuvan vitsien toisintoa. Välillä kirjassa äidytään herkullisen absurdiksi, esimerkiksi Burgundyn lapsuutta öljy-yhtiön omistamassa pikkukylässä kuvatessa, mutta sen ulkopuolella teksti on pitkälti samaa vanhaa seksistimiehen itsetiedottomuudella pelailua. Naurahdin ja hymähdin jokusen kerran. Luin lähinnä koska tuli vastaan liki ilmaiseksi ja huumorikirjallisuus on kuningaslaji.

Jukka Laajarinne: Tiloissa. Esseitä
Atena Kustannus, 2016

Jukka Laajarinteen tiloja käsittelevä esseekirja on hyvä osoitus siitä, kuinka tietyssä teemassa tiukasti pysyminen voi olla esseekokoelmalle haitallistakin. Vaikka Laajarinne avaa esimerkiksi tilakäsityksiä eri kulttuureissa, kaupunkisuunnittelua ja matkailua kiinnostavasti, alkaa kokoelma puuduttaa. Esseet on kirjoitettu tismalleen samassa asiaproosasävyssä, ja ne kestävät melko vakiona pari–kolmekymmentä sivua. Monissakin teemoissa napakampi käsittely olisi ollut perusteltu. Aiheen kiinnostaessa (etenkin kaupunkiympäristön pohdinnat) stimuloivaa luettavaa, muuten vähän ohi soljahtelevaa.

Miia Toivio: Loistaen olet
Teos, 2007

Kauhistuttavin ajatus kirjapäiväkirjan pitämisessä oli, että se pakottaa minut kirjoittamaan runokirjoista. Olen pyöritellyt silmiäni lukiessani runokritiikkejä, jotka tuntuvat kriitikoiden yrityksiltä osoittaa olevansa samalla aaltopituudella kirjailijan kanssa, saaneensa teemoista kiinni ja osaavansa itse kirjoittaa hieman runollisesti. Kovin harvoin varsinaisesti sanotaan mitään, kunhan vain leijaillaan ja esitellään teemoja.

Ylenkatsomiseni keskeltä olen miettinyt, miten itse oikein kirjoittaisin runokirjoista. Kaipaan ilmeisesti konkreettisempaa runokritiikkiä, mutta harvoin minulla itsellänikään on konkreettisia ajatuksia runokirjoista. Joskus luin runokirjoja yrittäen maanisesti ”purkaa” niitä, mikä on lukutapana paikoin tyydyttävä mutta usein hidas ja rasittava ja runon ”sielun” menettävä.

Sittemmin olen opetellut lukemaan rennommin ja pyrkinyt ensisijaisesti uppoutumaan. Pohdin tarkemmin lähinnä niitä runoja, jotka herättävät minussa jotain erityisiä tuntemuksia tai ajatuksia. Harvoin osaan tai edes haluan muotoilla kovin tarkasti mitä ne herättävät. Pelkkä yritys tuntuu banalisoivalta, ja siksi osin ymmärränkin, miksi runokritiikeissä pysytelläänkin eteerisellä tasolla. Sellaista vain tyypillisesti ei ole kiinnostava lukea.

Miia Toivion kokoelman löysin kirjaston poistohyllystä. Olin kaivannut jotain runoutta, josta minulla ei olisi mitään ennakkokäsityksiä, eikä Toivio ollut tuttu.

Luin kokoelmaa keväisessä iltapäiväbussissa takaisin kotiin ja hurmaannuin. Kokoelman johdantorunossa on vetävä poljento ja melodisuutta, johon en nykyrunoutta lukiessa ole useinkaan törmännyt. Runo on kirjoitettu toisen persoonan imperatiivissa, mikä on ratkaisuna parhaimmillaan aidosti iskevä ja huonoimmillaan banaali.

Poimi omat silmät pois taivaan parketilta.
Jos osaat, rakenna laitteita. Sano niitä koneiksi ja astu itse
sisään, vedä naruista. Ole yksi katsojista. Naura.
Narahda. Avaa naamion solki ja anna pimeyden loistaa.

Hurmaantumiseni ei jatkunut kauaa. Ehkä olin enemmänkin innoissaan uudesta löydöstäni ja siitä, että ylipäätään luin sen tyylistä runoutta pitkästä aikaa. Jossain vaiheessa Toivion pehmeä vokaalivetoisuus alkoi tuntua maneerimaiselta ja se ajoi modernimpien piirteiden päältä. Säkeet soljahtelivat ohitseni.

Loistaen olet jälkeä, loistan olet metsää, loistaen olet mutta
vihreäksi virrata odota,
toivo paluuta ja katsetta vihreänä,
toivo yhdessä sinun metsää joka olen,
sinun metsäsi mykkä toivo, sinun metsäsi pyhä yhdessä,
sinun metsäsi loistaen virrassa

Toivion pehmeä romanttisuus on välillä latteaa (”Sydämeni laulu on murusina metsässä”) ja seassa on myös modernin runouden tyylikliseitä, mutta stimuloivia hetkiä on silti seassa siellä täällä.

Tuon tarkemmin en kokemuksiani osaa ilmaista. Runoista kirjoittaminen on hankalaa – etenkin jos sen lykkää parin kuukauden päähän kokoelman lukemisesta. En koe osaavani sanoa kokoelman ”teemoista” varsinaisesti mitään.

Ehkä pitäisikin leijailla kirjan mukana.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s