Tammi–helmikuun elokuvapäiväkirja: Paterson, Split, Dope

Mikään alkuvuodesta katsomani elokuva ei herättänyt minussa erityisiä tuntemuksia. Suhtauduin melko nihkeästi kaikkiin elokuviin, mutta mielestäni ihan perustellusti.

Missä on ystävän talo? (1987)
ohjaus: Abbas Kiarostami
***

Kiarostamin valinta käyttää pääasiassa amatöörinäyttelijöitä heijastuu eniten siinä, kuinka välillä joissakin hetkissä vetovastuu tuntuu siirtyvän enemmän ohjaukselle, kun näyttelijät eivät saa myytyä tilanteita kovin voimallisesti. Näyttelijät kuitenkin luovat silkalla olemuksellaan ohjaajan hakeman vaikutelman täydellisesti.

Pääosassa on pieni poika, joka rientää paikasta toiseen toimittaakseen kouluvihkon ystävälleen, jonka asuinpaikkaa ei tiedä. Opettaja ripitti ystävän aikaisemmin päivällä vihkon unohtamisesta, mikä sai ystävän purskahtamaan itkuun. Siksi ystävän pitää saada vihko. Poika asettuu äitiään vastaan, sillä moraali ei anna periksi jättää vihkoa toimittamatta. Äiti vaatii poikaa unohtamaan tehtävän ja keskittymään omiin läksyihinsä, mutta poika ujon itsepintaisesti inttää, että vihko on pakko toimittaa. Juuri tuossa tilanteessa ohjaus teki suurimman osan työstä. (Tosin amatööriksi poika sai välitettyä mielessään jylläävän moraalisen vaatimuksen yllättävän hyvin ujossa katseessaan. Ei ehkä perinteisin mittarein hyvää näyttelyä, mutta oudon tehokasta silti.)

Elokuvassa on satukirjan tuntua: lapsi lähtee maailmalle suurin toivein ja kohtaa aikuisia, jotka eivät aina ymmärrä. Poika kohtaa esteitä toisensa perään, mutta saa kuin saakin suoritettua tehtävänsä.

Elokuva on olemukseltaan pieni, rauhallinen ja nätti. Kiarostami jumittuu välillä hetkiin ja luo rauhaisan jutustelevan tunnelman, kunnes taas kiihdyttää kepeään juoksenteluun. Elokuva ottaa kauniisti lapsen näkökulman ja saa esitettyä miksi aikuisista, jotka arjen tohinassa päästävät moraalintajunsa löystymään, triviaalilta tuntuva asia itse asiassa saattaa olla kaikista tärkeimpiä.

Kinetta (2005)
ohjaus: Yorgon Lanthimos
**

Kreikkalainen Kinetta tuntuu matkivan huolellisesti art house -esikuviensa tyylivalintoja ymmärtämättä täysin, mitä virkaa ne elokuvissa ajavat. Kinettassa ihmiset eivät puhu vaan toljottelevat ja seisoskelevat jäyhinä pitkissä otoksissa, joissa ei ole mitään käynnissä. Elokuva kuvaa syömistä tai kävelyä, ja kerran myös naisen takaraivoa sumeana lähiotoksena merta vasten, kun vanha iskelmä soi. Tarinaa kerrotaan abstrakteina palasina tunnelmoinnin välissä. Mitään elokuvasta lukematta käsitin sen näin: Keski-ikäinen mies pyörittää jonkinlaista bisnestä, jossa kuvataan naisia väkivallan uhreina. Nuori hotellisiivoojana työskentelevä nainen on pääosassa. Samanikäinen kuvaajamies on häneen hieman ihastunut. Keski-ikäisen miehen luona käy naisia kenties koe-esiintymässä päästäkseen rooleihin, en ole aivan varma. Mies ohjeistaa naisia heidän ollessa vähissä pukeissa.

Ajoittain elokuva sai minut miettimään jotain naisiin kohdistuvasta väkivallasta ja sen estetisoinnista, mutta elokuva ei varsinaisesti antanut siitä mitään pohdittavaa tai kokemusta. Kaiken sanottavan ja merkityksen suhteen elokuva tuntui vajavaiselta. Tyylittelynäkin se on melko mitätön, sillä heiluvainen ja usein sumeasti tarkentava kamera tallentaa vain pari kaunista ja puhuttelevaa otosta koko elokuvan aikana. Elokuvaa ei oikein ajanut eteenpäin mikään, vaan se velloi hienovaraisesti kerrotussa tarinassaan minne sattui ilman tapahtumia tai kiinnekohtia. Ensimmäiset parikymmentä minuuttia odotin, että elokuva alkaisi tarkentaa katsettaan johonkin ja laittaisi jotkin renkaat pyörimään, mutta sitä ei tapahtunut.

 

Split (2017)
ohjaus: M. Night Shyamalan
**

Night Shyamalanin Split on hämmentävä elokuva. Sillä tuntuu olevan miltei yhtä monta persoonallisuutta kuin dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä kärsivällä päähenkilöllään. Tyyli vaihtuu kohtauksesta ja jopa otoksesta toiseen. Yhtenä hetkenä Split on kauhuelokuva, toisena komedia, kolmantena psykologinen draama. Lajityyppien sisälläkin on lukuisia eri alalajeja, joiden välillä elokuva liikkuu: kauhussa se muistuttaa välillä slashereitä (etenkin suhtautumisessaan teinityttöihin), ja välillä tieteellisistä löydöistä inspiroituvaa kauhua (mieleen tulee esimerkiksi Muutostiloja). Kohtausten välillä ei ole juurikaan koherenssia, mikä on aluksi kiehtovaa tarkkailtavaa.

Hiljalleen tyylisekavuuden viehätys haihtuu, etenkin kun elokuvan temaattiset näkemykset uhriudesta sanotaan ääneen ja outo suhtautuminen päähenkilöön avautuu. Loppupuolella elokuva myös viettää suuntaan, jolle en erityisesti lämmennyt. Ideat tuntuivat loppuvan, ja tyylikin muuttui pitkäveteiseksi verrattuna hypervauhdikkaaseen alkupuoliskoon. Sen lisäksi vielä kuolaavaa teinityttöjen seksualisoimista. Ei kiitos.

Dirty Harry (1971)
ohjaus: Don Siegel
**

Dirty Harry muistuttaa, kuinka oikeudenmukaisuuden periaatteet eivät ole koskaan missään yhteiskunnassa itsestäänselviä. Kun yhä useammat ihmiset lasketaan yhdenvertaisuuden piiriin, se herättää taantumuksen tunteita tietyissä ihmisissä. Oikeusvaltion periaatteet, kuten tasavertainen kohtelu ja syyttömyysperiaate, esiintyvät taantumukselliselle pelkkänä oikeuden toteutumisen esteinä ja tapana suojella rikollisia. Kehitys oikeudenmukaisempaan suuntaan ei ole selvää, kuten Yhdysvalloissa on taas kerran huomattu.

Dirty Harryn tekijöitä ilmeisesti nyppi vähemmistöjen oikeudet ja rikollisten ”hyysääminen”. He eivät elokuvalla niinkään sano, että systeemissä olisi ongelmia, vaan että systeemi on ylipäätään mätä. Raiskaava sarjamurhaaja vapautetaan lakiteknisen seikan vuoksi, ja se kiinnostaa vain Harryä. Murhaaja on liian tietoinen omista oikeuksistaan. Elokuvan pohjimmainen viesti on, että rikoksentekijöillä ei tulisi olla minkäänlaisia oikeuksia, ja poliisilla pitäisi olla rikkumaton valta.

En osaa ottaa Dirty Harryä vakavissani tai huumorilla. Se on avoimen fasistinen toimintaelokuva, joka esittelee todellisuutta liian tarkoitushakuisesti. Paha tyyppi on tietenkin uskomaton niljake, joka on hypertietoinen omista oikeuksistaan. Hän tietää yhteiskunnan olevan hänen puolellaan. Tulee lähinnä hiertävä olo, koska en tunnista todellisuutta elokuvasta, vaan tunnistan lähinnä päivänpoliittista reagointia (1960-luvun kansalaisliikkeeseen) ja ihmisen rumien tuntemusten ylentämistä sietämättömäksi yhteiskuntanäkemykseksi. Näkemysten takia en osaa suhtautua elokuvaan moraalisesti yksinkertaisena, katarttisena hyvä vastaan paha -taisteluna, millaisena suurin osa sen ilmeisesti hahmottaa. Toimintaelokuvissa on mahdollista häivyttää moraalisia kysymyksiä ja keskittyä yksinkertaisiin näkemyksiin ilman, että puolustelee väkivaltakoneistoa, jonka ei pitäisi olla tilivelvollinen.

Hämmentävintä elokuvan vastaanotossa on se, kuinka sen fasismi on monista edelleen kiistanalaista. Aikalaiskritiikeissään Pauline Kael ja Roger Ebert molemmat huomauttivat (melko neutraalisti) elokuvan olevan fasistinen, mistä elokuvan fanit tuntuvat yhä pahastuvan arvioista, vaikka molemmat ovat kuolleet. Mielestäni elokuvan asenne ei ole kiistettävissä. Eri asia on se, kuinka paljon siitä osaa nauttia joko 1) sen takia tai 2) siitä huolimatta.

En olisi arvannut, että toimintaelokuva kaivaa minusta esiin noin pahan tosikon, mutta alkuvuosi 2017 ei ollut paras hetki Dirty Harrylle.

Paterson (2016)
ohjaus: Jim Jarmusch
***

Olen pääasiassa nauttinut niistä Jim Jarmuschin elokuvista, jotka olen nähnyt, mutta en voi väittää olevani fani. Pidän usein rytmistä, tunnelmasta ja tyylistä, mutta välillä toisteisuus ja kuivuus rasittavat.

Paterson on paikoin aika kaunis ja paikoin hieman mitäänsanomaton elokuva. Se kuvaa hienosti aamutyöläisen päivää ja yritystä elää pieniä hetkiä sen aikana omassa päässäkin. Tunnistin sen omasta työhistoriastani ja nautin siihen aamujen ja iltapäivien raukeuteen palaamisesta. Runotkin olivat kauniita ja niiden syntyprosessin kuvaaminen kiehtovaa.

Samalla elokuva tuntui jarmuschlaisesti kuivalta. Jarmuschin kuvakerronta ei ole niin stimuloivaa, että olisin osannut uppoutua elokuvaan sen hiljaisempina ja haikeaksi tarkoitettuina hetkinä. En saanut aina kiinni elokuvan hakemasta tunnelmasta ja rytmistä.

Jarmuschin kieron ylikirjoitettu tapa käsitellä paikallisuutta herätti kylläkin hieman tuntemuksia. Paterson-runokokoelma siellä ja täällä (esimerkiksi japanilaisen runointoilijan käsissä), Paterson-niminen hahmo, patersonilaisista julkimoista lehtileikkeitä keräilevä baarimikko ja niin edelleen. Omassa pienyhteisössä oman paikkansa tunteminen on kauniin antimoderni ajatus. Kaikki omilla paikoillaan.

Tietenkin mieleen nousee kysymys siitä, olenko ehdollistanut itseni draaman perinteille, ja en siksi osaa nauttia elokuvasta, joka on leimallisen epädramaattinen yrittäessään kuvata arkea sellaisenaan, ilman suuria oivalluksia ja kiistoja. Jarmusch lähinnä pilkkaa tällaista kohtauksella, jossa jengiläiset pelottelevat Patersonia koirakidnappauksilla. Silti Paterson solmii koiransa samaan tankoon baarin ulkopuolelle päivittäin, eikä koiralle käy mitenkään. Elokuvadraaman säännöt määräävät, että ennakoitujen asioiden tulee tapahtua.

Dope (2015)
ohjaus: Rick Famuyiwa
**

Yhdysvaltalainen Dope on aluksi kohtalaisen hurmaava ja kiinnostava, vaikkakin vähän ylieksentrinen ja poseeraava nuorisoelokuva. Se kertoo kolmesta high school -nuoresta, Malcolmista, Diggystä ja Jibistä, jotka erottuvat vähätuloisella kotiseudullaan nörttikiinnostuksenkohteidensa vuoksi. Nuoret ihailevat ysäriräppiä, pukeutuvat ysärimäisen kornisti ja soittavat yhteisessä punkbändissään.

Kolmikko sotkeutuu huumebisnekseen, kun bileissä paikallinen diileri ujuttaa Malcolmin reppuun kiloittain bilehuumeita. Ensin he yrittävät hankkiutua huumeista eroon. Seuraa farssimaista takaa-ajoa ysärileffojen hengessä. Lopulta huumeet kulkeutuvat paikalliselle bisnesmiehelle, jonka kanssa Malcolmilla piti olla yliopistohaastattelu. Mies vinkkaa, että Malcolmin pitäisi myydä huumeet ja osoittaa näin kyvykkyytensä. Nuoret virittävät oman internethuumeimperiuminsa. Lopulta Malcolm järjestää tilanteen niin, että pystyy kiristämään mieheltä pääsyn Harvardiin.

Elokuvan ensimmäinen tunti on lähinnä yritystä saada huumeet vietyä oikealle henkilölle. Huumeimperiumin järjestämiseen siirrytään tunnin paikkeilla hyvin töksähtävästi. Aikaisemmin elokuva on kertonut tarinaa siitä, kuinka Malcolm yrittää pysyä erossa gangsta-kulttuurista ja rikollisuudesta. Se on aika tyypillinen tarina: miten pysyä erossa nopean rahan houkutuksista ja irrottautua omasta ympäristöstä elämään omaa tulevaisuutta; sekä miten olla mies ympäristössä, jolla on hyvin tiukka kuva maskuliinisuudesta. Lopulta elokuvan viesti on, että Malcolm on niin ristiriitainen, että hän pystyy elämään molemmissa maailmoissa; hän pystyy myymään huumeita, uhkailemaan toista miestä aseella ja kiristämään bisnesmiestä sen lisäksi että on eksentrinen nörtti, jonka kuuluisikin päästä Harvardiin.

Malcolm siis lopulta kuvataan ihmisenä, joka osaa operoida molemmissa maailmoissa. Tarinallisesti ja temaattisesti käänne tuntuu kummeksuttavalta. En pitäisi mahdottomana sitä, etteikö tuollaista relativistista tarinaa voisi kertoa hyvin, mutta elokuvan tapa tehdä se tuntui töksähtävältä. Se ei tuntunut sopivan Malcolmin persoonaan sen perusteella, millaisena se ensimmäisen tunnin ajan kuvattiin. Malcolm ei tee moraalista valintaa, jota katsoja odottaa, vaan säästää ja syö kakun. Se on dramaattisesti köykäistä.

Ajatus siitä, kuinka kyky tehdä moraalittomia asioita olisi asia, jonka Malcolm joutuu hyväksymään itsessään, tuntuu hieman jälkikäteen syntyneeltä ajatukselta. Tuntuu että kirjoittaja on miettinyt, miten Malcolm voisi selvitä voittajana kaikin tavoin, ja siksi hänelle kehitetään tuollainen tarina. Se tuntuu enemmänkin lastentarinalta, jossa nokkela lapsi selviää kaikesta voittajana, kuin puhuttelevalta näkemykseltä siitä, miten mustan kulttuurin keskellä eläminen on monimutkaista. Elokuva ei pääse kiinni siihen liittyviin eksistentiaalisiin dilemmoihin.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s