Helmikuun lukupäiväkirja

Tammikuun proosaputken jälkeen keskityin tietokirjallisuuteen.

Martha C. Nussbaum: Talouskasvua tärkeämpää. Miksi demokratia tarvitsee humanistista sivistystä
Gaudeamus, 2011

Yhdysvaltalaisfilosofi Martha Nussbaumin puheenvuoro humanistisen sivistyksen ja yliopisto-opetuksen puolesta on tarkkanäköinen ja hyvin valikoiduilla esimerkeillä perusteltu. Kirjaa lukiessani huomasin, kuinka olen olosuhteiden vuoksi jollain tasolla sisäistänyt häpeilevän ajatuksen humanistisista opeista riippakivenä. Puhetta tuottavuudesta ja realiteeteista ei pääse karkuun, mikä hiljalleen saa omat historiallisesti melko tavanomaiset näkemykset (eli ”humanistinen sivistys on hyödyllistä”) vaikuttelemaan haihattelevalta idealismilta.

Nussbaum löytää paljon kasvatuksellisia syitä, minkä takia humanistiset tieteet ovat tärkeitä. Hän nostaa perusteluksi myös sellaisen usein unohdettavan itsestäänselvyyden, että demokraattinen yhteiskunta tarvitsee kansalaisia, jotka osaavat ajatella kriittisesti ja pystyvät kyseenalaistamaan asioita. Teknistä osaamista kehittämällä ne taidot eivät ei kehity.

Kirja ei varsinaisesti antanut paljon uusia ajatuksia humanistisista tieteistä, vaikka eri kasvatusteorioiden läpikäynti olikin uutta. Olen itse jo aikaisemmin valmiiksi niellyt koukun humanististen tieteiden tärkeydestä, minkä vuoksi kirja oli minulle lähinnä keino perspektiivin palauttamiseen. Uskovalle saarnaamista siis.

Tero Tähtinen: Katmandun unet
Savukeidas, 2011

Tero Tähtisestä tulee esseekokoelman perusteella kuva maailmanmatkaajana, jonka seurasta en välttämättä nauttisi. Tähtinen saarnaa itämaisen filosofian ja uskonnollisuuden ylivertaisuudesta vimmaisella käännytystarpeella – mikä on tietty aavistuksen ironista, kun näkemysten pohjana on tyyneyttä ja egosta irrottautumista korostava ajattelu. Joskus näkemykset ovat kiinnostavia, mutta tosikkous ja kritiikittömyys kaupattavia ajatuksia kohtaan rasittavat.

Nimiessee on pitkä kuvaus Nepalin pääkaupungista. Paikoin Tähtinen saa kuvattua Katmandun kauneutta eläväisesti. Välillä taas läpi puskee ”travellaajan” yritykset osoittaa oma yhteenkuuluvuutensa paikan kanssa. Tärkeä keino tähän on erottaa itsensä länsimaisesta keskiluokkaisesta ”turistikarjasta”, joka tunkeilee alueella mistään mitään. He ihastelevat ”paikallisten suloista yksinkertaisuutta mutta – – ovat täysin sokeita heidän jokapäiväisille kärsimyksilleen”. Tähtinen kuvaa kokemuksiaan järjestössä, joka auttoi katulapsia kaupungissa, mutta sen syvällisempää analyysiä paikan kurjuuksista hän ei itse tarjoa. Tähtinen sen sijaan ihastelee nepalilaisten kokonaisvaltaista hymyilyä, joka ”tuntuu kumpuavan jostakin ihmisen paljon sisäisemmästä, perustavaa laatua olevasta sielullisesta valoisuudesta käsin”. Tähtinen meinaa itsekin välillä lipsahtaa eksotisoinnin puolelle.

Useassa esseessä Tähtinen myös kritisoi kristinuskoa ja tieteellistä maailmankuvaa. Näiden välistä suhdetta käsittelevä ”Kristinusko 2.0” on nappisuoritus. Se on toistaiseksi paras suomeksi lukemani esitys siitä, kuinka kristillisyyden ja tieteellisyyden välille esitetty sotatila on lähinnä tieteentekijöiden parin vuosisadan takaista propagandaa, jolle ei ole perusteluita. Modernilla tieteellä on enemmän yhteistä kuin eroja kristinuskon kanssa. Molemmat esimerkiksi jakavat käsityksen maailmasta kehitystarinana ja materiaalisena. Tieteet myös kehittyivät kristinuskon huomassa; pitkälti koska teologeilla oli yliote sivistykseen ja tietoon keskiajalla.

Tähtisen käsitykset kristinuskosta ja tieteellisyydeltä tuntuvat monelta osin tietoisen kärjistetyiltä antagonisteilta hänen itämaiselle henkisyydelleen. Vastakkainasettelu on kovin tuttu, ja vaikka Tähtinen tuntee kritiikkinsä kohteet ja kritisoi johdonmukaisesti ja hyvin perustellen, on kirja monin paikoin hyvin yksioikoista ja ennalta-arvattavaa luettavaa.

Joka tapauksessa nautin kirjasta lukemisesta enemmän kuin en. Tietämykseni idän uskonnoista on ohutta, joten lisätieto sen suhteen oli tervetullutta. Samoin Tähtisen essee Gary Snyderista ja luonnonsuojelusta oli varsin mukavaa luettavaa, vaikka ajoittaiset Matti Mäkelä -pastissit eräretkeilystä olivatkin puuduttavia.

Bob Mehr: Trouble Boys. The True Story of the Replacements
2016, Da Capo Press

Yhdysvaltalaisen indierockin klassikosta The Replacementsista puhuttaessa tyypillisesti surkutellaan, kuinka yhtyeestä ei koskaan tullut niin iso kuin siitä olisi pitänyt tulla. Esimerkiksi aikalainen R.E.M. kasvoi yhdeksi maailman suurimmista yhtyeistä (mikä ärsytti laulaja-lauluntekijä Paul Westerbergiä). Bob Mehrin tyhjentävän perusteellinen ja vetävästi kirjoitettu biografia kuitenkin osoittaa, kuinka hämmästyttävää on, että yhtyeestä ylipäänsä tuli niin iso kuin siitä tulikin. Koko bändin historiaa leimasi runsas päihteiden käyttö ja maaninen halu pilata kaikki tärkeät hetket. Jos yleisössä oli kiinnostuneen levy-yhtiön edustajia, keikka äityi yhdeksi katastrofeista, joista The Replacements tunnetaan: yhtye alkoi tapella lavalla, soittaa country-covereita tai tahallaan huonosti ja haastaa riitaa yleisön kanssa. Yhtyeen vastahankaisuus oli hallitsematonta, ja tulilinjalle joutuivat ennen kaikkea ne ihmiset, joiden suurin virhe oli välittää yhtyeestä ja haluta tehdä siitä isompi. Alkuperäisen managerin Peter Jespersonin kohtelu on tästä hyvä esimerkki.

Yhtyeen pahansuovista ja järjettömistä tempuista lukeminen muuttaa kuvaa yhtyeestä: enää siihen ei voi suhtautua rentona pikkukaupungin retkueena, joka syystä oirehtivat sielutonta musiikkimaailmaa ja suursuosiota vastaan, mutta jonka jäsenet olivat pohjimmiltaan sielukkaita ja samaistuttavia tyyppejä. Pikkukaupunkilaisuus näyttäytyikin lähinnä yläastemaisessa ”me vastaan te” -asenteessa.

Paul Westerbergin empaattiset kappaleet kasvukivuista ja ulkopuolisuudesta alkavat myös tuntua erilaiselta, kun Westerberg paljastuu häijyksi juopoksi, joka osaa tuhota toisen itsetunnon muutamalla lauseella sille päälle sattuessaan.

Vastahankaisuuden vuoksi yhtyeen kultakauden levyt – Let It Be (1984), Tim (1985) ja Pleased to Meet Me (1987) – eivät nousseet edes pieniksi hiteiksi. Kun yhtye tosissaan haki kaupallista suosiota vuoden 1989 levyllä Don’t Tell a Soul (joka ylituotannostaan huolimatta on paikoin kelpo levy), eivät ovet menestykseen avautuneet. Hetki oli mennyt ohi. Yhtye hiipui, ja jäsenet viettivät seuraavat kymmenen vuotta ja rapiat hiljaiseloa. Westerberg julkaisi soololevyjä, jotka sisältävät mainioita biisejä, mutta toisin kuin voisi luulla, Westerbergin tasokas laulunkirjoittaminen yksinään ei riittänyt erinomaisiin levyihin. Soolouran hiivuttua Westerberg vietti siviilielämää ja seurasi, kun hänen tyylinsä lainanneet vähemmän lahjakkaat artistit (kuten Green Day) nousivat suurmenestykseen. Hiljalleen maine kulttiklassikkona voimistui ja yhtye teki paluun vuonna 2013.

Kirjan tärkein sisältö koskee 1987 poispotkittua kitaristi Bob Stinsonia, jonka hautajaisilla kirja alkaa. Stinson tuli biologisen isänsä hylkäämäksi ja isäpuolen seksuaalisesti hyväksikäyttämäksi. Stinsonilla oli koko elämänsä ajan ongelmia päihteiden ja mielenterveyden kanssa, ja maaninen käytös oli liikaa jopa siitä tunnetulle yhtyeelle. Loppuelämänsä pahasti addiktoitunut Stinson vietti yhä pahemmassa huumekoukussa, kunnes 35-vuotiaana sydän petti. Stinson koki sen kohtalon, johon jäsenten kotitausta, rockelämä ja minnesotalainen juomakulttuuri lopulta johtavat. Muut pääsivät onnekseen irti.

Kaisa Herne: Mitä oikeudenmukaisuus on?
2012, Gaudeamus

Valtio-opin professori Kaisa Herne esittelee kirjassa tiiviisti oikeudenmukaisuuden teorioita. Esiteltäviä teorioita ovat utilitarismin eri muodot, John Rawlsin oikeudenmukaisuusteoria, Amartya Senin ja Martha Nussbaumin toimintakykynäkemykset, sattuma-egalitarismi sekä T.M. Scanlonin teoria. Herne käy läpi teorioiden pääkohdat ja niistä käytyä keskustelua.

Olin aluksi skeptinen kirjaa kohtaan, sillä Herneen artikkeli John Rawlsin filosofia -artikkelikokoelmassa oli rakenteeltaan oudon poukkoileva siihen nähden, että Herne vain esitteli Rawlsin teorian perusajatuksia. Artikkeliin verrattuna Mitä oikeudenmukaisuus on? on johdonmukainen esitys.

Kirja kuitenkin jumittuu melko värittömään yleisreferointiin, ja vertailevaa otetta ja esimerkkejä elävästä elämästä on niukasti. Kaunokirjallisia viittauksia on muutama. Kattavasti nimetyssä yleisteoksessa olisi mielestäni varaa laajempien näkemysten esittämiseen ja voimakkaampaan omaan panokseen. Vaikka luinkin kirjan teorioiden vuoksi ja niiltä osin se ei ollut pettymys, en osaa pitää kirjaa puhuttelevana lukemisena, joka vastaisi otsikkonsa kysymykseen.

Kirjaa vaivasivat myös lukuisat huolimattomuusvirheet. Kirjallisuusluettelosta esimerkiksi puuttui joitakin tekstissä mainittuja teoksia, ja kirjoitusvirheitä oli runsaasti. Kielikin oli huolittelematonta.

Peter Englund: Hiljaisuuden historia
2004, WSOY

Ruotsalaishistorioitsija Peter Englundin Hiljaisuuden historiassa on kourallinen erinomaisia esseitä, jotka on kirjoitettu kaunokirjailijan eikä historioitsijan otteella. Kirjassa on myös toinen kourallinen esseitä, jotka ovat hajanaisesti kiemurtelevia, kielellisesti löysiä ja oivalluksiltaan ei niin kiinnostavia.

Ensimmäiseen joukkoon lukeutuu esimerkiksi nimiessee, joka on kaunis pohdiskelu äänimaiseman muuttumisesta viime vuosisatoina. Ruuhkabussissa sen lukeminen herätti kuulemaan ne kovat äänet, joita vuorotellen joko juuri ja juuri sietää tai pakenee musiikilla. Samoin ruumiillisuutta ja kauneusihanteiden muutoksia käsittelevä essee kuvaa johdonmukaisesti, kuinka mielivaltaisesti naisvartaloihanteet vaihtelevat ajan saatossa. Englund esittelee joitakin ihanteiden vaihtelusta esitettyjä teorioita, mutta mikään ei selitä muutoksia tyhjentävästi.

Pienten esineiden, kuten hammasharjan, paperiliittimen, silmälasien tai ruuvimeisselin historioista kertovat esseet taas tuntuvat poukkoilevilta ja yksioikoisilta, eikä niistä löydy niin suuria näkemyksiä ja oivalluksia elämästä kuin Englund tuntuu ajattelevan.

Kirjan kieli tuntui muuttuvan yhä löysemmäksi, mitä pidemmälle luin. Pitkin kirjaa Englund (tai suomentaja) yhdistelee lauseita toisiinsa pilkulla ilman sidesanoja, myös päälauseita. Tyyli on pidemmän päälle rasittava ja toimii korkeintaan joskus kaunokirjallisuudessa, jos haetaan hengästynyttä rytmiä. (Sitä tosin käytetään aivan liikaa kotimaisissa kirjoissa.) Englundin tekstit ratkaisu saa usein tuntumaan rytmittömiltä. Se on harmillista, sillä kieli on muuten aika eläväistä.

Oman panoksensa soppaan lyö suomentaja, joka kääntää välillä ällistyttävän koukeroisen tuntoisesti. En tiedä millaista alkuteksti on, mutta suomentaja ei ainakaan tee monien virkkeiden hahmottamisesta helpompaa. Englundilla on ilmeisesti omintakeinen tyyli, jonka säilyttäminen saattaa olla hankalaa, mutta suomentajan työ tuntuu huolimattomalta. Sen huomaa lukuisista lyöntivirheistäkin.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s