Tammikuun lukupäiväkirja

Olen pitänyt usean vuoden ajan kirjaa lukemisistani, mutta en ole julkaissut niitä. En ole kovin rutinoitunut kirjoista kirjoittamiseen, ja kirjallinen sivistykseni on monelta osin ohutta. Tietokirjallisuudesta ja esseistiikasta kirjoittamisen hallitsen jotenkin, koska ajatuksiin on helppo tarttua, mutta proosasta kirjoittaminen on paikoin vaikeaa. En ole ikinä ollut fanaattinen kertomakirjallisuuden lukija, vaikka suurimman osan elämästäni olen ainakin jotain lukenut. Lapsena lukeminen jäi usein muiden puuhien, kuten videopelien ja musiikin harrastamisen varjoon. Kun kirjallinen innostus iski kunnolla, kiinnostuin voimakkaammin esseistiikasta ja tietokirjallisuudesta.

Mikäpä siis parempi tapa aloittaa lukupäiväkirjan pitäminen kuin pelkkää proosaa sisältäneellä kuukaudella. Koska opinnot edellyttävät nyt niin paljon intensiivistä tieteellistä lukemista, halusin vastapainoksi lukea vapaa-ajalla jotain kevyempää. Ensin luin muutamia hyllyssä odottaneita kirjoja. Kun huomasin käynnissä olevan putki suomalaisista nykykirjailijoista, päätin jatkaa sitä.

Keskityin etenkin naisten kirjoittamiin kirjoihin. Goodreads-tilin avaaminen paljasti, kuinka ikävä vääristymä jakaumassa oli; noin neljäsosa lukemistani oli naisten kirjoittamia. (Ajallinen, maantieteellinen ja etninen jakauma on sitäkin nolompi.) Jatkossa on tarkoitus lukea kokonaisuudessaan laaja-alaisemmin.

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät
Kustannusosakeyhtiö Tammi, 2014

Kirjoitus kirjasta.

Inka Nousiainen: Kirkkaat päivät ja ilta
Siltala, 2013

Olen vuosien varrella lukenut muutaman Nousiaisen romaanin. Paikoin olen nauttinut niistä, mutta yleinen keveys, söpöilevä ote ja ajatusten puute tekevät kirjoista helposti unohdettavia. Kirjoissa ei oikein tapahdu mitään, vaan modernit kaupunkilaiset keskittyvät miettimään maailman kivoja pieniä yksityiskohtia ja potemaan ihmissuhdekriisejään.

Kirkkaat päivät ja ilta poikkeaa aikaisemmista sijoittumalla ensisijaisesti vuoden 1938 Suomeen. Nuori Iida muuttaa pikkupitäjään opettajaksi ja rakastuu Eliakseen. Nousiaisen haaveilevien hahmojen siirtäminen sellaisenaan menneisyyteen tuntuu paikoin vieraannuttavalta, mutta pääasiassa ajankuva tuntuu uskottavalta. Menneen lisäksi liikutaan nykyhetkessä, jossa palomies saa kuulla tulevansa isäksi. Palomies kohtaa iäkkään Edlan, Iidan siskon, jonka luona alkaa käydä. Mies näyttää aivan Eliakselta, joka kuoli sodassa. Tämä on tarinoiden suuri yhteys.

Kirja kuvaa eniten Iidan elämää opettajana ja poissa viipyilevän Eliaksen kaipuuta. Kirja on pitkälti vain haikailua ja arkea. Elias lähtee toistuvasti pois, koska ei osaa muuta. Ja sen jälkeen hän on poissa sodan takia. Nousiaisen kieli tuntuu täsmällisemmältä ja ilmaisuvoimaisemmalta kuin aikaisemmissa kirjoissa, mutta taas kerran lukukokemus tuntuu hataralta.

Rosa Liksom: Tyhjän tien paratiisit
WSOY, 1993 (alkuperäinen 1989)

Rosa Liksomin novellikokoelma koostuu muutaman pokkarisivun mittaisista groteskeista ja shokeeraamisenhaluisista pyrähdyksistä ja tilannekuvista, joiden taustalta tuntuu kuitenkin löytyvän aidon tuntuisia hahmoja. Monet novelleista pyörivät juopottelun, seksin ja väkivallan parissa. Ihmiset ovat ikäviä ja pelottavia ja outoja. Lähimmät referenssini kirjalle ovat Anni Sumarin runojen seksuaalisuus ja Sam Pinkin väkivaltasanailu.

Joissakin novelleissa Liksom kääntyy ennalta-arvattavasti väkivaltaan shokeeratakseen. Tällaisia novelleja on pieni kourallinen, ja ne latistavat muuten hienoa kokoelmaa. Mutta verrattuna tavanomaiseen romaaniin, johon varmasti mahtuu vähintäänkin yhtä iso määrä keskinkertaisia tai turhia sivuja, on kokoelma suurimmalta osin täyttä laatua.

Rosa Liksom: Hytti nro 6
WSOY, 2011

Nuoren tytön junamatka Trans-Siperian radalla on täysi tunnelmapala, maisemankuvauksen nappisuoritus, tyylikäs ja itsensä hitaasti lukemaan pakottava kirja. Laitoin itseni näkemään mielessäni kaikki adjektiivijuoksutukset, ja se oli sen arvoista. Hytti nro 6:n maalaileva kieli tuntuu vangitsevan venäläisen sielunmaiseman jokaisella peräkkäin ladotulla yksityiskohdalla. Maisemien kuvaus ei tunnu pakolliselta pahalta tunnelman luomiseksi, vaan koko kirjan ytimeltä.

Maisemankuvauksen ohessa Liksom antaa (novellikokoelmasta tutun) rujoudentajunsa näkyä venäläisessä miehessä, joka on karkeudessaan monisyinen, eli hyvä kuva venäläisyydestä. Tyttöä Liksom kuvaa pääasiassa vain hänen tekojensa kautta, mikä on rohkea ratkaisu näkökulmahenkilön kohdalla käytettäväksi. Tytön historia valottuu hiljakseen, ja vaikka tyttö jääkin pääasiassa etäiseksi, avautuu riittävä kuva nuoresta optimistista uudessa ympäristössä. Liksom antaa maisemien ja kulttuurin vyöryä päälle, mikä parhaimmillaan saa ihmisen unohtamaan itsensä. Se tuntuu raikkaalta ylipsykologisten romaanien rinnalla.

Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta
Gummerus kustannus, 2015

Tämä oli yllättävän hyvä. Luulin, että olisin pitänyt kirjaa tylsämielisenä yliopistokirjallisuutena, jossa kaikki on korostetun tiedollista ja teennäistä. Sen sijaan Iida Rauma käsittelee matematiikkaa ja luonnonlakeja kiinnostavasti autistipäähenkilönsä Erikan maailmankuvana. Rauma kirjoittaa rationaalisen ja vähemmän rationaalisten maailmankuvien kohtaamisista luontevasti. Ote on pääasiassa avoimen kiinnostunut, ja Rauma osaa muotoilla tieteellisiä kiistoja vetävään muotoon.

Suurimmat ongelmat kirjassa olivat liian moniaalle venyvät kiinnostuksenkohteet ja liika pituus. Vaikka pidinkin transmies Tuovista hahmona, menettää kirja puhtinsa keskivaiheilla tämän tullessa mukaan. Rauma saarnaa Tuovin suulla ekokatastrofista puuduttavasti. Parasta hahmossa oli se luontevuus, jolla Rauma käsitteli tämän transsukupuolisuuden. Sosiaaliset kysymykset Rauma käsitteleekin taidokkaasti. Vammaisuus nousee esille Erikan kehitysvammaisessa Emilia-siskossa. Teeman parissa Rauma ei tunnu saarnaavalta vaan luontevan empaattiselta.

George Saunders: Sotapuiston perikato
Siltala, 2016 (alkuperäinen 1996)

Eniten minua hämmentää George Saundersin novelleissa se, kuinka rohkeasti ja usein taidokkaasti Saunders hyppii eri tyylien ja rekisterien välillä. Usein novelleissa on sarkastinen ja ivaileva, ruma ja masentava sekä pateettinen ote – joko vuorotellen tai useampaa samanaikaisesti. Tyylillinen vaihtelevuus melko lyhyiden novellien sisällä on melkoista taituruutta, vaikka aivan joka kerta tyylinvaihdokset eivät tuntuneet toimivan täysin; osasin odottaa etenkin tunteikkaita empatian puolustuksia lopuksi. Mutta välillä niitä tulikin kesken novellin, hienovaraisesti eri paikkoihin sijoitettuna. Se oli hämmentävää ja yllättävää. Välillä temppuilusta tuli briljeeraava olo, mutta sivuutin sen ja keskityin iloitsemaan Saundersin täsmällisestä ja ripeästä tyylistä; moni romaanikirjailija saisi ottaa mallia.

Minua hämmensi myös se, kuinka Saundersin kirjoittaminen, joka päällisin puolin on hyvin juonivetoista ja ”taloudellista”, pystyy olemaan paikoin niin taitavaa ja omaperäistä. Ehkä se on ennen kaikkea Saundersin sisällöllisen osaamisen ansiota: hänen kuvaamansa yrityspainajaiset ovat tarkasti kuviteltuja ja sanomaltaan täsmällisiä, vaikka ne kritisoivatkin useita eri tahoja luontevasti samaan aikaan. Saunders kirjoittaa nykyhetken kapitalistista yhteiskuntaa satirisoivia novelleja, jotka eivät kuitenkaan tyhjene allegorioihinsa. Saunders osaa olla vitsikäs ja yhdistää myös yksilön halut ja tarpeet tarinoihinsa.

Lisa Genova: Edelleen Alice
WSOY, 2011 (alkuperäinen 2007)

Tyylillisesti varsin funktionaalinen kirja Alzheimerin taudista. Funktionaalisella tarkoitan, että tyylillä saadaan myytyä pääasiassa juuri ne ajatukset ja tuntemukset ja oivallukset, jotka halutaankin myydä. Tuo on ilmeisesti kiltti tapani sanoa, että kirja ei ollut erityisen kiinnostavasti kirjoitettu. Myötäelin kirjan kanssa, mutta en väitä että olisin varsinaisesti tempautunut mukaan. Kirja on siinä lukuromaanien rajalla, jossa tyylin rajoittuneisuus voisi alkaa rasittaa, jollei sisältö kuitenkin toimisi ja tarjoaisi jotain kiinnostavaa.

Alice esimerkiksi pitää pitkän palopuheen Alzheimerin taudista kärsivien potilaiden paremman kohtelun puolesta. Se voisi olla mautonta, ja ehkä on tässäkin, mutta asiasisällöltään se kuitenkin herätti ajatuksia. Jäin miettimään, miten itse suhtautuisin Alzheimeriin läheisellä, ja pidin läheisen ihmisyyden unohtamista pelottavan mahdollisena vaihtoehtona. Alzheimerin taudista kärsivän kenkiin astuminen – olivat ne kengät sitten vähän tökerön näköiset – tuntui tarpeelliselta.

Anu Silfverberg: He eivät olleet eläimiä
Avain, 2011

En keksi Anu Silfverbergin novellikokoelman kuvaamiseen parempaa adjektiivia kuin ”banaali”. Henkilöhahmot käyttäytyvät psykologisesti käsittämättömästi. Monet ovat hysteerisiä. Novellien rakenteista huokuu yhdysvaltalaisten romaanien ja elokuvien vaikutus. Teemat ja opetukset ovat ilmeisiä ja yksioikoisia. Dialogi tavoittelee puheen murrettua luonnetta, mutta on samanaikaisesti kirjakielistä ja täysin suomalaiseen suuhun sopimatonta. Välillä puheen nuotti on oudon anglistinen. Liki jokaisessa novellissa myös käydään väkinäisesti läpi ihmisten ja eläinten välisiä eroja ja yhtäläisyyksiä – välittämättä siitä, onko se novellin kannalta keskeistä vai ei.

Sama yksioikoinen opettavaisuus huokui myös Silfverbergin esseekokoelmasta Luonto pakastimessa. Emakkohäkissä-novellissa raskaana oleva nainen menee mielenhäiriöön nähtyään kuvan emakosta rautahäkkinsä puristuksissa ja murtautuu hormoni- ja empatiapäissään tilalle ja asettuu samaan asentoon. Avausnovellin elokuvaohjaaja purskahtaa katkeraan ja pikkumaiseen vuodatukseen edesmenneestä isästään, kun saa kuulla että nuorempi pikkuveli sai isältä huomiota. Novelli tuntuu lähinnä kamaridraaman parodialta. Lapsen näkökulmasta kuvattu novelli taas tikahtuu lyyrisyyteensä.

Naisen kotimatkaa kuvanneessa novellissa oli potentiaalia, mutta sekin latistui Silfverbergin käsissä. Nainen äityy hysteeriseksi miehen kävellessä hänen perässään. Silfverbergillä on hyvä pyrkimys kuvata, kuinka eri tavoin miehet ja naiset hahmottavat ympäristöään seksuaalisen väkivallan uhkan takia, mutta Silfverberg tulee takoneeksi teeman kuoliaaksi.

Miina Supinen: Mantelimaa
WSOY, 2015

Miina Supisen Mantelimaa tuo voimakkaasti mieleen George Saundersin. Saunders ei ole ainoa, joka kirjoittaa absurdistista kapitalismikritiikkiä, mutta huvipuistokompleksi, jota johtavat moraalisesti rajoittuneet sikamiehet, ja joissa vähävaraiset ihmiset joutuvat työskentelemään vastoin tahtoaan, on Saundersin novelleista tuttua.

Supisen tyyli on vähemmän poukkoileva, ja läpi kirjan sävy on sama ironisen vitsikäs. Välillä kirja äityy arkiseksi ja junnaavaksi, mutta Supinen kuitenkin pyrkii latomaan käänteitä ja kohtalaisen kiinnostavaa taustoitusta ripeässä tahdissa.

Keskelle lähiön peltoa on rakennettu jouluaiheinen elämyskeskus. Alla on salaisuus, joka kirjan edetessä avautuu hiljalleen – mutta ei kuitenkaan kokonaan. Tyylilajissa on ripaus ”maagista realismia”, mutta elementtien käsittely jää keskeneräiseksi. Kauhu- ja fantasiaelokuvia muistuttava loppu tuntuu hätäiseltä. Lasken kuitenkin kirjan yleiseksi vahvuudeksi ripeyden ja tiiviin luonteen. Sivuja on kolmisensataa, mikä on viihdyttävälle lukuromaanille varsin optimimitta.

Riikka Pulkkinen: Totta
2010, WSOY

Riikka Pulkkisen maailmassa jokainen hahmo liikuttuu samalla tavalla maailman pienistä kauniista detaljeista. Tuntuu että jokainen on jähmettänyt silmiinsä saman eteerisen katseen ja yrittää olla kaunopuheinen ja hämmästynyt maailman kauneudesta joka hetki. Pulkkisen maailmassa harvinaiset ärtymyksen tuntemuksetkin ilmaistaan pilvenkevyillä virkkeillä.

Kirja alkaa kuvaamalla herkästi vanhan naisen kokemuksia kuoleman edessä. Tilanteet vaihtuvat, mutta sama sävy jatkuu läpi kirjan. Se saa lukemisen tuntumaan tukahduttavalta kokemukselta. Kaikki on koskettavaa, minkä vuoksi mikään ei ole. Kuoleman kaltaiset asiat eivät tunnu juuri miltään, koska Pulkkinen kirjoittaa täsmälleen samaan sävyyn monta sataa sivua raitiovaunumatkoista ja kahvilassa istuskelusta.

Hahmoja kohtaan on hankala tuntea mitään, koska hahmoilla ei ole persoonallisuuksia. Jokaisella on vain yksityiskohtaisia tapoja ja mieltymyksiä, jotka eivät eroa muiden hahmojen vastaavista. Kaikki ovat oman söpöilevän indie-elokuvansa päähenkilöitä.

Kirjasta puuttuvat myös kaikki muut tasot kuin henkilökohtainen/ihmissuhteiden taso. Yhteiskunnallista ulottuvuutta Pulkkinen tavoittelee kuvaamalla 1960-luvun hippiliikettä. Varsinaista substanssia siitä on kuitenkin vain vähän, ja se on hahmoille vain identiteettiprojektin ja tunnelmoinnin väline (mikä itse asiassa on ihan pätevä tapa kuvata liikettä).

Totta on hyvä esimerkki keskiluokkaisesta tunnelmointikirjasta, jossa väliä on vain omilla tunteilla. Arki on kauniiden yksityiskohtien juhlaa, Helsinki on hekumallisen kaunis kaupunki ja jokainen hahmo on joko taiteellinen tai ylempää keskiluokkaa. Niukanlainen draama syntyy maailmojen kohtaamisesta. Yhteentörmäys vanhemman sukupolven kanssa esimerkiksi toimii. (Tyttöystäväni kutsuu näitä kirjallisuustieteilijöiden kirjoittamiksi ”menin kotiin ja huomasin että äiti-tytär-suhteet ovat vaikeita” -kirjoiksi.) Arjen kauneuden huomaaminen on joskus hyvä perspektiivi ja voi johtaa oivalluksiin, mutta ainakin tässä kirjassa pelkkä pienten asioiden korottaminen keskiöön sai kaiken tuntumaan vain pieneltä.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s