Syys–joulukuun elokuvapäiväkirja: The One I Love, Hätä ei lue lakia, The Accountant

bringing-up-baby-12Tulipa katsottua loppuvuodesta vähän ja huonoja elokuvia, joista ei ole paljon mitään sanottavaa. Kriitikonterä alkaa hiipua, kun sitä ei käytä, ja mieli ei rullaa elokuvaa katsoessa samalla voimalla kuin aikaisemmin.

Koko vuosi oli muutenkin huono elokuvavuosi, pitkälti ajanpuutteen, tottumusten muuttumisen, levottomuuden, kirjojen lukemisen ja televisiosarjojen vuoksi. En aivan niele hypetystä televisiosarjojen uudesta ylivertaisuudesta verrattuna elokuviin, koska en ole vielä nähnyt juuri yhtään sarjaa, joka pystyisi samalla tavalla käyttämään kuvia hyödykseen kuin parhaat elokuvat, tai joilla olisi edes sellaista intressiä. Mutta katsomisen arvoisia niistä tietenkin löytyy.

Vuoden aikana tulin katsoneeksi Orange Is the New Blackin kokonaisuudessaan, Girlsin myöhemmät tuotantokaudet (ja aikaisemmatkin uudestaan muistin virkistykseksi), Breaking Badin, ja kasoittain upeaa realityroskaa, josta en kirjoita sen enempää.

Kuukauden suosikkielokuva: Hätä ei lue lakia.

Tulen morsian (2016)
ohjaus: Saara Cantell
**

Kirjoitus elokuvasta.

Let’s Go to Prison (2006)
ohjaus: Bob Odenkirk
**

Yllättäen sairaspäivän matalaotsainen Netflix-komedia olikin Bob Odenkirkin ohjaama, joka myös esittää samanlaista lakimieshahmoa kuin myöhemmin Breaking Badissa. Elokuvassa nuorehko taparikollinen John Lyshitski (Dax Shephard) haluaa kostaa hänet lukuisia kertoja vankilaan tuominneelle tuomarille. Miehen vapautuessa tuomari on kuitenkin jo kuollut, joten toiseksi paras vaihtoehto on kostaa tämän juppipojalle Nelson Biederman IV:lle (Will Arnett). Lyshitski hoitaa Biedermanin vankilaan, ja hankkii itselleenkin tuomion voidakseen tehdä Biedermanin elämästä vankilassa tarpeeksi hankalaa. Lyshitski ottaa Biedermanin siipiensä alle vankilassa, mutta samanaikaisesti teettää tälle kaikenlaista kiusaa, kuten myy hänet isolle mustalle homoseksuaalille. Erinäisten käänteiden myötä Biedermanista tulee kuitenkin iso kiho vankilassa, ja miehet ottavat lopussa yhteen valtakamppailussaan.

Elokuvassa on aavistuksen eloa alkupuolella, ja yksi tai kaksi vitseistä toimii, mutta keskivaiheilla tapahtuu klassinen toisen näytöksen nuupahtaminen, jolloin mitään ei tapahdu ja odotellaan lähinnä kolmannen näytöksen alkamista. Ideoita ei riitä kokopitkään elokuvaan, ja pääosin vitsit ovat laimeita, ennalta-arvattavien yhdysvaltalaisten vankilastereotypioiden toistamista. Elokuva ei äidy tarpeeksi mauttomaksi.

Arnettin hahmossa on hieman samaa kuin tämän hahmossa Arrested Developmentissa, mutta ei samaa syvyydestä kumpuavaa koomista neroutta. Dax Shephard on yksi niistä 2000-luvun ensimmäisen kymmenyksen köyhän miehen Owen Wilsoneista, joiden ura on sittemmin ihan syystä kuihtunut.

Ulvilan murhamysteeri (2014)
ohjaus: Pekka Lehto
****

Pekka Lehto on siitä hyvä dokumentaristi, että hän ymmärtää antaa ihmisten puhua. Lehto antaa syyttäjä Jarmo Valkaman puhua ja puhua ja puhua omahyväisesti oikeusvaltion periaatteista puhuessaan tapauksesta, joka rikkoi oikeusvaltion periaatteita. Toki Lehto korostaa vaikutelmia kuvakulmilla ja valaistuksella, mutta Valkama tekee suurimman osan pahikseksi asettautumisen työstä itse.

4th Man Out (2015)
ohjaus: Andrew Nackman
*

Ensin vaikutti, että kyseessä on pikkunätti indiedraamakomedia homoudesta pikkukaupungissa. Elokuva rullasi eteenpäin jokusen minuutin, kunnes paljastui, että se on amatöörimäisen huono mutta nykyteknologian halpenemisen myötä ulkoasultaan kalliimpia elokuvia muistuttava indie, joka haluaisi olla suuren studion pieni komedia, ja jonka näyttelijöistä suurin osa on lahjattomia Hollywood-pyrkyreitä ja/tai malleja. Perverssi kiinnostus sai katsomaan elokuvan loppuun.

4th Man Outin koko idea on se, että maskuliininen nuori mies paljastaa kolmelle superheterolle kaverilleen olevansa homo. Nämä sitten yrittävät sopeutua tähän. Mikään homovitsi ei ole liian kulunut elokuvaa varten. Elokuvan kaksi päähenkilöä – homoksi paljastuva ja tämän paras ystävä – ovat puukasvoisia dudebro-komistuksia, jotka täydessä karismattomuudessaan sekoittuivat elokuvan alkupuolella toisiinsa. Yksi kavereista on plösö Jack Black -hahmo, jolla tietenkin on laiha ja kauniimpi tyttöystävä.

Tuntuu tavallaan epäreilulta kritisoida elokuvaa, koska se tuntuu vajaamielisten tekemältä. Tekijät ovat ilmeisen ylpeitä siitä, että tarinassa oivalletaan, ettei homossa ole olemuksellisesti jotain heterosta poikkeavaa – että kaveri ei ole muuttunut erilaiseksi, vaikka onkin tullut kaapista. Toki tätä ennen hahmot jauhavat kyllästymiseen asti laiskoja vitsejä siitä, miten homo voi muka katsoa urheilua, eikö homon pitäisi katsoa jotain homojuttuja kuten musikaaleja. Vielä kun elokuvalla ei ole tarinaa tai minkäänlaista eteenpäin työntävää voimaa, tuntui se puolitoistatuntisenakin pitkästyttävältä. Elokuvassa ei ole edes mitään herkullisen huonoa, että sitä voisi suositella.

The One I Love (2014)
ohjaus: Charlie McDowell
***

Koska edellinen yritys katsoa mukava indiedraamakomedia Netflixistä epäonnistui, piti yrittää uudestaan seuraavana päivänä. The One I Love ei ollutkaan aivan niin tyhjänpäiväinen ja tavanomainen parisuhde-elokuva, millaisena se alkupuoliskonsa esiintyi. Mad Menistä tuttu Elizabeth Moss ja Duplassin ohjaajaveljeksistä Mark esittävät pariskuntaa, joka lähtee virkistämään väljähtänyttä suhdettaan vuokrataloon luonnon helmaan. Ensin on mukavaa, kunnes pari huomaakin, ettei toisella ole mitään mielikuvaa hyvistä yhteisistä hetkistä. Paljastuu, että vierastalossa asuu toiset versiot molemmista, jotka tulevat esiin vain toisen ollessa poissa. Versiot ovat pirteämpiä, hauskempia, älykkäämpiä – juuri se ihanneversio toisesta, johon toinen aluksi ihastui. Pari päättää jäädä paikalle ”mielenkiinnosta” selvittämään asiaa.

Pääasiassa näyttelijöiden hienojen tuplaroolisuoritusten vuoksi elokuva saa sanottua välillä jotain aidosti kiinnostavaa siitä, mitä parisuhteessa toiselta odotetaan, ja millainen pettymys se voi olla, jos toinen ei jaksakaan yrittää olla paras mahdollinen versio itsestään. Huvittavasti molempien toiset puoliskot paljastuvat monimutkaisiksi hahmoiksi, joilla on jännittävä kemia oikeiden versioidensa kanssa. Elokuva on kiehtova komediallinen trilleri ja kamaridraama Kuka pelkää Virginia Wolfin hengessä, toki ilman sen syvyyttä.

Pohjimmainen viesti tosin alkaa sekoittua loppua kohti, ja kaikki yliluonnolliset ideat eivät napsahda samalla tavalla temaattisesti yhteen kuin ilmeisen esikuvan, Charlie Kaufmanin elokuvissa. Hajanaisuudesta huolimatta elokuvassa oli tarpeeksi hyviä ideoita ja yritystä ollakseen katselemisen arvoinen.

Monster ­– Aileen Wuornos (2003)
ohjaus: Patty Jenkins
****

Monsterissa parasta on tunnetusti Charlize Theronin erinomainen pääroolisuoritus. Elokuva on pääasiassa mainio, mutta lähinnä vain jonkin verran tavanomaista onnistuneisuutta ylempänä. Tarina on kiehtova, ja ohjaus tarpeen vaatiessa viehättävää tai karmivaa. Tunnelma on erinomaisen 1970-lukuinen. Mutta niillä ei varsinaisesti nousta massan yläpuolelle. Vasta upea roolisuoritus tekee sen.

The Accountant (2016)
ohjaus: Gavin O’Connor
**

The Accountant on ensimmäinen autistisploitaatioelokuva, jonka olen nähnyt. Ben Affleck esittää autistista kirjanpitäjää, joka on samalla huippuunsa koulutettu tappokone. Kirjanpitäjä tekee keikkaa maailman johtaville rikollisille: jos rahanpesun kirjanpito on pielessä, kirjanpitäjä hankitaan apuun.

Viimeisin keikka on biotekniikkayhtiölle, jolta puuttuu rahaa. Kirjanpitäjä pääsee liian hyvin perille asiasta, ja joutuu tuntemattoman tahon tappolistalle naiskirjanpitäjän (Anna Kendrick) kanssa. Kirjanpitäjä lähtee niittaamaan epäiltyä. Jollain tavalla soppaan kuuluu myös kirjanpitäjää jahtaava poliisi ja miehen veli.

Elokuvan seuraaminen on monimutkaista siihen nähden, kuinka yksinkertainen juoni pohjimmiltaan on. Mukana on monta turhaa juonensäiettä, jotka vievät elokuvalta vauhdin; ensimmäinen puolisko tuntui liki yhtä rytmittömältä kuin toisessa Ben Affleck -elokuvassa vuodelta 2016, Batman v Supermanissa. Elokuva keskittyy turhan monien hahmojen esittelyyn ja taustoittamiseen. Se ei välttämättä edes olisi suuri ongelma, jos esiteltävät hahmot saisivat taustoituksesta selkeämmät motiivit elokuvassa olemiselleen. En vieläkään katsomisen jälkeen aivan ymmärrä, mikä tiettyjä hahmoja elokuvassa ajoi eteenpäin. Sellaisten asioiden pitäisi olla selkeitä toimintaelokuvassa, mutta The Accountant keskittyy enemmän monimutkaisten ja yllättävien juonenkäänteiden keksimiseen ja kertomiseen. Jotkin käänteet loppupuolella tuntuvat todella köykäisesti perustelluilta.

Mutta se Affleckin hahmo. Elokuvan käsikirjoittaja fetisoi autismia kummallisella tavalla: hän on selvästi lukenut tiettyjen autististen ihmisten ällistyttävästä tarkkaavaisuudesta ja miettinyt, mitä seuraisi, jos nämä yhdistäisi äärimmilleen treenattuun tappokoneeseen. Syntyy toimintasankari, jossa on hämmästyttävintä lähinnä se, kuinka vähän se poikkeaa tavallisesta toimintasankarista. Ainahan toimintasankarit ovat olleet tarkkanäköisempiä kuin muut ja askeleen edellä tilannearvioidensa myötä. Edes se, että mies kieltäytyy epäsosiaalisuutensa vuoksi naisen lämmöstä, ei poikkea radikaalisti siitä, että Clint Eastwood ei jää naisen syleilyyn, koska juurettoman miehen kohtalo on olla yksin. Myös sitä, että kirjanpitäjä tappaa ilman tunnontuskia, linkitetään hieman tämän yksioikoiseen käsitykseen sosiaalisuudesta ja ihmisenä olemisesta.

Hätä ei lue lakia (1933)
(Bringing Up Baby)
ohjaus: Howard Hawks
***

Ehkei klassikkoscrewballkomediaa pitäisi arvioida kovin syvällisesti, mutta mielessäni pyöri koko elokuvan ajan, että kyseessä on elokuvan muotoinen oikeutus pettämiselle 1930-lukulaisen miehen näkökulmasta. Miehellä on tylsä työ ja rigidi nainen, joka on hänen kanssaan samannapainen ja jopa -näköinen. Ennen avioliittoon astumista mukaan tulee ”jännänainen”, pirteä ja pöhkö, jännittävä ja eloisa Katherine Hepburn. Nainen tempaisee miehen seikkailuun, joka on tietenkin seksitön – mies uskollisena vastustelee naisen lähentelyä ja ainoana fyysisenä kontaktina polkaisee varpaalle –, mutta heti kun vaimo päättää jättää miehensä, hyppää mies jännänaisen syleilyyn.

Tietenkin elokuva on hauska ja Katherine Hepburn ja Cary Grant upeita. Kaikki hölmöt yhteensattumat eivät alussa naurata ja tempaa mukaansa, mutta mitä enemmän niitä pinotaan päällekkäin, sitä parempaan vauhtiin elokuva lähtee. Lopun sotku tuntuu orgaaniselta, koska kaikilla asianomaisilla on jonkinlainen motiivi tai ainakin luonne, jonka ajamana he ovat asiaan sekaantuneet.

Get the Gringo (2012)
ohjaus: Adrian Grünberg
**

Get the Gringo yrittää kovasti olla äkkiväärä komediallinen toimintaelokuva. Sillä on monia sitä tavoitteessaan tukevia tekijöitä, kuten Mel Gibson pääosassa. Alkupuoliskolla elokuva on ihan vetovoimainen, kun Gibsonin esittämä roisto ottaa selkoa meksikolaisesta vankilasta, johon on joutunut. Monin paikoin mukana on taitavia näyttelijöitä, jotka paikkaavat väkinäistä käsikirjoitusta. Käsikirjoitus esimerkiksi ymppää mukaan kovin shaneblackmaisesti nokkelan lapsiapurin, jonka suuhun liian näppärä dialogi ei istu. Sinänsä kelvollisen alun ja keskivaiheen jälkeen elokuva kompastuu monimutkaiseen juoneensa, kun lopussa kaikki yritetään sitoa yhteen isossa painottoman tuntuisessa kliimaksissa. Elokuva lähinnä onnistuu siinä, kuinka lähellä sen olemus/tekstuuri on niitä Blackin ja Rodriguezin ja Tarantinon elokuvia. Ohjaus tosin on esikuvia köykäisempää.

The Last Boyscout (1991)
ohjaus: Tony Scott
**

En osaa sanoa, onko The Last Boyscoutissa pitkästyttävämpää sen laiskanpulskea yritys sanoa jotain oivaltavaa maskuliinisuudesta ja sankarillisuudesta, vai sen ytimiä myöten epämiellyttävä, nihilistinen sävy, johon kuuluu voimakkaasti seksismi.

Juoni käynnistyy tietenkin kuolleella stripparilla (jota esittää Halle Berry). Tästä avautuu salaliittojuoni, jossa on samaa yksityisetsivätarinoiden käännerikasta meininkiä, jossa Shane Black on 2000-luvulla onnistunut paremmin. Willisin hahmon mukaan lyöttäytyy entinen pelinrakentaja (Dayman Wayans). Ilmeisesti Wayans ja Willis eivät tulleet kuvauksissa toimeen, mikä saattaa tuntua elokuvan epämiellyttävässä otteessa. Vaikka Blackin kirjoittamassa Tappavassa aseessa Gibsonin hahmo olikin ikävä tyyppi ja poliisikaksikon välillä skismaa, löytyi siihen myös uskottavaa lämpöä ja välittämistä. The Last Boyscout tuntuu kroonisesti välttävän kaikkea sellaista, ja keskittyy sen sijaan naisvihamieliseen läpänheittoon. Kuten mainittua, nainen pitää tappaa, jotta juoni pääsee rullaamaan. Välissä Willisin hahmo kieltää teinityttöään menemästä bileisiin ja häpäisee tätä haluistaan. Suuren sankarilopun jälkeen vaimo huomaa, kuinka uskomatonta tappajamiehensä kanssa on ja ymmärtää pyytää syrjähyppyään anteeksi. Vitsikkäästi mies sitten sanoo halveksivansa naista ja haluavansa sylkeä tätä kasvoille. Mies oli tehnyt itsestään aikaisemmin jo marttyyrin naisen syrjähypyn vuoksi, sen sijaan että esimerkiksi olisi muuttanut renttumaista käytöstään vähemmän naiselle ikäväksi. Mutta miehen ei tarvitse muuttua; miehen tarvitsee vain olla sankari.

Elokuva onnistuu pönkittämään vanhaa ja ikävää käsitystä miehisyydestä kaikista rumimmalla tavalla. Toimintaelokuviin kuuluu miehisyys tietenkin keskeisesti. Ei ole mitään miehisempää kuin mies, joka uhmaa kohtaloa. Mutta kun siihen assosioidaan oitis emotionaalinen etäisyys, rasvaiset jutut ja naisten esineellistäminen, alkaa maku mennä. Onneksi Blackin naiskuvat ovat muuttuneet parempaan suuntaan myöhemmissä elokuvissa. Myös lapsisidekickit ovat olleet parempia myöhemmin kuin The Last Boyscoutin tyttö, jolla on teinikliseitä luonteen tilalla.

Rogue One (2016)
Ohjaus: Gareth Edwards
**

Kirjoitus elokuvasta.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s