Syys–joulukuun elokuvapäiväkirja: The One I Love, Hätä ei lue lakia, The Accountant

bringing-up-baby-12Tulipa katsottua loppuvuodesta vähän ja huonoja elokuvia, joista ei ole paljon mitään sanottavaa. Kriitikonterä alkaa hiipua, kun sitä ei käytä, ja mieli ei rullaa elokuvaa katsoessa samalla voimalla kuin aikaisemmin.

Koko vuosi oli muutenkin huono elokuvavuosi, pitkälti ajanpuutteen, tottumusten muuttumisen, levottomuuden, kirjojen lukemisen ja televisiosarjojen vuoksi. En aivan niele hypetystä televisiosarjojen uudesta ylivertaisuudesta verrattuna elokuviin, koska en ole vielä nähnyt juuri yhtään sarjaa, joka pystyisi samalla tavalla käyttämään kuvia hyödykseen kuin parhaat elokuvat, tai joilla olisi edes sellaista intressiä. Mutta katsomisen arvoisia niistä tietenkin löytyy.

Vuoden aikana tulin katsoneeksi Orange Is the New Blackin kokonaisuudessaan, Girlsin myöhemmät tuotantokaudet (ja aikaisemmatkin uudestaan muistin virkistykseksi), Breaking Badin, ja kasoittain upeaa realityroskaa, josta en kirjoita sen enempää.

Kuukauden suosikkielokuva: Hätä ei lue lakia.

Lue loppuun

Mainokset

Lyhyesti: He eivät tiedä mitä tekevät

dav

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät
Tammi, 2014

Harvoin tulee luettua kirjaa, joka on muodoltaan ihan kelvollisen romaanin oloinen (ainakin ensivilkaisulta), mutta sisällöltään hienovaraisin tavoin vastenmielinen, alkaen aina kirjoittajan tavoista hahmottaa maailmaa ja ihmisyyttä, etenkin naisten. Sinänsä ihan kiinnostavista kysymyksenasetteluista tulee pölkkypäisiä, kun kirjan hahmojen käytös ei muistuta oikeaa käytöstä, ja draama alkaa kasaantua näiden hahmojen tekemien oletusten ja väärinymmärrysten varaan. Kun hahmot keskustelevat suurista kysymyksistä, joita kirjoittaja haluaa käsitellä, ei tunnu että fiksut ihmiset kertoisivat näkemyksiään, vaan että kirjoittaja on luonut tietoisesti heikkoja, hieman olkiukkomaisia käsityksiä näistä näkemyksistä, ja hankaa näitä vastakkain, koska haluaa luoda draamaa, mutta saa luotua lähinnä turhauttavaa kohkaamista. Eri tahoille sokeiden pisteiden luominen ei kuitenkaan ole edes tasaista, koska kirjoittaja ei saa peiteltyä sympatiaansa kirjan todelliselle päähenkilölle, amerikkalaiselle sankaritiedemies Joelle, koska hänen käsityksensä maailmasta on lähimpänä kirjoittajan omaa, ja siksi hän näyttäytyy kirjan selväjärkisimpänä henkilönä, mutta vain koska muut hahmot – etenkin naiset – ovat heikkotahtoisia idiootteja.

Tätä kohkausdraamaansa kirjoittaja keskeyttelee saarnaamalla kuivasti viihdeteknologiasta. Eri aihealueet eivät varsinaisesti tunnu liittyvän toisiinsa, ja ne tuntuvat lähinnä kuuluvan samaan kirjaan siksi, että kirjoittaja voisi kokea kirjoittaneensa suuren romaanin, joka käsittelee tärkeitä ajankohtaisia aiheita. Saarnat keskeyttävät tarinaa ja pöhöttävät muutenkin liian pitkää kirjaa. Muuta sivuntäytettä ovat amerikkalaisten ja suomalaisten kulttuurien erojen tarkastelu toimittajan syvällisyydellä, sekä tiedejulkaisujen ja tieteentekemisen tasojen kauhistelu. On ihan mukavaa, että romaanikirjailijalla on mielipiteitä, mutta yhtä mukavaa olisi myös se, että romaanikirjailijalla olisi kiinnostavia mielipiteitä ja tyyliä.

Uudesta Nylénistä

Kirjoitin Antti Nylénin Kauhun ja ulkopuolisuuden esseistä Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan lehteen. Keskityin tekstissä eniten kirjan Juhani Rekolaa ja paavi Franciscusta koskeviin esseisiin. Muita kohokohtia kokoelmassa olivat nähdäkseni taiteilijuutta ja toimeentuloa käsittelevät alkusanat ja jotkin kuvataiteita käsittelevät tekstit alkupuolelta. Bowie-esseelle sen sijaan en erityisesti lämmennyt.

Tekstin löytää täältä.