Kierrätyksen iljettävä maku

Rogue One: A Star Wars Story..Darth Vader (voiced by James Earl Jones)..Ph: Film Frame ILM/Lucasfilm..©2016 Lucasfilm Ltd. All Rights Reserved.

Rogue Onea ja toista uutta Tähtien sota -elokuvaa, The Force Awakensia yhdistää kaksi piirrettä. Ensinnäkin molemmat suhtautuvat liki palvoen alkuperäistrilogian kuvastoon ja hyödyntävät sitä hartaasti. The Force Awakens meni viittailussaan pidemmälle remiksaamalla ensimmäisen elokuvan juonesta omansa, ja rakentamalla visuaalisen ilmeensä kokonaan trilogian varaan. Rogue One sen sijaan haluaa ylitse kaiken olla oma osansa alkuperäistrilogiaa, eikä vain viittaus siihen. Vähän sotaisampi ja rujompi, mutta tiukasti samaan jatkumoon sijoittuva teos.

Rogue Onen tekijöitä ei haittaa käyttää tavoitteensa saavuttamiseen rumia temppuja, jotka saivat jo aikaisemmin valjulta tuntuneen alkuperäistrilogialla hekumoinnin tuntumaan ällöttävältä runkkailulta, joka sai vakaasti kyseenalaistamaan, miksi välitän Tähtien sodasta niin paljon, että menen katsomaan näitä elokuvia. Mutta siitä lisää vähän myöhemmin.

Toinen yhdistävä piirre on se, että molemmissa elokuvissa näkyy ohjaajien muista elokuvista tutut heikkoudet. J.J. Abramsin tarinallisesti substanssiton miellyttämisenhalu leimasi The Force Awakensia, ja teki siitä sinänsä mukaansa tempaavan mutta unohdettavan teoksen, jollaisiin Abrams on erikoistunut. Gareth Edwardsin Rogue Onesta jäi samalla lailla etäinen olo kuin ohjaajan Godzillasta, joka oli tyylikäs ja tavallaan oikeita dramaattisia ratkaisuja tekevä, mutta vetovoimaton ja dramaattisesti ohut rymistely.

En saanut Rogue Onesta minkäänlaista otetta. Elokuvan alku on rytmitöntä ja epäkoherenttia planeettojen ja henkilöhahmojen esittelyn silppua, joka saa varsinaisesti helppotajuisen tarinan seuraamisen tuntumaan työltä. Tiivistelmä juonesta: Imperiumi vie heiltä paenneen insinöörin mukanaan rakentamaan Kuolemantähteä. Tämän tytär (Felicity Jones) kasvaa sillä välin aikuiseksi. Isä lähettää kapinallisille viestin, jossa lupaa kertoa Kuolemantähteen piilottamansa vian. Kapinalliset etsivät tyttären käsiinsä, jotta voisivat tämän avulla tappaa isän, koska haluavat estää (jo pitkälti valmistuneen) Kuolemantähden valmistumisen. Tytär lähtee kapinallistaistelijan (Diego Luna) kanssa seikkailuun. He tapaavat tytön kasvattaneen radikaalikapinallisen (riemastuttavasti ylinäyttelevä Forest Whitaker) ja tämän jälkeen löytävät tytön isän. Seuraa tappelua ja kuolemia ja niin edelleen, ja lopulta joukko kapinallisia päätyy ryöstämään Kuolemantähden piirustuksia. Välissä on tarpeetonta Imperiumin sisäistä valtataistelua.

Rogue Onen estetiikka on rähjäisempää ja värittömämpää kuin aikaisemmissa sarjan elokuvissa. Rakenteessa ja tyylissä on ripaus enemmän sotaelokuvaa kuin seikkailullista scifiä. Elokuvan maailmassa on paljon omaa, mutta joka välissä vilahtelee tuttuja robotteja, taistelualuksia ja muita detaljeja alkuperäistrilogiasta. Viittauksilla pyritään luomaan kokonaiselta tuntuvaa universumia. Ymmärrän tarkoitusperää jossain määrin, vaikka usein huomasinkin muistelevani sitä, kuinka George Lucas kehitti jokaiseen elokuvaansa omanlaisen estetiikkansa ja uusia hahmoja ja maailmoita, jotka erilaisuudestaan huolimatta tuntuivat kuuluvat samaan universumiin.

Viittailu meni yli, kun alkuperäisestä Tähtien sodasta tuttu edesmennyt Peter Cushing ilmestyi tietokoneella luotuna elokuvaan. Hahmo oli riipivästi melkein aito, outo laakso -tuntemuksen malliesimerkki.

Riipivämpää hahmossa oli kuitenkin se, kuinka se osoitti, miten pitkälle Tähtien sodan kuvaston kierrättämisessä ollaan valmiita menemään. Edes näyttelijän kuolema ei ole este Tähtien sodan fanien oikeudelle saada elää lapsuutensa kokemuksia uusiksi.

Suhtauduin elokuvaan alkuvaiheessa etäisestä tarkkailijan roolista käsin, aivan kuten The Force Awakensin kohdalla. Cameon jälkeen suhtautumiseni muuttui inhoksi. Jo aikaisemmin likaiselta tuntunut nostalgia alkoi tuntua perverssiltä. Aloin pohtia, kuvittelenko todella voivani saada uusista elokuvista saman tunnekokemuksen kuin lapsena alkuperäiselokuvien parissa, vaikka olen nyt aikuinen ja näyttelijä kuollut. Itseinho globaaliin infantilismiin osallistumisesta, jonka yleensä saan painettua takaraivoon piiloon, syöksi mieleen ja sai katsomaan kaikkea vielä kriittisemmällä silmällä.

Jos Edwards olisi parempi tarinankertoja ja elokuvassa ei olisi ollut vastenmielisiä tietokonehahmoja, eivät tuntemukseni olisi välttämättä tulleet yhtä voimakkaana pintaan, ja olisin voinut ehkä jopa nauttia – tai ainakin olisin yrittänyt nauttia – elokuvan kuumeisesta yrityksestä luoda uusi ”autenttinen” Tähtien sota -elokuvakokemus. Se on vähän noloa myöntää. Ja luultavasti menen joka tapauksessa katsomaan sarjan kahdeksannen osan, koska sen ohjaava Rian Johnson on ylivoimaisesti paras sarjan parissa työskennellyt ohjaaja.

Mieli unohtaa herkästi, ettei nostalgiannälkä tule koskaan tyydyttymään.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s