Itsesääli auttaa

okkervilriverAlkusyksyni ei ole tänä vuonna ollut helppo. Ei se ole ollut mitenkään erityisen raskaskaan, mutta helposti rasittuvan ihmisen saa kaikki arkinen velvoite ja huolenaihe tuntemaan olon rapistuvaksi ihmisen jäänteeksi. Siltä myös näytän.

En jaksa keskittyä mihinkään, ja vapaat hetket kuluvat usein aivojen sammuneisuuden tilassa, jossa kiinnostuksen herättävät lähinnä ne uutiset (tai ”uutiset” eli juorut), jotka vain saan puolessa minuutissa käsiini. Olen taas perillä niin monesta turhasta nykyhetken asiasta, että voisin helposti imuroida aivoistani päivittäin kolme neljäsosaa lukemistani asioista menettämättä mitään.

Kaupunki tuntuu meluisalta ja täydeltä. Kumppani, joka nauttii minua enemmän luonnosta ja ahdistuu kaupungissa herkemmin, on saanut itseni avaamaan silmät sille, että omien vuodesta toiseen toistuvien pahoinvointitilojen taustalla voi olla vähintäänkin osittain kaupunkiympäristö, joka tekee inhimillisestä elämästä vaikeaa. Kaupungin keskustassa kulkeminen on päivästä toiseen yksi ”low-flying panic attack”, kuten Thom Yorke on laulanut. Värähtelen ahdistuksesta, henki salpautuu, hiukset putoavat päästä.

Onneksi on Okkervil River.

Yhtyeen uusi levy Away on ollut suurin lohtuni viime viikkojen ajan. Levyn tyyni itsetutkiskelu laskee varmemmin sykkeeni kuin mikään mindfullness-harjoitus.

En olisi ikinä odottanut Okkervil Riverin tekevän näin rentouttavaa ja spontaanin kuuloista musiikkia. Yhtye on aikaisemmin erikoistunut täsmällisiin, älyä tihkuviin teemalevyihin, jotka ovat olleet tyylillisesti tarkkaan määriteltyjä kokonaisuuksia. Edellinen irtiotto oli vuoden 2011 levy I Am Very Far, joka ajoittaisista kohokohdista huolimatta jätti kylmäksi, pitkälti tuotannollisen yliyrityksen luoman hengettömyyden vuoksi.[1]

Away elää jossain tyylilajien välillä, ja itselleni tulevat mieleen lähinnä 1960- ja 1970-luvun lauluntekijöiden, kuten Tim Buckleyn ja Bill Fayn orkestraalisemmat levyt. Myös Van Morrisonin Astral Weeksia on nostettu esiin verrokkina. Laulaja-lauluntekijä (ja yhtyeen ainoa alkuperäisjäsen) Will Sheff laittoi koko yhtyeen vaihtoon levyä varten, ja värväsi mukaan esimerkiksi jazz- ja ambient-taustaisia muusikoita. Musiikillisesti levy polveilee, ja kaikesta välittyy livesoiton energia.

Lyyrisesti Sheff on höllännyt otetta ja lähestyy teemojaan pensselillä kynän sijaan. Tekstit rönsyilevät, ja väleistä pilkahtelee aikaisemmin kartettuja henkilökohtaisuuksia. En ole vielä syynännyt levyn tekstejä kovin tarkasti (ehdin vielä lähivuosina), mutta luopumisen, kuoleman, kuolemanpelon ja kaikkien niiden hyväksymisen teemat toistuvat.

Avauskappale ”Okkervil River R.I.P” on siitä selvä osoitus. Kappaleessa Sheff kuvaa omaa alamäkeään 38-vuotiaaksi raunioksi ojan pohjalle. ”I was escorted from the premises for being a mess” Sheff laulaa juhlista, kunnes luettelee muusikkokuolemia (Judee Sill, Force MD -yhtyeen jäsenet) ja mainitsee isoisänsä T. Holmes ”Bud” Mooren kuolinvuoteella. Haastatteluissa Sheff on kertonut, kuinka hänelle läheisen Mooren kuolema vaikutti levyn syntyyn. Sheff vietti aikaa Catskillvuorilla sekä isoisän kuolinvuoteella lauluja kirjoittaen.

Moorelle omistettu ”Comes Indiana Through the Smoke” kertoo kuolinvuoteella olemisesta suorapuheisesti. Kaulasta alaspäin halvaantunut Moore kertoo Sheffille sotalaiva Indianasta, jolla palveli nuorena toisessa maailmansodassa. Ja lopulta juuri se tulee hakemaan rajan tuolle puolelle: ”When you find your time to finally let go / Comes Indiana through the smoke”.

Kappaletta on kiinnostava verrata hittilevy The Stage Namesin (2007) kappaleeseen ”John Allyn Smith Sails”, jossa Sheff laulaa runoilija John Berrymanin suulla tämän itsemurhasta. Kappaleessa on aavistuksen ironinen ja ilkikurinen ote. Kirjoitusopettajana myöhemmän elämänsä työskennellyt Berryman kysyy sillalta kuolemaansa hypättyään: ”Do you think I wanted to turn back around and teach a class, where you kiss the ass that I’ve exposed to you?”

Loppupuolella laulu muuttuu Sloop John B -traditioksi, jossa lauletaan purjeitten nostamisesta ja rajan tuolle puolelle seilaamisesta. Käänne on älykäs ja kappale muutenkin näppärä kuin mikä (minkä Consequence of Soundin artikkeli tiivistää hyvin), mutta se on juuri sitä: älykäs; älyllisen etäännytyksen halki kirjoitettu kappale. Se on edelleen yksi suosikeistani yhtyeen aikaisemmasta tuotannosta, mutta se on aivan toista kuin ”Indianan” herkkä lohdun etsiminen kuoleman edessä.

”The Industry” on veikeän aikuisrock-henkinen kritiikki musiikkimaailmalle. ”Our world’s in freefall and we’re terrified / And everyone’s just out to grab what they can get” tiivistää oivallisesti sitä pelon synnyttämää opportunismia, joka on pesiytynyt alalle. Artisteilta taiteellisen integriteetin edellyttämisestä on tullut lähinnä ironinen vitsi jopa aikaisemmin epäkaupallisuutta arvostaneissa ”indiepiireissä” (missä Okkervil River operoi), kun taas kaupallisuus on menettänyt epäilyttävyytensä, ja siitä on jopa lähtökohtaisesti tullut hyvä asia. Tämä johtuu monesta eri asiasta.

Yksi keskeisimmistä on se, että samalla kun ihmisten elämässä suosion tavoittelusta on tullut internetin ja sosiaalisen median kautta helpompaa ja hyväksyttävämpää, on vakiintunut korrelaatio suosion ja paremmuuden välillä. Mitä suositumpi minä olen/fanittamani artisti on, sitä parempi minä olen/fanittamani artisti on. Tuntemattomien artistien löytämisellä snobbaileva indiehipsteri ei ole enää muiden yläpuolelta tuomitseva trendsetteri, koska kaupallisesta pop-musiikista pitävät ihmiset vyöryvät lukumäärällään päälle ja varmistavat, että heidän suosikkiartistinsa on kaikista eniten esillä ja kaikki tietävät hänen ylivertaisuutensa ja sen, että ne, jotka eivät artistista pidä, ovat teeskentelijöitä tai valehtelijoita. Äänekkäällä fanituksella taataan artistin suosion jatkuvuus ja näin varmistetaan se, että ollaan voittajan puolella. Vaihtoehtoisuuden viehätys on kadonnut; sirpaloituneessa maailmassa halutaan yhteisiä innostumisen ja seuraamisen kohteita, ja Taylor Swift ja Beyoncé kelpaavat siihen erinomaisesti.

Se tarkoittaa, että pienemmät yhtyeet eivät kiinnosta, mistä Okkervil Riverin kaltaisten keskikastin indieyhtyeiden kato on yksi osoitus. Yhtye ehti nousta pinnalle juuri indie rockin kultakauden aikoihin vuonna 2005; myöhemmin tulleilla on ollut vielä huonommin mahdollisuuksia tienata elantonsa musiikilla.

Taustalla on myös herääminen siihen, kuinka musiikkimaailma on epäreilusti suosinut vuosikymmenien ajan rock-musiikkia ”aitona” pop-taiteenmuotona, kun taas pop-musiikkia on vähätelty sen kepeyden ja kaupallisuuden nojalla. (Vastakkainasettelua kutsutaan nimellä ”rockismi vastaan poptimismi” – tietona niille, joilla on sen verran älyä että ymmärtävät olla hukkaamatta aikaansa popkritiikkiin.) Korjausliikkeenä musiikkimedia on alkanut kilvan nostaa menestyvintä poppia jalustalle ja nähdä siinä innovaatioita sielläkin, missä on marginaalisesti aikaisemmista poikkeavia muotisoundeja ja tavanomaista pop-käsityöläisyyttä. Samalla media voi hyvillä mielin juosta yleisön ja katoavien rahavanojen perässä, kun suuret pop-artistit on julistettu kiinnostaviksi taiteilijoiksi. Vaihtoehtoisten artistien esillenostamisen sijaan kirjoitetaan teennäisiä esseitä siitä, miksi Justin Bieberin/Beyoncén/Taylor Swiftin kuunteleminen on oikeutettua ja heidän musiikkinsa ainutlaatuista, koska se on hyvin tuotettua.[2]

Sheff sen tiivistää: “And the cheaper that the music starts to get / It’s like they’re trying to make us cheap along with it”.

***

Levyllä Sheff asemoituu usein helposti pilkattavaan vaaripositioon, jossa nyrpistellään nykymenolle pohjimmiltaan itsekeskeisestä näkökulmasta: tekemäni musiikki ei enää kiinnosta ihmisiä ja muutenkin on vaikeaa, joten kaikki on huonosti. Ote on usein avoimen itsesäälinkatkuinen ja melodramaattinen, mikä on kai pohjimmiltaan epäviehättävää monien silmissä ja ei ainakaan ”rakentava” tapa lähestyä omaa elämää.

Pohjattomasta itsesäälistä kuitenkin kumpuaa joillekin meistä kaikista voimakkain lohtu.

Tätä kirjoittaessani postissa saapui Antti Nylénin uusi esseekokoelma Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet (Savukeidas, 2016), joka oitis iski samaan hermoon tämän kaltaisilla kappaleillaan:

”Pakahduttavan vauraassa yhteiskunnassamme riehuva ideologinen sisällissota ­­– jako hyviin ja pahoihin – on siksi niin kiihkeä ja kärjistynyt, että todellisuudessa me olemme kaikki pahoja emmekä tietenkään kestä tätä kirkasta, kiistatonta tosiseikkaa. Elämäntapamme on rakennettu hävitykselle ja toisten köyhyydelle. Olemme kaikki rasisteja latae antentiae, olemalla osa tällaista yhteisöä. Tämän totuuden edessä olemme avuttomia, mutta emme syyttömiä. Käytämme suuren osan ajastamme pakenemiseen, itsellemme valehteluun ja omantuntomme rauhoitteluun.”

Tuon kappaleen lukeminen tyynnytti minua enemmän kuin usko siihen, että mikään tulisi menemään paremmin.

Kunnon annos kuolemanpelkoa ja kyynisyyttä ja inhoa ympäristöä kohtaan tuntuu rohkaisevammalta kuin katteeton optimismi. Katuojassa on aina tilaa.


[1] Will Sheff kertoi haastattelussa kokeneensa epäonnistuneensa levyn kappalejärjestyksen kanssa, mikä voi hyvinkin pitää paikkansa, sillä levystä on vaikea saada otetta, eikä se tunnu kokonaisuudelta. Levy oli Sheffille henkilökohtaisesti merkittävä taiteellinen irtiotto, jonka tekeminen oli nautinnollista. Se on samalla heikoimmin myynyt Okkervil Riverin levy.

[2] Osa näkökulmistani syntyi tai hioutui nykymuotoonsa kuunneltuani Celebration Rock -podcastin jakson, jossa popkriitikot Steven Hyden ja Amanda Petrusich keskustelevat ”indiesnobin” arvonlaskusta ja popkritiikistä nykyhetkenä.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s