Kesä–elokuun elokuvapäiväkirja: Amerikkalainen ystävä, Monsterimies, The Hateful Eight

americanfriend

Kuukauden suosikkielokuva: Amerikkalainen ystävä

Kiss Kiss Bang Bang (2005)
ohjaus: Shane Black
***

Shane Blackin ensimmäinen oma ohjaus on vinkeä ja viihdyttävä mutta rasittavan ripeä ja itsetietoinen noir, jossa parasta on Robert Downey Jr. ja tämän kemia Val Kilmerin kanssa. Olen joskus huono nopeiden juonenkäänteiden kanssa, ja vielä kun katsoin elokuvan väsähtäneenä, oli usein vaikea pysytellä kaikista käänteistä kärryillä. Black ammentaa pulp-kirjallisuuden näppäristä käänteistä ja yllätyksistä, ja vaikka hän onkin oivaltava ja ovela juonenkuljettaja, harvemmin sain elokuvasta sitä hyvää oivaltamisen tunnetta, mitä rikostarinoiden seuraamisesta parhaimmillaan saa. En ollut erityisen vakuuttunut Blackin juonenkuljettamisesta The Nice Guysissakaan: nopeaa ja klassista, mutta vähän turhankin perinnetietoista ja omasta perinnetietoisuudestaan hurmaantunutta. Tosin siinä juoni oli parempi, pakko myöntää – tässä itse mysteeri jäi hieman valjuksi, jolloin päähenkilöt nousivat (ehkä ansaitustikin) etusijalle.

 

Amerikkalainen ystävä (1977)
ohjaus: Wim Wenders
****

Aluksi Amerikkalainen ystävä tuntuu oudon kiirehtivältä Wim Wendersin elokuvaksi. Varhaisemmassa tuotannossaan pysähtyneitä hetkiä mestarillisesti kuvannut ohjaaja kuvaa todellisuutta vanhaan tapaansa pysähtyneenä, mutta pilkkoo sitä aavistuksen dynaamisella leikkauksella. Musiikkikin on epätavallisen paisuttelevaa.

Yllättäen elokuva alkaakin saada vauhtia siirryttäessä jännityksen pariin. Veritautia sairastava mies houkutellaan palkkatappajaksi, kun hänelle on valehdeltu taudin tappavuudesta. Mies saisi jätettyä murhien palkkiot perheelleen. Ensimmäinen tappo on hidastempoinen ja hyytävä jahti halki metroasemien. Bruno Ganzin roolisuoritus vie pelottavan syvälle puhtoiseen mieleen, josta tulee turmeltu, kun liipaisinta vedetään. Eikä takaisin vanhaan enää pääse: seuraa uusia murhia ja selkkauksia. Miehen mukaan vetänyt taidehuijari (Dennis Hopper) alkaa tunteilla ja sekaantuu tapahtumiin. Kohta Hopperin hahmo ei ole ainoa hoppermaisesti mielipuoli, kun toinenkin mies alkaa vajota syvemmälle mielen pahalle puolelle.

Elokuva muistuttaa toisesta Wendersin kahdesta ystävystyvästä miehestä kertovasta elokuvasta, Kings of the Roadista (1976). Tunnelmassa ja hahmoissa on paikoin paljon samaa, mutta nyt se puoliapaattinen ja haikea draama yhdistyykin kolkkoon jännitykseen, mikä vaikutelmana on jännittävä ja tekee sinänsä melko tavanomaisesta ja yllätyksettömästä elokuvasta hienon.

 

Monsterimies (2014)
ohjaus: Antti Haase
****

Tomi Putaansuun ongelma Euroviisu-voiton kanssa oli se, että hän hahmotti voiton Lordin menestystarinaa tukevana elementtinä, lopullisena hyväksyntänä hänen elämäntyölleen. Oikeastihan voitto oli lähinnä kansallisidentiteetin menestystarinaa tukeva tekijä, ja Lordilla siinä välinearvo. Juuri sellainen ajaa siihen, että sitä kansansuosiota alkaa janota uudestaan ja kokee olevansa siihen liki oikeutettu. Silloin voi unohtua se, että soittaa hölmöä kasarirockia soittavassa hirviöbändissä, ja että nyt ei ole kahdeksankymmentäluku, eikä kaikkia ihmisiä vain kiinnosta. Oma niche-yleisö on kuitenkin olemassa, ja siitä kannattaisi iloita – mihin Lordi nyt viime vuosina on ilmeisesti oppinut, ainakin viimeisimpien keikka- ja levyuutisten perusteella.

Putaansuu on tosikko mieslapsi, ja on sen vuoksi aivan toista maata kuin esikuvan Kissin itsetietoiset ja -ironiset bisnesmiehet. Ehkä Lordissa soittaminen edellyttää sitä ylitsevuotavaa uskoa tekemisiinsä ja koko hengellä sitoutumista. Dokumentti esittää Putaansuun kohtuuttomia vaativana despoottina, mutta samanaikaisesti korostaa sitä mieslapseuden viatonta puolta, johon kuuluu monsteridesigneista intoilu ja lelujen keräily. Loppupuolella Putaansuu sanookin kokevansa itsensä lapseksi. Viattomuus on tiettyyn rajaan asti voimavara, mutta liioiteltuna se vain ajaa ihmisen alhoon, kun huomaa, että maailma ei anna lämpöä joka käänteessä, eikä omat tekemiset ole kaikkien mielestä maailman hienoimpia.

 

Central Intelligence (2016)
ohjaus: Rawson Marshall Thurber
**

Olin optimisti ja kuvittelin, että Dwayne Johnsonin yhä paranevat koomikontaidot voisivat ajaa yli Rawson Marshall Thurberin ohjauksen ja Kevin Hartin läsnäolon ja tehdä elokuvasta nautinnollisen roskakomedian.

Optimismini oli naurettavaa.

Kevin Hart ei varsinaisesti herätä minussa vahvoja negatiivisia tuntemuksia, mutta hänen komediansa harvoin edes hymyilyttää. Kemia Dwayne Johnsonin kanssakaan ei ole aivan niin hyvää, eikä Johnsonkaan ole aivan niin hyvä kuin hänen pitäisi olla. Välillä hän saa myytyä todella väsähtäneitä ideoita ja vitsejä, mutta usein jää laiskan materiaalin vangiksi. Thurberin ohjaus on täysin yllätyksetöntä ja elotonta, etenkin toimintakohtausten aikana. Ne muistuttavat ikävän paljon Paul Blart: Ostarikyttää siinä, kuinka painottomalta ja laiskasti näytellyltä kaikki tuntuu. Hahmot juoksevat luoteja pakoon laiskasti ja tuntuu kuin jahtaajat kävelisivät ja ampuisivat tahallaan ohi. Sekä toiminnan että komedian taitavat ohjaajat (kuten Edgar Wright ja Matthew Vaughn) ovat nostaneet riman niin ylös, että Thurberin voimattomuutta jännityksen rakentamisessa ei pitäisi enää sietää.

Vielä kun komediakin on niin yllätyksetöntä, ei elokuvalle jää juurikaan hyviä puolia. Juoni toimii jotenkuten, vaikka aivan liian suuri osa koostuukin siitä, että Hartin esittämä kirjanpitäjähahmo kieltäytyy seikkailuun lähdöstä. Se on aina yhtä tylsää ja estää tarinaa lähtemästä oikeasti kierroksille. Kun vauhtiin päästään, on jäljellä vain muutama kohtaus parivaljakolle. Juonenkuljetuskin on tympeän huonoa. Ainoa positiivinen seikka elokuvassa on Johnson, millä elokuva ansaitsee juuri ja juuri toisen tähtensä. Myös Kumail Nanjianin pieni rooli naurattaa jo enemmän kuin suurin osa Hartin räpätyksestä.

 

Luokkakokous (2014)
ohjaus: Anna Odell
****

Luokkakokouksen syyttäminen koulukiusaamiseen vertautuvaksi kostoksi tuntuu juuri siltä ruotsalaiselta ylipehmeältä ylireagoinnilta, josta maata joskus pilkataan. Elokuva kieltämättä on kosto, mutta ei vakava sellainen, koska ketään kostettavista ei elokuvassa näy, eikä oikeita nimiä käytetä. Pohjimmiltaan elokuva lähinnä osoittaa sen, että ihmisten toiminnasta jää jälkiä, ja jokainen on vastuussa tekemisistään. Jos sen oman tekemisensä näkee myöhemmin fiktionalisoituna elokuvassa, voisi kenties olla hyvä miettiä niiden omien tekemisten ja reaktioiden oikeellisuutta. Ihmisiä pitää voida myös syyllistää ja pitää voida olla ärsyttävä ja kohtuuton, etenkin taiteessa.

 

Thunderbolt and Lightfoot (1974)
ohjaus: Michael Cimino
***

Kuten varmaan moni muukin, en koskaan tullut ajatelleeksi, että Michael Ciminolla saattaisi olla Kauriinmetsästäjää edeltävää tuotantoa, ainakaan merkittävää. Ciminon kuoleman jälkimainingeissa huomasin että on, ja vieläpä että ohjaajan ensimmäinen elokuva on komediallinen toiminta-roadmovie, jonka pääosissa ovat Clint Eastwood ja nuori Jeff Bridges.

Thunderbolt (Eastwood) on entinen konna, joka on yrittänyt paeta menneisyyttään pikkukaupungin papin työhön. Kaunainen ex-rikoskumppani kuitenkin etsii Thunderboltin käsiinsä. Hän pelastautuu lyöttäytymällä Lightfootin (Bridges), nenäkkään ja hyperaktiivisen pikkurikollisen matkaan. Miehillä ei ole parempaakaan tekemistä, joten he matkaavat yhdessä ympäriinsä rikoksia tehden. Loppupuolella kaksikko ottaa osaa isoon pankkiryöstöön, ja elokuva muuttuu road moviesta ryöstöelokuvaksi.

Elokuvalla on viehättävän tuulinen ote, ja Eastwoodin ja Bridgesin kemia on nautinnollista. Tarina on keskivertoa tasoa, mutta sitä ei erityisesti korostetakaan; hahmojen taustoja ei esitellä lainkaan pariinkymmeneen minuuttiin, mikä tuntuu katsojaa tyhmänä pitäviin ja taustoituksen tärkeyttä yliarvostaviin nykyelokuviin tottuneena kummallisen raikkaalta. Elokuva seurailee tapahtumia ja hahmojen tekemisiä ja kertoo vain välttämättömimmän.

Koska kyseessä on kuitenkin Ciminon elokuva, ei se voi olla pelkästään mukava amerikkalainen fantasia. Lopussa Lightfoot on vammautunut koetelmuksista ja halvaantuu hiljalleen. Hetket ovat riipiviä ja Bridgesin roolisuoritus vähän aikaa täydellinen. Aikaisempi toilailu liikkui mukavan hölmön ja rasittavan hölmön välillä, mutta loppu on pelkästään sydäntäsärkevä. Thunderbolt jää yksin, kuten Clint Eastwoodin esittämät miehet yleensä.

 

Suicide Squad (2016)
ohjaus: David Ayer
**

En minään hetkenä osannut varsinaisesti inhota Suicide Squadia samalla raivolla kuin moni kriitikko ja jopa ystäväni, jonka kutsumana lähdin elokuvan katsomaan. Elokuvassa ei toimi paljon mikään, mutta se ei varsinaisesti loukannut typeryydellään, tyylillään ja hataruudellaan kuin pisti harmittelemaan sitä, ettei elokuva ole sellainen teinipoikamaisen rankisteleva typerä elokuva kuin David Ayer sen ilmeisesti haluaisi olevan. Se tyyli ei ole minua varten, mutta mieluummin olisin nähnyt elokuvan tekevän kaiken haluamallaan (ja mieluusti naurettavalla) tavalla, kuin että se laimentaisi tyylinsä ja sekoittaisi sen todella väkinäiseen Guardians of the Galaxya kanavoivaan kepeyteen. Elokuvassa ei ole missään vaiheessa sen henkeä. Pop- ja rock-kappalevalinnat ovat toivottoman itsestäänselviä ja tökerösti mukaan lisättyjä. ”Sympathy for the Devil”, ”Fortunate Son”, ”Seven Nation Army”… hävetti elokuvan puolesta.

Ainoat hyvät puolet elokuvassa olivat oikeastaan Will Smithin Deadshot, jolla ainoana hahmoista on oikea tarina, sekä Margot Robbien Harley Quinn, joka ainoana hahmona on hauska edes hetkittäin. (En hahmosta ole koskaan missään Batman-tarinassa välittänyt, joten varovainen mieltymykseni hahmoon elokuvassa on suuri saavutus.) Jared Leton Jokeri on luokattoman huono sekoitus Heath Ledgerin vastaavaa ja hillittyä Jim Carrey -imitaatiota. Muista hahmoista en muista paljoa. Iso lisko muistutti Grootia. Yksi oli australialainen. Yksi kuoli heti.

Elokuvalla on todella hämmentävä rakenne: ensin hahmot esitellään useaan otteeseen ja kankeasti, ja tuntuu kuin puolet elokuvasta menisi pelkästään ryhmän kokoon saamiseen. Maailman esittely on raskasta ja ilotonta. Varsinaiset tapahtumat käynnistyvät, kun muinainen noita haluaakin yhtäkkiä tuhota maailman. Sitten se pysäytetään. Siinä se.

Ensin ajattelin, että kyseinen keikka olisi ollut nopea veto, jonka aikana hahmot tutustuvat toisiinsa ja muodostavat keskinäisiä suhteita. Vähän kuin Ghostbustersissa, kun ryhmä opettelee olemaan ryhmä. Mutta sitten se onkin koko elokuvan juoni. Se saa elokuvan tuntumaan venytetyltä lyhytelokuvalta. Tarinassa ei ole kohokohtia, suvantoja tai hetkiä, joiden aikana hahmojen keskinäiset suhteet syvenisivät. Mikään tarinassa tai hahmoissa (pl. Deadshot hieman) ei kosketa. Vielä kun loppukliimaksi on surullisen geneerinen ja muista supersankarielokuvista tuttu, ei elokuvasta tunnu jäävän mitään muuta käteen kuin hölmön rankisteleva asenne, joka jää sekin puolittaiseksi.

 

The Hateful Eight (2015)
ohjaus: Quentin Tarantino
**

Koin mahdottomaksi saada The Hateful Eightista oikein mitään irti. Se on hyvin tehty, paikoin mukaansatempaava elokuva tarantinomaisella tavalla, jossa on hieno soundtrack ja erinomaisia roolisuorituksia. Samalla se on kuitenkin sitä tyhjintä Tarantinoa, jonka nihilismistä on mahdotonta innostua. Lienee turha syyttää elokuvaa, jonka nimessä on sana ”hateful”, sydämettömyydestä, mutta huomasin silti kaipaavani jotain syvempääkin näkemystä elämästä kuin ”kaikki ovat kamalia ja häijyjä”. Näkemystä ilmennetään silmittömällä väkivallalla, jossa on ilottelun makua, onhan Tarantino kyseessä. Loppu tuntui kuitenkin tyhjällä tavalla häijyltä mässäilyltä, sellaiselta joka ei tempaise mukaansa ja saa eläytymään. Elokuvasta on mahdoton välittää muuten kuin osana Tarantinon tarinaa – miten hän on kehittynyt ohjaajana, mikä metaviesti tällä kertaa elokuvalla on, ja mitä hän oikein haluaa sanoa elokuvan olemassaololla. The Hateful Eightin kohdalla huomasin kaipaavani enemmän ihmisyyttä Tarantinon elokuviin, ja vähemmän muista elokuvista (ja Tarantinon elokuvanäkemyksistä) kertomista.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s