Itsesääli auttaa

okkervilriverAlkusyksyni ei ole tänä vuonna ollut helppo. Ei se ole ollut mitenkään erityisen raskaskaan, mutta helposti rasittuvan ihmisen saa kaikki arkinen velvoite ja huolenaihe tuntemaan olon rapistuvaksi ihmisen jäänteeksi. Siltä myös näytän.

En jaksa keskittyä mihinkään, ja vapaat hetket kuluvat usein aivojen sammuneisuuden tilassa, jossa kiinnostuksen herättävät lähinnä ne uutiset (tai ”uutiset” eli juorut), jotka vain saan puolessa minuutissa käsiini. Olen taas perillä niin monesta turhasta nykyhetken asiasta, että voisin helposti imuroida aivoistani päivittäin kolme neljäsosaa lukemistani asioista menettämättä mitään.

Kaupunki tuntuu meluisalta ja täydeltä. Kumppani, joka nauttii minua enemmän luonnosta ja ahdistuu kaupungissa herkemmin, on saanut itseni avaamaan silmät sille, että omien vuodesta toiseen toistuvien pahoinvointitilojen taustalla voi olla vähintäänkin osittain kaupunkiympäristö, joka tekee inhimillisestä elämästä vaikeaa. Kaupungin keskustassa kulkeminen on päivästä toiseen yksi ”low-flying panic attack”, kuten Thom Yorke on laulanut. Värähtelen ahdistuksesta, henki salpautuu, hiukset putoavat päästä.

Onneksi on Okkervil River.

Yhtyeen uusi levy Away on ollut suurin lohtuni viime viikkojen ajan. Levyn tyyni itsetutkiskelu laskee varmemmin sykkeeni kuin mikään mindfullness-harjoitus.

En olisi ikinä odottanut Okkervil Riverin tekevän näin rentouttavaa ja spontaanin kuuloista musiikkia. Yhtye on aikaisemmin erikoistunut täsmällisiin, älyä tihkuviin teemalevyihin, jotka ovat olleet tyylillisesti tarkkaan määriteltyjä kokonaisuuksia. Edellinen irtiotto oli vuoden 2011 levy I Am Very Far, joka ajoittaisista kohokohdista huolimatta jätti kylmäksi, pitkälti tuotannollisen yliyrityksen luoman hengettömyyden vuoksi.[1]

Away elää jossain tyylilajien välillä, ja itselleni tulevat mieleen lähinnä 1960- ja 1970-luvun lauluntekijöiden, kuten Tim Buckleyn ja Bill Fayn orkestraalisemmat levyt. Myös Van Morrisonin Astral Weeksia on nostettu esiin verrokkina. Laulaja-lauluntekijä (ja yhtyeen ainoa alkuperäisjäsen) Will Sheff laittoi koko yhtyeen vaihtoon levyä varten, ja värväsi mukaan esimerkiksi jazz- ja ambient-taustaisia muusikoita. Musiikillisesti levy polveilee, ja kaikesta välittyy livesoiton energia.

Lyyrisesti Sheff on höllännyt otetta ja lähestyy teemojaan pensselillä kynän sijaan. Tekstit rönsyilevät, ja väleistä pilkahtelee aikaisemmin kartettuja henkilökohtaisuuksia. En ole vielä syynännyt levyn tekstejä kovin tarkasti (ehdin vielä lähivuosina), mutta luopumisen, kuoleman, kuolemanpelon ja kaikkien niiden hyväksymisen teemat toistuvat.

Avauskappale ”Okkervil River R.I.P” on siitä selvä osoitus. Kappaleessa Sheff kuvaa omaa alamäkeään 38-vuotiaaksi raunioksi ojan pohjalle. ”I was escorted from the premises for being a mess” Sheff laulaa juhlista, kunnes luettelee muusikkokuolemia (Judee Sill, Force MD -yhtyeen jäsenet) ja mainitsee isoisänsä T. Holmes ”Bud” Mooren kuolinvuoteella. Haastatteluissa Sheff on kertonut, kuinka hänelle läheisen Mooren kuolema vaikutti levyn syntyyn. Sheff vietti aikaa Catskillvuorilla sekä isoisän kuolinvuoteella lauluja kirjoittaen.

Moorelle omistettu ”Comes Indiana Through the Smoke” kertoo kuolinvuoteella olemisesta suorapuheisesti. Kaulasta alaspäin halvaantunut Moore kertoo Sheffille sotalaiva Indianasta, jolla palveli nuorena toisessa maailmansodassa. Ja lopulta juuri se tulee hakemaan rajan tuolle puolelle: ”When you find your time to finally let go / Comes Indiana through the smoke”.

Kappaletta on kiinnostava verrata hittilevy The Stage Namesin (2007) kappaleeseen ”John Allyn Smith Sails”, jossa Sheff laulaa runoilija John Berrymanin suulla tämän itsemurhasta. Kappaleessa on aavistuksen ironinen ja ilkikurinen ote. Kirjoitusopettajana myöhemmän elämänsä työskennellyt Berryman kysyy sillalta kuolemaansa hypättyään: ”Do you think I wanted to turn back around and teach a class, where you kiss the ass that I’ve exposed to you?”

Loppupuolella laulu muuttuu Sloop John B -traditioksi, jossa lauletaan purjeitten nostamisesta ja rajan tuolle puolelle seilaamisesta. Käänne on älykäs ja kappale muutenkin näppärä kuin mikä (minkä Consequence of Soundin artikkeli tiivistää hyvin), mutta se on juuri sitä: älykäs; älyllisen etäännytyksen halki kirjoitettu kappale. Se on edelleen yksi suosikeistani yhtyeen aikaisemmasta tuotannosta, mutta se on aivan toista kuin ”Indianan” herkkä lohdun etsiminen kuoleman edessä.

”The Industry” on veikeän aikuisrock-henkinen kritiikki musiikkimaailmalle. ”Our world’s in freefall and we’re terrified / And everyone’s just out to grab what they can get” tiivistää oivallisesti sitä pelon synnyttämää opportunismia, joka on pesiytynyt alalle. Artisteilta taiteellisen integriteetin edellyttämisestä on tullut lähinnä ironinen vitsi jopa aikaisemmin epäkaupallisuutta arvostaneissa ”indiepiireissä” (missä Okkervil River operoi), kun taas kaupallisuus on menettänyt epäilyttävyytensä, ja siitä on jopa lähtökohtaisesti tullut hyvä asia. Tämä johtuu monesta eri asiasta.

Yksi keskeisimmistä on se, että samalla kun ihmisten elämässä suosion tavoittelusta on tullut internetin ja sosiaalisen median kautta helpompaa ja hyväksyttävämpää, on vakiintunut korrelaatio suosion ja paremmuuden välillä. Mitä suositumpi minä olen/fanittamani artisti on, sitä parempi minä olen/fanittamani artisti on. Tuntemattomien artistien löytämisellä snobbaileva indiehipsteri ei ole enää muiden yläpuolelta tuomitseva trendsetteri, koska kaupallisesta pop-musiikista pitävät ihmiset vyöryvät lukumäärällään päälle ja varmistavat, että heidän suosikkiartistinsa on kaikista eniten esillä ja kaikki tietävät hänen ylivertaisuutensa ja sen, että ne, jotka eivät artistista pidä, ovat teeskentelijöitä tai valehtelijoita. Äänekkäällä fanituksella taataan artistin suosion jatkuvuus ja näin varmistetaan se, että ollaan voittajan puolella. Vaihtoehtoisuuden viehätys on kadonnut; sirpaloituneessa maailmassa halutaan yhteisiä innostumisen ja seuraamisen kohteita, ja Taylor Swift ja Beyoncé kelpaavat siihen erinomaisesti.

Se tarkoittaa, että pienemmät yhtyeet eivät kiinnosta, mistä Okkervil Riverin kaltaisten keskikastin indieyhtyeiden kato on yksi osoitus. Yhtye ehti nousta pinnalle juuri indie rockin kultakauden aikoihin vuonna 2005; myöhemmin tulleilla on ollut vielä huonommin mahdollisuuksia tienata elantonsa musiikilla.

Taustalla on myös herääminen siihen, kuinka musiikkimaailma on epäreilusti suosinut vuosikymmenien ajan rock-musiikkia ”aitona” pop-taiteenmuotona, kun taas pop-musiikkia on vähätelty sen kepeyden ja kaupallisuuden nojalla. (Vastakkainasettelua kutsutaan nimellä ”rockismi vastaan poptimismi” – tietona niille, joilla on sen verran älyä että ymmärtävät olla hukkaamatta aikaansa popkritiikkiin.) Korjausliikkeenä musiikkimedia on alkanut kilvan nostaa menestyvintä poppia jalustalle ja nähdä siinä innovaatioita sielläkin, missä on marginaalisesti aikaisemmista poikkeavia muotisoundeja ja tavanomaista pop-käsityöläisyyttä. Samalla media voi hyvillä mielin juosta yleisön ja katoavien rahavanojen perässä, kun suuret pop-artistit on julistettu kiinnostaviksi taiteilijoiksi. Vaihtoehtoisten artistien esillenostamisen sijaan kirjoitetaan teennäisiä esseitä siitä, miksi Justin Bieberin/Beyoncén/Taylor Swiftin kuunteleminen on oikeutettua ja heidän musiikkinsa ainutlaatuista, koska se on hyvin tuotettua.[2]

Sheff sen tiivistää: “And the cheaper that the music starts to get / It’s like they’re trying to make us cheap along with it”.

***

Levyllä Sheff asemoituu usein helposti pilkattavaan vaaripositioon, jossa nyrpistellään nykymenolle pohjimmiltaan itsekeskeisestä näkökulmasta: tekemäni musiikki ei enää kiinnosta ihmisiä ja muutenkin on vaikeaa, joten kaikki on huonosti. Ote on usein avoimen itsesäälinkatkuinen ja melodramaattinen, mikä on kai pohjimmiltaan epäviehättävää monien silmissä ja ei ainakaan ”rakentava” tapa lähestyä omaa elämää.

Pohjattomasta itsesäälistä kuitenkin kumpuaa joillekin meistä kaikista voimakkain lohtu.

Tätä kirjoittaessani postissa saapui Antti Nylénin uusi esseekokoelma Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet (Savukeidas, 2016), joka oitis iski samaan hermoon tämän kaltaisilla kappaleillaan:

”Pakahduttavan vauraassa yhteiskunnassamme riehuva ideologinen sisällissota ­­– jako hyviin ja pahoihin – on siksi niin kiihkeä ja kärjistynyt, että todellisuudessa me olemme kaikki pahoja emmekä tietenkään kestä tätä kirkasta, kiistatonta tosiseikkaa. Elämäntapamme on rakennettu hävitykselle ja toisten köyhyydelle. Olemme kaikki rasisteja latae antentiae, olemalla osa tällaista yhteisöä. Tämän totuuden edessä olemme avuttomia, mutta emme syyttömiä. Käytämme suuren osan ajastamme pakenemiseen, itsellemme valehteluun ja omantuntomme rauhoitteluun.”

Tuon kappaleen lukeminen tyynnytti minua enemmän kuin usko siihen, että mikään tulisi menemään paremmin.

Kunnon annos kuolemanpelkoa ja kyynisyyttä ja inhoa ympäristöä kohtaan tuntuu rohkaisevammalta kuin katteeton optimismi. Katuojassa on aina tilaa.


[1] Will Sheff kertoi haastattelussa kokeneensa epäonnistuneensa levyn kappalejärjestyksen kanssa, mikä voi hyvinkin pitää paikkansa, sillä levystä on vaikea saada otetta, eikä se tunnu kokonaisuudelta. Levy oli Sheffille henkilökohtaisesti merkittävä taiteellinen irtiotto, jonka tekeminen oli nautinnollista. Se on samalla heikoimmin myynyt Okkervil Riverin levy.

[2] Osa näkökulmistani syntyi tai hioutui nykymuotoonsa kuunneltuani Celebration Rock -podcastin jakson, jossa popkriitikot Steven Hyden ja Amanda Petrusich keskustelevat ”indiesnobin” arvonlaskusta ja popkritiikistä nykyhetkenä.

Mainokset

Hymyilevän viha

Perjantaina yhdysvaltalaisyhtye Okkervil River julkaisee kahdeksannen levynsä nimeltään Away. Odotan levyä kovalla innolla: yhtye on yksi ehdottomista suosikeistani, eikä yksikään levy ole koskaan ollut pettymys, vaikka kaikista en ole yhtä paljon innostunutkaan. Country-sävytteisestä folkista tyylillisesti polveilevaan indie rockiin kulkeutunut yhtye on pistetty uudella levyllä kaikin tavoin uusiksi: lauluntekijä Will Sheff vaihtoi kaikki soittajat ja värväsi mukaan esimerkiksi jazz-taustaisia muusikkoja. Koko levy äänitettiin muutamassa päivässä livenä, ja mitä ilmeisimmin sointi on ajattoman hienostunut, ainakin jos on uskominen ennakkoon julkaistua ”Okkervil River R.I.P” -kappaletta.

Levyä promotoidessaan yhtye on soittanut livenä läpimurtolevy Black Sheep Boyn (2005) kappaletta ”For Real” uudestaan sovitettuna. Alkuperäisessä hiljaista ja pahaenteistä alkua seuraa yhtyeen liki aseen laukausten lailla säikäyttelevä hakkausrytmi. Samalla laulun kertoja haikailee jotain aitoa; jotain todellista. Aitous kytkeytyy väkivaltaan:

”I really miss what really did exist
when I held your throat so tight 
And I miss the bus as it swerved from us
and came crashing to its side”

Kappale kääntyy nuhjuiseen ja vihaiseen poljentoon, joka nykii ja hakkaa ja hetkittäin pursuaa sitä elämää, jonka viemisestä kertoja haaveilee.

Uusi versiointi on kiinnostava kontrasti tälle. Vihainen nykivyys on muuttunut liki laiskanrennoksi grooveksi. Sheff laulaa puhemaisesti fraseeraten. Kertoja ei enää huuda aitojen kokemusten perään niin palavasti ja näytä vihaansa, vaan se korkeintaan vilahtelee kyynisen olemuksen läpi ajoittain. Rennosti rullaavan soiton kanssa vaikutelma on kiero tavalla, joka tekee kappaleesta alkuperäistä ahdistavamman. Se ottaa sisältöönsä etäisyyttä. Pelottavinta vihaa on se, joka tulee rauhallisesti hymyilevän ihmisen suusta.

Juuri tuollaisia ovat hyvät uusintaversiot kappaleista: soitto muuttaa aikaisempaa vaikutelmaa ja pakottaa ajattelemaan tekstiä uudella tavalla.

Kesä–elokuun elokuvapäiväkirja: Amerikkalainen ystävä, Monsterimies, The Hateful Eight

americanfriend

Kuukauden suosikkielokuva: Amerikkalainen ystävä

Kiss Kiss Bang Bang (2005)
ohjaus: Shane Black
***

Shane Blackin ensimmäinen oma ohjaus on vinkeä ja viihdyttävä mutta rasittavan ripeä ja itsetietoinen noir, jossa parasta on Robert Downey Jr. ja tämän kemia Val Kilmerin kanssa. Olen joskus huono nopeiden juonenkäänteiden kanssa, ja vielä kun katsoin elokuvan väsähtäneenä, oli usein vaikea pysytellä kaikista käänteistä kärryillä. Black ammentaa pulp-kirjallisuuden näppäristä käänteistä ja yllätyksistä, ja vaikka hän onkin oivaltava ja ovela juonenkuljettaja, harvemmin sain elokuvasta sitä hyvää oivaltamisen tunnetta, mitä rikostarinoiden seuraamisesta parhaimmillaan saa. En ollut erityisen vakuuttunut Blackin juonenkuljettamisesta The Nice Guysissakaan: nopeaa ja klassista, mutta vähän turhankin perinnetietoista ja omasta perinnetietoisuudestaan hurmaantunutta. Tosin siinä juoni oli parempi, pakko myöntää – tässä itse mysteeri jäi hieman valjuksi, jolloin päähenkilöt nousivat (ehkä ansaitustikin) etusijalle.

 

Amerikkalainen ystävä (1977)
ohjaus: Wim Wenders
****

Aluksi Amerikkalainen ystävä tuntuu oudon kiirehtivältä Wim Wendersin elokuvaksi. Varhaisemmassa tuotannossaan pysähtyneitä hetkiä mestarillisesti kuvannut ohjaaja kuvaa todellisuutta vanhaan tapaansa pysähtyneenä, mutta pilkkoo sitä aavistuksen dynaamisella leikkauksella. Musiikkikin on epätavallisen paisuttelevaa.

Yllättäen elokuva alkaakin saada vauhtia siirryttäessä jännityksen pariin. Veritautia sairastava mies houkutellaan palkkatappajaksi, kun hänelle on valehdeltu taudin tappavuudesta. Mies saisi jätettyä murhien palkkiot perheelleen. Ensimmäinen tappo on hidastempoinen ja hyytävä jahti halki metroasemien. Bruno Ganzin roolisuoritus vie pelottavan syvälle puhtoiseen mieleen, josta tulee turmeltu, kun liipaisinta vedetään. Eikä takaisin vanhaan enää pääse: seuraa uusia murhia ja selkkauksia. Miehen mukaan vetänyt taidehuijari (Dennis Hopper) alkaa tunteilla ja sekaantuu tapahtumiin. Kohta Hopperin hahmo ei ole ainoa hoppermaisesti mielipuoli, kun toinenkin mies alkaa vajota syvemmälle mielen pahalle puolelle.

Elokuva muistuttaa toisesta Wendersin kahdesta ystävystyvästä miehestä kertovasta elokuvasta, Kings of the Roadista (1976). Tunnelmassa ja hahmoissa on paikoin paljon samaa, mutta nyt se puoliapaattinen ja haikea draama yhdistyykin kolkkoon jännitykseen, mikä vaikutelmana on jännittävä ja tekee sinänsä melko tavanomaisesta ja yllätyksettömästä elokuvasta hienon.

 

Monsterimies (2014)
ohjaus: Antti Haase
****

Tomi Putaansuun ongelma Euroviisu-voiton kanssa oli se, että hän hahmotti voiton Lordin menestystarinaa tukevana elementtinä, lopullisena hyväksyntänä hänen elämäntyölleen. Oikeastihan voitto oli lähinnä kansallisidentiteetin menestystarinaa tukeva tekijä, ja Lordilla siinä välinearvo. Juuri sellainen ajaa siihen, että sitä kansansuosiota alkaa janota uudestaan ja kokee olevansa siihen liki oikeutettu. Silloin voi unohtua se, että soittaa hölmöä kasarirockia soittavassa hirviöbändissä, ja että nyt ei ole kahdeksankymmentäluku, eikä kaikkia ihmisiä vain kiinnosta. Oma niche-yleisö on kuitenkin olemassa, ja siitä kannattaisi iloita – mihin Lordi nyt viime vuosina on ilmeisesti oppinut, ainakin viimeisimpien keikka- ja levyuutisten perusteella.

Putaansuu on tosikko mieslapsi, ja on sen vuoksi aivan toista maata kuin esikuvan Kissin itsetietoiset ja -ironiset bisnesmiehet. Ehkä Lordissa soittaminen edellyttää sitä ylitsevuotavaa uskoa tekemisiinsä ja koko hengellä sitoutumista. Dokumentti esittää Putaansuun kohtuuttomia vaativana despoottina, mutta samanaikaisesti korostaa sitä mieslapseuden viatonta puolta, johon kuuluu monsteridesigneista intoilu ja lelujen keräily. Loppupuolella Putaansuu sanookin kokevansa itsensä lapseksi. Viattomuus on tiettyyn rajaan asti voimavara, mutta liioiteltuna se vain ajaa ihmisen alhoon, kun huomaa, että maailma ei anna lämpöä joka käänteessä, eikä omat tekemiset ole kaikkien mielestä maailman hienoimpia.

 

Central Intelligence (2016)
ohjaus: Rawson Marshall Thurber
**

Olin optimisti ja kuvittelin, että Dwayne Johnsonin yhä paranevat koomikontaidot voisivat ajaa yli Rawson Marshall Thurberin ohjauksen ja Kevin Hartin läsnäolon ja tehdä elokuvasta nautinnollisen roskakomedian.

Optimismini oli naurettavaa.

Kevin Hart ei varsinaisesti herätä minussa vahvoja negatiivisia tuntemuksia, mutta hänen komediansa harvoin edes hymyilyttää. Kemia Dwayne Johnsonin kanssakaan ei ole aivan niin hyvää, eikä Johnsonkaan ole aivan niin hyvä kuin hänen pitäisi olla. Välillä hän saa myytyä todella väsähtäneitä ideoita ja vitsejä, mutta usein jää laiskan materiaalin vangiksi. Thurberin ohjaus on täysin yllätyksetöntä ja elotonta, etenkin toimintakohtausten aikana. Ne muistuttavat ikävän paljon Paul Blart: Ostarikyttää siinä, kuinka painottomalta ja laiskasti näytellyltä kaikki tuntuu. Hahmot juoksevat luoteja pakoon laiskasti ja tuntuu kuin jahtaajat kävelisivät ja ampuisivat tahallaan ohi. Sekä toiminnan että komedian taitavat ohjaajat (kuten Edgar Wright ja Matthew Vaughn) ovat nostaneet riman niin ylös, että Thurberin voimattomuutta jännityksen rakentamisessa ei pitäisi enää sietää.

Vielä kun komediakin on niin yllätyksetöntä, ei elokuvalle jää juurikaan hyviä puolia. Juoni toimii jotenkuten, vaikka aivan liian suuri osa koostuukin siitä, että Hartin esittämä kirjanpitäjähahmo kieltäytyy seikkailuun lähdöstä. Se on aina yhtä tylsää ja estää tarinaa lähtemästä oikeasti kierroksille. Kun vauhtiin päästään, on jäljellä vain muutama kohtaus parivaljakolle. Juonenkuljetuskin on tympeän huonoa. Ainoa positiivinen seikka elokuvassa on Johnson, millä elokuva ansaitsee juuri ja juuri toisen tähtensä. Myös Kumail Nanjianin pieni rooli naurattaa jo enemmän kuin suurin osa Hartin räpätyksestä.

 

Luokkakokous (2014)
ohjaus: Anna Odell
****

Luokkakokouksen syyttäminen koulukiusaamiseen vertautuvaksi kostoksi tuntuu juuri siltä ruotsalaiselta ylipehmeältä ylireagoinnilta, josta maata joskus pilkataan. Elokuva kieltämättä on kosto, mutta ei vakava sellainen, koska ketään kostettavista ei elokuvassa näy, eikä oikeita nimiä käytetä. Pohjimmiltaan elokuva lähinnä osoittaa sen, että ihmisten toiminnasta jää jälkiä, ja jokainen on vastuussa tekemisistään. Jos sen oman tekemisensä näkee myöhemmin fiktionalisoituna elokuvassa, voisi kenties olla hyvä miettiä niiden omien tekemisten ja reaktioiden oikeellisuutta. Ihmisiä pitää voida myös syyllistää ja pitää voida olla ärsyttävä ja kohtuuton, etenkin taiteessa.

 

Thunderbolt and Lightfoot (1974)
ohjaus: Michael Cimino
***

Kuten varmaan moni muukin, en koskaan tullut ajatelleeksi, että Michael Ciminolla saattaisi olla Kauriinmetsästäjää edeltävää tuotantoa, ainakaan merkittävää. Ciminon kuoleman jälkimainingeissa huomasin että on, ja vieläpä että ohjaajan ensimmäinen elokuva on komediallinen toiminta-roadmovie, jonka pääosissa ovat Clint Eastwood ja nuori Jeff Bridges.

Thunderbolt (Eastwood) on entinen konna, joka on yrittänyt paeta menneisyyttään pikkukaupungin papin työhön. Kaunainen ex-rikoskumppani kuitenkin etsii Thunderboltin käsiinsä. Hän pelastautuu lyöttäytymällä Lightfootin (Bridges), nenäkkään ja hyperaktiivisen pikkurikollisen matkaan. Miehillä ei ole parempaakaan tekemistä, joten he matkaavat yhdessä ympäriinsä rikoksia tehden. Loppupuolella kaksikko ottaa osaa isoon pankkiryöstöön, ja elokuva muuttuu road moviesta ryöstöelokuvaksi.

Elokuvalla on viehättävän tuulinen ote, ja Eastwoodin ja Bridgesin kemia on nautinnollista. Tarina on keskivertoa tasoa, mutta sitä ei erityisesti korostetakaan; hahmojen taustoja ei esitellä lainkaan pariinkymmeneen minuuttiin, mikä tuntuu katsojaa tyhmänä pitäviin ja taustoituksen tärkeyttä yliarvostaviin nykyelokuviin tottuneena kummallisen raikkaalta. Elokuva seurailee tapahtumia ja hahmojen tekemisiä ja kertoo vain välttämättömimmän.

Koska kyseessä on kuitenkin Ciminon elokuva, ei se voi olla pelkästään mukava amerikkalainen fantasia. Lopussa Lightfoot on vammautunut koetelmuksista ja halvaantuu hiljalleen. Hetket ovat riipiviä ja Bridgesin roolisuoritus vähän aikaa täydellinen. Aikaisempi toilailu liikkui mukavan hölmön ja rasittavan hölmön välillä, mutta loppu on pelkästään sydäntäsärkevä. Thunderbolt jää yksin, kuten Clint Eastwoodin esittämät miehet yleensä.

 

Suicide Squad (2016)
ohjaus: David Ayer
**

En minään hetkenä osannut varsinaisesti inhota Suicide Squadia samalla raivolla kuin moni kriitikko ja jopa ystäväni, jonka kutsumana lähdin elokuvan katsomaan. Elokuvassa ei toimi paljon mikään, mutta se ei varsinaisesti loukannut typeryydellään, tyylillään ja hataruudellaan kuin pisti harmittelemaan sitä, ettei elokuva ole sellainen teinipoikamaisen rankisteleva typerä elokuva kuin David Ayer sen ilmeisesti haluaisi olevan. Se tyyli ei ole minua varten, mutta mieluummin olisin nähnyt elokuvan tekevän kaiken haluamallaan (ja mieluusti naurettavalla) tavalla, kuin että se laimentaisi tyylinsä ja sekoittaisi sen todella väkinäiseen Guardians of the Galaxya kanavoivaan kepeyteen. Elokuvassa ei ole missään vaiheessa sen henkeä. Pop- ja rock-kappalevalinnat ovat toivottoman itsestäänselviä ja tökerösti mukaan lisättyjä. ”Sympathy for the Devil”, ”Fortunate Son”, ”Seven Nation Army”… hävetti elokuvan puolesta.

Ainoat hyvät puolet elokuvassa olivat oikeastaan Will Smithin Deadshot, jolla ainoana hahmoista on oikea tarina, sekä Margot Robbien Harley Quinn, joka ainoana hahmona on hauska edes hetkittäin. (En hahmosta ole koskaan missään Batman-tarinassa välittänyt, joten varovainen mieltymykseni hahmoon elokuvassa on suuri saavutus.) Jared Leton Jokeri on luokattoman huono sekoitus Heath Ledgerin vastaavaa ja hillittyä Jim Carrey -imitaatiota. Muista hahmoista en muista paljoa. Iso lisko muistutti Grootia. Yksi oli australialainen. Yksi kuoli heti.

Elokuvalla on todella hämmentävä rakenne: ensin hahmot esitellään useaan otteeseen ja kankeasti, ja tuntuu kuin puolet elokuvasta menisi pelkästään ryhmän kokoon saamiseen. Maailman esittely on raskasta ja ilotonta. Varsinaiset tapahtumat käynnistyvät, kun muinainen noita haluaakin yhtäkkiä tuhota maailman. Sitten se pysäytetään. Siinä se.

Ensin ajattelin, että kyseinen keikka olisi ollut nopea veto, jonka aikana hahmot tutustuvat toisiinsa ja muodostavat keskinäisiä suhteita. Vähän kuin Ghostbustersissa, kun ryhmä opettelee olemaan ryhmä. Mutta sitten se onkin koko elokuvan juoni. Se saa elokuvan tuntumaan venytetyltä lyhytelokuvalta. Tarinassa ei ole kohokohtia, suvantoja tai hetkiä, joiden aikana hahmojen keskinäiset suhteet syvenisivät. Mikään tarinassa tai hahmoissa (pl. Deadshot hieman) ei kosketa. Vielä kun loppukliimaksi on surullisen geneerinen ja muista supersankarielokuvista tuttu, ei elokuvasta tunnu jäävän mitään muuta käteen kuin hölmön rankisteleva asenne, joka jää sekin puolittaiseksi.

 

The Hateful Eight (2015)
ohjaus: Quentin Tarantino
**

Koin mahdottomaksi saada The Hateful Eightista oikein mitään irti. Se on hyvin tehty, paikoin mukaansatempaava elokuva tarantinomaisella tavalla, jossa on hieno soundtrack ja erinomaisia roolisuorituksia. Samalla se on kuitenkin sitä tyhjintä Tarantinoa, jonka nihilismistä on mahdotonta innostua. Lienee turha syyttää elokuvaa, jonka nimessä on sana ”hateful”, sydämettömyydestä, mutta huomasin silti kaipaavani jotain syvempääkin näkemystä elämästä kuin ”kaikki ovat kamalia ja häijyjä”. Näkemystä ilmennetään silmittömällä väkivallalla, jossa on ilottelun makua, onhan Tarantino kyseessä. Loppu tuntui kuitenkin tyhjällä tavalla häijyltä mässäilyltä, sellaiselta joka ei tempaise mukaansa ja saa eläytymään. Elokuvasta on mahdoton välittää muuten kuin osana Tarantinon tarinaa – miten hän on kehittynyt ohjaajana, mikä metaviesti tällä kertaa elokuvalla on, ja mitä hän oikein haluaa sanoa elokuvan olemassaololla. The Hateful Eightin kohdalla huomasin kaipaavani enemmän ihmisyyttä Tarantinon elokuviin, ja vähemmän muista elokuvista (ja Tarantinon elokuvanäkemyksistä) kertomista.