Deafheaven ja pop-nihilistin vapautus

deafheaven

Deafheavenin viehätys silmissäni koostuu kahdesta yksinkertaisesta tekijästä.

1. Muoto ja sisältö poikkeavat. Yhtye tunnetaan black metallin ja shoegazen yhdistelystä, mikä tarkoittaa yksinkertaistettuna sitä, että muoto on metallista (laulaja rääkyy, rumpali takoo kuin urheilija ja kitarasäröt riipivät), kun taas sisältö on popista ammentavaa shoegazea: duuriskaalaa seurailevia soinnunvaihdoksia ja kitaramelodioita. Jako ei toki ole noin selkeä, sillä muodon ja sisällön erotteleminen bändimusiikissa on hankalaa, mutta perusidea pätee. Black metallissa sisältö on perinteisesti ollut vakiintunutta, ja siitä Deafheaven on poikennut (metallipuristien inhoksi).

2. Vapautus. Suurin osa kappaleista rakentuu samalle kaavalle: yhtye paahtaa metalliaan ja kuljettaa sävellystä eteenpäin post-rockin hengessä, kun tuleekin laskeutuminen; säröt vaikenevat, ja seuraa haikeita melodioita. Joskus kyseessä on vain hengähdystauko ennen seuraavaa paahtamiskohtausta, mutta usein kyse on lopusta. Deafheaven harvoin jättää maailman ahdistavaksi, vaan tarjoaa aina lohdun.

Deafheavenin maine metalliyhtyeenä niille, jotka eivät kuuntele metallia, ärsyttää joitakin yhtyeen faneja, mutta omalla kohdallani se pitää jossain määrin paikkansa. Kuuntelin nuorempana enemmän metallia ja edelleen ajoittain, mutta se ei ole koskaan ollut musiikkia, joka olisi tuntunut elintärkeältä. Voin laittaa Slayerin levyn soimaan ja nautin siitä, mutta se ei puhuttele syvällä tasolla. Suuntautumiseni kuulijana on aina kohdistunut melodioihin, ja vielä tarkemmin lohdullisiin melodioihin, minkä vuoksi suosikkimusiikkiani on aina ollut pop eri muodoissa. Metalliyhtyeiden synkkä ja aggressiivinen asennoituminen maailmaa kohtaan tuntuu tukahduttavalta liian isoina annoksina.

Deafheaven on ensimmäinen, joka yhdistää ajoittain janoamani muodon – ravistelevia aggressioita herättävän paahtamisen – sisältöön, joka sulattaa sydämeni. Yksikään yhtye aikaisemmin ei ole sitä minulle aikaisemmin tehnyt samalla tavalla.

Vuosien varrella Deafheaven on kehittynyt yhä hienostuneemmaksi versioksi itsestään, ja New Bermuda on yhtyeen estetiikan tiivistyminen täydelliseksi levyksi. Onkin ymmärrettävää, että yhtye soitti levyn kokonaisuudessaan (ja järjestyksessä) Tavastian keikallaan 22. elokuuta.

Yleensä en välitä levyjen sellaisenaan soittamisesta, koska haluan kuulla musiikin jonain uutena ja yllättävänä kokonaisuutena.

Nytkin levyn soittaminen järjestyksessä ajoi minut ajattelemaan niitä piirteitä, jotka minua Deafheavenissa ärsyttävät.

Yhtyeen musiikki kuulostaa välillä liian sävelletyltä. Se liittyy alun mainintaani siitä, kuinka kappaleet usein noudattavat samaa kaavaa. Sävellykset soljuvat harkitusti ja yhtye hallitsee dynamiikoilla pelailun niin, että kappaleet tuntuvat aina Kokonaisuuksilta. Ne ovat vain harvoin ennalta-arvaamattomia – sen tuntuisia että ne olisivat kummunneet inspiraatiosta, jota koko yhtye olisi seurannut sokeina miettimättä, täydellistyykö kappale kaikkien draaman sääntöjen mukaisesti, ja tuleeko yhtyeen kaikki puolet esille. Yhtye on lähempänä Hollywood-elokuvan tiukkaan hiottua käsikirjoitusta, jonka jokainen teema on mietitty puhki, kuin puoliksi improvisoitua road movieta, joka rohkealla intuitiollaan saa otteen jostain transsendentistä.

Tunne saumojen näkymisestä liittyy pop-nihilismiini, joka on viime aikoina noussut pahasti pinnalle. Tuntuu, etten osaa nauttia juuri mistään kuulemastani musiikista, koska kaikki kuulostaa liian tutulta. Musiikki harvemmin enää innostaa, sillä jokainen sointukierto on tuttu miljoonasta toisesta kappaleesta. Lyriikat jauhavat samoja tyhjänpäiväisyyksiä. Tuotannossa tapahtuvat ”innovaatiot” kuulostavat näpertelyltä. Musiikkia vuosia soittaneelle ja analysoineelle tämä on varmasti tyypillistä, etenkin kun oma suosikkimusiikkini on niin naurettavan yksinkertaista.

Keikan aikana vaivuin välillä ajatuksiini ja taannuin tarkkailemaan yhtyettä musiikkiin eläytymisen sijaan. Tarkkailin sävellysten kaavoja. Kirjoitin tätä kirjoitusta mielessäni.

Seuraavassa hetkessä yhtye soittaakin ”Sunbatherin”, jonka blastbeat-osion aikana tulevat ne kylmät väreet, joita olin pitkin keikkaa kokenut; kuten silloin kun ”Brought to the Waterin” riffittely hiipuu kohti kauniita melodioita ja laulaja kehottaa antautumaan pimeälle; tai kun ”Come Back” valittaa dramaattisimmillaan, ennen kuin äityy vaihtoehtocountrysta muistuttavaan lempeään kitarointiin ja huomaan keinuvani sen tahdissa. Tietoiset ajatukset ja tympeä olo häviävät, ja musiikin huoliteltu luonne alkaa tuntua enemmän vahvuudelta kuin heikkoudelta. Se on huoliteltu juuri sellaiseksi, että se koskettaa minua. Se on liian täydellistä, mutta täydellistä joka tapauksessa. On hyvä antautua.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s