Matti Mäkelän tiheät tekstit

mäkeläLukemistani kahdesta Matti Mäkelän esseekokoelmasta on piirtynyt kuva maalaismiehestä, joka hieman häpeilee kirjallista älyään ja suhdettaan kulttuurimaailmaan, ja siksi todistelee läheisyyttään luontoon ja kansanomaisuuttaan, vaikka välillä ”kansan” kanssa toimimisesta syntyy kitkaa. On piirtynyt myös kuva miehestä, joka kykenee tiukkaan ja kauniisti kiteyttävään lauseeseen, joka on mukava lukea ja uskoa, mutta jota kirjoittaessa Mäkelä sortuu usein poseeraamiseen, tosi kirjailijan esittämiseen, ja tuntuu myös peittelevän niukan lauseensa taakse epämiellyttäviä totuuksia. Niistä epämiellyttävistä totuuksista kirjoittaessaan Mäkelä ärsyttää, mikä on ainakin stimuloivaa luettavaa, vaikka lukijalle jääkin masentunut olo.

Nykyesseistien vuolaampaan ja paljastavampaan (ja parhaimmillaan itsekriittiseen) tyyliin verrattuna Mäkelän niukka tyylittely tuntuu usein falskilta ja vanhahtavalta, liian auktoritatiiviselta. Mäkelän osaaminen tuottaa kuitenkin parhaimmillaan hienoja kirjoituksia. Talvisen tarinan (1988) essee ”Juhlat eivät pääty” on yksi esimerkki tästä.

”Haluan elämän tihentyvän. Silloin siitä tulee juhla, joka ei koskaan pääty, silloin tavoittaa ikuisuuden maan päällä, muualla ei ikuista juhlaa ole. Joskus on sellaisia hetkiä”, Mäkelä aloittaa ja kertoo kokemuksiaan hetkien tihentymisestä juhlaan valmistautuessa, retkeillessä, kirjoittaessa, aamupäivällä ravintolassa ryypiskelyn jälkeen, luentopäivän jälkeen. Ja lopuksi pellolla kulkiessa tulevasta surun tihentymästä, joka tulee yksin:

”Haluan kiireesti mennä sisään valopiiriin, soittaa vanhoille tutuille, soittaa toiselle puolelle maata kotiin, jonka päällä ovat samat tuntemattomat tähdet. Että saisin edes jotakin siitä ajasta, jolloin luulin oppivani tähdet. Muistan, miten harvoin olen soittanut, tulee sääli sitä, tulee sääli sitä, että kaikki on kohta ohi, tulee raskas painava itsesääli, ruumiin hauraus, tuleva kuolema. Tunnen kovaa kaipausta sitä pientä poikaa kohtaan, jolle tieto oli vielä edessäpäin.”

Kokoelman nimiesseessä Mäkelä kuvailee yksityiskohtaisesti muutaman päivän leireilykokemustaan. Kokemuksessa ei ole mitään syvempää merkitystä, mikä onkin tarkoituksellista; Mäkelä huomasi, kuinka hän silloin ajatteli tavallisia, irrallisia ajatuksia, joita ”ei voinut sanoa nerokkaiksi tai sinne päinkään”.

”Olin mielessäni todistanut jo tällä ajalla itselleni sen, mitä todistamaan tulinkin. Saattaisin elää näinkin, saattaisin tehdä tänne itselleni pysyväisen paikan, vähitellen totuttautua, elää kituuttaa enemmän tai vähemmän erakkomaisesti ja selviytyä juuri ja juuri niin kuin suomalaiset ovat isojen sotien aikana piilopirteissään selviytyneet.”

Runsasta luontokuvailua sisältävissä esseissään Mäkelä on huonoimmillaan. Luonnonilmiöiden tarkka kuvailu ja omia aatteita ja kokemuksia lähinnä kryptisesti avaavat virkkeet jättävät lukijan ulkopuolelle ja tuntuvat lähinnä romaanin kuvailevilta osuuksilta henkilöhahmoista ja tarinasta riisuttuna. Esimerkiksi kokoelman päättävästä ”Näky järvellä” -esseestä on mahdoton saada mitään irti.

***

Sitten on Kaksi vaimoa (1995). Se on ristiriitaisempi teos, jonka lukemisesta en juurikaan nauttinut. Avausessee ”Miehen tie” lyö ilmat pihalle tunnetulla ensimmäisellä virkkeellään.

”Haluan nyt, nelikymppisenä, mennä naimisiin neitsyen kanssa ja aloittaa uuden elämän”.

Essee kertoo suomalaisesta miehestä, jonka ongelmista valtaosa johtuu naisista ja ”miehen tien” unohtamisesta. Feministit pilkkaavat suomalaista miestä televisiossa ja pitävät tämän tunteita taantumuksellisina. Mäkelän mukaan mies ei ymmärrä rakkautta samalla tavalla kuin nainen, vaan haluaa ainoastaan uskollisuutta. Siksi mies on mustasukkainen. Jos uskollisuus jää saamatta, mies kääntyy itsetuhoiseksi. Jokaisella miehellä on ”oikeus huutaa mustasukkaisuuden tuskansa kuuluville aina ja kaikkialla”.

Mäkelästä miehellä pitäisi olla myös oikeus lyödä naista; mies tarvitsee jonkin yhtä tehokkaan keinon riitelyyn kuin mitä naisen kyyneleet ovat. Nykynaiset eivät ymmärrä pelätä miehiä kuten aikaisemmat naiset, jotka tiesivät miestensä tappaneen sodassa, eivätkä siksi vastustaneet. Nykynaiset ovat saaneet ujutettua omia väkivallattomuuden ideaalejaan miestenkin päihin ja sitten lällättelevät, kun ei tarvitse pelätä miehen nyrkiniskua.

Kirjoituksesta voi toki sanoa, että se on tehokas. Se onnistuu juuri siinä mitä haluaa: se ottaa sukupuolikeskustelun miesten haltuun naisilta. Se tekee sen rumasti ja epähumaanisti ja jättää Mäkelään muuten kohtalaisen positiivisesti suhtautuvan lukijan ihmettelemään kirjoittajan kylmyyttä ja älyllistä rappiota.

Kirjoitus on toistakymmentä vuotta vanha, mikä ehkä tekee sen hämmästelyn tarpeettomaksi. Mutta kirjoitus on ajankohtainen sen vuoksi, kuinka samanlaisia ajatuksia radikaalin miesasialiikkeen suunnalta nykyään esitetään. He eivät ehkä esitä miehen mustasukkaisuutta yhtä luonteenomaisena miehen piirteenä kuin Mäkelä, mutta sama haave naisten katkerasta ”oman onnensa nojaan” jättämisestä on vahva, kuin myös sukupuolten asemoiminen ikuiseen sotatilaan.

Pitäisikö ”Miehen tietä” tutkailla kaunokirjallisena rakennelmana, jota pitää osata lukea oikein?  Tulisiko siitä silloin puhutteleva puheenvuoro? Tommi Melender oli tätä mieltä kirjoittaessaan esseestä Yhden hengen orgioissa (2013):

”Mitä jäisi jäljelle Matti Mäkelän esseestä ’Miehen tie’ lyhennelmänä? Eipä paljon muuta kuin vihaisia pörähdyksiä, jotka voisi laittaa Henry Laasasen blogin kommentilootaan. Täydessä mitassaan, sellaisena kuin Mäkelä sen on kirjoittanut, ’Miehen tie’ edustaa painokasta asiaproosaa, joka ei tyhjene provokatiivisiin urahduksiinsa vaan houkuttelee lukemaan niin kuin kaunokirjallisuutta luetaan, sanojen vivahteita ja lauseiden rytmiä aistien, tekstin sommittelua tutkiskellen.”

Ymmärrettävästi esseisti lukee toista myötämielisemmin ja antaa tekstille enemmän liikkumavaraa, mutta Melender yliarvioi kirjoitusta hämmentävästi. Teksti voi samanaikaisesti olla tyyliltään kaunokirjallisuutta ja tyhjentyä pahansuopiin urahduksiinsa; ”kaunokirjallisuus” ei ole ala-arvoisuutta poissulkeva ominaisuus.

Mari Laaksonen ihmetteli Nuoressa voimassa 1/2016, kuinka Melender oudosti pidättäytyy Mäkelän intentioiden spekuloimisesta, vaikka samassa esseekokoelmassa lukeekin Stieg Larssonin Millenium-trilogiaa kirjoittajan feminismin läpi. Dekkaristin feminismi pitää puolipilkallisesti paloitella, mutta esseistin misogynia on koskematonta.

Suvi Aholan aikalaiskritiikki kokoelmasta Helsingin Sanomissa on oivallinen. Avausessee tyrmäsi Aholan:

”Olen vaivautunut, oikein naiseksi paljastettu. Tuntuu kuin joku olisi riepotellut halveksivasti, kaivellut sisältäpäin. Ja lyönyt. Siitä en tosin ole varma, onko kyse kunnon mottauksesta vai läimäytyksestä hysteerikon poskelle.”

Ahola jatkaa:

”Koska minut on naisena ja lukijana nolattu, olen myös kaunainen, ehkä suorastaan epäreilu. Näen Kahdessa vaimossa siellä täällä lainailua, käytettyjä aiheita. On Tuuria, Olli Jalosta, Turkkaa. – – En voi sille mitään. Luiskahdan sukupuolten keskinäisen syyttelyn ja yleistämisen noidankehälle.”

Oma reaktioni oli samanlainen (vaikken naiseksi tullutkaan paljastetuksi). Essee imi kaiken myötämielisyyteni Mäkelää kohtaan kirjoittajana; miten toisaalla ihan fiksu kirjoittaja on voinut suoltaa noita ajatuksia? Miksi?

Aholan kritiikki on erityisen ansiokas siksikin, että se on mielensä pahoittamisen pieni mestariteos. Ahola on loukkaantunut, koska hänellä on ollut suhde Mäkelään kirjoittajana, ja Mäkelä on pettänyt luottamuksen. Loukkaantuminen on juuri siksi painokasta. Se on toisenlaista kuin vaikkapa internetissä loukkaantuminen, joka usein tapahtuu ilman asianomaisten välistä suhdetta. Suhteeksi riittää se, että kirjoitus on ollut olemassa samassa internetissä ja tullut omaan näköpiiriin. Se on aivan oikeutettua ja usein tarpeellista, mutta toisenlaista.

”Miehen tie” tekee samaa kuin Timo Hännikäinen Kunnia-esseekokoelmassaan siinä, kuinka se ei niinkään puhu kirjoittajan omaan kokemukseen pohjaavasta mieheyskäsityksestä, vaan jostain arkaaisesta miehen ideaalista, jolla tuskin on kirjoittajan kanssa paljon tekemistä. Kumpikin jättää kertomatta kirjoituksissaan omasta henkilöhistoriastaan, mikä voisi kontekstualisoida tekstit ja tuoda niille syvyyttä, jonka miehinen poseeraus blokkaa.

***

Puolivälissä Kahta vaimoa Mäkelä kuitenkin tarjoaa kiinnostavan näkökulman esseeseen. Nimiesseessä Mäkelä kertoo, millaista on ollut elää seitsemän vuotta ”kahden vaimon” kanssa, eli avioliitossa ja sen ulkopuolisessa suhteessa. Kaikki kieltäytyvät tilanteen purkamisesta: ”vaimoni eroamasta minusta, minä eroamasta vaimosta, lapsista ja suhteestani, hän eroamasta minusta. Ja niin olimme jumissa, kaikki kolme, päivästä toiseen jatkuvassa kolmiodraamassa”.

Mäkelä kertoo, kuinka meni naimisiin kokemattomana poikana, ja kostona kokeneemmalle vaimolle (ja ”elämälle”) hän alkoi harrastaa suhteita.

Kun on kirjoittanut myrkyllisesti mustasukkaisuudesta ja nostanut uskollisuuden rakkauden edelle, on ironista kertoa siitä, kuinka aiheuttaa kahdelle(!) kumppanille mustasukkaisuuden tuntemuksia vuosien ajan. ”Miehen tiessä” Mäkelä kirjoittaa, kuinka haluaisi tappaa jokaisen vaimonsa entisen kumppanin, mutta ilmeisesti samankaltaisten tuntemusten aiheuttaminen vaimolle ei ole paha asia.

”Haluaisin niin kovin mielelläni olla kypsä, viisas, tasapainoinen ihminen”, Mäkelä kirjoittaa ja janoaa samalla lukijan sympatiaa sille, kuinka hänen poikkeavaa elinmalliaan ei tiedosteta edes seksuaalisuuden tutkimuksissa, eikä kirjallisuudesta tai viihteestä löydy positiivista edustusta – televisiosarjoissa kolmiodraamat johtavat aina huonoihin lopputulemiin.

Jos ”Miehen tietä” ei olisi ollut, olisin saattanut jopa suhtautuakin hieman kiinnostuneemmin Mäkelän ajatuksiin ja kokemuksiin ja pohdiskellut niitä. (Tosin en olisi silloinkaan kokenut myötätuntoa.) Nyt näen vain räikeän ristiriidan tämän ja kiistakirjoituksen välillä – Mäkelä on jäänyt kiinni. En ole erityisen kiinnostunut miettimään, kuka ”Kaksi vaimoa” -esseessä puhuu ja miksi; teksti on menettänyt oikeutensa myötämielisiin tulkintoihin. Luen molemmat esseet samasta taisteluasennosta käsin.

Ainoa rehellinen ratkaisu olisi ollut yhdistää tekstit. Silloin ne olisivat kertoneet miehen psyykeestä kokonaisuutena, ja ristiriitaisuudet olisi hyväksytty.  Toki se olisi vienyt ”Miehen tieltä” mahdollisuuden olla se misogynian täsmäisku, joka se haluaa olla (ja joka se 21 vuotta julkaisun jälkeenkin on). Siitä olisi tullut monisyisempi, ja Mäkelä olisi ehkä joutunut miettimään perinpohjaisemmin niitä tuntemuksiaan: mistä ne syntyvät ja mitä iloa niistä hänelle on. Ovatko ne ajatuksia ihmiselle, joka haluaa olla ”kypsä, viisas, tasapainoinen”?

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s