Tehokas tyhjyys

Nukkumatti-kansi_pun

Genrekirjallisuuden lukeminen ei ole oikein koskaan kuulunut tottumuksiini. Sen tarpeen, johon ne vastaavat, olen täyttänyt elokuvilla, ja jossain määrin myös videopeleillä. Kun olen lukenut, on sitä motivoinut tyypillisesti halu tutustua uusiin ajatuksiin tai lukea merkitykselliseltä tuntuvaa proosaa. Harvoin luen kokeakseni jännityksen tai kauhun tuntemuksia. En ole lukijana elitisti, mutta lukuruokavaliooni eivät vain ole istuneet vaikkapa dekkarit.

Olen yrittänyt poiketa tottumuksistani, koska viime aikoina lukemiselle on ollut enemmän aikaa ja paikkoja kuin elokuvien katsomiselle, eikä kirjallisen maun laajentaminen ole muutenkaan huono idea. Viime kuukausina luin kolme Gillian Flynnin kirjaa. Se oli kuitenkin aika pienen kynnyksen askel: Flynnin kirjat ovat täynnä oivaltavaa feminismiä ja ne herättävät niin vahvasti ajatuksia hyytävän jännityksen ja verenvuodatuksen ohessa, ettei niiden lukeminen tuntunut erityisen vieraalta vaan, huh sentään, vähän jopa hyödylliseltä! Etenkin Kiltti tyttö on sukupuolinäkemyksiltään aidosti ajatuksia herättävä.

Ruotsidekkareihin siirtyminen oli se isompi askel, etenkin ennakkoluulojeni vuoksi. Lars Kepler -nimellä kirjoittavan pariskunnan Nukkumattiin tartuin lähipiiristä kuuluneiden kehujen ja suositusten vuoksi. Sen pitäisi olla lajityypissään yksi parhaista.

Ehkä onkin. Se tuntuu hurjan kärjistetyltä ja tarkkaan hiotulta dekkarin ideaalilta, jossa kaikki palvelee jännitystä.

Etenkin tyyli on valjastettu sen apuriksi. Luvut ovat tyypillisesti vain parin pokkarisivun mittaisia, ja usein yksi kohtaus saattaa olla jaettu monen luvun alle. Luvun vaihtumiset tuntuvat elokuvan tai televisiosarjan leikkauksilta – vähän kuin tulisi sekunnin mittainen mainostauko, tarkkaan annosteltu hetki odotusta jännityksen keskelle. Yhdessä napakan kielen kanssa se tekee lukemisesta nopeaa ja imutehoista.

Se palvelee sisältöä, joka on suoraviivaista. Todella suoraviivaista. Päähenkilö on Joona Linna, krav magaa osaava entinen laskuvarjojääkäri, jolla ei ole ammatti-identiteetin ulkopuolisia persoonallisuuspiirteitä. Hän selvittää sarjamurhaajan, Jurek Walterin, tapausta. Walter jäi yli vuosikymmen sitten kiinni Linnalle useista murhista ja kidnappauksista, ja on siitä lähtien ollut psykiatrisella osastolla eristyksissä. Yksi kuolleeksi luulluista uhreista ilmestyy ja kertoo vankeudesta, jossa on siskonsa kanssa ollut. Käy ilmi, että Walter ei toiminut yksin. (Toki Linna tiesi tämän jo aikoinaan, mutta kukaan ei uskonut.) Linna soluttaa Sagan, jumalaisen kauniin ja taistelutaitoisen mutta henkisesti epävakaan naispoliisin osastolle, jotta tämä voisi yrittää saada selville Walterilta, kuka tämän rikoskumppani oli, ja missä selviytyjän sisko on vangittuna.

Upean hölmösti Linna joutui aikoinaan tapausta selvittäessään lavastamaan vaimonsa ja tyttärensä kuoleman, jottei Walter tai tämän apuri olisi saanut heitä käsiinsä. Walter on Linnan ammattiuran pakkomielle, mies joka pilasi Linnan elämän. (Toki välissä hän on ottanut uuden naisen.)

Jurek Walter on täysin kipua ja empatiaa tuntematon, nerokas manipuloija, Hannibal Lecter potenssiin kymmenen. Jo muutamalle Walterin lauseelle alistuminen saa ihmisen linnoittautumaan omaan kellariinsa kuukausiksi. Jopa Joona Linna, miehen muotoinen taisteluhävittäjä, ymmärtää pelätä häntä.

Seuraa aavistuksen monimutkainen mutta pohjimmiltaan suoraviivainen juoni, jossa Linna jahtaa johtolankoja ja Saga yrittää voittaa Walterin luottamuksen. On jännittäviä tilanteita, yllättävän verisiä kuolemia ja takaa-ajoja ja kaikkea muuta, mikä saa lukijan hengen salpautumaan.

Kirja on todella sitoutunut jännityksen nostattamiseen; niin sitoutunut, ettei se tee oikein mitään muuta. Sydämen ja järjen tilalla on hikeä ja hölmöyttä. Kirja tykittelee menemään toimintakliseitä toisensa perään naama pokerina. Tyhmänvakavasta otteesta on vaikea olla pitämättä, vaikka välillä naurattaakin. Hahmojen psykologinen yksioikoisuuskin muuttuu vahvuudeksi, kun sen huomaa tukevan täydellisesti kirjassa kaikkialta läpitunkevaa suoraviivaisuutta. Kaikki hahmot toimivat juuri niin mutkattomasti kuin kuumeisessa dekkarissa kuuluukin.

Kirja ei ollut niin kuin ne ruotsidekkarit (jotka tunnen filmatisoinneista), joissa kuvataan ”kansakodin nurjaa puolta” ja sisään on leivottu väkinäinen sosiaalipoliittinen kannanotto. (Oikeastaan sellainen löytyy Nukkumatistakin, mutta vasta loppupuolelta ja hyvin pieni.) Kirja ei yrittänyt muuta kuin nostattaa pulssia ja yllättää käänteillään, ja niissä se onnistui.

Nukkumatti vertautuu toimintaelokuvaan The Raid 2, josta kirjoitin vastikään. Se on äärimmilleen hiottua toimintaa, joka sivuuttaa pitkälti kaiken muun, kuten ihmiskohtalot. Toki molemmat ovat hieman kiinnostuneita hahmoistaan, mutta lähinnä muodon vuoksi.

Siksi molempia leimaa tyhjyys. Muita tuntemuksia katsomisen ja lukemisen jälkeen ei muista kuin jännityksen tuntemuksia. Molemmista teoksista pitää katsoessa ja lukiessa, mutta kummankaan maailmaan ei tee mieli palata edes mielessään myöhemmin, koska niiltä puuttuu merkitys. Uusi jännitysannostus haetaan muualta.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s