Huhti- ja toukokuun elokuvapäiväkirja: While We’re Young, Whores’ Glory, Sicario

whoresglory_5cFilmladen_FilmverleihVinai_Dithajohn

Kuukausien suosikkielokuva: Whore’s Glory

Tricked (2013)
ohjaus: John Keith Wasson, Jane Wells
***

Whores’ Glory (2011)
ohjaus: Michael Glawogger
****

Perjantai-illan tuplana katsoin kaksi prostituutiosta kertovaa dokumenttia. Ne lähestyvät aihepiiriä kiinnostavan eri tavoin.

Yhdysvaltalainen Tricked on yhdysvaltalaisen näköinen dokumentti: sliipattu, sentimentaalinen ja jännittävä. Sen keskiöstä löytyy prostituution uhrien lisäksi miespoliisi, joka kyynelsilmin kertoo kameralle, kuinka haluaisi saada tekijät kuriin, mutta poliisilla ei ole tarpeeksi resursseja, ja kuinka parittajien vangitseminen on vaikeampaa kuin prostituoitujen, jotka työhön on pakotettu, mutta jotka silti suojelevat parittajia. Kameraryhmä kuvaa miestä suorittamassa ratsioita ja ottamassa epäiltyjä kiinni.

En halua vaikuttaa siltä kuin suhtautuisin mieheen tai dokumenttiin mitenkään pilkallisesti – kaikkea muuta. En hetkeäkään epäile miehen auttamishalun aitoutta. Vaikutelma on vain paikoin vieraannuttava, kun dokumentti tuntuu suodattavan tositapahtumia viihteen kerrontakeinojen ja kielen kautta. Se muistuttaa toimintaelokuvaa, tai ainakin poliisisarjaa, ja ihmiset käyttäytyvät kuin olisivat sellaisessa. Dokumentista löytyy hyvät tyypit ja pahikset: konnamaisesti pröystäilevät, misogyyniset parittajat, joista useampaa on päästy haastattelemaan. He tuntuvat näyttelevän elokuvien parittajia.

Viihteellisyydenkin keskeltä dokumentti kertoo kauhistuttavia ja aitoja tositarinoita siitä, miten nuoria naisia kaapataan eri keinoin seksityöhön.

Eurooppalainen Whores’ Glory taas ottaa leimallisesti eurooppalaisen näkökulman aiheeseen. Dokumentissa kuvataan prostituoituja Thaimaassa, Bangladeshissa ja Meksikossa. Ei ole kertojaääntä ja sulavaa tarinallistamista. Prostituoidut ja asiakkaat kertovat kokemuksiaan. Tapahtumia näytetään ja tulkinnat jätetään katsojalle.

Tosin ei eri tulkintoja kai kovin montaa voi tehdä, kun bangladeshilainen teinityttö kerää haastattelun lopussa rohkeutensa ja kysyy: miksi tyttöjen elämän täytyy olla niin vaikeaa? Eikö todellakaan ole muita mahdollisuuksia? Tyttö katselee sormiaan ja seiniä. PJ Harveyn aavemainen ”Dear Darkness” alkaa soida. Kohtaus on myös voimakasta ja leimallisesti elokuvamaista kerrontaa, mutta raaemmalla ja dokumentaarisemmalla tavalla. Taustalla on kuitenkin aivan sama voimakas kokemus, aivan kuten Trickedissä haastatelluilla prostituoiduilla. Tarinat ovat pitkälti samoja, oli kyse kehitys- tai sivistysvaltiosta.

En ole aivan varma, miten tällaisten dokumenttien katsomisen jälkeen voidaan väittää jotain liberaalia ihannetta noudattaen, että prostituutio voi olla ihan ok, jos se tapahtuu hallitusti. Millainen ideologia sellaisen uskomiseen tarvitaan?

Captain America: Civil War (2016)
ohjaus: Anthony ja Joe Russo
****

Kolmas Kapteeni Amerikka -elokuva on kepeä ja viihdyttävä toimintaelokuva, joka on täynnä upeasti koreografioitua (mutta aavistuksen latteasti kuvattua) toimintaa, erinomaisia hahmoja, sekä passeli tarina, joka kokoaa hahmot mukavasti yhteen notkumaan (vaikkakin kaikilla hahmoilla ei varsinaisesti mitään tekemistä olekaan). Elokuva pohdiskelee hyvän tekemisen rajoja ja henkilöi ne Kapteenin liberalismiin ja Iron Manin valtiokontrolliin.

Viime kuussa ilmestynyt Batman v Superman: Dawn of Justice pyöritteli hieman samankaltaisia teemoja hyvänteosta, mutta tuli oudosti väittäneeksi, että kaikki hyvän tekeminen aiheuttaa väistämättä pahaa. Clark Kentin isä kertoo näyssä, kuinka pelastamalla oman pellon tulvalta hän ohjasi vedet naapuritilalle ja hukutti sieltä hevoset. Noin älyttömiin sfääreihin ei päädytä, vaan hyvän tekeminen on (tietenkin) hyvä asia itsessään; vain metodeista on erimielisyyttä. Taustalla on henkilökohtaisia traumoja menetyksistä ja epäonnistumisista, jotka ajavat sankareita valitsemaan puoliaan.

Elokuva on niin viihdyttävä läpi kestonsa, ettei sitä edes huomaa, kuinka kepeä se todella onkaan. Vasta tämän kirjoituksen lukeminen avasi sen minulle todella. Elokuva ei missään vaiheessa mene todella syvälle tarinassaan vaan kurkottelee varovaisesti syville vesille ja pelastautuu viime hetkellä takaisin. Vähän aiheutuu eripuraa ja mielipahaa hahmoille, mutta mitään ratkaisevaa ei ole käynyt. Jos verrataan alkua ja loppua, ei olla edetty juuri minnekään. Sarjoitettuun elokuvakerrontaan ei tunnu sopivan liian väkevät panokset, vaan kaiken pitää palata enemmän tai vähemmän normaaliksi ennen seuraavaa osaa. Se jähmettää tarinoita. Sitä ei huomaa elokuvaa katsoessa, kun viihdyttävyys vie mukanaan, mutta sen huomaa siinä vaiheessa (kuten kirjoituksessa huomioidaan), kun elokuvia ei vuosien päästä pysty erottamaan toisistaan. Ne tarinat, jotka jäävät elämään, ottavat riskejä ja kuljettavat katsojia myös epämukaviin paikkoihin. Civil War ei sitä tee.

The Raid 2 (2014)
ohjaus: Gareth Evans
***

Päädyin pohtimaan perustavanlaatuisia kysymyksiä toimintaelokuvista The Raid 2:a katsoessani, koska se on niin äärimmäinen toimintaelokuva. Se on kaksi ja puoli tuntia päätä takovaa toimintabriljeeraamista, jonka keskiöön on rakennettu hatara tarina, jota kohtaan osoitetaan vain minimaalisinta kiinnostusta. Elokuva pitäytyy vahvuuksissaan, joita ovat uskomattomasti koreografioidut ja selkeästi (mutta jännittävästi) kuvatut toimintakohtaukset yhä monimutkaisemmissa ympäristöissä yhä verisemmin ja yhä enemmän ihmisiä nirhaten. The Raid 2 on siinä paras.

Mutta viimeistään siinä vaiheessa kun päähenkilö käytännössä viiltelee yhden viimeisimmistä vastustajistaan palasiksi minuuttikaupalla kestävässä kaksintaistelussa, tunsin turtuvani ja miettiväni, mitä oikein haluan toimintaelokuvilta. Arvostan syvästi The Raidin ja John Wickin kaltaisia tyylipuhtaita, ytimissä tuntuvia toimintaelokuvia, jotka eivät hukkaa katsojan aikaa draamaan vaan hyödyntävät sitä vain sen verran, että tapahtumille saadaan kustannustehokkaasti ihan pikkuriikkisesti merkitystä. The Raid 2 ei kerro oikein mistään, ja toiminnan äityessä yhä näyttävämmäksi ja äärimmäisemmäksi, alkaa elokuvan tyhjyyskin tuntua hukuttavammalta. Se alkaa tuntua näytökseltä. Pitkään vatsani muljahteli brutaaleista tapoista ja henki salpautui pitkissä otoksissa kuvatuista toimintakohtauksista, mutta loppua kohti iskuteho vaimentui ja irrottauduin eläytyjästä katselijaksi.

While We’re Young (2015)
ohjaus: Noah Baumbach
***

Noah Baumbach tuntuu tekevän koko ajan luontevampia elokuvia, mikä ei ole pelkästään hyvä asia. Pidin varhaisempien elokuvien jännittyneisyydestä, kylmyydestä ja vaivaannuttamisen halusta. Vaikka Frances Ha (2012) ja While We’re Young (2015) ovat mielestäni hyviä elokuvia, on niiden luonteva kepeys vähän liian lähellä myöhemmän ajan Woody Allenin kepeyttä; elokuvat haihtuvat mielestä pian katsomisen jälkeen, eikä niiden pariin tee mieli palata. Kumpikin Baumbachin elokuvista ei vielä täysin kuulu kyseiseen kategoriaan (Frances Ha’n olen katsonut ilolla kahdesti), mutta ne eivät tunnu yhtä merkittäviltä kuin aikaisemmat elokuvat.

While We’re Young on ihan mukava komedia vanhenemisesta ja sukupolvieroista. Nykynuoret ovat olevinaan mukavia ja yhteisöllisiä, mutta ovat peitellysti sitäkin opportunistisempia ja säälimättömän itsekeskeisiä. Tarinat korvaavat totuuden. Baumbachin huomiot ovat ihan hyviä ja tuntuvat intuitiivisesti pitävän paikkansa. Elokuva vain myös tuntuu tyhjenevän vastakkainasetteluunsa, ja se on lähinnä näppärästi dramatisoitu ”sukupolvi X vastaan milleniaalit” -elokuva. Pidin kaikista näyttelijöistä ja myötäelin tarinoita jossain määrin, mutta kovin syvää vaikutusta mikään elokuvassa ei tehnyt. Täysin samat ajatukset voi lukea nettikolumneistakin, eikä elokuvalla tunnu olevan ihan tarpeeksi niihin lisättävää.

The Nice Guys (2016)
ohjaus: Shane Black
***

The Nice Guys oli juuri sellainen Shane Blackin elokuva, jota odotin ja jota koin kaivanneeni. Se on hieman räävitön buddy cop -toimintakomedia, jossa on kekseliästä toimintaa ja vinkeää huumoria. Russell Crowe on vaikuttava elokuvan sydämenä ja yllättävän hauska, mutta etenkin Ryan Goslingin komediakyvyt riemastuttavat. Tunnelma on miellyttävän 1970-lukuinen.

Jollain tavalla elokuva kuitenkin lipui otteesta. Ehkä se johtui juonesta, jonka yhteensattumat eivät tuntuneet ilmavilta vaan saivat pohtimaan ja muistelemaan, mistä oikein olikaan kyse. Juoni on aavistuksen liian vaikeasti askeltava muuten niin kevyelle tarinalle. (Erottelen ”juoneksi” sen, missä järjestyksessä kohtaukset seuraavat toisiaan, missä vaiheessa katsojalle kerrotaan asioita, kenen näkökulmasta elokuvaa milloinkin kerrotaan ja niin edelleen. ”Tarinalla” tarkoitan yleisemmällä tasolla sitä, mistä elokuva kertoo; miten sitä kuvailisi, kun yrittää tiiviisti kertoa mitä siinä tapahtuu ja mistä se kertoo. Kirja ja elokuva voivat kertoa saman tarinan, mutta eri juonilla.) Kaikki ei vain tuntunut kasaantuvan todella yhteen. Erinäiset tarinasäikeet (Goslingin hahmon ja tämän tyttären välinen suhde, Crowen suhde moraaliin, salaliitto) eivät tuntuneet jouhevilta yhdessä. En osaa erityisesti tarkentaa, miksi ei, koska vaikka minkälaiset asiat voivat sopia samaan maailmaan ja tarinaan, joskus vain saumat tuntuvat näkyvän. Ohimennen näkemäni arvion otsikossa mainittiin, että elokuva olisi ollut yhden käsikirjoitusvedoksen päässä hyvästä elokuvasta, ja niinkin epämääräistä kuin tuollaisen sanominen on, samalta minusta tuntui. Jotain puuttui, jokin ei istunut paikalleen. Elokuva oli takuuvarmaa Shane Blackia, mutta ei kuitenkaan. Luultavasti palaan elokuvan pariin myöhemminkin ja katson, saanko siitä paremman otteen.

Sicario (2015)
ohjaus: Denis Villeneuve
***

Denis Villeneuven Prisoners ja Enemy (molemmat 2013) ovat toistaiseksi sujahtaneet ohi silmieni, vaikka kovin kiinnostavilta ne ovat vaikuttaneet. Myös kehuttu Sicario osoitti kyseessä olevan ilmeisesti kehunsa ansainnut ohjaaja. Kyseessä on asiantunteva ja jännittävä poliisitrilleri, joka kertoo poliisityöstä ja kostamisesta taidokkaan rajatusti. Juonivetoiseksi ja kylmäksi elokuvaksi se on kaunis, ja se johtunee mestari Roger Deakinsin kuvauksesta.

En tiennyt Deakinsin osallisuudesta, mutta katsoessa huomasin yhtäläisyyksiä Deakinsin kuvaamaan elokuvaan Jesse Jamesin salamurhaan pelkuri Robert Fordin toimesta, joka oli haikeankaunis western. Sicariossa on samaa rauhallista tyylittelyä keskellä karuja maisemia ja karuja tapahtumia. Jesse Jamesissa tyyli oli täysin yhtä sisällön kanssa, mutta en ole varma voiko Sicariosta sanoa samaa. Sillä on syvällisen elokuvan aura, mutta se ei yritäkään sanoa mitään syvällistä vaan esittelee karmivia asioita tyynesti silmiin tuijottaen. Siinä on jotain vieraannuttavaa, ja se lienee tarkoitus.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s