Tiheät tekstit

mäkeläLukemistani kahdesta Matti Mäkelän esseekokoelmasta on piirtynyt kuva maalaismiehestä, joka hieman häpeilee kirjallista älyään ja suhdettaan kulttuurimaailmaan, ja siksi todistelee läheisyyttään luontoon ja kansanomaisuuttaan, vaikka välillä ”kansan” kanssa toimimisesta syntyy kitkaa. On piirtynyt myös kuva miehestä, joka kykenee tiukkaan ja kauniisti kiteyttävään lauseeseen, joka on mukava lukea ja uskoa, mutta jota kirjoittaessa Mäkelä sortuu usein poseeraamiseen, tosi kirjailijan esittämiseen, ja tuntuu myös peittelevän niukan lauseensa taakse epämiellyttäviä totuuksia. Niistä epämiellyttävistä totuuksista kirjoittaessaan Mäkelä ärsyttää, mikä on ainakin stimuloivaa luettavaa, vaikka lukijalle jääkin masentunut olo.

Nykyesseistien vuolaampaan ja paljastavampaan (ja parhaimmillaan itsekriittiseen) tyyliin verrattuna Mäkelän niukka tyylittely tuntuu usein falskilta ja vanhahtavalta, liian auktoritatiiviselta. Mäkelän osaaminen tuottaa kuitenkin parhaimmillaan hienoja kirjoituksia. Talvisen tarinan (1988) essee ”Juhlat eivät pääty” on yksi esimerkki tästä.

”Haluan elämän tihentyvän. Silloin siitä tulee juhla, joka ei koskaan pääty, silloin tavoittaa ikuisuuden maan päällä, muualla ei ikuista juhlaa ole. Joskus on sellaisia hetkiä”, Mäkelä aloittaa ja kertoo kokemuksiaan hetkien tihentymisestä juhlaan valmistautuessa, retkeillessä, kirjoittaessa, aamupäivällä ravintolassa ryypiskelyn jälkeen, luentopäivän jälkeen. Ja lopuksi pellolla kulkiessa tulevasta surun tihentymästä, joka tulee yksin:

”Haluan kiireesti mennä sisään valopiiriin, soittaa vanhoille tutuille, soittaa toiselle puolelle maata kotiin, jonka päällä ovat samat tuntemattomat tähdet. Että saisin edes jotakin siitä ajasta, jolloin luulin oppivani tähdet. Muistan, miten harvoin olen soittanut, tulee sääli sitä, tulee sääli sitä, että kaikki on kohta ohi, tulee raskas painava itsesääli, ruumiin hauraus, tuleva kuolema. Tunnen kovaa kaipausta sitä pientä poikaa kohtaan, jolle tieto oli vielä edessäpäin.”

Kokoelman nimiesseessä Mäkelä kuvailee yksityiskohtaisesti muutaman päivän leireilykokemustaan. Kokemuksessa ei ole mitään syvempää merkitystä, mikä onkin tarkoituksellista; Mäkelä huomasi, kuinka hän silloin ajatteli tavallisia, irrallisia ajatuksia, joita ”ei voinut sanoa nerokkaiksi tai sinne päinkään”.

”Olin mielessäni todistanut jo tällä ajalla itselleni sen, mitä todistamaan tulinkin. Saattaisin elää näinkin, saattaisin tehdä tänne itselleni pysyväisen paikan, vähitellen totuttautua, elää kituuttaa enemmän tai vähemmän erakkomaisesti ja selviytyä juuri ja juuri niin kuin suomalaiset ovat isojen sotien aikana piilopirteissään selviytyneet.”

Runsasta luontokuvailua sisältävissä esseissään Mäkelä on huonoimmillaan. Luonnonilmiöiden tarkka kuvailu ja omia aatteita ja kokemuksia lähinnä kryptisesti avaavat virkkeet jättävät lukijan ulkopuolelle ja tuntuvat lähinnä romaanin kuvailevilta osuuksilta henkilöhahmoista ja tarinasta riisuttuna. Esimerkiksi kokoelman päättävästä ”Näky järvellä” -esseestä on mahdoton saada mitään irti.

***

Sitten on Kaksi vaimoa (1995). Se on ristiriitaisempi teos, jonka lukemisesta en juurikaan nauttinut. Avausessee ”Miehen tie” lyö ilmat pihalle tunnetulla ensimmäisellä virkkeellään.

”Haluan nyt, nelikymppisenä, mennä naimisiin neitsyen kanssa ja aloittaa uuden elämän”.

Essee kertoo suomalaisesta miehestä, jonka ongelmista valtaosa johtuu naisista ja ”miehen tien” unohtamisesta. Feministit pilkkaavat suomalaista miestä televisiossa ja pitävät tämän tunteita taantumuksellisina. Mäkelän mukaan mies ei ymmärrä rakkautta samalla tavalla kuin nainen, vaan haluaa ainoastaan uskollisuutta. Siksi mies on mustasukkainen. Jos uskollisuus jää saamatta, mies kääntyy itsetuhoiseksi. Jokaisella miehellä on ”oikeus huutaa mustasukkaisuuden tuskansa kuuluville aina ja kaikkialla”.

Mäkelästä miehellä pitäisi olla myös oikeus lyödä naista; mies tarvitsee jonkin yhtä tehokkaan keinon riitelyyn kuin mitä naisen kyyneleet ovat. Nykynaiset eivät ymmärrä pelätä miehiä kuten aikaisemmat naiset, jotka tiesivät miestensä tappaneen sodassa, eivätkä siksi vastustaneet. Nykynaiset ovat saaneet ujutettua omia väkivallattomuuden ideaalejaan miestenkin päihin ja sitten lällättelevät, kun ei tarvitse pelätä miehen nyrkiniskua.

Kirjoituksesta voi toki sanoa, että se on tehokas. Se onnistuu juuri siinä mitä haluaa: se ottaa sukupuolikeskustelun miesten haltuun naisilta. Se tekee sen rumasti ja epähumaanisti ja jättää Mäkelään muuten kohtalaisen positiivisesti suhtautuvan lukijan ihmettelemään kirjoittajan kylmyyttä ja älyllistä rappiota.

Kirjoitus on toistakymmentä vuotta vanha, mikä ehkä tekee sen hämmästelyn tarpeettomaksi. Mutta kirjoitus on ajankohtainen sen vuoksi, kuinka samanlaisia ajatuksia radikaalin miesasialiikkeen suunnalta nykyään esitetään. He eivät ehkä esitä miehen mustasukkaisuutta yhtä luonteenomaisena miehen piirteenä kuin Mäkelä, mutta sama haave naisten katkerasta ”oman onnensa nojaan” jättämisestä on vahva, kuin myös sukupuolten asemoiminen ikuiseen sotatilaan.

Pitäisikö ”Miehen tietä” tutkailla kaunokirjallisena rakennelmana, jota pitää osata lukea oikein?  Tulisiko siitä silloin puhutteleva puheenvuoro? Tommi Melender oli tätä mieltä kirjoittaessaan esseestä Yhden hengen orgioissa (2013):

”Mitä jäisi jäljelle Matti Mäkelän esseestä ’Miehen tie’ lyhennelmänä? Eipä paljon muuta kuin vihaisia pörähdyksiä, jotka voisi laittaa Henry Laasasen blogin kommentilootaan. Täydessä mitassaan, sellaisena kuin Mäkelä sen on kirjoittanut, ’Miehen tie’ edustaa painokasta asiaproosaa, joka ei tyhjene provokatiivisiin urahduksiinsa vaan houkuttelee lukemaan niin kuin kaunokirjallisuutta luetaan, sanojen vivahteita ja lauseiden rytmiä aistien, tekstin sommittelua tutkiskellen.”

Ymmärrettävästi esseisti lukee toista myötämielisemmin ja antaa tekstille enemmän liikkumavaraa, mutta Melender yliarvioi kirjoitusta hämmentävästi. Teksti voi samanaikaisesti olla tyyliltään kaunokirjallisuutta ja tyhjentyä pahansuopiin urahduksiinsa; ”kaunokirjallisuus” ei ole ala-arvoisuutta poissulkeva ominaisuus.

Mari Laaksonen ihmetteli Nuoressa voimassa 1/2016, kuinka Melender oudosti pidättäytyy Mäkelän intentioiden spekuloimisesta, vaikka samassa esseekokoelmassa lukeekin Stieg Larssonin Millenium-trilogiaa kirjoittajan feminismin läpi. Dekkaristin feminismi pitää puolipilkallisesti paloitella, mutta esseistin misogynia on koskematonta.

Suvi Aholan aikalaiskritiikki kokoelmasta Helsingin Sanomissa on oivallinen. Avausessee tyrmäsi Aholan:

”Olen vaivautunut, oikein naiseksi paljastettu. Tuntuu kuin joku olisi riepotellut halveksivasti, kaivellut sisältäpäin. Ja lyönyt. Siitä en tosin ole varma, onko kyse kunnon mottauksesta vai läimäytyksestä hysteerikon poskelle.”

Ahola jatkaa:

”Koska minut on naisena ja lukijana nolattu, olen myös kaunainen, ehkä suorastaan epäreilu. Näen Kahdessa vaimossa siellä täällä lainailua, käytettyjä aiheita. On Tuuria, Olli Jalosta, Turkkaa. – – En voi sille mitään. Luiskahdan sukupuolten keskinäisen syyttelyn ja yleistämisen noidankehälle.”

Oma reaktioni oli samanlainen (vaikken naiseksi tullutkaan paljastetuksi). Essee imi kaiken myötämielisyyteni Mäkelää kohtaan kirjoittajana; miten toisaalla ihan fiksu kirjoittaja on voinut suoltaa noita ajatuksia? Miksi?

Aholan kritiikki on erityisen ansiokas siksikin, että se on mielensä pahoittamisen pieni mestariteos. Ahola on loukkaantunut, koska hänellä on ollut suhde Mäkelään kirjoittajana, ja Mäkelä on pettänyt luottamuksen. Loukkaantuminen on juuri siksi painokasta. Se on toisenlaista kuin vaikkapa internetissä loukkaantuminen, joka usein tapahtuu ilman asianomaisten välistä suhdetta. Suhteeksi riittää se, että kirjoitus on ollut olemassa samassa internetissä ja tullut omaan näköpiiriin. Se on aivan oikeutettua ja usein tarpeellista, mutta toisenlaista.

”Miehen tie” tekee samaa kuin Timo Hännikäinen Kunnia-esseekokoelmassaan siinä, kuinka se ei niinkään puhu kirjoittajan omaan kokemukseen pohjaavasta mieheyskäsityksestä, vaan jostain arkaaisesta miehen ideaalista, jolla tuskin on kirjoittajan kanssa paljon tekemistä. Kumpikin jättää kertomatta kirjoituksissaan omasta henkilöhistoriastaan, mikä voisi kontekstualisoida tekstit ja tuoda niille syvyyttä, jonka miehinen poseeraus blokkaa.

***

Puolivälissä Kahta vaimoa Mäkelä kuitenkin tarjoaa kiinnostavan näkökulman esseeseen. Nimiesseessä Mäkelä kertoo, millaista on ollut elää seitsemän vuotta ”kahden vaimon” kanssa, eli avioliitossa ja sen ulkopuolisessa suhteessa. Kaikki kieltäytyvät tilanteen purkamisesta: ”vaimoni eroamasta minusta, minä eroamasta vaimosta, lapsista ja suhteestani, hän eroamasta minusta. Ja niin olimme jumissa, kaikki kolme, päivästä toiseen jatkuvassa kolmiodraamassa”.

Mäkelä kertoo, kuinka meni naimisiin kokemattomana poikana, ja kostona kokeneemmalle vaimolle (ja ”elämälle”) hän alkoi harrastaa suhteita.

Kun on kirjoittanut myrkyllisesti mustasukkaisuudesta ja nostanut uskollisuuden rakkauden edelle, on ironista kertoa siitä, kuinka aiheuttaa kahdelle(!) kumppanille mustasukkaisuuden tuntemuksia vuosien ajan. ”Miehen tiessä” Mäkelä kirjoittaa, kuinka haluaisi tappaa jokaisen vaimonsa entisen kumppanin, mutta ilmeisesti samankaltaisten tuntemusten aiheuttaminen vaimolle ei ole paha asia.

”Haluaisin niin kovin mielelläni olla kypsä, viisas, tasapainoinen ihminen”, Mäkelä kirjoittaa ja janoaa samalla lukijan sympatiaa sille, kuinka hänen poikkeavaa elinmalliaan ei tiedosteta edes seksuaalisuuden tutkimuksissa, eikä kirjallisuudesta tai viihteestä löydy positiivista edustusta – televisiosarjoissa kolmiodraamat johtavat aina huonoihin lopputulemiin.

Jos ”Miehen tietä” ei olisi ollut, olisin saattanut jopa suhtautuakin hieman kiinnostuneemmin Mäkelän ajatuksiin ja kokemuksiin ja pohdiskellut niitä. (Tosin en olisi silloinkaan kokenut myötätuntoa.) Nyt näen vain räikeän ristiriidan tämän ja kiistakirjoituksen välillä – Mäkelä on jäänyt kiinni. En ole erityisen kiinnostunut miettimään, kuka ”Kaksi vaimoa” -esseessä puhuu ja miksi; teksti on menettänyt oikeutensa myötämielisiin tulkintoihin. Luen molemmat esseet samasta taisteluasennosta käsin.

Ainoa rehellinen ratkaisu olisi ollut yhdistää tekstit. Silloin ne olisivat kertoneet miehen psyykeestä kokonaisuutena, ja ristiriitaisuudet olisi hyväksytty.  Toki se olisi vienyt ”Miehen tieltä” mahdollisuuden olla se misogynian täsmäisku, joka se haluaa olla (ja joka se 21 vuotta julkaisun jälkeenkin on). Siitä olisi tullut monisyisempi, ja Mäkelä olisi ehkä joutunut miettimään perinpohjaisemmin niitä tuntemuksiaan: mistä ne syntyvät ja mitä iloa niistä hänelle on. Ovatko ne ajatuksia ihmiselle, joka haluaa olla ”kypsä, viisas, tasapainoinen”?

Mainokset

Tehokas tyhjyys

Nukkumatti-kansi_pun

Genrekirjallisuuden lukeminen ei ole oikein koskaan kuulunut tottumuksiini. Sen tarpeen, johon ne vastaavat, olen täyttänyt elokuvilla, ja jossain määrin myös videopeleillä. Kun olen lukenut, on sitä motivoinut tyypillisesti halu tutustua uusiin ajatuksiin tai lukea merkitykselliseltä tuntuvaa proosaa. Harvoin luen kokeakseni jännityksen tai kauhun tuntemuksia. En ole lukijana elitisti, mutta lukuruokavaliooni eivät vain ole istuneet vaikkapa dekkarit.

Olen yrittänyt poiketa tottumuksistani, koska viime aikoina lukemiselle on ollut enemmän aikaa ja paikkoja kuin elokuvien katsomiselle, eikä kirjallisen maun laajentaminen ole muutenkaan huono idea. Viime kuukausina luin kolme Gillian Flynnin kirjaa. Se oli kuitenkin aika pienen kynnyksen askel: Flynnin kirjat ovat täynnä oivaltavaa feminismiä ja ne herättävät niin vahvasti ajatuksia hyytävän jännityksen ja verenvuodatuksen ohessa, ettei niiden lukeminen tuntunut erityisen vieraalta vaan, huh sentään, vähän jopa hyödylliseltä! Etenkin Kiltti tyttö on sukupuolinäkemyksiltään aidosti ajatuksia herättävä.

Ruotsidekkareihin siirtyminen oli se isompi askel, etenkin ennakkoluulojeni vuoksi. Lars Kepler -nimellä kirjoittavan pariskunnan Nukkumattiin tartuin lähipiiristä kuuluneiden kehujen ja suositusten vuoksi. Sen pitäisi olla lajityypissään yksi parhaista.

Ehkä onkin. Se tuntuu hurjan kärjistetyltä ja tarkkaan hiotulta dekkarin ideaalilta, jossa kaikki palvelee jännitystä.

Etenkin tyyli on valjastettu sen apuriksi. Luvut ovat tyypillisesti vain parin pokkarisivun mittaisia, ja usein yksi kohtaus saattaa olla jaettu monen luvun alle. Luvun vaihtumiset tuntuvat elokuvan tai televisiosarjan leikkauksilta – vähän kuin tulisi sekunnin mittainen mainostauko, tarkkaan annosteltu hetki odotusta jännityksen keskelle. Yhdessä napakan kielen kanssa se tekee lukemisesta nopeaa ja imutehoista.

Se palvelee sisältöä, joka on suoraviivaista. Todella suoraviivaista. Päähenkilö on Joona Linna, krav magaa osaava entinen laskuvarjojääkäri, jolla ei ole ammatti-identiteetin ulkopuolisia persoonallisuuspiirteitä. Hän selvittää sarjamurhaajan, Jurek Walterin, tapausta. Walter jäi yli vuosikymmen sitten kiinni Linnalle useista murhista ja kidnappauksista, ja on siitä lähtien ollut psykiatrisella osastolla eristyksissä. Yksi kuolleeksi luulluista uhreista ilmestyy ja kertoo vankeudesta, jossa on siskonsa kanssa ollut. Käy ilmi, että Walter ei toiminut yksin. (Toki Linna tiesi tämän jo aikoinaan, mutta kukaan ei uskonut.) Linna soluttaa Sagan, jumalaisen kauniin ja taistelutaitoisen mutta henkisesti epävakaan naispoliisin osastolle, jotta tämä voisi yrittää saada selville Walterilta, kuka tämän rikoskumppani oli, ja missä selviytyjän sisko on vangittuna.

Upean hölmösti Linna joutui aikoinaan tapausta selvittäessään lavastamaan vaimonsa ja tyttärensä kuoleman, jottei Walter tai tämän apuri olisi saanut heitä käsiinsä. Walter on Linnan ammattiuran pakkomielle, mies joka pilasi Linnan elämän. (Toki välissä hän on ottanut uuden naisen.)

Jurek Walter on täysin kipua ja empatiaa tuntematon, nerokas manipuloija, Hannibal Lecter potenssiin kymmenen. Jo muutamalle Walterin lauseelle alistuminen saa ihmisen linnoittautumaan omaan kellariinsa kuukausiksi. Jopa Joona Linna, miehen muotoinen taisteluhävittäjä, ymmärtää pelätä häntä.

Seuraa aavistuksen monimutkainen mutta pohjimmiltaan suoraviivainen juoni, jossa Linna jahtaa johtolankoja ja Saga yrittää voittaa Walterin luottamuksen. On jännittäviä tilanteita, yllättävän verisiä kuolemia ja takaa-ajoja ja kaikkea muuta, mikä saa lukijan hengen salpautumaan.

Kirja on todella sitoutunut jännityksen nostattamiseen; niin sitoutunut, ettei se tee oikein mitään muuta. Sydämen ja järjen tilalla on hikeä ja hölmöyttä. Kirja tykittelee menemään toimintakliseitä toisensa perään naama pokerina. Tyhmänvakavasta otteesta on vaikea olla pitämättä, vaikka välillä naurattaakin. Hahmojen psykologinen yksioikoisuuskin muuttuu vahvuudeksi, kun sen huomaa tukevan täydellisesti kirjassa kaikkialta läpitunkevaa suoraviivaisuutta. Kaikki hahmot toimivat juuri niin mutkattomasti kuin kuumeisessa dekkarissa kuuluukin.

Kirja ei ollut niin kuin ne ruotsidekkarit (jotka tunnen filmatisoinneista), joissa kuvataan ”kansakodin nurjaa puolta” ja sisään on leivottu väkinäinen sosiaalipoliittinen kannanotto. (Oikeastaan sellainen löytyy Nukkumatistakin, mutta vasta loppupuolelta ja hyvin pieni.) Kirja ei yrittänyt muuta kuin nostattaa pulssia ja yllättää käänteillään, ja niissä se onnistui.

Nukkumatti vertautuu toimintaelokuvaan The Raid 2, josta kirjoitin vastikään. Se on äärimmilleen hiottua toimintaa, joka sivuuttaa pitkälti kaiken muun, kuten ihmiskohtalot. Toki molemmat ovat hieman kiinnostuneita hahmoistaan, mutta lähinnä muodon vuoksi.

Siksi molempia leimaa tyhjyys. Muita tuntemuksia katsomisen ja lukemisen jälkeen ei muista kuin jännityksen tuntemuksia. Molemmista teoksista pitää katsoessa ja lukiessa, mutta kummankaan maailmaan ei tee mieli palata edes mielessään myöhemmin, koska niiltä puuttuu merkitys. Uusi jännitysannostus haetaan muualta.

Huhti- ja toukokuun elokuvapäiväkirja: While We’re Young, Whores’ Glory, Sicario

whoresglory_5cFilmladen_FilmverleihVinai_Dithajohn

Kuukausien suosikkielokuva: Whore’s Glory

Tricked (2013)
ohjaus: John Keith Wasson, Jane Wells
***

Whores’ Glory (2011)
ohjaus: Michael Glawogger
****

Perjantai-illan tuplana katsoin kaksi prostituutiosta kertovaa dokumenttia. Ne lähestyvät aihepiiriä kiinnostavan eri tavoin.

Yhdysvaltalainen Tricked on yhdysvaltalaisen näköinen dokumentti: sliipattu, sentimentaalinen ja jännittävä. Sen keskiöstä löytyy prostituution uhrien lisäksi miespoliisi, joka kyynelsilmin kertoo kameralle, kuinka haluaisi saada tekijät kuriin, mutta poliisilla ei ole tarpeeksi resursseja, ja kuinka parittajien vangitseminen on vaikeampaa kuin prostituoitujen, jotka työhön on pakotettu, mutta jotka silti suojelevat parittajia. Kameraryhmä kuvaa miestä suorittamassa ratsioita ja ottamassa epäiltyjä kiinni.

En halua vaikuttaa siltä kuin suhtautuisin mieheen tai dokumenttiin mitenkään pilkallisesti – kaikkea muuta. En hetkeäkään epäile miehen auttamishalun aitoutta. Vaikutelma on vain paikoin vieraannuttava, kun dokumentti tuntuu suodattavan tositapahtumia viihteen kerrontakeinojen ja kielen kautta. Se muistuttaa toimintaelokuvaa, tai ainakin poliisisarjaa, ja ihmiset käyttäytyvät kuin olisivat sellaisessa. Dokumentista löytyy hyvät tyypit ja pahikset: konnamaisesti pröystäilevät, misogyyniset parittajat, joista useampaa on päästy haastattelemaan. He tuntuvat näyttelevän elokuvien parittajia.

Viihteellisyydenkin keskeltä dokumentti kertoo kauhistuttavia ja aitoja tositarinoita siitä, miten nuoria naisia kaapataan eri keinoin seksityöhön.

Eurooppalainen Whores’ Glory taas ottaa leimallisesti eurooppalaisen näkökulman aiheeseen. Dokumentissa kuvataan prostituoituja Thaimaassa, Bangladeshissa ja Meksikossa. Ei ole kertojaääntä ja sulavaa tarinallistamista. Prostituoidut ja asiakkaat kertovat kokemuksiaan. Tapahtumia näytetään ja tulkinnat jätetään katsojalle.

Tosin ei eri tulkintoja kai kovin montaa voi tehdä, kun bangladeshilainen teinityttö kerää haastattelun lopussa rohkeutensa ja kysyy: miksi tyttöjen elämän täytyy olla niin vaikeaa? Eikö todellakaan ole muita mahdollisuuksia? Tyttö katselee sormiaan ja seiniä. PJ Harveyn aavemainen ”Dear Darkness” alkaa soida. Kohtaus on myös voimakasta ja leimallisesti elokuvamaista kerrontaa, mutta raaemmalla ja dokumentaarisemmalla tavalla. Taustalla on kuitenkin aivan sama voimakas kokemus, aivan kuten Trickedissä haastatelluilla prostituoiduilla. Tarinat ovat pitkälti samoja, oli kyse kehitys- tai sivistysvaltiosta.

En ole aivan varma, miten tällaisten dokumenttien katsomisen jälkeen voidaan väittää jotain liberaalia ihannetta noudattaen, että prostituutio voi olla ihan ok, jos se tapahtuu hallitusti. Millainen ideologia sellaisen uskomiseen tarvitaan?

Captain America: Civil War (2016)
ohjaus: Anthony ja Joe Russo
****

Kolmas Kapteeni Amerikka -elokuva on kepeä ja viihdyttävä toimintaelokuva, joka on täynnä upeasti koreografioitua (mutta aavistuksen latteasti kuvattua) toimintaa, erinomaisia hahmoja, sekä passeli tarina, joka kokoaa hahmot mukavasti yhteen notkumaan (vaikkakin kaikilla hahmoilla ei varsinaisesti mitään tekemistä olekaan). Elokuva pohdiskelee hyvän tekemisen rajoja ja henkilöi ne Kapteenin liberalismiin ja Iron Manin valtiokontrolliin.

Viime kuussa ilmestynyt Batman v Superman: Dawn of Justice pyöritteli hieman samankaltaisia teemoja hyvänteosta, mutta tuli oudosti väittäneeksi, että kaikki hyvän tekeminen aiheuttaa väistämättä pahaa. Clark Kentin isä kertoo näyssä, kuinka pelastamalla oman pellon tulvalta hän ohjasi vedet naapuritilalle ja hukutti sieltä hevoset. Noin älyttömiin sfääreihin ei päädytä, vaan hyvän tekeminen on (tietenkin) hyvä asia itsessään; vain metodeista on erimielisyyttä. Taustalla on henkilökohtaisia traumoja menetyksistä ja epäonnistumisista, jotka ajavat sankareita valitsemaan puoliaan.

Elokuva on niin viihdyttävä läpi kestonsa, ettei sitä edes huomaa, kuinka kepeä se todella onkaan. Vasta tämän kirjoituksen lukeminen avasi sen minulle todella. Elokuva ei missään vaiheessa mene todella syvälle tarinassaan vaan kurkottelee varovaisesti syville vesille ja pelastautuu viime hetkellä takaisin. Vähän aiheutuu eripuraa ja mielipahaa hahmoille, mutta mitään ratkaisevaa ei ole käynyt. Jos verrataan alkua ja loppua, ei olla edetty juuri minnekään. Sarjoitettuun elokuvakerrontaan ei tunnu sopivan liian väkevät panokset, vaan kaiken pitää palata enemmän tai vähemmän normaaliksi ennen seuraavaa osaa. Se jähmettää tarinoita. Sitä ei huomaa elokuvaa katsoessa, kun viihdyttävyys vie mukanaan, mutta sen huomaa siinä vaiheessa (kuten kirjoituksessa huomioidaan), kun elokuvia ei vuosien päästä pysty erottamaan toisistaan. Ne tarinat, jotka jäävät elämään, ottavat riskejä ja kuljettavat katsojia myös epämukaviin paikkoihin. Civil War ei sitä tee.

The Raid 2 (2014)
ohjaus: Gareth Evans
***

Päädyin pohtimaan perustavanlaatuisia kysymyksiä toimintaelokuvista The Raid 2:a katsoessani, koska se on niin äärimmäinen toimintaelokuva. Se on kaksi ja puoli tuntia päätä takovaa toimintabriljeeraamista, jonka keskiöön on rakennettu hatara tarina, jota kohtaan osoitetaan vain minimaalisinta kiinnostusta. Elokuva pitäytyy vahvuuksissaan, joita ovat uskomattomasti koreografioidut ja selkeästi (mutta jännittävästi) kuvatut toimintakohtaukset yhä monimutkaisemmissa ympäristöissä yhä verisemmin ja yhä enemmän ihmisiä nirhaten. The Raid 2 on siinä paras.

Mutta viimeistään siinä vaiheessa kun päähenkilö käytännössä viiltelee yhden viimeisimmistä vastustajistaan palasiksi minuuttikaupalla kestävässä kaksintaistelussa, tunsin turtuvani ja miettiväni, mitä oikein haluan toimintaelokuvilta. Arvostan syvästi The Raidin ja John Wickin kaltaisia tyylipuhtaita, ytimissä tuntuvia toimintaelokuvia, jotka eivät hukkaa katsojan aikaa draamaan vaan hyödyntävät sitä vain sen verran, että tapahtumille saadaan kustannustehokkaasti ihan pikkuriikkisesti merkitystä. The Raid 2 ei kerro oikein mistään, ja toiminnan äityessä yhä näyttävämmäksi ja äärimmäisemmäksi, alkaa elokuvan tyhjyyskin tuntua hukuttavammalta. Se alkaa tuntua näytökseltä. Pitkään vatsani muljahteli brutaaleista tapoista ja henki salpautui pitkissä otoksissa kuvatuista toimintakohtauksista, mutta loppua kohti iskuteho vaimentui ja irrottauduin eläytyjästä katselijaksi.

While We’re Young (2015)
ohjaus: Noah Baumbach
***

Noah Baumbach tuntuu tekevän koko ajan luontevampia elokuvia, mikä ei ole pelkästään hyvä asia. Pidin varhaisempien elokuvien jännittyneisyydestä, kylmyydestä ja vaivaannuttamisen halusta. Vaikka Frances Ha (2012) ja While We’re Young (2015) ovat mielestäni hyviä elokuvia, on niiden luonteva kepeys vähän liian lähellä myöhemmän ajan Woody Allenin kepeyttä; elokuvat haihtuvat mielestä pian katsomisen jälkeen, eikä niiden pariin tee mieli palata. Kumpikin Baumbachin elokuvista ei vielä täysin kuulu kyseiseen kategoriaan (Frances Ha’n olen katsonut ilolla kahdesti), mutta ne eivät tunnu yhtä merkittäviltä kuin aikaisemmat elokuvat.

While We’re Young on ihan mukava komedia vanhenemisesta ja sukupolvieroista. Nykynuoret ovat olevinaan mukavia ja yhteisöllisiä, mutta ovat peitellysti sitäkin opportunistisempia ja säälimättömän itsekeskeisiä. Tarinat korvaavat totuuden. Baumbachin huomiot ovat ihan hyviä ja tuntuvat intuitiivisesti pitävän paikkansa. Elokuva vain myös tuntuu tyhjenevän vastakkainasetteluunsa, ja se on lähinnä näppärästi dramatisoitu ”sukupolvi X vastaan milleniaalit” -elokuva. Pidin kaikista näyttelijöistä ja myötäelin tarinoita jossain määrin, mutta kovin syvää vaikutusta mikään elokuvassa ei tehnyt. Täysin samat ajatukset voi lukea nettikolumneistakin, eikä elokuvalla tunnu olevan ihan tarpeeksi niihin lisättävää.

The Nice Guys (2016)
ohjaus: Shane Black
***

The Nice Guys oli juuri sellainen Shane Blackin elokuva, jota odotin ja jota koin kaivanneeni. Se on hieman räävitön buddy cop -toimintakomedia, jossa on kekseliästä toimintaa ja vinkeää huumoria. Russell Crowe on vaikuttava elokuvan sydämenä ja yllättävän hauska, mutta etenkin Ryan Goslingin komediakyvyt riemastuttavat. Tunnelma on miellyttävän 1970-lukuinen.

Jollain tavalla elokuva kuitenkin lipui otteesta. Ehkä se johtui juonesta, jonka yhteensattumat eivät tuntuneet ilmavilta vaan saivat pohtimaan ja muistelemaan, mistä oikein olikaan kyse. Juoni on aavistuksen liian vaikeasti askeltava muuten niin kevyelle tarinalle. (Erottelen ”juoneksi” sen, missä järjestyksessä kohtaukset seuraavat toisiaan, missä vaiheessa katsojalle kerrotaan asioita, kenen näkökulmasta elokuvaa milloinkin kerrotaan ja niin edelleen. ”Tarinalla” tarkoitan yleisemmällä tasolla sitä, mistä elokuva kertoo; miten sitä kuvailisi, kun yrittää tiiviisti kertoa mitä siinä tapahtuu ja mistä se kertoo. Kirja ja elokuva voivat kertoa saman tarinan, mutta eri juonilla.) Kaikki ei vain tuntunut kasaantuvan todella yhteen. Erinäiset tarinasäikeet (Goslingin hahmon ja tämän tyttären välinen suhde, Crowen suhde moraaliin, salaliitto) eivät tuntuneet jouhevilta yhdessä. En osaa erityisesti tarkentaa, miksi ei, koska vaikka minkälaiset asiat voivat sopia samaan maailmaan ja tarinaan, joskus vain saumat tuntuvat näkyvän. Ohimennen näkemäni arvion otsikossa mainittiin, että elokuva olisi ollut yhden käsikirjoitusvedoksen päässä hyvästä elokuvasta, ja niinkin epämääräistä kuin tuollaisen sanominen on, samalta minusta tuntui. Jotain puuttui, jokin ei istunut paikalleen. Elokuva oli takuuvarmaa Shane Blackia, mutta ei kuitenkaan. Luultavasti palaan elokuvan pariin myöhemminkin ja katson, saanko siitä paremman otteen.

Sicario (2015)
ohjaus: Denis Villeneuve
***

Denis Villeneuven Prisoners ja Enemy (molemmat 2013) ovat toistaiseksi sujahtaneet ohi silmieni, vaikka kovin kiinnostavilta ne ovat vaikuttaneet. Myös kehuttu Sicario osoitti kyseessä olevan ilmeisesti kehunsa ansainnut ohjaaja. Kyseessä on asiantunteva ja jännittävä poliisitrilleri, joka kertoo poliisityöstä ja kostamisesta taidokkaan rajatusti. Juonivetoiseksi ja kylmäksi elokuvaksi se on kaunis, ja se johtunee mestari Roger Deakinsin kuvauksesta.

En tiennyt Deakinsin osallisuudesta, mutta katsoessa huomasin yhtäläisyyksiä Deakinsin kuvaamaan elokuvaan Jesse Jamesin salamurhaan pelkuri Robert Fordin toimesta, joka oli haikeankaunis western. Sicariossa on samaa rauhallista tyylittelyä keskellä karuja maisemia ja karuja tapahtumia. Jesse Jamesissa tyyli oli täysin yhtä sisällön kanssa, mutta en ole varma voiko Sicariosta sanoa samaa. Sillä on syvällisen elokuvan aura, mutta se ei yritäkään sanoa mitään syvällistä vaan esittelee karmivia asioita tyynesti silmiin tuijottaen. Siinä on jotain vieraannuttavaa, ja se lienee tarkoitus.

Toisaalla rippileiristä

hurskainen

Kirjoitin uusimpaan teologian opiskelijoiden tiedekuntalehteen Kyyhkyseen arvionkaltaisen Antti Hurskaisen uusimmasta esseekokoelmasta Välinpitämättömyys (2016, Savukeidas). Luin kirjan jo helmikuussa ilmestymisen aikoihin, ja tarkoitukseni oli kirjoittaa siitä arvionkaltainen tänne (aivan kuten kirjoitin kokoelmista Ozzyteksti ja Tapan sut), mutta en vain löytänyt sopivaa kulmaa kirjaan, ja teksti jäi roikkumaan. Kokoelma ei vanginnut ajatuksiani edeltäjiensä lailla, vaan tuntui hieman valuvan sormista. Toki siitä löytyi vahvojakin hetkiä, esimerkiksi tekstissä mainitsematta jäänyt Jumboa ja Vesa Haapalan runoutta  käsittelevä ”Ajatus jättiläisten outoudesta”.

Arvio löytyy täältä.