Maaliskuun elokuvapäiväkirja: Yksin Marsissa, Matteuksen evankeliumi, Arvoituksia arkussa

THE MARTIANKuukauden suosikkielokuva: Yksin Marsissa

Yksin Marsissa (2015)
ohjaus: Ridley Scott
****

Elokuvassa silmäänpistävintä on optimismi. Jokainen henkilöhahmo on – nykykielellä ilmaistuna – ”ratkaisukeskeinen”, eikä kenellekään tule missään vaiheessa mieleen se, etteikö yhdelle ihmishengelle voisi uhrata mittaamattoman monta työvuotta lukuisilta ihmisiltä ja (oletettavasti) satoja miljoonia euroja. Minulla ainakin käväisi epäilys päässä, ja hieman odottelin, että elokuva esittelisi sen mukaan yhtälöön. Mutta ei esitä; vain keinoista on vääntöä. Yksin Marsissa tuo mieleen alkuperäisen Star Trekin, jossa jokainen ongelma oli selvitettävissä täsmällisellä järkeilyllä ja kaikkien kanssa pystyi neuvottelemaan, oli sitten minkälaisia eroja ajattelussa.

Ja kuten monissa arvioissa on tuotu esiin, elokuva muistuttaa 1970-luvun katastrofielokuvia. Katsoin taannoin pitkästä aikaa Liekehtivän tornin, joka on ainakin minulle yksi parhaista ”proseduurielokuvista” – siis sellaisista, joissa ratkotaan käytännöllisiä, ei eksistentiaalisia ongelmia. Ridley Scott on erinomaisen hyvä viihdeohjaaja, puhumattakaan siitä, kuinka komeita avaruuskohtaukset ja Marsin maisemat ovat.

Matteuksen evankeliumi (1964)
ohjaus: Pier Paolo Pasolini
***

Pasolinin Matteus-filmatisoinnin uskollisuus evankeliumia kohtaan näkyy selvästi toki siinä, kuinka repliikit ovat sananmukaisesti siitä lainattuja, mutta myös siinä, kuinka usein henkilöhahmot tuijottelevat liki ilmeettöminä eri asioita. Opetuslapset ja kansalaiset katsovat ilmeettöminä, kun Jeesus puhuu. Se on uskollista siksi, että kuten ajan kirjoituksissa yleensäkään, ei evankeliumista löydy modernien ihanteiden mukaisia kokonaisia henkilökuvia. Etenkään opetuslapsilla ei ole juuri mitään yksilöiviä piirteitä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Opetuslapsista ei juurikaan ole missään evankeliumissa tarkkoja kuvauksia, kuin ei juuri kenestäkään. Siksi ilmeettömät kasvot ja psykologisen syvyyden unohtaminen tekevät Matteuksen evankeliumista ”realistisen”; siinä ei tulkita.

Etenkin Vuorisaarnassa Pasolinin toteutus toimii: Jeesusta kuvataan tiukassa otoksessa vain kasvoista tämän puhuessa, eikä kohtaus tarvitse mitään muuta (toki päivänajat vaihtelevat otosten välillä, ja joissakin otoksissa Jeesuksen kasvot näkyvät ainoana pimeydestä ja heijastavat salamointia). Sanojen voima pääsee esille.

As Tears Go By (1988)
ohjaus: Wong Kar Wai
***

Wong Kar Wain esikoisohjaus on ilahduttavan mauton rikoselokuva, jossa on tunnevetoisia käänteitä, jotka kumpuavat joko 1) poikkeavista tarinankerronnallisista käsityksistä, 2) poikkeavista tavoista hahmottaa kunnia tai 3) molemmista. Siinä on toki paljon samaa kuin Mean Streetissä, josta on ilmeisen paljon otettu vaikutteita, mutta jokin pieni sävyero sen kunniakäsityksissä on. Samaan itsetuhoisuuteen molemmissa elokuvissa kuitenkin päädytään.

Batman v Superman: Dawn of Justice (2016)
ohjaus: Zack Snyder
*

Batman v Supermanissa ei toimi oikein mikään. Siinä ei ole edes sitä Zack Snyderille ominaista tyylittelyä, joka teki myös yhtä tympeästä Man of Steelistä hieman nautinnollisemman. Sitä oli ilo katsoa, jos ei joutunut kuuntelemaan mitään sanottua tai seuraamaan tarinaa. Batman v Supermania ei ole missään vaiheessa ilo seurata: se on aidosti tylsä elokuva, joka alustaa hyvin pedantisti ja imuttomasti tapahtumia, jotka eivät tarkoita mitään. En saanut otetta siitä, miksi supersankarit tappelivat toisiaan vastaan. En tiedä miksi Lex Luthor oli mukana (ja miksi Jesse Eisenberg oli niin luvattoman huono). Enkä ole kovin varma kiinnostaako se. Se vähä, minkä tarinan randilaisesta yli-ihmisjaarittelusta irti sain, oli raivostuttavan typerää. Snyderille keskeisin Teräsmiehestä esiin nostettava kysymys on edelleen se, mikä on Teräsmiehen velvollisuus auttaa häntä ympäröivää maailmaansa. Tekeekö yli-ihmisyys hänestä velvollisen siihen? Siinä missä Man of Steelissä halu auttaa puuttui kokonaan, tulee se jatko-osassa edes muodollisena jälkiajatuksena, eli ei kovin uskottavasti nytkään. Elokuvan Teräsmies tekee juuri ja juuri enemmän urotöitä kuin aikaisemmassa elokuvassa, mutta ei oikein vaikuta tekevän sitä ilokseen.

Pidin Ben Affleckista Lepakkomiehenä. Hahmossa oli voimaa ja jonkinlainen tunneydin, vaikka se ei varsinaisesti tarinassa toiminut. Jos Lepakkomies on niin huolissaan sivullisia uhreja aiheuttavasta Teräsmiehestä, miksi hän itse tappaa ihmisiä?

Elokuvaa leimaa vahvasti jonkinlainen voimattomuus; se tuntuu luhistuvan ideansa ja elokuvajatkumon muodostamisen alle; sen universuminrakentelu saavat jopa Marvelin vastaavat yritykset tuntumaan hienovaraisilta, mitä en uskonut mahdolliseksi.

Arvoituksia arkussa (2007)
ohjaus: Frank Oz
****

Arvoituksia arkussa on täydellinen pieni komedia: siinä on pieni tapahtumaympäristö (hautajaiset), oivallinen määrä hyviä näyttelijöitä ja kestoakin vain tunti ja kaksikymmentä minuuttia. Se ei joudu kovin pitkäksi aikaa vaihtamaan sävyään vakavammaksi vaan jatkaa samalla rytmillä ja samassa nuotissa eteenpäin loppuun asti. Se on sopivan matalamielinen (etenkin Alan Tudykin pelkkään todella liioiteltuun fyysiseen komediaan keskittyvä roolisuoritus on riemastuttavan typerä) mutta käväisee myös hetken verran vakavampien ajatusten parissa, kun kuolleen isän elämää käydään läpi ja nuorempi veli irrottautuu menestyneemmän veljensä varjosta ja saa itseluottamusta.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s