Tammikuun elokuvapäiväkirja: Äkkikuolema, Nostalgia, Under the Sun

nostalgia

Kuukauden suosikkielokuva: Nostalgia 

Äkkikuolema (1995)
(Sudden Death)
ohjaus: Peter Hyams
***

Die Hard -elokuvagenressä (joka siis on olemassa) Jean-Claude Van Dammen Äkkikuolema pyrkii erottumaan kolmella tekijällä: 1) sijainti on jääkiekkohalli, vieläpä täpötäyden ottelun aikana, 2) olemalla säälimättömän väkivaltainen (ruumiita tulee roppakaupalla) ja 3) Van Dammen kierrepotkuilla. Tarina on käänteitään myöten hyvin lähellä Die Hardin asettamaa mallia: ovelat roistot ottavat tilan haltuunsa, poliisit yrittävät päästä sisälle ja yksi tavallinen mies (Van Dammen esittämä ex-palomies, nykyinen talkkari) joutuu taistelemaan taidollisista puutteistaan huolimatta vastaan ja ylittääkin itsensä, koska jotain hänelle tärkeää (omat lapset) on tulilinjalla. Die Hard 2:sta (joka on maailman huonoin ihan hyvä elokuva ihan vain koska se on Die Hardin jatko-osa) on vielä lainattu konnien liittolaiseksi paljastuva poliisi.

Lajityypissä tärkein tekijä on tietysti sijainti. Perimätiedon mukaan Die Hardin jälkeen joka toinen käsikirjoittaja myi Die Hardin jälkeen toimintaelokuvaansa napakalla kuvailulla ”kuin Die Hard bussissa/junassa/veneessä/sillalla”, ja niitä ostettiin. Äkkikuolema luo asetelmastaan viihdyttäviä yksityiskohtia, kuten laittamalla Van Dammen tappelemaan Pittsburgh Penguinsin jääkiekkomaskottia vastaan ja pakenemaan jahtaajia Penguinsin maalivahdiksi, missä ottaa vuoden kopin – ja tietty osoittaa yleisössä istuvalle pojalleen olevansa oikeasti aika kova jätkä. Odotin jonkun murhattavan luistimen teroituskoneella, mutta kaikkea ei voi saada.

Väkivallan häijyys pistää silmään; elokuva on syystä K18. Jokainen mummo ja pappa tai jonkun puoliso tapetaan häijysti seurauksiin huomiota kiinnittämättä, ja jopa pikkutyttö saa todistaa ainakin kourallista murhista. Powers Boothe on toki karismaattinen pahiksena, mutta hahmo on kuin todistelunhaluisesti vedetty todella överiksi, niin että uhkaavuus muuttuu painostavasta järjettömäksi ja hiertävän koomiseksi. 

Van Dammen kierrepotkut ilahduttavat, vaikka tietty elokuva jättääkin hauskan dissonanssin siinä, miksi palomies osaa sellaisia kierrepotkuja. Toimintaelokuvissa kysymys siitä, kuinka paljon nähdään näyttelijää ja kuinka paljon hahmoa on erityisen relevantti, koska suurin osa toimintatähdistä ei ole ensisijaisesti näyttelijöitä. Heidän ansionsa ovat jossain muualla (lihaksissa, kierrepotkuissa) ja heillä on näyttelijänä uskottavuuden kanssa rajoitteita (lihakset, aksentit). Kaikista Van Dammen hahmoista ei kuitenkaan ole mielekästä tehdä kamppailulajien mestaria, koska se olisi pitkästyttävää (varsinkaan koska harva olisi niin hyvä kuin Bloodsport (1988)). Toimintatähtien kohdalla täytyy uskoa, että Schwarzeneggerin näköinen lihaskimppu voisi olla tavis ja Van Dammen esittämä tavis osaa potkia kierrepotkuja.

 

Ammutaanhan hevosiakin (1969)
(They Shoot Horses, Don’t They?)
ohjaus: Sydney Pollack
****

Yhdysvalloissa 1930-luvun lama-aikaan järjestetyissä maratontansseissa, joissa parit tanssivat viikkotolkulla putkeen rahapalkinnon toivossa. Yleisö hurrasi ja löi vetoa. Kun itsekin on heikossa jamassa, on mukava katsella jotakuta, jolla menee vielä huonommin, selittää kilpailun järjestäjä ja selittää näin myöhemmät tosi-tv-ilmiötkin. Tosin niitä katsotaan ehkä enemmän oman tyhjyyden vuoksi; ei koska halutaan nähdä jonkun toisen elämän olevan vielä kurjempaa kuin oma.

Sydney Pollackin elokuvan voi nähdä viittoneen siitä uudesta Yhdysvaltojen ajasta, jossa yhteiskunnallinen luotto ei ole niin vahvaa, ja jota myöhempi 1970-luvun uusi Hollywood kuvasi vielä kylmemmin joko ikävillä tai epämääräisillä lopuillaan. Ammutaanhan hevosiakin -elokuvan loppu on hieman molempia. Lopussa kyseenalaistuu yhteiskunnassa elämisen mielekkyys; jos teemme karmeita asioita, kuten tapamme hevosia tai laitamme muut ihmiset rääkkiin, mikä on siinä yhteiskunnassa elämisen pointti? 

Blue Velvet (1986)
ohjaus: David Lynch
**** 

Blue Velvet on perversioiden kuvaajana varsin ansioitunut siinä, kuinka alitajunnanomainen ja tulkinnanvarainen se on. Varmasti Lynchillä on ollut selkeitä intentioita kirjoittaessaan kohtauksia, joissa alistettu nainen vaatii kilttiä miestä lyömään (ja tämä häpeäkseen tekee sen myöhemmin oma-aloitteisesti), tai kun alistaja (Dennis Hopper) vetää lisähappea ja taantuu lapseksi naisen alapäätä tuijottaessaan. Mutta kaikki ei tyhjene siististi ajatuksiin – ei ainakaan kovin sovinnaisiin ja ääneen sanottaviin. (Ajatuksiin tyhjenemisestä Haneken elokuvien kohdalla kirjoitin joulukuussa; Pianonopettaja onkin oiva vertailukohta.) Lynchin räikeys ja yliampuvuus tuntuu pääsevän lähimmille perversioiden hieman banaalia ydintä.

Hieman kriitikkoliturgiaa ladellakseni totean, että elokuva nyrjäyttää Lynchille tutun taidokkaasti yhdysvaltalaista populaarikulttuuria kummallisiin konteksteihin. Elokuvakin on kaiken (Lynch-mittapuulla lievän) outoilunsa keskellä aika klassinen noir-trilleri ja nuorisoelokuva – melko ironisen oloisesti mutta silti. Wild at Heart (1990) tuntuu yhtä ironiselta, mutta aavistuksen lämpimämmällä otteella.

Bad Neighbours (2014)
ohjaus: Nicholas Stoller
*** 

Bad Neighboursin keskeisin vahvuus on Seth Rogenin ja Rose Byrnen esittämän pariskunnan viehättävä kemia ja tapa, jolla hahmojen välit on kirjoitettu aidosti lämpimiksi ja rakastavaisiksi ilman stereotypioihin turvautumista. Aidosti toisistaan välittävästä, tasapuolisen hauskasta pariskunnasta huumorin nyhtäminen ei ole helppoa, mutta ihan mahdollista, kuten Jason Segelin ja Alyson Hanniganin esittämä pariskunta How I Met Your Motherissa hienosti demonstroi. Kaiken huumorin ei tarvitse kummuta ilkeilystä, vaikka draaman säännöt saattaisivatkin sitä vaatia, sillä myötämielisen parinkin saa hauskaksi, jos hahmot ja tilanteet vain ovat riittävän hauskoja. (Ja välittäminenkin voi olla hauskaa.) Kaiken ei tarvitse olla huonoa sitcomia, jossa vaimo nalkuttaa ja mies renttuilee.

Ilkeilyä kyllä elokuvasta muuten löytyy, kun pariskunnan napit menevät vastakkain (yllättävän hauskan) Zac Efronin johtaman veljeskunnan kanssa. Elokuvan juonesta ei ole tarpeellista sanoa juuri mitään: siinä on ihan hauskoja käänteitä, mutta pääasiassa elokuva toimii – kuten suurin osa moderneista yhdysvaltalaiskomedioista – lähinnä irtovitsiensä avulla. Aikaisemmin ainakin yhden hyvän elokuvan (Forgetting Sarah Marshall) ohjannut Nicholas Stoller yrittää kerrankin visuaalista komediaa ja aktiivista ohjaamista ja onnistuu aika usein. Elokuva ei ole pelkkää kameroiden osoittamista hauskojen näyttelijöiden suuntaan, kuten suurin osa nykykomediasta Yhdysvalloissa. Bilekohtaukset ovat viihdyttäviä, fyysistä komediaa löytyy ja niin edelleen. Elokuva osuu juuri ja juuri maaliin teemassaan elämässä eteenpäin liikkumisesta (toiset kohti perhe-elämää, yksi opiskelijapoika kohti hyvää ammattia ja toinen matalapalkkaduunia kohti), mutta siinä ei ole erityisiä oivalluksia. Tämän kaltainen löysä komedia vaatii näyttelijöiltään paljon enemmän kuin temaattisesti osuvalta käsikirjoitukselta, ja onneksi Rogen ja Byrne onnistuvat.

Killing Them Softly (2012)
ohjaus: Andrew Dominik
**** 

Kauniin ja hartaan lännenelokuvan Jesse Jamesin salamurha pelkuri Robert Fordin toimesta (2007) ohjanneen Andrew Dominikin Killing Them Softly on kolkko ja paikoin ironinen rikoselokuva, joka alleviivaa yhteiskunnallista viestiään epätasa-arvosta laittamalla kohtausten taustalle kohtauksia Yhdysvaltojen vuoden 2008 presidentinvaaleista. Lähinnä Dominikin moitteeton tyyli pelastaa elokuvan olemasta liian banaali. (Tosin en lähtökohtaisesti koe, että oman viestinsä selväksi tekeminen olisi automaattisesti moite – salaa jopa pidän elokuvista, joiden lopussa viesti avataan täsmällisesti, kuin ambivalenteista lopuista, jotka jättävät jotain tulkinnan varaan usein siksi, että didaktisuuden vierastamista pidetään älyn ja hienostuneisuuden merkkinä.)

Tarantinomaisesti Dominik käyttää pirteää popmusiikkia tappamisten taustalla, mutta pääasiassa Dominik haluaa olla vakava ja kaunomielinen. Elokuva on tärkeä osoitus siitä, ettei ensin mainitun länkkärin visuaalinen häikäisevyys ollut pelkästään mestari Roger Deakinsin kuvauksessa, vaan Greig Fraserinkin kanssa Dominik saa aikaan ihan upeita kuvia.

Kaunista elokuvassa ovat myös näyttelijäsuoritukset: James Gandolfini oli prostituoitujen kanssa peuhaavana juoppona palkkamurhaajana juuri niin monisyinen kuin tapasi joka roolissaan olla. Scoot McNairyn pehmosilmäisyydessä on paljon samaa kuin Casey Affleckin Robert Fordissa. Laittamalla kaunispiirteisiä, hyväuskoisia nuoria miehiä rikollisten maailmoihin, joita molemmissa elokuvissa pyörittää Brad Pittin esittämä karkeutta ja sulavuutta yhdistävä tappaja, Dominik luo aika kauniita tragedioita. Väkivallan ja väkivaltaiset miehet kiehtovaksi kokevana pehmomiehenä ainakin saan jotain elokuvista irti.

Nostalgia (1983)
ohjaus: Andrei Tarkovski
*****

Tarkovskin elokuvia katsoessani, jopa uusintakatseluilla, on usein sama kaava: olen alkuvaiheessa hieman ylijännittynyt; yritän lukea pienistäkin nyansseista suuria totuuksia ja osoituksia Tarkovskin neroudesta. Välillä olen pitkästynyt ja mietin, ovatko elokuvat salaa yliarvostettuja (ja olenko edellisillä katseluilla ollut osa jotain teennäisyyteen ehdollistamista). Hiljalleen kuitenkin saan kiinni kuvakielestä ja rytmistä ja lumoudun, ja se vähäkin analyyttinen rullaus, jonka olen opetellut pitämään aivoissani elokuvaa katsoessa käynnissä, katkeaa. Välillä yritän silti miettiä, mitä teemoja elokuvassa oikein käsitellään, ja mitä tietyt visuaaliset ratkaisut saattaisivat tarkoittaa, mutta se alkaa aina tuntua sopimattomalta, ihan kuin elokuva hylkisi kaikkea purkamista ja kielellistämistä. Antaudun kuville ja korkeintaan pohdin, kuinka käsittämätöntä on, että kenelläkään on ollut juuri kyseenomainen visio elokuvasta: uskallus hakea totuus kuvista ja ihmisten eleistä ja luonnonilmiöistä; uskallus jatkaa kohtausta niin kauan että unohdan kohtauksen jatkuvan ja jonkinlaisen ”elokuvaamisen” tapahtuvan ja uppoan seuraamaan ihmisiä ja paikkoja. Välillä huomaan, että jonkun näyttelijän on ollut pakko sukeltaa kameran alta ollakseen toisella puolella pitkää, hitaasti lipuvaa otosta, jonka tarkoitus on sekoittaa katsojaa, ja välillä huomaan, että kameran hitaan lähestymisen pitäisi nykyään tuntua ainoastaan ironiselta ja puhkikuluneelta (kuten ”Oodin ilolle” käyttäminen hyökkäävänä ihmisen palaessa hengiltä), mutta ne ovat pieniä heräämisen hetkiä; lopun aikaa olen oudossa horroksessa, jossa en ihan käsitä, mitä näen ja mitä se tarkoittaa, mutta tiedän että se tarkoittaa oikeasti kaikkea ja en ole useinkaan tuntenut oloani paremmaksi elokuvissa.

Under the Sun (2015)
Ohjaus: Vitali Manski
***
(DocPoint)

Pohjoiskorealaisen perheen lavastetusta elämästä kertova Under the Sun on melko tyypillinen moderni dokumentti; se pyrkii minimoimaan kertojanäänensä ja luottaa kuviin kerronnan välineenä. Vaikutteita on haettu enemmän Tarkovskista kuin muista dokumenteista. Otoksissa maltetaan pysytellä ja niiden annetaan elää. Välillä se onnistuu upeasti: puhuttelevimpia hetkiä ovat vaikkapa ne, joina pohjoiskorealaiset ohjaajat neuvovat päähenkilöitä heidän näyttelemisessään ja kirjoittavat heille uusia repliikkejä.

Välillä elokuva taas sortuu vellomaan kasvo-otoksissa tai vaikkapa jää kuvaamaan tuhottoman pitkäksi aikaa bussin työntämistä kun yrittää alleviivata illuusion toista puolta. (Pohjois-Koreassa suuressa osassa autoista on häkäpönttö, joka kulkee hiilellä, puulla tai maissioljilla tuotetulla kaasulla. Häkäpöntöt hyytyvät usein ja työntäminen on siksi välttämätöntä. Tämän opin Jouni Hokkasen kirjasta Pohjois-Korea. Siperiasta itään (2013), joka on kevytlukuinen mutta riittävän asiapitoinen tieto- ja matkakirjan sekoitus maasta.) Elokuva ei aina tiedä, mikä on puhutteleva hetki ja mikä ei, ja siksi välillä siitä tulee hieman teennäinen fiilis. Toisaalta elokuvalla on riittävästi materiaalia ollakseen usein todella puhutteleva: Pohjois-Korea vain on niin mahdottoman puhutteleva, hämmentävä maa, ja ohjaajien vangitsema materiaali on hieno osoitus siitä.

Mutta edes se materiaalin vahvuus ei muuta sitä, että elokuvan hatara rakenne tekee siitä välillä oudon vellovan ja päämäärättömän, mihin vaikuttaa myös toimituksellisen sisällön niukkuus. Kertojanäänet ja muut kerronnalliset kehykset ovat olemassa syystä. Taiteellista on toki jättää ne pois, mutta sen minkä taiteellisuudessa häviää, voi soljuvassa kerronnassa ja perusteellisessa kontekstualisoinnissa voittaa.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s