Joulukuun elokuvapäiväkirja: Pianonopettaja, Big Hero 6, Kingsman: Secret Service

kingsmanElokuvavuosi 2015 oli hiljainen: en katsonut lähellekään niin paljon elokuvia kuin viime vuonna, joka oli liki kahdella sadalla katselulla ennätyksellinen. Katsoin 100 uutta elokuvaa ja 37 elokuvaa uudestaan. (Tiedän numeroiden syynäämisen banaaliksi puuhaksi, mutta mahdollisuus pyöritellä lukuja nyt vain on yksi elokuvapäiväkirjan pitämisen iloista.) Elokuvateatterissa kävin harvakseltaan ja lehdistönäytöksissä en lainkaan; elokuvakritiikin kirjoittaminen ei tuntunut kiinnostavan. Opiskelun lisäksi lukuharrastus vei enemmän mennessään, ja luinkin enemmän kirjoja kuin minään aikaisempana vuonna. (36; pidän kirjoistakin kirjaa.) Tärkeimmät taiteelliset kokemukset löytyivätkin enemmän kirjoista kuin elokuvista, joissa katseluni näkyvät painottuneen enemmän ajankohtaisen viihteen puolelle. Mikä ei ole tarkoituksellista tai kovinkaan suotavaa henkisen kehityksen kannalta. Harva elokuvakokemus tänä vuonna oli yhtä vaikuttava kuin vaikkapa John Jeremiah Sullivanin Pulphead-esseekokoelman, Tommi Uschanovin uutuuskirjan Hätä on tarpeen tai Herman Hessen Gertrudin lukeminen. Sujahdin huomaamattani siihen ajatteluun, jossa elokuvat ovat viihdettä. Vuonna 2016 pyristelen siitä eroon.

Tässä vielä muutama mieleen jäänyt elokuvakatselu vuodelta:

Kuukauden suosikkielokuva: Kingsman: Secret Service

Pianonopettaja (2001)
ohjaus: Michael Haneke
***

Jokaisessa näkemässäni Michael Haneken elokuvassa on tyypillisesti upeita roolisuorituksia ja lumoavia otoksia ja aina jokin selkeä ja monisyinen pointti, jota jaksaa ajatella. Kuitenkin elokuvien taipumus tyhjentyä kokonaan ajatuksiin saa ne tuntumaan pohjimmiltaan pieniltä ja tukahduttavilta. Hanekella on paljon sanottavaa ja kyky muotoilla se kohtauksiksi ja tarinaksi, mutta harvoin hän saa aikaiseksi mitään, mikä tuntuisi transendentilta; johon haluaisi palata ja uppoutua, ja joka jäisi mieleen muunakin kuin teeman pohdintana – kuvina, tunnelmina, ääninä. (Nautin usein yhtä paljon jollen enemmänkin dvd-ekstroina löytyvistä Haneken syvähaastatteluista kuin itse elokuvista; ohjaaja on hyvä avaamaan intentioitaan, ja elokuvat ovat kuin tehtyjä tyhjentäviä analyyseja varten.) Elokuva voi parhaimmillaan olla niin paljon enemmän: impressionistista, kaunista, toismaailmallista. Se erottaa mestarin Haneken kaltaisesta taitavasta ohjaajasta.

Pianonopettaja on riipivä ja tyrmäävä parhaina hetkinään. Päähenkilö pianonopettajan tapa hahmottaa rakkaus ja seksuaalisuus vain vallan kautta tulee avattua perusteellisesti monesta kulmasta. Elämän ainoa läheinen ihminen äiti on hallitseva, ja intohimo klassinen musiikki rakentuu vallan ketjulle, jossa opettajat murskaavat oppilaansa, joista kasvaa uusia opettajia ja niin edelleen. Kaikkea leimaa valta ja katkeruus.

Elokuva saa sen todella kylmäämään, kun väkivalta muuttuukin hallitsemattomaksi, ja naisen ja tämän tapaileman nuoren opiskelijapojan toisilleen antamat välittämisen osoitukset tulevat aina molemmilta väärään aikaan ja saavat toisessa aikaan väärän reaktion, etääntymisen.

Se tuntuu aidosti ikävältä. Mutta se ei tunnu elämää suuremmalta.

Big Hero 6 (2014)
ohjaus: Don Hall, Chris Williams
**

Tahtomattaan Big Hero 6 tulee tiivistäneeksi monia nykyhetken tieteellisen kehityksen nurjista puolista. Elokuvassa tieteellisen kehityksen johtohahmo on 14-vuotias poika, jonka käsitys moraalista on juuri sellainen kuin 14-vuotiaalla pojalla yleensä onkin. Moraalisissa kysymyksissä häntä etevämpi on humaanisti ohjelmoitu pullea robotti, jolle annetaan roppakaupalla muitakin inhimillisiä piirteitä, jotka eivät kuitenkaan tee siitä todellista hahmoa, vaikka siihen sellaisena överin inhimillistävästi suhtaudutaankin. Tiedepoika kokoaa ympärilleen ryhmän supersankareita, joista jokaisen erikoiskyvyt määräytyvät heidän tekemiensä teknisten innovaatioiden pohjalta – ruumiin kurinalainen hallinta ja ahkera harjoittelu ei ole missään vaiheessa keskeistä supersankarina olemiseen, vaan he lähtevät taisteluun vähän kokeilemaan, miten laitteet saattaisivat toimia.

Hetkeksi elokuva tarinassaan asettaa vastakkain tieteellisen kehityksen a) sivistyksen tai b) kaupallisen hyödyn hyväksi. 14-vuotias tiedepoika valitsee ensimmäisen, koska tiede on pyhää ja niin edelleen. Lopulta kysymys kuitenkin sivuutetaan ja pohjimmaisin syy siihen, miksi roisto uhkaa kaupunkia ylivertaisella tekniikallaan ei olekaan kaupallinen hyötyminen, vaan inhimillinen tragedia. Elokuva ei siis lopulta oikein sano mitään muuta tieteestä kuin että se on aika siistiä ja hyödyllistä ja varmaan pelastaa maailman – ei esimerkiksi että se on vaarallista sekä ihmisiä että maapalloa kohtaan, mistä on koko teollinen aika osoituksena.

Toki saatan olla kohtuuton kun odotan tällaista lapsille suunnatulta animaatiolta, mutta lasten altistaminen näin kritiikittömälle tiedeoptimismille on epäilyttävää. Tieteelliseen kehitykseen liittyy aina potentia pahaan, minkä kokonaan tiedostamatta jättäminen tekee Big Hero 6:sta epärehellisen elokuvan.

Suden aika (2003)
(Le temps du loup)
ohjaus: Michael Haneke
***

Tietenkin Michael Haneke on ohjannut myös postapokalyptisen elokuvan. Lajityypissä yleistä on ihmisten raadollisuus toisiaan kohtaan: jälkiteollisen yhteiskunnan ihmiset reagoivat turvan menettämiseen liki poikkeuksetta kääntymällä toisiaan vastaan lyhytnäköisesti ja pelkoa tihkuen. Elokuvissa ihmiset eivät hakeudu takaisin sopuisiin pienyhteisöihinsä. Usein kerronnallinen syy on teollistuneen yhteiskunnan aiheuttamissa peruuttamattomissa häiriöissä, kuten vesistöjen tai maaperän pilaantumisessa. Joskus syytä ei elokuvissa suoraan johdeta ihmisen tekoihin, mutta siihenhän se liittyy, sillä vasta teollistumisen myötä on tullut todella mahdolliseksi se ajatus, että ihminen pystyisi pilaamaan maapallon.

Suden aika on kohtalaisen pehmeä ja harras Haneken elokuvaksi. Siinä on toki pilkkopimeää pelkoa ja ahdistusta ja ihmisten välistä rumaa taistelua, mutta sävy ei tunnu niin hyökkäävältä ja provosoivalta kuin monissa muissa Haneken elokuvissa. Toki se on tukahduttavan iloton ja yksioikoinen, mutta välillä se on synkistelyssään tehokas.

Star Wars: The Force Awakens (2015)
ohjaus: J.J. Abrams
***

Kirjoitus elokuvasta.

Ant-Man (2015)
ohjaus: Peyton Reed
***

Minun oli hankala saada Ant-Manista otetta. Syy saattoi löytyä alkoholista, jota nautiskelin. Elokuva on parhaimmillaan hauska ja menevä ja välillä persoonallinenkin, mutta lähinnä se tuntuu pitkästyttävän tutulta. Siinä on ihan näpsäkkä ryöstöjuoni ja kiinnostavia henkilöhahmoja, mutta mihinkään en oikein osannut suhtautua tunteella. Se tuntui täyttävän kaikki odotukseni juuri oikein; tiesin Peyton Reedin hauskaksi ja Edgar Wrightilta ja Joe Cornishilta jäi varmasti kekseliäitä ideoita toimintakohtauksille, mutta ei elokuva missään vaiheessa tuntunut lähtevän lentoon ja olevan enemmän kuin oikein hyvien osiensa summa.

Kingsman: Secret Service (2015)
ohjaus: Matthew Vaughn
****

Uusimman Star Warsin jälkeisen häpeilemättömän pastissin jälkeen ilahdutti katsoa elokuva, joka samanaikaisesti tiedosti sen jatkumon, johon haluaa asettua, mutta joka ei antanut sen toimia oman mielikuvituksen käytön esteenä. Kingsman: Secret Service kierrättää agenttileffojen konventioita ja toisintaa uskollisesti niiden tyyliä, mutta kuitenkin malttaa luoda oman maailmansa ja sen sisällä tarinan, joka toimii ilman edeltäjiä ja niihin viittaamista, ihan niiden rinnalla oikeana teoksena – ja vieläpä pilkkaa niitä teoksia olemalla aika törkyinen satiiri. Traditio ei joudu tekemään elokuvan töitä sen puolesta.

Star Warsin ympärillä käydyssä keskustelussa naurettavinta on toistuva ajatus siitä, kuinka Rian Johnsonin ja Gareth Edwardsin ohjaamat tulevat jatko-osa ja spinoff vaikuttaisivat jollain tavalla J. J. Abramsin elokuvaan suhtautumiseen. Se tuntuu absurdilta: kun elokuva nyt suurien odotusten jälkeen tuli, aletaankin heti odottaa jo seuraavia ja oletetaan, että konsensus voidaan muodostaa vasta sen kontekstin tunnettua. Abramsin elokuvan koetaan alustavan jotain parempaa tarinaa. Se panttasi jatko-osaa varten asioita, jotka olisivat voineet tehdä tarinasta kokonaisemman. Se on mielestäni ilmeinen puute, jota mikään lupaus paremmasta tulevasta ei tule muuttamaan. Tämä on yksi sarjaelokuva-ajattelun ikävimmistä puolista. Sen rinnalla Kingsmanin ja vaikkapa John Wickin kaltaiset traditionaaliset mutta itsenäiset teokset tuntuvat erityisen raikkailta.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s