Haiskahtaa vitsiltä

mieletönelokuu

Suomalaisten elokuvien käsikirjoittaminen on ollut viime aikoina paljon esillä, kun Miekkailijan käsikirjoittaja Anna Heinämaa kertoi mediassa kokemuksistaan elokuvan tuotannon ja markkinoinnin aikana. Heinämaan on nostanut esille kirjoittajien heikkoa asemaa Elokuvasäätiön tukijärjestelmässä. Käsikirjoitustukiraha on pieni eikä kannusta pitkäjänteiseen työskentelyyn käsikirjoituksen parissa. Kehittämistuesta vain pieni osa menee käsikirjoituksen jalostamiseen.

Heinämaa mainitsi Suomen Kuvalehdessä tämän aiheuttavan ”puoliraakileiden” pääsyä tuotantoon.

En aio kirjoittaa käsikirjoittajien asemasta arvailua, koska en alaa henkilökohtaisesti tunne. Sen sijaan elokuvankatsojana voin kirjoittaa niistä elokuvista, joista käsikirjoitusten huono taso näkyy.

Epäreiluna ihmisenä nostan esille vain yhden elokuvan kuvaamaan kotimaisen käsikirjoittamisen kehnoutta: Raija Mäkelän käsikirjoittaman ja Taru Mäkelän ohjaaman Mielettömän elokuun (2013).

Elokuvassa ei sinänsä ole mitään huomionarvoisen huonoa. Se on kepeä, 1960-luvun alkuun sijoittuva draamakomedia iäkkäämmästä Elsasta (Kati Outinen) ja nuoresta Minnistä (Elena Leeve), jotka kansainvälisen festivaalin aikana rakastuvat kahteen tsekkiin: Elsa nuoruudenrakkauteensa, Minni nuoreen valtion virkailijaan. Elokuva vääntää idän ja lännen välisistä jännitteistä kevyttä draamaa, josta huomaa elokuvan olevan 2000-lukulaisen länsimaalaisen ihmisen kirjoittama. Lopulta elokuva päättyy väkinäiseen onnelliseen loppuun.

Elokuva on syystä unohdettu. Vastaavanlaisia elokuvia julkaistaan Suomessa jatkuvasti. Niistä kirjoitetaan kolmen tähden välinpitämättömiä arvioita ja myöhemmin niitä katsoo lähinnä satunnainen verkkovuokraamon selaaja, joka haluaa katsoa jotain kevyttä, jossa on tuttuja kotimaisia näyttelijöitä.

Mutta se nousee mieleeni aina ajoittain osoituksena suomalaisten käsikirjoitusten heikkoudesta siksi, että se on komedia, jossa ei ole juurikaan vitsejä.

Kun elokuvan vuonna 2013 katsoin, laskin siitä kaksi käsikirjoittajan selvästi humoristiseksi kirjoittamaa kohtaa. Se tuntui kummalliselta, sillä elokuvalla on komedian olemus: näyttelijät hieman liioittelevat ja kerronnassa on kepeä ote. Mutta varsinaisia vitsejä, kohtia joiden tarkoitus on naurattaa, ei montaa tullut.

Ensimmäisessä neuvostojohtaja puhuu tvistaamisesta ”amerikkalaisten aivopesuna, joka vaikuttaa lantioiden kautta aivoihin” ja demonstroi tätä kömpelösti. Kohtaus osoittaa ideologian outouden (meidän näkökulmasta) ja maustaa sitä fyysisellä komedialla.

Toisessa Kekkonen haluaa hyödyntää Elsan selvännäkijätaitoja. Tavatessa Elsa antaa Kekkoselle vyörytyksenä uskomattoman tietoiskun tulevaisuudesta tapahtumista: Viro itsenäistyy, Suomi voittaa Euroviisuissa ja niin edelleen. Kekkosen mielestä se on mahdotonta. Alustuksineen elokuva käyttää kyseisen vitsin kertomiseen useita minuutteja. Se on huono ja ennalta-arvattava, mutta vitsi joka tapauksessa.

Tarkoitan ”vitsillä” hyvin laajasti jotain, minkä tarkoitus on naurattaa katsojaa. Intentio on keskeisintä. Se voi olla katsojalle jonkin odotuksen luominen ja sen rikkominen, jonkin ajattelutavan outouden osoittaminen (kuten ensimmäisessä vitsissä) tai vaikkapa koomisia tapahtumia, jotka osoittavat jonkin totuuden elämästä. (En tunne juurikaan komedian analysoimisen kieltä, joten kirjoitus tulee pysymään termistöltään epämääräisenä. Kaikki komedian hetket ovat – ehkä hieman anglistisesti – tässä kirjoituksessa ”vitsejä”. Erottelu vaikkapa kaskuiksi, letkautuksiksi ja vitsailuksi olisi liian työlästä.)

Kolmas hetki voitaisiin juuri ja juuri laskea vitsikkääksi. Kun tsekkiläinen pikkujohtaja leimaa päähenkilöiden passeja elokuvan alussa, hänen toimistaan tulee outoja ääniä; kirjoituskonetta lyödessä kuuluu raipan heilahdus tai aseen laukeaminen. Vihaista katsetta korostaa murina.

Vastaavanlainen kohtaus on episodielokuvassa Tarinoita kulta-ajalta (2009), joka kuvaa romanialaisia urbaanilegendoja Ceaușescun ajalta. Siinä humoristisuus kumpusi näyttelijäsuorituksista ja absurdeista tapahtumista, jotka osoittivat järjestelmän ja siinä toimivien ihmisten naurettavuuden.

Elokuva ei aliarvioinut katsojaa ulkoistamalla hauskuuden koomisille äänitehosteille, koska romanialaiset ohjaajat arvostavat katsojaansa.

Luullakseni ohjaaja Mäkelä huomasi, ettei kohtauksessa tapahtunut mitään hauskaa, joten hän jälkikäsittelyssä yritti saada äänitehosteilla kohtaukseen koomisuuden tuntua. Jos äänitehosteet oli kirjoitettu käsikirjoitukseen, en ymmärrä, miten kukaan on voinut lukea sitä häpeämättä.

Äänitehoste tuo kohtaukseen hauskuuden vaikutelman; elokuva käyttäytyy kuin komedia, ainakin pintapuolisesti. Mielettömässä elokuussa oikeanlainen vaikutelma tuntuu riittävän, ja siksi se on hyvä osoitus suomalaisten käsikirjoitusten puolivillaisesta ytimestä.

***

Vuonna 2013 New York Timesissa oli henkilökuva Jack Handeysta, Saturday Night Live -televisiosarjan entisestä käsikirjoittajasta. Jutussa Maria Semple kertoo, kuinka sarjan käsikirjoittajat puhuivat usein siitä, kuinka jokin asia ”vaikuttaa vitsiltä”. Ideaa pyöriteltyä kuitenkin lopulta selviää, ettei siinä varsinaisesti ole mitään aidosti hauskaa.

”In the rewrite room –– we used to say, ‘It smells like a joke.’ That’s the scourge of comedy these days. It smells like a joke, but there’s no actual joke there. I’m not the comedy police, but you watch a movie, and everyone’s laughing, and then you shake it out and you realize, ‘There’s no joke there!’”

Jokin ”haiskahtaa vitsiltä”. Samalla tavalla kuin sopivassa kaveriporukassa (ja maistissa) vain jonkin asian vaikuttaminen vitsikkäältä voi kirvoittaa naurua, mutta jälkikäteen analysoidessa huomataan, ettei mitään oivallusta, humoristista ydintä, varsinaisesti ollut.

Iso osa kotimaisesta komediasta toimii samoin. Otetaan esimerkiksi Sami Hedbergin stand up -sketsi jalkapallosta.

Tuo on erinomainen osoitus sketsin varsinaisen ytimen puutteesta. Sketsin koko idea on, että jalkapallo on typerä laji, koska pelissä tehdään vähän maaleja, vaikka maali on ”ihan helevetin iso” ja pelaajat filmaavat (ja niillä on hassuja nimiä). Hedberg toistaa monille tuttuja ajatuksia ja demonstroi lajia hassusti elehtien. Mutta missä punchline on? Jokin oivallus, joka saisi minutkin, melko jalkapallomyönteisen ihmisen, näkemään jalkapallon typeryyden?

Kyseinen sketsi voi toimia vain, jos on jo valmiiksi sisäistänyt ajatuksen jalkapallon naurettavuudesta. Hedberg luulee pelkän havainnoinnin riittävän (tai ei oikeastaan luule, koska höystää sitä sellaisella karrikoidulla elehdinnällä, jolla ei ole juurikaan tekemistä jalkapalloilijoiden oikean elehdinnän kanssa; liioitellusta elehdinnästä tuleekin ytimen puuttuessa koko sketsin koominen ydin). Ne havainnot eivät kuitenkaan kerro mistään itsestäänselvästä totuudesta, joka huumorilla paljastuisi.

Koko juttu lähinnä haiskahtaa vitsiltä.

Joulukuun elokuvapäiväkirja: Pianonopettaja, Big Hero 6, Kingsman: Secret Service

kingsmanElokuvavuosi 2015 oli hiljainen: en katsonut lähellekään niin paljon elokuvia kuin viime vuonna, joka oli liki kahdella sadalla katselulla ennätyksellinen. Katsoin 100 uutta elokuvaa ja 37 elokuvaa uudestaan. (Tiedän numeroiden syynäämisen banaaliksi puuhaksi, mutta mahdollisuus pyöritellä lukuja nyt vain on yksi elokuvapäiväkirjan pitämisen iloista.) Elokuvateatterissa kävin harvakseltaan ja lehdistönäytöksissä en lainkaan; elokuvakritiikin kirjoittaminen ei tuntunut kiinnostavan. Opiskelun lisäksi lukuharrastus vei enemmän mennessään, ja luinkin enemmän kirjoja kuin minään aikaisempana vuonna. (36; pidän kirjoistakin kirjaa.) Tärkeimmät taiteelliset kokemukset löytyivätkin enemmän kirjoista kuin elokuvista, joissa katseluni näkyvät painottuneen enemmän ajankohtaisen viihteen puolelle. Mikä ei ole tarkoituksellista tai kovinkaan suotavaa henkisen kehityksen kannalta. Harva elokuvakokemus tänä vuonna oli yhtä vaikuttava kuin vaikkapa John Jeremiah Sullivanin Pulphead-esseekokoelman, Tommi Uschanovin uutuuskirjan Hätä on tarpeen tai Herman Hessen Gertrudin lukeminen. Sujahdin huomaamattani siihen ajatteluun, jossa elokuvat ovat viihdettä. Vuonna 2016 pyristelen siitä eroon.

Tässä vielä muutama mieleen jäänyt elokuvakatselu vuodelta:

Kuukauden suosikkielokuva: Kingsman: Secret Service

Lue loppuun