Haiskahtaa vitsiltä

mieletönelokuu

Suomalaisten elokuvien käsikirjoittaminen on ollut viime aikoina paljon esillä, kun Miekkailijan käsikirjoittaja Anna Heinämaa kertoi mediassa kokemuksistaan elokuvan tuotannon ja markkinoinnin aikana. Heinämaan on nostanut esille kirjoittajien heikkoa asemaa Elokuvasäätiön tukijärjestelmässä. Käsikirjoitustukiraha on pieni eikä kannusta pitkäjänteiseen työskentelyyn käsikirjoituksen parissa. Kehittämistuesta vain pieni osa menee käsikirjoituksen jalostamiseen.

Heinämaa mainitsi Suomen Kuvalehdessä tämän aiheuttavan ”puoliraakileiden” pääsyä tuotantoon.

En aio kirjoittaa käsikirjoittajien asemasta arvailua, koska en alaa henkilökohtaisesti tunne. Sen sijaan elokuvankatsojana voin kirjoittaa niistä elokuvista, joista käsikirjoitusten huono taso näkyy.

Epäreiluna ihmisenä nostan esille vain yhden elokuvan kuvaamaan kotimaisen käsikirjoittamisen kehnoutta: Raija Mäkelän käsikirjoittaman ja Taru Mäkelän ohjaaman Mielettömän elokuun (2013).

Elokuvassa ei sinänsä ole mitään huomionarvoisen huonoa. Se on kepeä, 1960-luvun alkuun sijoittuva draamakomedia iäkkäämmästä Elsasta (Kati Outinen) ja nuoresta Minnistä (Elena Leeve), jotka kansainvälisen festivaalin aikana rakastuvat kahteen tsekkiin: Elsa nuoruudenrakkauteensa, Minni nuoreen valtion virkailijaan. Elokuva vääntää idän ja lännen välisistä jännitteistä kevyttä draamaa, josta huomaa elokuvan olevan 2000-lukulaisen länsimaalaisen ihmisen kirjoittama. Lopulta elokuva päättyy väkinäiseen onnelliseen loppuun.

Elokuva on syystä unohdettu. Vastaavanlaisia elokuvia julkaistaan Suomessa jatkuvasti. Niistä kirjoitetaan kolmen tähden välinpitämättömiä arvioita ja myöhemmin niitä katsoo lähinnä satunnainen verkkovuokraamon selaaja, joka haluaa katsoa jotain kevyttä, jossa on tuttuja kotimaisia näyttelijöitä.

Mutta se nousee mieleeni aina ajoittain osoituksena suomalaisten käsikirjoitusten heikkoudesta siksi, että se on komedia, jossa ei ole juurikaan vitsejä.

Kun elokuvan vuonna 2013 katsoin, laskin siitä kaksi käsikirjoittajan selvästi humoristiseksi kirjoittamaa kohtaa. Se tuntui kummalliselta, sillä elokuvalla on komedian olemus: näyttelijät hieman liioittelevat ja kerronnassa on kepeä ote. Mutta varsinaisia vitsejä, kohtia joiden tarkoitus on naurattaa, ei montaa tullut.

Ensimmäisessä neuvostojohtaja puhuu tvistaamisesta ”amerikkalaisten aivopesuna, joka vaikuttaa lantioiden kautta aivoihin” ja demonstroi tätä kömpelösti. Kohtaus osoittaa ideologian outouden (meidän näkökulmasta) ja maustaa sitä fyysisellä komedialla.

Toisessa Kekkonen haluaa hyödyntää Elsan selvännäkijätaitoja. Tavatessa Elsa antaa Kekkoselle vyörytyksenä uskomattoman tietoiskun tulevaisuudesta tapahtumista: Viro itsenäistyy, Suomi voittaa Euroviisuissa ja niin edelleen. Kekkosen mielestä se on mahdotonta. Alustuksineen elokuva käyttää kyseisen vitsin kertomiseen useita minuutteja. Se on huono ja ennalta-arvattava, mutta vitsi joka tapauksessa.

Tarkoitan ”vitsillä” hyvin laajasti jotain, minkä tarkoitus on naurattaa katsojaa. Intentio on keskeisintä. Se voi olla katsojalle jonkin odotuksen luominen ja sen rikkominen, jonkin ajattelutavan outouden osoittaminen (kuten ensimmäisessä vitsissä) tai vaikkapa koomisia tapahtumia, jotka osoittavat jonkin totuuden elämästä. (En tunne juurikaan komedian analysoimisen kieltä, joten kirjoitus tulee pysymään termistöltään epämääräisenä. Kaikki komedian hetket ovat – ehkä hieman anglistisesti – tässä kirjoituksessa ”vitsejä”. Erottelu vaikkapa kaskuiksi, letkautuksiksi ja vitsailuksi olisi liian työlästä.)

Kolmas hetki voitaisiin juuri ja juuri laskea vitsikkääksi. Kun tsekkiläinen pikkujohtaja leimaa päähenkilöiden passeja elokuvan alussa, hänen toimistaan tulee outoja ääniä; kirjoituskonetta lyödessä kuuluu raipan heilahdus tai aseen laukeaminen. Vihaista katsetta korostaa murina.

Vastaavanlainen kohtaus on episodielokuvassa Tarinoita kulta-ajalta (2009), joka kuvaa romanialaisia urbaanilegendoja Ceaușescun ajalta. Siinä humoristisuus kumpusi näyttelijäsuorituksista ja absurdeista tapahtumista, jotka osoittivat järjestelmän ja siinä toimivien ihmisten naurettavuuden.

Elokuva ei aliarvioinut katsojaa ulkoistamalla hauskuuden koomisille äänitehosteille, koska romanialaiset ohjaajat arvostavat katsojaansa.

Luullakseni ohjaaja Mäkelä huomasi, ettei kohtauksessa tapahtunut mitään hauskaa, joten hän jälkikäsittelyssä yritti saada äänitehosteilla kohtaukseen koomisuuden tuntua. Jos äänitehosteet oli kirjoitettu käsikirjoitukseen, en ymmärrä, miten kukaan on voinut lukea sitä häpeämättä.

Äänitehoste tuo kohtaukseen hauskuuden vaikutelman; elokuva käyttäytyy kuin komedia, ainakin pintapuolisesti. Mielettömässä elokuussa oikeanlainen vaikutelma tuntuu riittävän, ja siksi se on hyvä osoitus suomalaisten käsikirjoitusten puolivillaisesta ytimestä.

***

Vuonna 2013 New York Timesissa oli henkilökuva Jack Handeysta, Saturday Night Live -televisiosarjan entisestä käsikirjoittajasta. Jutussa Maria Semple kertoo, kuinka sarjan käsikirjoittajat puhuivat usein siitä, kuinka jokin asia ”vaikuttaa vitsiltä”. Ideaa pyöriteltyä kuitenkin lopulta selviää, ettei siinä varsinaisesti ole mitään aidosti hauskaa.

”In the rewrite room –– we used to say, ‘It smells like a joke.’ That’s the scourge of comedy these days. It smells like a joke, but there’s no actual joke there. I’m not the comedy police, but you watch a movie, and everyone’s laughing, and then you shake it out and you realize, ‘There’s no joke there!’”

Jokin ”haiskahtaa vitsiltä”. Samalla tavalla kuin sopivassa kaveriporukassa (ja maistissa) vain jonkin asian vaikuttaminen vitsikkäältä voi kirvoittaa naurua, mutta jälkikäteen analysoidessa huomataan, ettei mitään oivallusta, humoristista ydintä, varsinaisesti ollut.

Iso osa kotimaisesta komediasta toimii samoin. Otetaan esimerkiksi Sami Hedbergin stand up -sketsi jalkapallosta.

Tuo on erinomainen osoitus sketsin varsinaisen ytimen puutteesta. Sketsin koko idea on, että jalkapallo on typerä laji, koska pelissä tehdään vähän maaleja, vaikka maali on ”ihan helevetin iso” ja pelaajat filmaavat (ja niillä on hassuja nimiä). Hedberg toistaa monille tuttuja ajatuksia ja demonstroi lajia hassusti elehtien. Mutta missä punchline on? Jokin oivallus, joka saisi minutkin, melko jalkapallomyönteisen ihmisen, näkemään jalkapallon typeryyden?

Kyseinen sketsi voi toimia vain, jos on jo valmiiksi sisäistänyt ajatuksen jalkapallon naurettavuudesta. Hedberg luulee pelkän havainnoinnin riittävän (tai ei oikeastaan luule, koska höystää sitä sellaisella karrikoidulla elehdinnällä, jolla ei ole juurikaan tekemistä jalkapalloilijoiden oikean elehdinnän kanssa; liioitellusta elehdinnästä tuleekin ytimen puuttuessa koko sketsin koominen ydin). Ne havainnot eivät kuitenkaan kerro mistään itsestäänselvästä totuudesta, joka huumorilla paljastuisi.

Koko juttu lähinnä haiskahtaa vitsiltä.

Mainokset

Joulukuun elokuvapäiväkirja: Pianonopettaja, Big Hero 6, Kingsman: Secret Service

kingsmanElokuvavuosi 2015 oli hiljainen: en katsonut lähellekään niin paljon elokuvia kuin viime vuonna, joka oli liki kahdella sadalla katselulla ennätyksellinen. Katsoin 100 uutta elokuvaa ja 37 elokuvaa uudestaan. (Tiedän numeroiden syynäämisen banaaliksi puuhaksi, mutta mahdollisuus pyöritellä lukuja nyt vain on yksi elokuvapäiväkirjan pitämisen iloista.) Elokuvateatterissa kävin harvakseltaan ja lehdistönäytöksissä en lainkaan; elokuvakritiikin kirjoittaminen ei tuntunut kiinnostavan. Opiskelun lisäksi lukuharrastus vei enemmän mennessään, ja luinkin enemmän kirjoja kuin minään aikaisempana vuonna. (36; pidän kirjoistakin kirjaa.) Tärkeimmät taiteelliset kokemukset löytyivätkin enemmän kirjoista kuin elokuvista, joissa katseluni näkyvät painottuneen enemmän ajankohtaisen viihteen puolelle. Mikä ei ole tarkoituksellista tai kovinkaan suotavaa henkisen kehityksen kannalta. Harva elokuvakokemus tänä vuonna oli yhtä vaikuttava kuin vaikkapa John Jeremiah Sullivanin Pulphead-esseekokoelman, Tommi Uschanovin uutuuskirjan Hätä on tarpeen tai Herman Hessen Gertrudin lukeminen. Sujahdin huomaamattani siihen ajatteluun, jossa elokuvat ovat viihdettä. Vuonna 2016 pyristelen siitä eroon.

Tässä vielä muutama mieleen jäänyt elokuvakatselu vuodelta:

Kuukauden suosikkielokuva: Kingsman: Secret Service

Pianonopettaja (2001)
ohjaus: Michael Haneke
***

Jokaisessa näkemässäni Michael Haneken elokuvassa on tyypillisesti upeita roolisuorituksia ja lumoavia otoksia ja aina jokin selkeä ja monisyinen pointti, jota jaksaa ajatella. Kuitenkin elokuvien taipumus tyhjentyä kokonaan ajatuksiin saa ne tuntumaan pohjimmiltaan pieniltä ja tukahduttavilta. Hanekella on paljon sanottavaa ja kyky muotoilla se kohtauksiksi ja tarinaksi, mutta harvoin hän saa aikaiseksi mitään, mikä tuntuisi transendentilta; johon haluaisi palata ja uppoutua, ja joka jäisi mieleen muunakin kuin teeman pohdintana – kuvina, tunnelmina, ääninä. (Nautin usein yhtä paljon jollen enemmänkin dvd-ekstroina löytyvistä Haneken syvähaastatteluista kuin itse elokuvista; ohjaaja on hyvä avaamaan intentioitaan, ja elokuvat ovat kuin tehtyjä tyhjentäviä analyyseja varten.) Elokuva voi parhaimmillaan olla niin paljon enemmän: impressionistista, kaunista, toismaailmallista. Se erottaa mestarin Haneken kaltaisesta taitavasta ohjaajasta.

Pianonopettaja on riipivä ja tyrmäävä parhaina hetkinään. Päähenkilö pianonopettajan tapa hahmottaa rakkaus ja seksuaalisuus vain vallan kautta tulee avattua perusteellisesti monesta kulmasta. Elämän ainoa läheinen ihminen äiti on hallitseva, ja intohimo klassinen musiikki rakentuu vallan ketjulle, jossa opettajat murskaavat oppilaansa, joista kasvaa uusia opettajia ja niin edelleen. Kaikkea leimaa valta ja katkeruus.

Elokuva saa sen todella kylmäämään, kun väkivalta muuttuukin hallitsemattomaksi, ja naisen ja tämän tapaileman nuoren opiskelijapojan toisilleen antamat välittämisen osoitukset tulevat aina molemmilta väärään aikaan ja saavat toisessa aikaan väärän reaktion, etääntymisen.

Se tuntuu aidosti ikävältä. Mutta se ei tunnu elämää suuremmalta.

Big Hero 6 (2014)
ohjaus: Don Hall, Chris Williams
**

Tahtomattaan Big Hero 6 tulee tiivistäneeksi monia nykyhetken tieteellisen kehityksen nurjista puolista. Elokuvassa tieteellisen kehityksen johtohahmo on 14-vuotias poika, jonka käsitys moraalista on juuri sellainen kuin 14-vuotiaalla pojalla yleensä onkin. Moraalisissa kysymyksissä häntä etevämpi on humaanisti ohjelmoitu pullea robotti, jolle annetaan roppakaupalla muitakin inhimillisiä piirteitä, jotka eivät kuitenkaan tee siitä todellista hahmoa, vaikka siihen sellaisena överin inhimillistävästi suhtaudutaankin. Tiedepoika kokoaa ympärilleen ryhmän supersankareita, joista jokaisen erikoiskyvyt määräytyvät heidän tekemiensä teknisten innovaatioiden pohjalta – ruumiin kurinalainen hallinta ja ahkera harjoittelu ei ole missään vaiheessa keskeistä supersankarina olemiseen, vaan he lähtevät taisteluun vähän kokeilemaan, miten laitteet saattaisivat toimia.

Hetkeksi elokuva tarinassaan asettaa vastakkain tieteellisen kehityksen a) sivistyksen tai b) kaupallisen hyödyn hyväksi. 14-vuotias tiedepoika valitsee ensimmäisen, koska tiede on pyhää ja niin edelleen. Lopulta kysymys kuitenkin sivuutetaan ja pohjimmaisin syy siihen, miksi roisto uhkaa kaupunkia ylivertaisella tekniikallaan ei olekaan kaupallinen hyötyminen, vaan inhimillinen tragedia. Elokuva ei siis lopulta oikein sano mitään muuta tieteestä kuin että se on aika siistiä ja hyödyllistä ja varmaan pelastaa maailman – ei esimerkiksi että se on vaarallista sekä ihmisiä että maapalloa kohtaan, mistä on koko teollinen aika osoituksena.

Toki saatan olla kohtuuton kun odotan tällaista lapsille suunnatulta animaatiolta, mutta lasten altistaminen näin kritiikittömälle tiedeoptimismille on epäilyttävää. Tieteelliseen kehitykseen liittyy aina potentia pahaan, minkä kokonaan tiedostamatta jättäminen tekee Big Hero 6:sta epärehellisen elokuvan.

Suden aika (2003)
(Le temps du loup)
ohjaus: Michael Haneke
***

Tietenkin Michael Haneke on ohjannut myös postapokalyptisen elokuvan. Lajityypissä yleistä on ihmisten raadollisuus toisiaan kohtaan: jälkiteollisen yhteiskunnan ihmiset reagoivat turvan menettämiseen liki poikkeuksetta kääntymällä toisiaan vastaan lyhytnäköisesti ja pelkoa tihkuen. Elokuvissa ihmiset eivät hakeudu takaisin sopuisiin pienyhteisöihinsä. Usein kerronnallinen syy on teollistuneen yhteiskunnan aiheuttamissa peruuttamattomissa häiriöissä, kuten vesistöjen tai maaperän pilaantumisessa. Joskus syytä ei elokuvissa suoraan johdeta ihmisen tekoihin, mutta siihenhän se liittyy, sillä vasta teollistumisen myötä on tullut todella mahdolliseksi se ajatus, että ihminen pystyisi pilaamaan maapallon.

Suden aika on kohtalaisen pehmeä ja harras Haneken elokuvaksi. Siinä on toki pilkkopimeää pelkoa ja ahdistusta ja ihmisten välistä rumaa taistelua, mutta sävy ei tunnu niin hyökkäävältä ja provosoivalta kuin monissa muissa Haneken elokuvissa. Toki se on tukahduttavan iloton ja yksioikoinen, mutta välillä se on synkistelyssään tehokas.

Star Wars: The Force Awakens (2015)
ohjaus: J.J. Abrams
***

Kirjoitus elokuvasta.

Ant-Man (2015)
ohjaus: Peyton Reed
***

Minun oli hankala saada Ant-Manista otetta. Syy saattoi löytyä alkoholista, jota nautiskelin. Elokuva on parhaimmillaan hauska ja menevä ja välillä persoonallinenkin, mutta lähinnä se tuntuu pitkästyttävän tutulta. Siinä on ihan näpsäkkä ryöstöjuoni ja kiinnostavia henkilöhahmoja, mutta mihinkään en oikein osannut suhtautua tunteella. Se tuntui täyttävän kaikki odotukseni juuri oikein; tiesin Peyton Reedin hauskaksi ja Edgar Wrightilta ja Joe Cornishilta jäi varmasti kekseliäitä ideoita toimintakohtauksille, mutta ei elokuva missään vaiheessa tuntunut lähtevän lentoon ja olevan enemmän kuin oikein hyvien osiensa summa.

Kingsman: Secret Service (2015)
ohjaus: Matthew Vaughn
****

Uusimman Star Warsin jälkeisen häpeilemättömän pastissin jälkeen ilahdutti katsoa elokuva, joka samanaikaisesti tiedosti sen jatkumon, johon haluaa asettua, mutta joka ei antanut sen toimia oman mielikuvituksen käytön esteenä. Kingsman: Secret Service kierrättää agenttileffojen konventioita ja toisintaa uskollisesti niiden tyyliä, mutta kuitenkin malttaa luoda oman maailmansa ja sen sisällä tarinan, joka toimii ilman edeltäjiä ja niihin viittaamista, ihan niiden rinnalla oikeana teoksena – ja vieläpä pilkkaa niitä teoksia olemalla aika törkyinen satiiri. Traditio ei joudu tekemään elokuvan töitä sen puolesta.

Star Warsin ympärillä käydyssä keskustelussa naurettavinta on toistuva ajatus siitä, kuinka Rian Johnsonin ja Gareth Edwardsin ohjaamat tulevat jatko-osa ja spinoff vaikuttaisivat jollain tavalla J. J. Abramsin elokuvaan suhtautumiseen. Se tuntuu absurdilta: kun elokuva nyt suurien odotusten jälkeen tuli, aletaankin heti odottaa jo seuraavia ja oletetaan, että konsensus voidaan muodostaa vasta sen kontekstin tunnettua. Abramsin elokuvan koetaan alustavan jotain parempaa tarinaa. Se panttasi jatko-osaa varten asioita, jotka olisivat voineet tehdä tarinasta kokonaisemman. Se on mielestäni ilmeinen puute, jota mikään lupaus paremmasta tulevasta ei tule muuttamaan. Tämä on yksi sarjaelokuva-ajattelun ikävimmistä puolista. Sen rinnalla Kingsmanin ja vaikkapa John Wickin kaltaiset traditionaaliset mutta itsenäiset teokset tuntuvat erityisen raikkailta.