Kierrätyksen ihan kiva maku

Star Wars: The Force Awakens L to R: Finn (John Boyega), Chewbacca (Peter Mayhew), and Han Solo (Harrison Ford) Ph: Film Frame © 2014 Lucasfilm Ltd. & TM. All Right Reserved..

Yksi keskeisimmistä syistä, miksi koin The Force Awakensin enemmän onnistuneeksi kuin epäonnistuneeksi, on se, ettei J. J. Abrams kierrätä ja rekontekstualisoi yhtä huonosti kuin Star Trek -elokuvissaan. Jälkimmäisessä elokuvassa Into Darkness (2013), rikollisista härskimmässä, Abrams otti elokuvasarjan tunnetuimmasta osasta Wrath of Khan (1982) parhaat puolet ja pyöritteli niitä niin, ettei jäljelle jäänyt muuta kuin viittauksia ilman merkityksiä. Niiden lopullinen funktio oli se, että ne tunnistetaan – ja että toivottavasti jotkin fanien niihin liittämistä tuntemuksista tekisivät uudestakin elokuvasta merkityksellisen tuntuisen.

The Force Awakens kierrättää myös paljon, oikeastaan aika luvattoman paljon. Se ottaa alkuperäistrilogiasta keskeisiä piirteitä, kuten tuttuja hahmoja, maisemia (aavikko-, jää- ja metsäplaneetat ensimmäisestä, toisesta ja kolmannesta osasta) sekä keskeisiä osia tarinoista, hahmojen motivaatioita ja keskinäisiä suhteita, joita se sovittaa uuteen ympäristöön hieman kuin remiksaten. Se kohtelee alkuperäistrilogian käänteitä myytteinä, joille se antaa uudet ilmenemismuodot uusien hahmojen kohdalla. Aina kun elokuva onnistui tuntumaan raikkaalta, se otti mukaan jotain vanhaa uudessa muodossa. Se ei ollut samalla tavalla likinäköistä ja kyynistä kuin Into Darknesissa, mutta joka tapauksessa jotain nähtyä ja koettua.

Elokuva ottaa sitä edeltävän tradition niin vakavissaan, ettei uskalla todella heittäytyä uusien kiinnostavien elementtiensä vietäväksi. Ja niitähän kyllä löytyi: John Boyegan esittämä ex-stormtrooper Finn on ryntäilevänä ritarina paljon monisyisempi hahmo kuin Luke Skywalker ensimmäisessä elokuvassa. Daisy Ridleyn Rey, orvoksi jäänyt romunkerääjä nousee yllättäen keskeisemmälle sijalle kuin yksikään naishahmo Star Warseissa ennen. (Hahmon ylikyvykkyys tuntuu tosin hieman ylikompensaatiolta aikaisempien elokuvien laihoista naiskuvista.) Näyttelijöiden välinen kemia on erinomaista, ja alkupuolella, kun kaksikko on elokuvan keskeisin fokus, eikä elokuva ole vielä sortunut pahimpaan muisteloonsa, elokuvan tuttuus ja uutuudenviehätys on hienosti tasapainossa. Elokuva tuntui uudelta Star Wars -elokuvalta.

Alun jälkeen elokuva tuo vanhoja hahmoja ja ideoita takaisin ja täsmentää ytimekseen kapinalliset vs. Ensimmäinen ritarikunta -taistelun, joka on melko oudoissa määrin tarkkaa toistoa ensimmäisen Star Wars –elokuvan loppupuoliskosta. Sen lisäksi että rakenteeltaan elokuva tuntui keskivaiheilla muuttuvan oudon pallottelevaksi ja soheltavaksi (en viitsi avata tarkemmin miten, koska elokuva vasta ilmestyi), se tuntui niin tutulta, ettei mielenkiinto jaksanut pysyä, vaikka periaatteessa kaikki valkokankaalla tuntui ihan… toimivalta. Oli periaatteessa ihan kiinnostavia suhteita hahmojen välillä ja tunnepanoksia, jotka tekivät elokuvasta välillä nautinnollisen. Adam Driverin esittämä pahis Kylo Ren vaikutti kiinnostavalta (ja Driver väläytteli hetkittäin erinomaisuuttaan, joka toistaiseksi on näkynyt parhaiten Girlsissä), ja olisin voinut kiinnostua hahmon tapahtumista, mutta hahmo tuntui tukahtuvan toisintomaiseen tarinakuvioonsa.

Se tuttuus sai katseen tarkentumaan siihen, kuinka pohjattoman funktionaalista kaikki on: elokuva tekee juuri sen, mitä sen elokuvana pitää tehdä – tai siis mitä se koki että sen pitää tehdä. Se palaa vanhojen hahmojen tarinoihin, antaa niihin tyydyttäviä ratkaisuja (ja jättää joitakin auki jatko-osia varten), luo uusia hahmoja, tuo vanhoja tarinoita takaisin uudessa muodossa, väläyttelee tuttuja kuviaVain harvoin tuntui kuin elokuva olisi tehnyt jotain, mistä se todella olisi innostunut. Siis vanhaan viittaamisen ja fanipalvelun lisäksi.

***

Toki elokuvalla oli hyviäkin puolia. Abramsin elokuvissa leimallista on upea roolitus ja kautta linjan hyvät näyttelijänsuoritukset; jopa Super 8:n (2011) kaltainen sekasotku on hurmaava hyvien näyttelijöiden (jotka olivat vieläpä lapsia, mikä on näyttelijäohjaamisen kuningaslaji) kautta. Niinkin paljon ongelmia kuin ohjaajan Star Trek -elokuvissa on, näyttelijöistä ei moitittavaa löydy. Uudet näyttelijät ovat The Force Awakensissa erinomaisia; mainittujen lisäksi Oscar Isaac lentäjä Poe Dameronina tuo elokuvaan elämää ja uutuudentuntoa.

Toimintakohtaukset ovat hienosti tyyliteltyjä ja jännittäviä. Vaikka tarinankerronta tuntuikin useassa kohtaa muhjuiselta, oli siinä etenkin alkupuolella hyvä poljento. Abramsilla on ohjaajana erinomainen ote Star Warsin naiivista seikkailullisuudesta, mutta sen lisäksi paljon George Lucasia taidokkaampi ote komediasta, mikä oli yksi elokuvan keskeisimmistä vahvuuksista. Abrams osasi myös olla juuri sen verran vakava kuin tarina tuntui vaativan, ja tunteellisemmat hetket tuntuivat kierrätyksestä huolimatta melko koskettavilta.

Niinkin paljon moitittavaa kuin Jedin paluusta (1982) voi alkuperäistrilogian heikoimpana osana löytää, ei Force Awakensilla tuntunut olevan sen lailla omaa identiteettiä, mikä silmissäni tekee siitä huonomman elokuvan. The Force Awakens on puoliksi itsenäinen elokuva, josta mielelläni nauttisin uudestaankin, ja puoliksi jotain, jonka mieluummin katson vanhassa muodossaan.

Advertisements

Yksi kommentti artikkeliin ”Kierrätyksen ihan kiva maku

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s