Lokakuun elokuvapäiväkirja: Noah, Epäilyksen varjo, Jurassic World

01

Kuukauden suosikkielokuva: Palaa, palaa!

Going Clear (2015)
ohjaus: Alex Gibney
****

Luin alkuvuodesta New Yorkerin artikkelin Paul Haggiksen suhteesta skientologiaan, jonka pohjalta jutun kirjoittaja Lawrence Wright kirjoitti kirjan, johon elokuva pohjaa (ja jossa hän vierailee haastateltavana). Artikkeli sai minut tuntemaan sympatiaa Paul Haggista kohtaan. En pitänyt mahdollisena, että saattaisin tuntea sympatiaa Crashin (2004) ohjaajaa kohtaan. Skientologien menetelmät ihmisten käsittelyyn ovat ilmeisen tehokkaita: menestyksestä haaveilevat ihmiset ovat erityisen auliita uskomaan kaikkeen, mikä voi auttaa siihen kiinni pääsemisessä, ja juuri siihen – sekä sitä seuraavaan tehokkaaseen kiristysjärjestelmään – järjestön nimikiinnitykset pohjaavat. Ihmiset uskovat kummallisiin asioihin, jos luulevat hyvinvointinsa riippuvan siitä.

Rikos ja rangaistus (1969)
ohjaus: Lev Kulidzhanov
***

Paras tapa tutustua Rikos ja rangaistukseen tuskin on elokuvafilmatisointi. Poikkeuksellinen ainakin. Alfred Hithcock totesi elokuvan filmatisointikelvottomaksi, ja vaikka sen neuvostoliittolaisesta filmatisoinnista nautinkin, totean, etteihän se oikein toimi elokuvana juuri mitenkään. Siinä on hyviä näyttelijöitä esittämässä hienoja hahmoja, mutta visuaaliselle tarinankerronnalle ja muille elokuvan ainutlaatuisuuksille eivät vuolaat keskustelut juurikaan jätä tilaa, ja jos venäjä olisi hallussa, saisi keskeisimmän sisällön useimmiten silmät kiinni. Tarinan ja puheenvuorojen seuraamiseen elokuva oli ihan hyvin soveltuva, vaikkakin suomentaja olikin karsinut sisältöä melko reippaalla kädellä. Muutamana minuuttina mitään ei käännetty, mikä taisi olla elokuvakopion vika. Tosin: onhan siinä paljon sanoja. Ei kai nyt kaikkea jaksa.

Noah (2013)
ohjaus: Darren Aronofsky
***

Darren Aronofskyn vilpitön ja paatoksellinen ympäristöjulistus Vanhan testamentin alkumyytin muodossa ei herättänyt ihmisissä juurikaan reaktiota. Luulen että kyse ei ole niinkään siitä, että elokuva olisi kovin kehno (vaikka sitä se välillä onkin hölmössä suureellisuudessaan ja hajanaisuudessaan). Syy lienee enemmän se, että Vanhan testamentin ajatus rankaisevasta Jumalasta, jonka armoilla ihmiset elävät, ja joka ottaa julistajakseen partanaaman, joka uhkailee vauvoja veitsellä, ei resonoi nykypäivässä mitenkään. Nykyään Luonto/Jumala ei ole kaikkivoipainen ja mielivaltaisuudessaan armoton: ihminen on. Ilmastonmuutos on ihmisen aiheuttamaa, ja ihmisen pahuus on ihmisen ratkaistavissa. Jumala, jonka tahtoa täytyisi arvailla, ei kuulu ihmisen ajatteluun. Jumala enimmäkseen myötäilee ja tukee ajattelua, ehkä hellästi soimaa.

(Ja siis, onhan Aronofskyn Nooa hieman vaikeasti lähestyttävä hahmo. Vakavasti otettavaksi ympäristöprofeetaksi Nooa uhkailee vähän liikaa vauvoja veitsellä. Nykypäivässä hän saisi asianmukaisen diagnoosin ja paikan laitoksesta. Elokuvan taipumus tehdä Nooasta loppupuolella kauhuelokuvapahis on kieltämättä radikaali veto.)

Myönnän kuitenkin hieman pitäneeni elokuvasta. Se on viehättävän kunnianhimoinen, ja se, että Aronofskylla on Pointti, jonka hän kertoo kaiken nolouden uhallakin, saa minut heltymään.

Good Bye, Lenin! (2003)
ohjaus: Wolfgang Becker
***

Good Bye, Leninistä on aivan helppo pitää. Se on viihdyttävästi kerrottu pieni tarina, jossa on yksi ajatus, jota toistellaan pari tuntia: Sosialismi oli hassua ja siitä pois siirtyminen vielä hassumpaa. Jep. Kyllähän elokuva tarkastelee sitä teemaa useammastakin suunnasta, mutta mitään erityistä se ei siitä kuitenkaan löydä. Se löytää hauskoja tapahtumia ja möyrii estetiikassa loputtomiin, mutta mitään erityisesti ajatuksia stimuloivaa ja herättelevää siitä ei mieleen jää.

Palaa, palaa! (1967)
(Hori, ma panenko)
ohjaus: Milos Forman
****

Milos Formanin viimeisessä Tsekkoslovakiassa kuvatussa elokuvassa palokunnan juhlatilaisuus menee riemastuttavan pieleen. Palokunta on järjestämässä juhlia eläköityvälle puheenjohtajalleen. Juhlatoimikunnan ukot keskittyvät kuitenkin kuola valuen järjestämään kauneuskilpailua, jonka nuoret (ja toivottua vähemmän viehkeät) osallistujat täytyy lopulta raahata väkisin lavalle kaoottisessa tapahtumaketjussa. Arpajaisvoitot varastetaan, ja valvonnasta vastuussa oleva ukko huomaa vaimonsa varastaneen syltyn. Naapurin talo palaa kesken juhlien.

Näyttely on elokuvassa ensiluokkaista, ainakin siihen nähden, että kyseessä on pääasiassa amatööreistä. Ukot tihkuvat elettyä elämää, ja vastaavanlaisia tärkeilijöitä on nähnyt jokainen, joka on koskaan joutunut istumaan läpi yhdenkään juhlistustilaisuuden. Silti kun palokunnan hömpähtänyt entinen puheenjohtaja sitten saa kaikkien kommellusten jälkeen lahjansa, antaa hän lämminmielisen puheensa juhlatoimikunnalle, jotka ovat enää ainoina paikalla. Vaikka kaikki meni pieleen, oli se juhlan ajatus ja välittäminen lopulta tärkeintä edes yhdelle, ja hönöjen pönötysjuhlien merkitys avautui taas kerran.

Epäilyksen varjo (1942)
(Shadow of a Doubt)
ohjaus: Alfred Hitchcock
**

Epäilyksen varjo luottaa monessa kohtaa yksinkertaistuksiin saadakseen pointtejaan välitettyä. Murhista epäillyn setä-Charlien suhde siskonsa perheeseen on yksioikoisen idyllinen, jotta idyllisyys voidaan rikkoa pienimmilläkin epäilyksillä. Setä-Charlien ja siskontyttö-Charlien suhde on naurettavan läheinen, jotta suhteen kylmeneminen tuntuisi päräyttävämmältä. Elokuva on psykologisesti ohutta Hitchcockia; se edellyttää yksinkertaistuksia, eikä todellakaan briljeeraa nyanssien tajullaan. Elokuva viittailee pehmeän idyllin rikkoutumiseen maailman pahuuksilla, mutta tekee senkin varsin tökkien, esimerkiksi sillä, kuinka setä-Charlie antautuu pitkälliseen monologiin leskirouvien (joita on murhannut) kamaluudesta kesken ruokakeskustelun.

Jurassic World (2015)
ohjaus: Colin Trevorrow
**

Jurassic World ei suurimmalta osin ole edes ylenpalttisen huono viihde-elokuva dinosauruksista: se osaa jotakuinkin rakentaa tarinaa, ja toimintakin on joskus liki onnistunutta. Vaikka kyseessä onkin kehno Spielberg-pastissi, ei se ole kehnoin Spielberg-pastissi.

Aidosti huonon Jurassic Worldista tekee kuitenkin sen kyynisyys ja poseeraukset, jotka eivät tunnu minkään todellisten tuntemusten ja ajatusten ja ihmiskuvien osoituksilta vaan laskelmoinnilta.

Kyynisyys ilmenee siinä, kuinka elokuva viittailee laiskanpulskeasti elokuvasarjan ensimmäiseen osaan. Elokuvassa ihmiset haluavat saada jatkuvasti isompia ja pelottavampia dinokokemuksia, koska edelliset eivät enää tunnu missään. Samalla lailla Jurassic Parkin (1993) silloin upeat cgi-dinosaurukset ja toiminta eivät tunnu nykynuorissa miltään, ja Jurassic Worldin täytyy olla isompi ja räyhäkkäämpi. Tai niin Jurassic World ainakin ajattelee. Elokuva levittää kätensä ja sanoo tekevänsä sen, mitä siltä odotetaan. Se tekee itsensä immuuniksi kaikelle kritiikille siitä, että se on iso ja tyhmä jatko-osa.

Kyyninen itseriittoisuus jatkuu lopun dinosaurusräiminnän kruununjalokiveksi tarkoitetussa hetkessä, jona ensimmäisen elokuvan T. Rex saapuu kamppailemaan uuden, geneettisesti muunnellun hirmuliskon kanssa. ”Sankari” saapuu kehiin ja elokuva tukehtuu omaan nostalgiaansa. Ensimmäisen osan peto onkin pelastaja, koska se oli ensimmäisessä elokuvassa ja sinä pidit siitä ensimmäisessä elokuvassa. Se on viittaus, jolla on merkitystä yksinomaan elokuvasarjan sisällä.

Ne poseeraukset sen sijaan. Jurassic Worldin käsitykset toimintaelokuvien miehistä ja naisista tuntuvat kumpuavan suoraan jostain elokuvantekijöiden syvältä alitajunnasta ja omasta viihde-elokuvahistoriasta. Bryce Dallas Howardin esittämä puiston johtaja on asiallinen ja kylmäkiskoinen, eli selvästi aseksuaalinen ja ihan paska lasten kanssa ja vieläpä oikeasti herkkä. Chris Prattin raptorikuiskaaja on yhteydessä luontoon, hauska, flirttisä eli ei koskaan väärässä yhdessäkään asiassa ja muutenkin täydellinen sankarimies, joka ottaa johtajalta suudelmankin vain koska voi. Elokuva tavoittelee jotain studioajan Hollywoodin kaltaista kiusoittelevaa sukupuolidynamiikkaa, joka lopulta kuitenkin aina päättyi siihen, että mies tekee suuria päätöksiä ja ohjaa naisen oikealle tielle.

Erityisen ikäväksi tuon tekee se, kuinka hyvistä näyttelijöistä on kyse. Howardin roolisuoritus on tarpeettoman monisyinen hahmoa varten. Pratt on muissa rooleissaan luonut kuvaa uudesta miessankarista, joka ei toteuteta sitä sankarillisuutta Paul Newmanin ja Clint Eastwoodin hengessä poseeraten ja rintaa röyhistellen, naisia vaaran edestä syrjään sysäten, vaan yhteistyössä naisten kanssa ja olemalla itse välillä hölmö ja epävarma. Juuri kyseisten näyttelijöiden ahtaminen kyseisiin lokeroihin tekee ikävää.

Puhun poseerauksista, koska sitä tuollaisten hahmojen käsikirjoittaminen on. Niissä ei ole tippaakaan inhimillisyyttä, vaan se on sellaisten hahmojen kirjoittamista, joita oletetaan ihmisten (tai studion ja rahoittajien) haluavan nähdä; sellaisia hahmoja, jotka kuuluvat näihin elokuviin. (Tai siis kuuluivat ainakin vuosikymmeniä sitten.) Mutta ei edes viihdettä voi tehdä vain matkimalla muita ja miettimällä odotuksia. Viihde-elokuvatkin vaativat joitakin inhimillisiä totuuksia ilmaistavakseen. Jurassic Park on vuoristorata, mutta sillä on muutama ajatus, joista se on kiinnostunut ja ihmisiä, joista se välittää. Ne piirteet tekevät siitä hyvän vuoristoradan (ja no, siis, Spielbergin ohjauskin vähän). Jurassic World nostaa kädet pystyyn ja huokaisee tekevänsä tympeää jatko-osaa tympeitä jatko-osia kaipaaville ihmisille.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s