Ääripäiden välissä kirjoja ja levyjä

hornby

Nick Hornby yrittää kirjoissaan vuoroin ymmärtää, perustella ja manata pois pikkuporvarillista, kulttuurista riippuvaista miehistä itseään. Hornankattilassa (1992) Hornby samanaikaisesti inhosi ja ylisti intohimoista Arsenal-fanitustaan, jonka vuoksi on jättänyt ties mitä merkkitapahtumia väliin ja sotkenut elämäänsä. Uskollisen äänentoiston (1995) levykauppias oppii ymmärtämään toista sukupuolta ja irrottautumaan itsekkäästä haaveilustaan ja tyytymään siihen ihan hyvään elämään, joka on tarjolla tyttöystävän kanssa. Pojassa (1998) toimetonta poikamieselämää elävä mies sotkeutuu dysfunktionaalisen yksinhuoltajaäidin draamaan ja oppii, ettei maailmaa kannata sulkea ulkopuolelleen elokuvilla ja musiikilla, sillä ihmisistä välittäminen ja hyvän tekeminen on tyydyttävämpää.

Hyvät ihmiset (2001) jatkaa samankaltaisten teemojen parissa. 37-vuotias lääkäri Katie on onneton avioliitossaan. On kaksi lasta ja taulapäinen, ikivihainen mies David, joka kirjoittaa ärhäkkää kolumnia paikallislehteen, inhoaa kaikkea ja on muutenkin rasittava. David kohtaa henkiparantaja GoodNewsin (2000-luvun alussa oli moderni jos laittoi kaksi isolla kirjaimella alkavaa sanaa yhteen) ja muuttuu oitis säyseäksi, huumorintajuttomaksi maailmanpelastajaksi, joka järjestää naapurit ottamaan vierashuoneisiinsa kodittomia, kirjoittaa manifestia hyvästä olemisesta henkiparantajansa kanssa ja on muutenkin aivan sietämätön ihminen.

Katie ei siedä itseriittoisuutta tihkuvan miehensä mielikuvituksellisia kuvioita ja joutuu pohtimaan ankarasti sitä, tekeekö se hänestä pahan ihmisen. Ei hän voi olla paha, onhan hän lääkäri. Hän tekee hyviä asioita joka päivä. Tekeekö se hänestä muka pahan ihmisen, jos hän ei halua koditonta kotiinsa punkkaamaan tai kajahtanutta vakiopotilastaan päivälliselle? Onko se väärin, jos haluaa omissa oloissaan kuunnella Airin levyä ja olla murehtimatta?

Hornby lähestyy kysymystä auttamisen velvollisuudesta komediallisen yksiulotteisesti. Aviopuolison ja GoodNewsin naiivius on naurettavaa ja itseriittoista, mutta jota Katie ei osaa vastustaa perustellusti, vaan perustelut vaikuttavat vain itsekkäiltä ja kovasydämisiltä. Vasta loppupuolella Katie saa muotoiltua kantansa kunnolla ja vuodattaa, kuinka toivoo, että ”olisimme tarpeeksi päteviä hoitelemaan muiden elämää, ei vain omaamme, mutta emme ole”. Kaikkeen ei riitä jaksaminen. Lukijana se takaraivon juilinta hellittää, kun vihdoin ollaan oikeilla jäljillä. Miksi avunauttajan inhimillisten resurssien rajallisuutta ei otettu jo aikaisemmin huomioon? Jos olisi, olisi keskustelu voinut edetä syvemmälle, jonnekin vastakkaisuuksien tuolle puolen. Nyt sen huomioon ottamisesta tulee koko keskustelun päätepiste.

Äärimmäinen vastakkainasettelu onkin ratkaistu sillä, että molemmat pointit ovat nyt pöydällä, minkä myötä Hornby pääsee ohittamaan koko kysymyksen ja kiinni hornbymaisempiin teeseihin. Eli siihen, että pohjimmiltaan vain kulttuurilla on väliä ja että keskiluokkaisuus on oikeastaan ihan hyvä juttu.

”Minä tarvitsen kipeästi korvalappu-CD:n, muutaman levyn ja puolenkymmentä romaania – kokonaiskustannukset noin kolmesataa puntaa. – – Aivan, aivan: ajatelkaa miten monta harmaakaihileikkausta tai riisisäkkiä kolmellasadalla punnalla voisi ostaa. – – Voinko olla hyvä ihminen, jos tuhlaan niin paljon ylihinnoiteltuihin kulutustavaroihin? En tiedä. Mutta sen verran tiedän, että en olisi hyvä ilman niitä.”

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s