Kirkosta välittämässä

club

Kun lapsena papin hyväksikäyttämäksi tullut mies puhuu toiselle papille siitä, kuinka hyväksikäyttäjä kuiskutteli hänelle siemennesteen pyhyydestä ja anaaliseksin neitseellisyydestä, yleisöstä kuului muutama ujo naurahdus. Naurahtelin itsekin sen verran kuin kehtasin.

Pablo Larraínin The Club (2015) on pääasiassa vakava ja alakuloinen elokuva, mutta pienten hetkien ajan se on kieron hauska. Häivähdykset ovat niin pieniä, etten osaa edes varmuudella sanoa, kuinka hauskoiksi hetkiä todella on tarkoitettu. Vähäeleiset näyttelijäsuoritukset eivät paljasta paljoa, ja suuri osa naurahduksista tuntui pohjaavan enemmän tekstitykseen, sanoihin sanoina. Hyväksikäytön kaltaisten kipeiden asioiden kohdalla jotain huojentavaa alkaa usein hakea väkisinkin, ja kun hyväksikäytetty puhuu akteista niin kursailemattomalla, suorastaan banaalilla kielellä (esinahka menee edes ja takaisin, hän toistelee), siinä on helppo nähdä jotain absurdia ja naurun arvoista, vaikka elokuva pokerinaamansa pitäisikin.

Joukko katolisen kirkon eristämiä pappeja asuu sumuisessa rantakaupungissa Chilessä sovitusta hakemassa. Yksi on haaveillut miehistä ja lapsista, toinen antanut ei-haluttuja lapsia lapsettomille pariskunnille ja niin edelleen. Heitä kaitseva sisar menetti adoptiolapsensa tullessaan ilmiannetuksi lapsen pahoinpitelemisestä. Yhdessä he tienaavat rahaa kilpailuttamalla vinttikoiraansa juoksukisoissa. Rento elo katkeaa, kun joukkoon tulee uusi pappi. Pian saapumisen jälkeen mainittu hyväksikäytetty mies seisoo pihalla ja käy humalassa monotonisesti läpi sitä, kuinka uusi tulokas käytti häntä hyväksi. Pappi astelee ulos ja ampuu itsensä.

Tapausta saapuu tutkimaan nuorehko pappi: pitkä ja ryhdikäs mies, jolla on psykologin valmiudet. Hän tenttaa lysyryhtisiä konkareita heidän rikoksistaan, tyhjentää talon alkoholista ja käskee hankkiutumaan koirasta ja vedonlyönnistä eroon. Nuori mies edustaa uutta kirkkoa, ja uusi kirkko odottaa vanhalta katumusta. Yhdestäkään vanhuksesta ei sellaista irtoa. Vanha kirkko on syyllistynyt ties mihin hirveyksiin ja salaillut niitä. Vanhukset jatkavat juonittelun perinnettä elokuvassa veijarikomedian hengessä. Maailma on korruptoinut heidät. The Club samanaikaisesti haluaa katsojan symppaavan heitä ja heidän inhoaan nuoremman papin tekopyhyyttä, mutta samalla myös tuomitsevan heidät uskon unohtamisesta.

Elokuva ottaakin liki uskonpuhdistusmaisen aseman lopussa, kun kyseinen hyväksikäytetty mies tuodaan heidän keskuuteensa. Hän on kärsinyt heidän syntiensä puolesta. (Arvaa, peseekö uusi pappi hänen jalat.) Heidän tulisi osoittaa armoa ja ymmärrystä häntäkin kohtaan – päästää hänet mukaan kerhoon. Katoliselta kirkolta vaaditaan paluuta perusasioihin: hurskautta ja sisäpiiriajattelun hylkäämistä.

Kiinnostavinta onkin se, että elokuva jopa ottaa kannan kirkkoon; toisin kuin monet muut katolista kirkkoa kritisoivat teokset, se tuntuu välittävän siitä. Kirkon tukala suhtautuminen seksuaalisuuteen ja ruumiillisuuteen on vuosikymmenten ajan tuottanut taiteilijoita, jotka ovat purkaneet omia neuroosejaan taiteessaan (oma suosikkini on Morrissey), mutta taiteessa kirkkoa kohtaan ei usein osoiteta minkäänlaisia vaatimuksia, koska kyse on aina enemmänkin omasta persoonasta ja kulttuurillisesta asiasta kuin kirkkoa kohtaan osoitetusta syytöksestä.

Värimaailma on sumuisen harmaa ja tunnelma haikea, paitsi komedian ja melodraaman pistäessä läpi. Elokuva on vähän kuin hauskempaa ja tunteellisempaa (eli vähemmän kuivakkaa) Michael Hanekea. Mieleen tuli myös Ulrich Seidlin Paradis-trilogia, joista katolilaista uskoa tutkitaan etenkin Faith-osassa, tosin paljon komediallisemmassa sävyssä. Musiikki on täynnä upeaa viulumusiikkia ja tuhteja sellomelodioita, joista suurin osa on lopputekstien mukaan Arvo Pärtin sävellyksiä.

The Clubin ajatukset katolisesta kirkosta jäävät päähän, ainakin loppuillaksi. Ehkä vain siksi, että ne ylipäätään ovat ajatuksia kirkosta, eivät pelkkiä humanistisia selkärankareaktioita, kuten niin monet kirkoista esitettävistä ajatuksista (tai ”ajatuksista”, jos nyt annan teologian opiskelijan katkeran nenännyrpistelyn näkyä selvemmin) usein tuntuvat olevan.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s