Kirkosta välittämässä

club

Kun lapsena papin hyväksikäyttämäksi tullut mies puhuu toiselle papille siitä, kuinka hyväksikäyttäjä kuiskutteli hänelle siemennesteen pyhyydestä ja anaaliseksin neitseellisyydestä, yleisöstä kuului muutama ujo naurahdus. Naurahtelin itsekin sen verran kuin kehtasin.

Pablo Larraínin The Club (2015) on pääasiassa vakava ja alakuloinen elokuva, mutta pienten hetkien ajan se on kieron hauska. Häivähdykset ovat niin pieniä, etten osaa edes varmuudella sanoa, kuinka hauskoiksi hetkiä todella on tarkoitettu. Vähäeleiset näyttelijäsuoritukset eivät paljasta paljoa, ja suuri osa naurahduksista tuntui pohjaavan enemmän tekstitykseen, sanoihin sanoina. Hyväksikäytön kaltaisten kipeiden asioiden kohdalla jotain huojentavaa alkaa usein hakea väkisinkin, ja kun hyväksikäytetty puhuu akteista niin kursailemattomalla, suorastaan banaalilla kielellä (esinahka menee edes ja takaisin, hän toistelee), siinä on helppo nähdä jotain absurdia ja naurun arvoista, vaikka elokuva pokerinaamansa pitäisikin.

Joukko katolisen kirkon eristämiä pappeja asuu sumuisessa rantakaupungissa Chilessä sovitusta hakemassa. Yksi on haaveillut miehistä ja lapsista, toinen antanut ei-haluttuja lapsia lapsettomille pariskunnille ja niin edelleen. Heitä kaitseva sisar menetti adoptiolapsensa tullessaan ilmiannetuksi lapsen pahoinpitelemisestä. Yhdessä he tienaavat rahaa kilpailuttamalla vinttikoiraansa juoksukisoissa. Rento elo katkeaa, kun joukkoon tulee uusi pappi. Pian saapumisen jälkeen mainittu hyväksikäytetty mies seisoo pihalla ja käy humalassa monotonisesti läpi sitä, kuinka uusi tulokas käytti häntä hyväksi. Pappi astelee ulos ja ampuu itsensä.

Tapausta saapuu tutkimaan nuorehko pappi: pitkä ja ryhdikäs mies, jolla on psykologin valmiudet. Hän tenttaa lysyryhtisiä konkareita heidän rikoksistaan, tyhjentää talon alkoholista ja käskee hankkiutumaan koirasta ja vedonlyönnistä eroon. Nuori mies edustaa uutta kirkkoa, ja uusi kirkko odottaa vanhalta katumusta. Yhdestäkään vanhuksesta ei sellaista irtoa. Vanha kirkko on syyllistynyt ties mihin hirveyksiin ja salaillut niitä. Vanhukset jatkavat juonittelun perinnettä elokuvassa veijarikomedian hengessä. Maailma on korruptoinut heidät. The Club samanaikaisesti haluaa katsojan symppaavan heitä ja heidän inhoaan nuoremman papin tekopyhyyttä, mutta samalla myös tuomitsevan heidät uskon unohtamisesta.

Elokuva ottaakin liki uskonpuhdistusmaisen aseman lopussa, kun kyseinen hyväksikäytetty mies tuodaan heidän keskuuteensa. Hän on kärsinyt heidän syntiensä puolesta. (Arvaa, peseekö uusi pappi hänen jalat.) Heidän tulisi osoittaa armoa ja ymmärrystä häntäkin kohtaan – päästää hänet mukaan kerhoon. Katoliselta kirkolta vaaditaan paluuta perusasioihin: hurskautta ja sisäpiiriajattelun hylkäämistä.

Kiinnostavinta onkin se, että elokuva jopa ottaa kannan kirkkoon; toisin kuin monet muut katolista kirkkoa kritisoivat teokset, se tuntuu välittävän siitä. Kirkon tukala suhtautuminen seksuaalisuuteen ja ruumiillisuuteen on vuosikymmenten ajan tuottanut taiteilijoita, jotka ovat purkaneet omia neuroosejaan taiteessaan (oma suosikkini on Morrissey), mutta taiteessa kirkkoa kohtaan ei usein osoiteta minkäänlaisia vaatimuksia, koska kyse on aina enemmänkin omasta persoonasta ja kulttuurillisesta asiasta kuin kirkkoa kohtaan osoitetusta syytöksestä.

Värimaailma on sumuisen harmaa ja tunnelma haikea, paitsi komedian ja melodraaman pistäessä läpi. Elokuva on vähän kuin hauskempaa ja tunteellisempaa (eli vähemmän kuivakkaa) Michael Hanekea. Mieleen tuli myös Ulrich Seidlin Paradis-trilogia, joista katolilaista uskoa tutkitaan etenkin Faith-osassa, tosin paljon komediallisemmassa sävyssä. Musiikki on täynnä upeaa viulumusiikkia ja tuhteja sellomelodioita, joista suurin osa on lopputekstien mukaan Arvo Pärtin sävellyksiä.

The Clubin ajatukset katolisesta kirkosta jäävät päähän, ainakin loppuillaksi. Ehkä vain siksi, että ne ylipäätään ovat ajatuksia kirkosta, eivät pelkkiä humanistisia selkärankareaktioita, kuten niin monet kirkoista esitettävistä ajatuksista (tai ”ajatuksista”, jos nyt annan teologian opiskelijan katkeran nenännyrpistelyn näkyä selvemmin) usein tuntuvat olevan.

Tekstin tilalle

thumbnail_21904

En tiedä onko kyse tahallisesta vai tahattomasta pastissista, kun niin paljoa David Foster Wallacesta käytävää keskustelua tuntuu leimaavan samanlainen itsereflektion ja älyllisten kiemuroiden kierre, kuin mikä leimasi kirjailijan tuotantoakin. Kenenkään lukijasuhde ei voi pysyä vain yksinkertaisena lukija-kirjailija-suhteena; se edellyttää tarkkaan mietittyä itsetietoisuutta siitä suhteesta ja vertailua muiden samaan suhteeseen. Vahvasti tunteisiin ja älyyn vetoavasti kirjoittanut kirjailija tapaa kyllä muutenkin herättää sellaista intohimoa ja omistuksenhalua – etenkin itsemurhan tehnyt.

Samanlainen ajattelu on leimannut keskustelua The End of the Tour -elokuvasta. Monet pohtivat, olisiko Wallace itse vierastanut itsestään elokuvan tekemistä, olihan paljossa hänen tuotannossaan viihteen varjopuolien pohdiskelulla keskeinen osa. Fanit näkevät elokuvassa sellaista idolisointia, jota Wallace itse vierasti. Vanhat tuttavat todistavat elokuvan kuvan Wallacesta paikkansapitämättömäksi; perikunta paheksuu jo ajatusta elokuvasta. (Tommi Melender kävi näkökulmia hyvin läpi Antiaikalainen-blogissaan.) The End of the Tour ei koskaan pysty olemaan vain elokuva. (Toisaalta: mikäpä elokuva pystyisi olemaan vain elokuva ja olemaan olemassa vain itse määrittelemällään merkityskentällä?)

Elokuvaa Rakkautta ja anarkiaa -festivaaleilla katsoessani pyrin välttelemään kaikkia älyllisiä mutkia, mutta se oli mahdotonta. Mikä on elokuvan funktio katsojalle, etenkin jos on lukenut yhtään Wallacen kirjoja?

Wallacen kirjoituksia leimasi usein itsetietoinen pelko itsestä välittyvästä kuvasta. Brief Interviews with Hideous Men -novellikokoelman avaavassa pienoiskirjoituksessa hän tiivisti jälkiteollista elämää: ”When they were introduced, he made a witticism, hoping to be liked. She laughed extremely hard, hoping to be liked.” Huolehti itsestään välittyvästä kuvasta vaikka kuinka maanisesti, joutuu elämässä silti usein objektiksi; tilanteeseen, jossa toisella on valta toimia määrittelijänä.

Wallace joutui, kun David Lipskyn haastatteli häntä Rolling Stoneen. Elokuva kertoo Infinite Jest -kirjakiertueen neljästä viimeisestä päivästä, joina Lipsky lyöttäytyi Wallacen matkaan henkilöprofiilin tehdäkseen. (Juttua ei koskaan julkaistu lehdessä. Lipsky teki haastattelusta myöhemmin kirjan Although of Course You End Up Becoming Yourself , johon elokuva pohjaa.) Wallace (Jason Segel) tiedostaa alusta asti hermostuneena sen, kuinka Lipskyllä on valta muovata keskustelut ja tapahtumat juuri sellaisiksi kuin mielii. Lipsky (Jesse Eisenberg) kadehtii Wallacea, joka saa kaiken sen huomion, jota Lipsky itse janoaisi.

Vähiten yllättävää lienee se, että elokuvasta on vaivaton pitää. Wallacen ja Lipskyn keskustelut ovat juuri niin kiehtovia kuin kahden älykkään ihmisen keskustelut yleensä ovat. Wallacen itsetietoiset mutkittelut sekä Lipskyn vaivaannuttava ihailu ja toimittajamainen näppäryys iskevät toisiaan vasten sähköisesti. Kumpikin luo jatkuvasti omaa kuvaansa toista vasten: Wallace yrittäessään taistella sitä tyrkyn julkkiskirjailijan roolia vastaan, johon hän pelkää Lipskyn häntä sovittavan, ja Lipsky yrittäessään osoittaa älykkäillä näkemyksillään olevansa Wallacen vertainen. ”You’re trying to fool somebody, but you end up fooling yourself”, kuten elokuvassa hetken verran soivan Feltin ”Sunlight Bathed the Golden Glow’n” avaussäkeet kuuluvat.

Laatuun keskeistä on tietty se, että elokuva on hyvin näytelty. Segel ja Eisenberg ovat suotta väheksyttyjä näyttelijöitä: ensimmäinen on ollut televisiorooleissaan (Freaks and Geeks, How I Met Your Mother) lämminmielisenä hönttinä paljon monisyisempi kuin miltä vaikuttaa, ja monotoniseksi moitittu Eisenberg saa pakattua vähäeleiseen ilmaisuunsa aina yllättävän paljon sävyjä. Parhaana esimerkkinä toimii Noah Baumbachin The Squid and the Whale (2005), joka on erinomainen elokuva avioerosta. Siinä Eisenberg loistaa vuoroin empatiaa ja inhoa herättävänä teinipoikana, joka palloilee vanhempiensa vaikutusten välissä.

Eisenbergin Lipsky on persoonana niljakas: flirttisä, pyrkyrimäinen, katkera – toimittaja pahimmassa merkityksessä. Mutta hän on sitä kaikkea melko avoimesti ja mutkattomasti, toisin kuin oman olemuksensa puhki miettinyt ja varautunut Wallace.

Elokuva on nautinnollista katsottavaa, mutta se ei kuitenkaan vienyt minua täysin mukanaan. Keskustelut tarkentuvat Wallacen usein toistuviin teemoihin yksinäisyydestä ja merkityksen hakemisesta yhteiskunnassa, joka yrittää vierottaa niistä kysymyksistä, tyypillisesti viihteellä. Elokuva-Wallace uskaltautuu käyttämään vanhahtavaa termiä ”uskonkriisi”. (Zadie Smith huomioi Five Dialsissa, kuinka Wallacen kirjallisuudessa ajatus rukoilusta – itsensä unohtamisesta – toistui.) Elokuva yrittää välittää niitä keskeisiä ajatuksia, jotka huokuvat Wallacen kirjoituksista, mutta en missään vaiheessa kokenut niitä yhtä vahvoina kuin kirjoissa. En kokenut sitä pakahduttavaa tunnekokemusta, johon elokuva tähtäsi.

Voi olla, että ne eivät koskettaneet minua elokuvassa niiden tuttuuden vuoksi. Tai kenties niiden esitys viihde-elokuvassa voi väistämättä olla vain likiarvo itse tekstistä? Niinkin hienosti kuin Segel Wallacea näyttelee, ei hahmoon voi pakkautua sitä samaa moniulotteisuutta, jota oikean Wallacen hellittämätön puhujaääni huokui. Elokuva vihjaa siitä, mutta ei koskaan saa kuvattua sitä.

Olisiko kohtuutonta edes odottaa sitä? Ehkä. Mutta maailmassa lienee elokuvantekijöitä, jotka osaisivat sovittaa ne ajatukset elokuvallisesti ainutlaatuiseen muotoon. James Ponsoldtilla ei ole tarpeeksi näkemystä pehmeäsävyisellä musiikillaan, surumielisillä puheillaan ja voimaannuttavilla oivalluksillaan. Elokuva ei tunnu niinkään oivaltavalta elokuvasovitukselta ajatuksista kuin vähän laimealta ja nautinnolliselta korvikkeelta joskus hankalan ja ärsyttävän kirja-Wallacen kokemiselle.

Synninpäästö

Nuorehko pariskunta on ostoksilla tavaratalossa. Kassajonossa myyjä kysyy: ”Tarvitseeko muovipussia?”

Mies kysyy naiselta, onko hänellä kangaskassia mukana. Ei ole, nainen vastaa.

”Kyllä mun sitten on pakko ottaa”, mies sanoo myyjälle.

Myyjä ojentautuu ja puristaa molempien kämmeniä. Hän katsoo vuorotellen kumpaakin syvälle silmiin.

Nainen irrottautuu otteesta ja tarkistaa vielä hätäisesti laukustaan, olisiko kangaskassi siellä kuitenkin, ehkä piilossa jonkin seinämän takana. Myyjä kurottaa ja sulkee laukun hitaasti. Mies halaa naista, joka niiskahtaa. Myyjä räväyttää muovikassin auki terävällä ranneliikkeellä.

Tyyny sujahtaa muovikassiin. Se on iso muovikassi.

Elokuun elokuvapäiväkirja: This Is Where I Leave You, John Dies at the End, Ollaan vapaita

vapaitanayttelijat

Olen päässyt siihen loppupisteeseen, jota kohti jokainen meistä kroonisista kaukosäätimenhävittäjistä pyörii kuin vene kohti myrskyn silmää: hävitin kaukosäätimen lopullisesti. Blu-ray-soittimestani, siis. Ilmeisesti pudotin sen sohvan viereiseen roskakoriin ja vein roskat sitä huomaamatta.

Ilman sitä soitin on hyödytön. Päätin käyttää tilaisuuden hyväkseni ja hommata Netflixin ja katsoa sieltä kaikki ne elokuvat, joita olin listalleni aikaisemmin laittanut ja jättänyt katsomatta.

Tietenkin myöhemmin huomasin, että minullahan olisi muuta laitteistoa jolla katsoa kotitallenteitani, mutta pitäydyin silti Netflixin tarjonnassa. Metodisuus tuntui kiinnostavalta. Kuukauden elokuvista muualta ovat vain Paris, Texas (dvd), Ollaan vapaita (elokuvateattereissa) ja Fast and Furious 7 (VOD), loput löytyvät Suomen Netflixin valikoimasta. Erityistä laatua sieltä ei löydy, mutta ihan katsottavia elokuvia. Ainakin sellaisia, joita olen vähän halunnut nähdä, mutta joita en välittäisi hankkia omaan hyllyyn tai edes hakea kirjastosta.

Lue loppuun