Kirkosta välittämässä

club

Kun lapsena papin hyväksikäyttämäksi tullut mies puhuu toiselle papille siitä, kuinka hyväksikäyttäjä kuiskutteli hänelle siemennesteen pyhyydestä ja anaaliseksin neitseellisyydestä, yleisöstä kuului muutama ujo naurahdus. Naurahtelin itsekin sen verran kuin kehtasin.

Pablo Larraínin The Club (2015) on pääasiassa vakava ja alakuloinen elokuva, mutta pienten hetkien ajan se on kieron hauska. Häivähdykset ovat niin pieniä, etten osaa edes varmuudella sanoa, kuinka hauskoiksi hetkiä todella on tarkoitettu. Vähäeleiset näyttelijäsuoritukset eivät paljasta paljoa, ja suuri osa naurahduksista tuntui pohjaavan enemmän tekstitykseen, sanoihin sanoina. Hyväksikäytön kaltaisten kipeiden asioiden kohdalla jotain huojentavaa alkaa usein hakea väkisinkin, ja kun hyväksikäytetty puhuu akteista niin kursailemattomalla, suorastaan banaalilla kielellä (esinahka menee edes ja takaisin, hän toistelee), siinä on helppo nähdä jotain absurdia ja naurun arvoista, vaikka elokuva pokerinaamansa pitäisikin.

Joukko katolisen kirkon eristämiä pappeja asuu sumuisessa rantakaupungissa Chilessä sovitusta hakemassa. Yksi on haaveillut miehistä ja lapsista, toinen antanut ei-haluttuja lapsia lapsettomille pariskunnille ja niin edelleen. Heitä kaitseva sisar menetti adoptiolapsensa tullessaan ilmiannetuksi lapsen pahoinpitelemisestä. Yhdessä he tienaavat rahaa kilpailuttamalla vinttikoiraansa juoksukisoissa. Rento elo katkeaa, kun joukkoon tulee uusi pappi. Pian saapumisen jälkeen mainittu hyväksikäytetty mies seisoo pihalla ja käy humalassa monotonisesti läpi sitä, kuinka uusi tulokas käytti häntä hyväksi. Pappi astelee ulos ja ampuu itsensä.

Tapausta saapuu tutkimaan nuorehko pappi: pitkä ja ryhdikäs mies, jolla on psykologin valmiudet. Hän tenttaa lysyryhtisiä konkareita heidän rikoksistaan, tyhjentää talon alkoholista ja käskee hankkiutumaan koirasta ja vedonlyönnistä eroon. Nuori mies edustaa uutta kirkkoa, ja uusi kirkko odottaa vanhalta katumusta. Yhdestäkään vanhuksesta ei sellaista irtoa. Vanha kirkko on syyllistynyt ties mihin hirveyksiin ja salaillut niitä. Vanhukset jatkavat juonittelun perinnettä elokuvassa veijarikomedian hengessä. Maailma on korruptoinut heidät. The Club samanaikaisesti haluaa katsojan symppaavan heitä ja heidän inhoaan nuoremman papin tekopyhyyttä, mutta samalla myös tuomitsevan heidät uskon unohtamisesta.

Elokuva ottaakin liki uskonpuhdistusmaisen aseman lopussa, kun kyseinen hyväksikäytetty mies tuodaan heidän keskuuteensa. Hän on kärsinyt heidän syntiensä puolesta. (Arvaa, peseekö uusi pappi hänen jalat.) Heidän tulisi osoittaa armoa ja ymmärrystä häntäkin kohtaan – päästää hänet mukaan kerhoon. Katoliselta kirkolta vaaditaan paluuta perusasioihin: hurskautta ja sisäpiiriajattelun hylkäämistä.

Kiinnostavinta onkin se, että elokuva jopa ottaa kannan kirkkoon; toisin kuin monet muut katolista kirkkoa kritisoivat teokset, se tuntuu välittävän siitä. Kirkon tukala suhtautuminen seksuaalisuuteen ja ruumiillisuuteen on vuosikymmenten ajan tuottanut taiteilijoita, jotka ovat purkaneet omia neuroosejaan taiteessaan (oma suosikkini on Morrissey), mutta taiteessa kirkkoa kohtaan ei usein osoiteta minkäänlaisia vaatimuksia, koska kyse on aina enemmänkin omasta persoonasta ja kulttuurillisesta asiasta kuin kirkkoa kohtaan osoitetusta syytöksestä.

Värimaailma on sumuisen harmaa ja tunnelma haikea, paitsi komedian ja melodraaman pistäessä läpi. Elokuva on vähän kuin hauskempaa ja tunteellisempaa (eli vähemmän kuivakkaa) Michael Hanekea. Mieleen tuli myös Ulrich Seidlin Paradis-trilogia, joista katolilaista uskoa tutkitaan etenkin Faith-osassa, tosin paljon komediallisemmassa sävyssä. Musiikki on täynnä upeaa viulumusiikkia ja tuhteja sellomelodioita, joista suurin osa on lopputekstien mukaan Arvo Pärtin sävellyksiä.

The Clubin ajatukset katolisesta kirkosta jäävät päähän, ainakin loppuillaksi. Ehkä vain siksi, että ne ylipäätään ovat ajatuksia kirkosta, eivät pelkkiä humanistisia selkärankareaktioita, kuten niin monet kirkoista esitettävistä ajatuksista (tai ”ajatuksista”, jos nyt annan teologian opiskelijan katkeran nenännyrpistelyn näkyä selvemmin) usein tuntuvat olevan.

Mainokset

Tekstin tilalle

thumbnail_21904

En tiedä onko kyse tahallisesta vai tahattomasta pastissista, kun niin paljoa David Foster Wallacesta käytävää keskustelua tuntuu leimaavan samanlainen itsereflektion ja älyllisten kiemuroiden kierre, kuin mikä leimasi kirjailijan tuotantoakin. Kenenkään lukijasuhde ei voi pysyä vain yksinkertaisena lukija-kirjailija-suhteena; se edellyttää tarkkaan mietittyä itsetietoisuutta siitä suhteesta ja vertailua muiden samaan suhteeseen. Vahvasti tunteisiin ja älyyn vetoavasti kirjoittanut kirjailija tapaa kyllä muutenkin herättää sellaista intohimoa ja omistuksenhalua – etenkin itsemurhan tehnyt.

Samanlainen ajattelu on leimannut keskustelua The End of the Tour -elokuvasta. Monet pohtivat, olisiko Wallace itse vierastanut itsestään elokuvan tekemistä, olihan paljossa hänen tuotannossaan viihteen varjopuolien pohdiskelulla keskeinen osa. Fanit näkevät elokuvassa sellaista idolisointia, jota Wallace itse vierasti. Vanhat tuttavat todistavat elokuvan kuvan Wallacesta paikkansapitämättömäksi; perikunta paheksuu jo ajatusta elokuvasta. (Tommi Melender kävi näkökulmia hyvin läpi Antiaikalainen-blogissaan.) The End of the Tour ei koskaan pysty olemaan vain elokuva. (Toisaalta: mikäpä elokuva pystyisi olemaan vain elokuva ja olemaan olemassa vain itse määrittelemällään merkityskentällä?)

Elokuvaa Rakkautta ja anarkiaa -festivaaleilla katsoessani pyrin välttelemään kaikkia älyllisiä mutkia, mutta se oli mahdotonta. Mikä on elokuvan funktio katsojalle, etenkin jos on lukenut yhtään Wallacen kirjoja?

Wallacen kirjoituksia leimasi usein itsetietoinen pelko itsestä välittyvästä kuvasta. Brief Interviews with Hideous Men -novellikokoelman avaavassa pienoiskirjoituksessa hän tiivisti jälkiteollista elämää: ”When they were introduced, he made a witticism, hoping to be liked. She laughed extremely hard, hoping to be liked.” Huolehti itsestään välittyvästä kuvasta vaikka kuinka maanisesti, joutuu elämässä silti usein objektiksi; tilanteeseen, jossa toisella on valta toimia määrittelijänä.

Wallace joutui, kun David Lipskyn haastatteli häntä Rolling Stoneen. Elokuva kertoo Infinite Jest -kirjakiertueen neljästä viimeisestä päivästä, joina Lipsky lyöttäytyi Wallacen matkaan henkilöprofiilin tehdäkseen. (Juttua ei koskaan julkaistu lehdessä. Lipsky teki haastattelusta myöhemmin kirjan Although of Course You End Up Becoming Yourself , johon elokuva pohjaa.) Wallace (Jason Segel) tiedostaa alusta asti hermostuneena sen, kuinka Lipskyllä on valta muovata keskustelut ja tapahtumat juuri sellaisiksi kuin mielii. Lipsky (Jesse Eisenberg) kadehtii Wallacea, joka saa kaiken sen huomion, jota Lipsky itse janoaisi.

Vähiten yllättävää lienee se, että elokuvasta on vaivaton pitää. Wallacen ja Lipskyn keskustelut ovat juuri niin kiehtovia kuin kahden älykkään ihmisen keskustelut yleensä ovat. Wallacen itsetietoiset mutkittelut sekä Lipskyn vaivaannuttava ihailu ja toimittajamainen näppäryys iskevät toisiaan vasten sähköisesti. Kumpikin luo jatkuvasti omaa kuvaansa toista vasten: Wallace yrittäessään taistella sitä tyrkyn julkkiskirjailijan roolia vastaan, johon hän pelkää Lipskyn häntä sovittavan, ja Lipsky yrittäessään osoittaa älykkäillä näkemyksillään olevansa Wallacen vertainen. ”You’re trying to fool somebody, but you end up fooling yourself”, kuten elokuvassa hetken verran soivan Feltin ”Sunlight Bathed the Golden Glow’n” avaussäkeet kuuluvat.

Laatuun keskeistä on tietty se, että elokuva on hyvin näytelty. Segel ja Eisenberg ovat suotta väheksyttyjä näyttelijöitä: ensimmäinen on ollut televisiorooleissaan (Freaks and Geeks, How I Met Your Mother) lämminmielisenä hönttinä paljon monisyisempi kuin miltä vaikuttaa, ja monotoniseksi moitittu Eisenberg saa pakattua vähäeleiseen ilmaisuunsa aina yllättävän paljon sävyjä. Parhaana esimerkkinä toimii Noah Baumbachin The Squid and the Whale (2005), joka on erinomainen elokuva avioerosta. Siinä Eisenberg loistaa vuoroin empatiaa ja inhoa herättävänä teinipoikana, joka palloilee vanhempiensa vaikutusten välissä.

Eisenbergin Lipsky on persoonana niljakas: flirttisä, pyrkyrimäinen, katkera – toimittaja pahimmassa merkityksessä. Mutta hän on sitä kaikkea melko avoimesti ja mutkattomasti, toisin kuin oman olemuksensa puhki miettinyt ja varautunut Wallace.

Elokuva on nautinnollista katsottavaa, mutta se ei kuitenkaan vienyt minua täysin mukanaan. Keskustelut tarkentuvat Wallacen usein toistuviin teemoihin yksinäisyydestä ja merkityksen hakemisesta yhteiskunnassa, joka yrittää vierottaa niistä kysymyksistä, tyypillisesti viihteellä. Elokuva-Wallace uskaltautuu käyttämään vanhahtavaa termiä ”uskonkriisi”. (Zadie Smith huomioi Five Dialsissa, kuinka Wallacen kirjallisuudessa ajatus rukoilusta – itsensä unohtamisesta – toistui.) Elokuva yrittää välittää niitä keskeisiä ajatuksia, jotka huokuvat Wallacen kirjoituksista, mutta en missään vaiheessa kokenut niitä yhtä vahvoina kuin kirjoissa. En kokenut sitä pakahduttavaa tunnekokemusta, johon elokuva tähtäsi.

Voi olla, että ne eivät koskettaneet minua elokuvassa niiden tuttuuden vuoksi. Tai kenties niiden esitys viihde-elokuvassa voi väistämättä olla vain likiarvo itse tekstistä? Niinkin hienosti kuin Segel Wallacea näyttelee, ei hahmoon voi pakkautua sitä samaa moniulotteisuutta, jota oikean Wallacen hellittämätön puhujaääni huokui. Elokuva vihjaa siitä, mutta ei koskaan saa kuvattua sitä.

Olisiko kohtuutonta edes odottaa sitä? Ehkä. Mutta maailmassa lienee elokuvantekijöitä, jotka osaisivat sovittaa ne ajatukset elokuvallisesti ainutlaatuiseen muotoon. James Ponsoldtilla ei ole tarpeeksi näkemystä pehmeäsävyisellä musiikillaan, surumielisillä puheillaan ja voimaannuttavilla oivalluksillaan. Elokuva ei tunnu niinkään oivaltavalta elokuvasovitukselta ajatuksista kuin vähän laimealta ja nautinnolliselta korvikkeelta joskus hankalan ja ärsyttävän kirja-Wallacen kokemiselle.

Synninpäästö

Nuorehko pariskunta on ostoksilla tavaratalossa. Kassajonossa myyjä kysyy: ”Tarvitseeko muovipussia?”

Mies kysyy naiselta, onko hänellä kangaskassia mukana. Ei ole, nainen vastaa.

”Kyllä mun sitten on pakko ottaa”, mies sanoo myyjälle.

Myyjä ojentautuu ja puristaa molempien kämmeniä. Hän katsoo vuorotellen kumpaakin syvälle silmiin.

Nainen irrottautuu otteesta ja tarkistaa vielä hätäisesti laukustaan, olisiko kangaskassi siellä kuitenkin, ehkä piilossa jonkin seinämän takana. Myyjä kurottaa ja sulkee laukun hitaasti. Mies halaa naista, joka niiskahtaa. Myyjä räväyttää muovikassin auki terävällä ranneliikkeellä.

Tyyny sujahtaa muovikassiin. Se on iso muovikassi.

Elokuun elokuvapäiväkirja: This Is Where I Leave You, John Dies at the End, Ollaan vapaita

vapaitanayttelijat

Olen päässyt siihen loppupisteeseen, jota kohti jokainen meistä kroonisista kaukosäätimenhävittäjistä pyörii kuin vene kohti myrskyn silmää: hävitin kaukosäätimen lopullisesti. Blu-ray-soittimestani, siis. Ilmeisesti pudotin sen sohvan viereiseen roskakoriin ja vein roskat sitä huomaamatta.

Ilman sitä soitin on hyödytön. Päätin käyttää tilaisuuden hyväkseni ja hommata Netflixin ja katsoa sieltä kaikki ne elokuvat, joita olin listalleni aikaisemmin laittanut ja jättänyt katsomatta.

Tietenkin myöhemmin huomasin, että minullahan olisi muuta laitteistoa jolla katsoa kotitallenteitani, mutta pitäydyin silti Netflixin tarjonnassa. Metodisuus tuntui kiinnostavalta. Kuukauden elokuvista muualta ovat vain Paris, Texas (dvd), Ollaan vapaita (elokuvateattereissa) ja Fast and Furious 7 (VOD), loput löytyvät Suomen Netflixin valikoimasta. Erityistä laatua sieltä ei löydy, mutta ihan katsottavia elokuvia. Ainakin sellaisia, joita olen vähän halunnut nähdä, mutta joita en välittäisi hankkia omaan hyllyyn tai edes hakea kirjastosta.

The Cable Guy (1996)
ohjaus: Ben Stiller
***

En ole aikaisemmin sitä tullut ajatelleeksi, mutta Martin Scorsesen Cape Fearissa (1991) Nick Nolten esittämä tavanomainen perheenisä, jota Robert De Niron värikkäästi esittämä mielipuoli terrorisoi, on vähintäänkin yhtä tärkeä, jollei tärkeämpi kuin De Niro elokuvan onnistumista varten. Hahmon eetos, huoli ja samaistuttavuus ovat välttämättömiä, että mielipuolen teot näkyisivät juuri niin järkyttävinä kuin mitä ne ovat ja ne että ne saisivat sen painoarvon, jonka ne tarvitsevat, että teot koskettaisivat, eikä katsoja jäisi vain ihastelemaan mielipuolen jännää eksentrisyyttä ja fanittaisi tätä kuin kauhuelokuvan pahista; etääntyneesti virnuillen ja siistejä tappoja toivoen.

Se tuli mieleen The Cable Guyta katsoessa. Jim Carrey on mielipuolisena kaapeliasentajana riemastuttava parodia/koominen mukaelma vastaavanlaisista luonnonvoiman kaltaisista pahiksista, mutta Matthew Broderickin täysin eloton roolisuoritus miehenä, jonka ystävyyttä asentaja halajaa, ja jota tämä päätyy terrorisoimaan, estää elokuvaa olemasta aidosti hyvä. Carrey ei minään hetkenä saa Broderickista kaveria reagoimaan komediaansa. Broderick ei oikein missään vaiheessa uskottavasti – eikä varsinkaan hauskasti – huolestu, kauhistu tai iloitse miehen seurassa.

Samalla lailla Leslie Mann Broderickin hahmon rakkaana jättää kylmäksi, etenkin kun hahmo on niin tylsäksi ja persoonattomaksi kirjoitettu. Elokuva rakentuu täysin Carreyn suorituksen ympärille. Eikä Carrey ole yhtään huono elokuvassa; maanisuus ja hallitsemattomuus ovat Carreyn komediassa olleet aina keskeisintä, ja The Cable Guyn kaltaisessa mustassa komediassa ne pääsevät hyvin loistamaan. Carrey ampuutarpeeksi yli tehdäkseen elokuvasta kiehtovan ja hauskan, mutta ilman tasapainottavaa vastavoimaa elokuva tökkii ja pysyy vain Carreyn show’na.

This Is Where I Leave You (2014)
ohjaus: Shawn Levy
**

This Is Where I Leave You oli trailerin perusteella keskiverron oloinen perhedraama, mutta siinä oli kiinnostava kaarti näyttelijöitä, joiden keskinäisen kemian näkeminen kiinnosti. Jason Batemanin esittämän miehen vaimo pettää häntä miehen työkaverin kanssa. Vähän myöhemmin miehen isä kuolee. Hautajaisten jälkeen hän jää muun perheen kanssa lapsuudenkotiin viikoksi, koska isän viimeinen toive oli juutalainen muistoviikko.

Muillakin perheenjäsenillä on ongelmia elämissään: hulttio pikkuveli (Adam Driver) seurustelee ex-terapeuttinsa kanssa. Sisko (Tina Fey) ei ole tyytyväinen juppimiehensä kanssa ja haikailee säälinsekaisesti naapurissa asuvaa nuoruudenrakastaan, joka sai nuorena aivovamman kolarissa, josta nainen selvisi itse vahingoittumatta. Vanhempi veli (Corey Stoll) ei saa lasta vaimonsa kanssa. Äiti (Jane Fonda) puhuu rivoja ja esittelee silikonirintojaan.

Kiinnostavasti suurin syy elokuvan kehnouteen onkin roolitus: on yksinkertaisesti mahdoton uskoa, että kukaan hahmoista olisi samasta perheestä. Kemiaa on vain muutaman hahmon välillä, mutta niissäkään ei ole sitä vaadittavaa perhevibaa, jota elokuva tarvitsisi.

Bateman on ihan osuva valinta rooliin pehmona miehenä, joka löytää vanhan oudon rakkaansa ja uskaltautuu sitten tiedätkö ensimmäistä kertaa elämässään ottamaan riskejä ja heittäytymään elämän pyörteisiin, niinku.

”Pehmomies oppii elämää pirteältä naiselta” -tarina ei ole mielestäni niin lattea, ettenkö jaksaisi sen kertovaa elokuvaa katsoa, mutta nyt se ei toimi lainkaan. Elokuva lainaa Eternal Sunshine of the Spotless Mindilta härskisti ikimuistoisen jääkohtauksen, ja laittaa naisen tietenkin olemaan ylipirteä ja maaninen, koska siinä elokuvassa Kate Winsletinkin hahmo oli. (Toisaalta Rose Byrne on varsin sydämellinen roolissaan.) Parhaalta lainaaminen osoittaa kivuliaasti oman keskinkertaisuuden.

Tina Fey tuskailee läpi elokuvan, etenkin sivutarinassa entisen poikaystävänsä kanssa. Koko kuvio on vain täysin epäuskottava, oli se sitten Feyn rajallisten draamakykyjen tai Timothy Olyphantin oudon roolisuorituksen vuoksi, jossa yhdistyy jonkinlainen diippejä kelaileva luonnonlapsi ja aivovammainen eksentrikko. Tai sitten se johtuu kaksikon olemattomasta keskinäisestä kemiasta. Puhumattakaan siitä, kuinka koko kysymys jää vain sille koiranpennun silittelyn tasolle; voi kun kamala että jäit tänne! Voi kun kamala että on aivovamma! Kaduttaapa nyt. Koko kuvio pysyy juuri noin painokkaana, ja siksi se pystyttiinkin hylkäämään kesken elokuvan.

Myös Adam Driver on väärässä roolissa perheen mustana lampaana, ilkeämielisenä törppönä. Girls ymmärsi hyvin, että Driver on parhaimmillaan ollessaan törppö sulkeutuneisuuttaan ja sosiaalista kyvyttömyyttään, ei ilkeyttään. Driverissa on outoa, karismaattista pehmeyttä, jota elokuva ei löydä.

Elokuvassa on muutama ihan hauska hetki, mutta pääasiassa perheen keskinäinen törppöily muistotilaisuuksissa käy nopeasti pitkästyttäväksi. On vain vähän aikaa hauskaa, kun aikuiset välttelevät vastuitaan ja käyttäytyvät kuin teinit (esimerkiksi pössyttelemällä synagogassa), mutta elokuva toistaa kuviota aivan liian useasti. Välissä on itkuista muistelua ja elämäntilanteiden suremista, mikä saattaisi juuri ja juuri toimia – latteasta käsikirjoituksesta huolimatta – jos roolitus olisi osuvampaa. Toki elokuva on ilmeeltään, tyyliltään ja asenteiltaan muutenkin niin lattea kuin olla ja voi, mutta hyvät näyttelijät voivat tehdä sellaisestakin nautittavaa.

Flirting With Disaster (1996)
ohjaus: David O. Russell
***

Alan hiljalleen nähdä, mistä David O. Russellissa parhaimmillaan on ollut kyse. Ben Stillerin esittämä Mel etsii adoptiovanhempiaan, joiden löytäminen ehkä täydentäisi hänet ihmisenä. Vaimon Nancyn (Patricia Arquette) ja tuoreen vauvan kanssa matkaan lähtee adoptiofirman viehättävä nainen, ja matkaa tehdessä matkaan liittyvät vaimon entinen koulukaveri (Josh Brolin) miesystävänsä kanssa. Rakoilevassa avioliitossaan Mel ja Nancy takertuvat matkakumppaneihinsa (Mel + adoptiofirman nainen, Nancy + koulukaveri) läpinäkyvästi. Elokuvan kaikissa kohtauksissa leimallisinta on se, kuinka ihmiset purkavat hallitsemattomasti omia neuroosejaan ja halujaan toisiaan ja sovinnaisuuden rajoja huomioimatta. Meno on riemastuttavan kaoottista, kun kukaan ei pysty pidättelemään itseään, ja alkuun melko hillitystä komediasta äityy töysi farssi. Lopullisena ajatuksena huomataan, että ei avioelämällä olisikaan mitään arvoa, jos se ei olisi niin vaikeaa.

Vaikka pidinkin elokuvasta ja koin sen onnistuneeksi, ei se tuntunut kolahtavan ihan niin lujaa kuin sen olisin odottanut; onhan se laadukas elokuva. Samoin voisin kuvailla I Heart Huckabeesia, jota enemmänkin arvostan kuin josta välitän. (Tällaiset ajatukset elokuvista kirjoittaessa ovat vaarallisia, sillä kirjoittajan pitäisi aina pystyä parhaansa mukaan määrittelemään miksi jokin jättää kylmäksi; pelkkä sen toteaminen ei riitä, sillä kolahtamisen puuttuminen ei aina ole mikään merkittävä tekijä siitä elokuvasta puhuessa. Mutta nyt se tuntuu vähän olevan. Ainakin kun en vielä osaa kylmäksi jäämistä pukea sanoiksi.)

Philadelphia (1993)
ohjaus: Jonathan Demme
***

Philadelphian vahvuus oikeussalidraamana on alkupuolen jäntevä ja vähäeleinen kerronta. Aidsin vuoksi erotetun miehen (Tom Hanks) tarinasta näytetään vain palasia kohtalaisen pitkältä ajalta. Oikeudenkäynnin aikana tiedonjyväsiä annetaan lisää ja kokonaiskuva täydentyy; pieniä faktoja miehen elämästä ja homoseksuaalisuudesta pyöritellään ja esitellään valamiehistölle. Välillä katsoja tietää enemmän kuin valamiehistö ja välillä yhtä paljon. On hienoja puheita ja nokittelua Denzel Washingtonin esittämältä asianajajalta. Elokuvalla on ihailtavan tyyni ja itsevarma ote, ja se soljuu kauniisti.

Vähäeleisyyttä rikotaan pääasiassa vain muutamana hetkenä, kuten Hanksin hahmon hurmaantuessa oopperasta, jolloin valaistus muuttuu tummanpunaiseksi ja räiskyväksi hahmon mielenliikkeitä mukaillen. Kun mies myöhemmin heikossa hapessa todistaa oikeudenkäynnissä, kuvataan vastapuolen asianajajan vyörytys miehen silmien kautta vääristyneenä ja ahdistavana. Muuten ote on melko hillitty – lukuunottamatta loppua, joka tuntuu kuoleman mehusteluineen ja lapsuusvideoineen olevan kuin täysin toisesta elokuvasta. Ja ehkä alkukin voisi olla samasta tekeleestä. Siinä kuvataan Philadelphian katuja Bruce Springsteenin soidessa. Vaikuttaa että syy nimelle on sama kuin Juice Leskisellä sijoittaa kappaleisiinsa paikkakuntia: sillä saa valmiin yleisön, joka haluaa ottaa kappaleen omakseen ihan vain paikkakuntansa vuoksi. Ja sinne pääsee sitten keikalle. Kaupungilla ei varsinaisesti ole mitään tekemistä sisällön kanssa.

Poutapilviä ja lihapullakuuroja (2010)
(Cloudy With a Chance of Meatballs)
ohjaus: Phil Lord, Chris Miller
****

Phil Lordin ja Chris Millerin elokuvat ovat täydellisiä lajityypeissään. Ne ovat isoja, hölmöjä ja yksinkertaisia viihde-elokuvia, jotka noudattavat lajityyppiensä konventioita, ovat tiukasti rakennettuja, helppotajuisia ja perinteisiä tarinoita, joissa on tarkkaan mietityt teemat. Oma mauste elokuvissa on Lordin ja Millerin huumorintaju, joka on outo sekoitus ylivilpitöntä lapsekkuutta ja Simpsonit-vaikutteista ironiaa ja itsetietoisuutta.

Vaikka elokuvankatsojana kuuluisi halveksua kaavamaisia viihde-elokuvia, voi niistä yrittää löytää hyvätkin puolet. Koska niitä tehdään, on kai ihan hyvä että lahjakkaat ja omaperäiset ihmiset tekevät niitä. En tiedä millaista jälkeä Lord ja Miller tekevät pienellä budjetilla (Clone High -animaatiosarjaa katsomalla sekin selviäisi), mutta he saavat tasokasta ja omaperäistä jälkeä aikaan myös isojen studioiden isoissa projekteissa.

Poutapilviä ja lihapullakuuroja on erinomainen elokuva: täyteen ahdettu puolitoistatuntinen loistavia vitsejä, ihastuttavia hahmoja ja näyttävää animaatiota. Keskeisintä on isän ja pojan välinen suhde: isät eivät useinkaan osaa kommunikoida pojilleen välittämistään, etenkin jos pojalla on täysin toisenlainen tapa suhtautua maailmaan ja kiinnostuksenkohteet. Osaan samaistua siihen vähän toisenlaista kieltä kuin isäni puhuvana poikana. Muita tärkeitä pointteja ovat liikakuluttamisen kulttuuri ja ihmisten ihailun janoaminen, ja siihen vaadittava individualismista luopuminen. En jaksaisi pureutua liian tarkasti siihen, kuinka elokuva noita ajatuksiaan käsittelee, koska tavat ovat idiootinvarman toimivia ja itsestäänselviä. Elokuva pitää teemansa säntillisesti mukana ja omistaa hahmoja niiden esittämiselle. Kaikki on vain juuri oikein.

Nauroin myös katketakseni ja nyyhkytin varovaisesti lopussa. Elokuva onnistuu täydellisesti siinä mitä se yrittää olla.

Monsters (2010)
ohjaus: Gareth Edwards
***

Monsters on hento ja harras hirviöelokuva. Gareth Edwards käänsi budjettirajoituksensa vahvuuksiksi ja teki pienen road trip -taide-elokuvan, joka sijoittuu Amerikkaan, jossa suuret avaruusoliot jylläävät Meksikon ja Yhdysvaltojen rajan tienoilla. Valokuvaajamies saattaa työnantajansa tytärtä kohti Yhdysvaltoja karantiinialueen läpi.

Elokuva tihkuu tyyliä: Edwardsilla on vahvat visuaalisen tarinankertojan kyvyt, ja hän saa näyttelijöistään irti hienon vähäeleiset roolisuoritukset. Jännittävämmätkin hetket ovat luonteeltaan rauhallisia: ne ovat liki musiikittomia, pieniä toteavanlaisia yksityiskohtia ihmisten elämässä, joka ei ole hirviöiltä pakoon juoksemista tykyttävässä rytmissä, vaan epämiellyttävien ja -reilujen hetkien kokemista ja silti elämän jatkamista, kaikessa hiljaisuudessa.

Lopussa tietenkin Edwards yrittää nivoa tapahtumia kasaan ja antaa niille merkityksen, mutta epäonnistuu hönösti. Seuraa avaruusolioiden ja päähenkilöiden yhtä epäuskottavat romanssit. Monsters ei ole syvällinen elokuva, vaikka sillä onkin syvällisen elokuvan aura. Samoin kuvailisin Edwardsin ohjaamaa Godzillaa (josta kirjoitin tammikuussa), joka oli visuaalisesti tyrmäävä ja hirviöelokuvana hallittu ja tyylitajuinen, mutta sanomaltaan, henkilöhahmoiltaan ja tarinaltaan rampauttavan huono. Reilusti huonompi kuin Monsters.

Godzillassa korostui vahvasti se, kuinka Edwardsin subversio – tyypillisesti suureellisessa ja ytimissä tuntuvassa elokuvatyypissä tehdään pohdiskelevia ja kauniita teoksia – ei toimi, jos hänellä ei ole jotain tähdellistä annettavaa sen subversion lisäksi. Hänen täytyisi olla aidosti hyvä meditatiivisen road trip -taide-elokuvan ohjaajana, ei vain näppärä lajityyppien yhdistelijä.

Frozen (2013)
ohjaus: Chris Buck, Jennifer Lee
***

Frozenista on lyhyessä ajassa tullut ilmiö, eikä siihen ole mahdollista suhtautua vain elokuvana; siihen liittyy väistämättä kulttuurillinen vaikutus, joka sillä on ollut esimerkiksi niihin miljooniin pikkutyttöihin, jotka Halloweenina pukeutuvat Elsaksi. On aika kiinnostavaa, miksi Elsa on resonoinut niin vahvasti. Minun on jollain syvällä tavalla ongelmia saada kiinni elokuvan pohjimmaisista teemoista.

Kuningatar Elsalla on jäädyttävä taikavoima, minkä vuoksi hän on sulkeutunut elämältä ja pikkusiskoltaan Annalta. Voiman paljastuessa koko valtakunnalle hän pakenee vuorille, missä hän vihdoin voi olla oma itsensä ja jäädytellä menemään. Toisaalta se aiheuttaa kylään hyisen talven, minkä vuoksi pikkusisko Anna lähtee etsimään siskoaan pyytääkseen häntä kumoamaan talven.

Ei liene kauheaa liioittelua yhdistää Elsan taikavoimaa naisellisuuteen, onhan se kautta historian tulkittu tuhoisaksi voimaksi, minkä vuoksi naisia on pidetty kätköissä. (Tulkintaa vahvistaa myös se, kuinka Elsaa syytetään voimien paljastuttua noidaksi – noitavainothan suuntautuivat naisiin.) Elsa ei voi olla oma itsensä missään, koska talvi välittyy muualle joka tapauksessa muuallekin ja jäädyttää ihmiset.

Lopulta tietenkin huomataan, että jäädyttely ja itsenä oleminen ei ollutkaan hänelle parasta, vaan hänen täytyy rakastaa siskoaan Annaa. Elokuva hylkää esittämänsä ongelmansa – naisen halu toteuttaa itseään vastaan yhteiskunta – esittämällä sille taikaratkaisun. Perheen, ja ennen kaikkea naisten välinen ystävyys auttaa yhteiskuntaa. Se on oivaltavaa (ja pidän elokuvan näppärästä tavasta asettaa sisarusten välinen rakkaus elokuvan keskiöön), mutta se tuntuu juurikin oivaltavalta, joltain joka saa läpsäisemään otsaan ja kumittamaan elokuvan aikaisemmin esittämän draaman pois mielestä. Niillä esitetyillä ongelmilla ei ollutkaan väliä, koska ratkaisu löytyi twistin kautta.

Yritän siis sanoa, etten saanut elokuvasta teemojen tasolla vaistonvaraisesti kiinni. Se tuntui nokkelalta, muttei jäntevältä. Tarinassa oli muutenkin paljon hyvän alkioita, mutta se tuntui monin tavoin keskeneräiseltä. Ei ole erityistä ajavaa voimaa, kun hahmoilla ei ole paljoakaan hyvin määriteltyjä ja polttavia motivaatioita. On yksi pahis, jonka motivaatio paljastuu melko myöhäisessä vaiheessa. Hahmot liikkuvat paikasta toiseen ja tekevät asioita, mutta voisivat tehdä muutakin.

Laulutkin ovat vähän sinne päin; ihan kelpoa musikaalipoppia, mutta ”Let It Go’n” ytimekkään popkertosäkeen lisäksi mikään ei jäänyt mieleeni. Laulut tuntuvat tekstuurilta, joltain jossa on oikea sävy mutta ei todella syvää merkitystä.

On elokuvassa paljon hyvääkin: se on hauska, kivannäköinen ja kaikkiaan nautittava. Josh Gadd on ilahduttava lumiukko Olafina.

Luultavasti en miettisi elokuvan teemoja niin tarkasti, jollei elokuva olisi resonoinut niin vahvasti ympäri maailmaa. Tietenkin toivoisin, että se olisi teemojensa pyörittelyssä täsmällisempi, mutta ei elokuvan ole koskaan tarvinnut olla täydellinen ollakseen merkittävä.

Life Itself (2014)
ohjaus: Steve James
****

Minun on aina ollut hieman hankala suhtautua Roger Ebertin teksteihin. Toisaalta pidän Ebertin kielestä ja tietyistä näkökulmista, mutta populistis-relativistinen tapa arvottaa elokuvia tekee monista arvioista sietämättömän tylsiä ja näkemyksettömiä. Ebertin teksteistä harvemmin löytyy todella mieleenpainuvia, odottamattomia oivalluksia, eikä hän sellaisia koskaan pyrkinytkään kirjoittamaan, vaan ohjeita kuluttajille. Vaikkei hän nyt ihan aina ollutkaan vain laskelmoiva ja alentuva, vaan välillä äityi miltei kiinnostavaankin kritiikkiin. Silti suurimmalla osalla Ebertin arvioista on arvoa lähinnä jos etsii melko kiistatonta, turvallista näkökulmaa elokuvasta. Laajaa ymmärrystä jostain elokuvasta etsiessä se helpoina näkökulma voi olla kiinnostava lukea, etenkin jos on itse eri mieltä.

Life Itself on kaunis dokumentti Ebertistä. Sen parhaat hetket ovat Ebertin leukaleikkauksen jälkeisen elämän – ja verkkorenessanssin – käsittely ja viimeisten sairaalahoitojen seuraaminen kaikkine ikävyyksineen. Ehkä kyse on osittain vain oikean ihmisen kuoleman seuraamisen sensaatiosta. Se on ikävää ja kiehtovaa ja itkettävää. Ebertin, hänen vaimonsa ja perheen vuorovaikutusta on kaunista seurata.

Dokumentti käy säntillisesti läpi kaiken aina Ebertin lapsuudesta kirjoittajanuran alkuun, Siskel & Ebert at the Moviesin syntyyn, käsittelee kritiikin Ebertin arvioita kohtaan ja muuta kriitikkoilmapiiriä ja niin edelleen.

Wet Hot American Summer (2001)
ohjaus: David Wain
****

Wet Hot American Summerin surrealismi aukesi minulle kunnolla vasta puolen tunnin jälkeen: kun leiriläiset ja leirinjohtaja (Janeane Garofalo) käyvät kaupungilla asioilla, mikä äityy heroiinin tykittämiseksi, ja kun (Party Downissa huikean) Ken Marinon esittämä leiriläinen juoksee kilpaa moottoripyörää vastaan niin, että se esitetään toimintaelokuvan ajojahtina. Molemmat ovat ilahduttavan matalaotsaisia ja helppoja vitsejä. Niiden myötä sain sävystä kiinni ja nauruhermoni heltyivät. Elokuva pyörittelee 1980-luvun toiminta-, nuoriso- ja urheiluelokuvien kliseitä täysin hallitsemattomasti. Vitsejä on tavaton määrä, aivan kuin myös lahjakkaita koomikoita: mainittujen Garofalon ja Marinon lisäksi Amy Poehler, Bradley Cooper, Elizabeth Banks, Judah Friedlander, David Hyde Pierce ja Paul Rudd muutaman isomman nimen mainitakseni.

Paul Blart: Mall Cop (2009)
ohjaus: Steve Carr
*

Ongelma Kevin Jamesin kohdalla ei ole niinkään se, että hän olisi huono koomikko; Paul Blartissa hän esittelee paikoin varsin kelvollista fyysistä komediaa. Suurin ongelma on se, kuinka James on tietoisesti profiloinut itsensä läskiksi tyypiksi, jonka jokaisessa hahmossa lihavuus on määrittelevä tekijä. Paul Blartissa hahmoa vaivaa äärimmäinen hypoglykemia, jonka vuoksi hänen pitää syödä jatkuvasti sokeria. Hahmo on lihava tunari, ei muuta. Se käy nopeasti pitkästyttäväksi.

Elokuvassa on myös samaa pahantahtoisuutta kuin muissa Adam Sandlerin tuotantoyhtiön komedioissa viime vuosina. Zookeeper (2011) oli yhtä epämiellyttävää katsottavaa, ja aivan yhtä huono elokuva muutenkin. Elokuvat eivät löydä todellista lämpöä päähahmoaan kohtaan. Pidän vaivaannuttavasta ja ilkeästä komediasta, jos ilkeydellä on jokin pointti, eikä se ole vain helppo tapa repiä huumoria hahmoistaan.

Elokuvan muutamat ihan kelvot naurut eivät auta juurikaan, kun varsinainen toiminta on niin järkyttävän huonosti toteutettua. Toimintakomediassa toiminnan täytyy mennä läpi aivan oikeasta, kuten vaikkapa Pineapple Expressissä. Paul Blartissa toiminta on naurettavan ponnetonta. Elokuvassa ei ole minkäänlaista toiminnallista painetta. Pieni budjetti näkyy, mutta ennen kaikkea välittyy se, kuinka tekijätkään eivät ole todella jaksaneet panostaa siihen, että elokuva pysyisi uskottavana. Vähän läskivitsejä ja elokuva on purkissa.

John Dies at the End (2012)
ohjaus: Don Coscarelli
***

Vaikka John Dies at the End ei täysin toimikaan kaikkina hetkinään (etenkään lopussa), on sen seuraaminen suurimmalta osin hyvin nautinnollista jo sen takia, kuinka itsevarma se elokuvana on. Se on sirpaleisesti kerrottu pienibudjettinen intergalaktinen kauhukomedia melko mitättömillä näyttelijöillä (pl. Paul Giamatti), joka alkupuolellaan on lennokkaan mysteerinen The Matrixin hengessä. Lopussa elokuva muistuttaa sen jatko-osia pitkästyttävällä höpöttelyllään maailmoistaan ja cgi-ympäristöillään. Elokuvalla on kuitenkin näkemystä ja ideoita ja tyyliä tavanomaista pikkuelokuvaa enemmän, ja vaikka kaikki ideat ja vitsit eivät toimikaan, sitä on ilo katsoa.

Ollaan vapaita (2015)
ohjaus: Oskari Sipola
**

Ollaan vapaita on pienoinen yllätys siinä, kuinka toimiva se on kevyenä draamakomediana. Oskari Sipola löytää usein sen kevyen leikkisän sävyn kerronnassa ja roolisuorituksissa, missä liian moni kotimainen elokuva ei ole onnistunut. Vaikka elokuva sortuukin hyvin raskaaseen loppuun – tapahtumien kestoa venytetään tarpeettoman pitkälle, ja loputtomalta tuntuvassa koodassa palaset väännetään väkivoimin paikalleen että saadaan välitettyä jokin pointti –, on se pääasiassa varsin sujuvasti rakennettu ja kerrottu tarina. On hyviä vitsejä ja pari hyvää roolisuoritusta.

Popmusikaalina siinä on kuitenkin ongelmia. Kappaleet ovat itse asiassa aika hyviä: sävellykset ovat tarttuvia ja tyylilajeissa on variaatiota. On hipsterielektroa ja vinkeää raprockia ja melankolista iskelmäpoppia.

Mutta musikaalissa yksikään niistä ei toimi.

Musikaalikappaleessa hahmo kertoo tunteistaan melko tarkasti ja yksilöllisesti. Popkappale tyypillisesti kertoo laajoista tuntemuksista, joihin mahdollisimman moni ihminen voi samaistua. Se johtuu yleensä sekä muodon rajoitteista (popkappaleessa ei paljoon pysty, etenkään suomen kaltaisella kankealla kielellä) että mahdollisimman suuren yleisön tavoittelusta. Elokuvan biisinikkarit (Terhi Kokkonen & Joel Melasniemi, Asa, Paula Vesala, Lauri Ylönen jne.) ovat kirjoittaneet tavanomaisia popkappaleita, joissa lauletaan tunteista, mutta ei juuri kyseisten hahmojen tunteista.

Kokeilin useammankin kerran mielessäni siirtää kappaleita hahmolta toiselle laulettavaksi, enkä nähnyt useinkaan syytä, miksi se ei olisi ollut mahdollista. Tekstit eivät nivoudu elokuvan tapahtumiin, ja tunteet ovat niin laajoja, että useampikin hahmo olisi voinut ne allekirjoittaa eri hetkinä. Joskus tekstit tuntuivat olevan täysin sopimattomiakin niitä laulavien hahmojen suuhun.

Tapahtumien ja tekstien linkittäminen olisi myös helppo tapa saada musikaali tuntumaan iskevältä: kun laulu tuntuu kumpuavan hahmoista siinä hetkessä, niistä tapahtumista. Nyt ne sanat kumpuavat popkirjoittajista, jotka veistelevät runollisia kielikuviaan. Se saa elokuvan musikaalikohtaukset tuntumaan veteliltä ja laittamaan korvat kiinni. Musikaalinumeron pitäisi terävöittää tapahtumia, ei tylsistyttää.

Up In the Air (2009)
ohjaus: Jason Reitman
***

Up in the Air on juuri sellainen kuin sen olettaisi olevan. George Clooneyn esittämä matkalaukkuelämää elävä (ja saarnaava) kylmä mies oppii huomaamaan, että ihmisten poistyöntäminen ei välttämättä olekaan hyvä juttu. Elokuva on taiten kerrottu, usein tunnelmallinen ja erinomaisesti näytelty (koko elokuvan toimiminen riippuu Clooneyn karismasta, ja Anna Kendrick on ilahduttava sivuroolissaan) ja se etenee pehmeästi kohti vääjäämättömiä oivalluksiaan. Kovin yllätyksettömästi. Se on hyvin toteutettu pikkukiva elokuva, johon ainakin minun on vaikea suhtautua muuten kuin pehmeästi nyökytellen, kunnes olen jo unohtanut sen.

Paris, Texas (1984)
ohjaus: Wim Wenders
****

Harry Dean Stantonissa on jotain vastustamattoman pehmeää, vaikka hänen esittämänsä hahmo paljastuisikin vaimonhakkaajaksi. Erämaassa vuosia muistinsa menettäneenä vaellellut mies haetaan takaisin elämään. Veli on ottanut hänen poikansa osaksi omaa perhettään, ja miehellä on ongelmia saada yhteys poikaansa. Lopulta mies nappaa poikansa matkaan ja lähtee etsimään nuorta vaimoaan, joka työskentelee tirkistelyesityksissä. Seuraa bergmanilaisia tunteenpurkauksia, kauniita ja syviä monologeja ihmiselle, joka on lasin takana näkymättömissä.

Siinä missä Wim Wenders esimerkiksi Kings of the Roadissa ja Alice in the Citiesissä osoitti kiehtomustaan Yhdysvaltoja ja sen kulttuuria kohtaan, työskentelee hän Paris, Texasissa sen sisällä; kuvaa erämaita, Los Angelesin humua, tienvarsimainoksia. Ry Cooderin slide-kitarointi toimii ajoittain ja välillä tuntuu vähän paksulta ja vääriin suuntiin osoittelevalta. Mutta muuten elokuva on hallitun tyylikäs ja kaunis ja puhutteleva teos. Ihmettelen yhä Stantonin roolisuorituksen syvää lämpöä ja vieraannutusta ja heikkoutta.

The Way Way Back (2013)
ohjaus: Nat Faxon, Jim Rash
***

Tarinat varhaisteinipojista ovat siitä vaikeita, että jos ne ovat onnistuneita, niitä on ihan saatanan vaikea katsoa. Kuten The Way Way Backia on. Jouduin useamman kerran laittamaan elokuvan tauolle ja hypähtelemään ympäriinsä ihan myötähäpeästä. Liam James on 14-vuotiaana Duncanina aivan järkyttävän hyvä ja uskottava: hän on jatkuvasti vieras omassa kehossaan, nolo kiinnostuksenkohteiltaan ja täysin irrallaan kaikista ympärillä olevasta perheestä, joiden mukana joutuu kuitenkin pyörimään, koska ei ole muitakaan mahdollisuuksia. Yleensä hylkiöteinipojat ovat elokuvissa sanavalmiita, he ovat kiinnostuneita cooleista ja he ovat salaa vähän komeita, mutta Jamesin Duncan ei ole mitään edellämainituista.

Mieleen tulvahteli jatkuvasti ikäviä muistoja omilta varhaisteinivuosilta ja nolotti niin tajuttomasti. Kun ei ole vielä tarpeeksi kiinnostava ihmisenä että olisi cool, mutta ei myöskään osaa olla niin kuin muut nuoret ja heittäytyä hetkeen ja olla hyväksytty joukossa. Sitä asemoi itsensä aikuisia ihmisiä vastaan, eikä voi olla muuta kuin omassa kehossaan viihtymätön, vaivaannuttava teinipoika.

The Way Way Back on monilta muilta osin vähän kankea ja pohjimmiltaan laimea kasvutarina, mutta jo päähenkilön vahvuus tekee siitä hienon.

Fast & Furious 7 (2014)
ohjaus: James Wan
****

Tämän paremmaksi kevyet toimintaelokuvat eivät taida mennä. FF7 on järkyttävän hauskaa ja hölmöä katsottavaa – etenkin pienessä maistissa. Siinä on sellaista hönöä ilottelun tuntua, mikä minua viehättää esimerkiksi Marvelin elokuvissa. Toimintakohtaukset saavat nauramaan hölmöydellään, haukkomaan henkeä ja vähän hurraamaan, kun jotain täysin järjetöntä tapahtuu, kuten kun The Rock tuhoaa lennokin ambulanssilla, Vin Diesel ajaa ökyautolla pilvenpiirtäjästä toiseen tai Jason Statham ilmaantuu paikalle terrorisoimaan hyviksiä ihan vain koska voi. Toiminta on suureellista ja täynnä kohokohtia. Missään vaiheessa asiat eivät menetä merkityksiään siksi, että kohokohtia olisi ollut jo niin paljon. Edellisessä osassa tuntui vähän siltä. FF7 on aika tasavahva FF5:n kanssa, joka oli ensimmäinen vuosiin näkemäni osa elokuvasarjasta, ja joka yllätti erinomaisuudellaan. Jopa niin, että harkitsen edellisten osien katsomista uusin silmin, monien vuosien jälkeen. Kai niissä oli jotain tähdellistä, kun ne ovat näin loistavia jatko-osia innoittaneet.