Heinäkuun elokuvapäiväkirja: Ghost World, Cocktail, Locke

locke

Heinäkuussa ei tullut erityisen paljoa katsottua elokuvia. Ei sillä että olisin ollut ulkona nauttimassa kesästä (vaikka sitäkin harrastelin tavanomaista enemmän, eli hieman). Jonkinlaisena arjesta irrottautumisena ja lomailuna uppouduin enemmän videopeleihin. Ymmärrän Tom Bisselliä, joka Extra Lives -kirjassa kertoi, kuinka hän huomasi lukevansa jatkuvasti vähemmän kirjoja kuin koskaan aikaisemmin, koska videopelit olivat niin paljon stimuloivampia ja koukuttavampia. Ne ovat. Niiden kohdalla vielä sammuu se analyyttinen osa aivoistani, joka menee elokuvien ja kirjojen kanssa herkemmin päälle, lähinnä koska en ole niin harjaantunut videopelien tulkitsijana.

Yritän kuitenkin olla. Double Fine Adventure! dokumenttisarja avasi pelien tekemistä kiinnostavasti. Youtubesta esimerkiksi videosarjat Extra Credits ja Errant Signal ovat myös kiinnostavaa katsottavaa peleistä kiinnostuneille.

Kuukauden suosikkielokuva: Locke

Ghost World (2001)
ohjaus: Terry Zwigoff
**

Ghost Worldin päähenkilön, 18-vuotiaan Enidin sarkasmi kaikkea kohtaan tuntuu leimallisen 1990-lukuiselta, vaikkakin elokuva – joka pohjaa dvd-kannen mukaan ”underground sarjakuvaan” – ilmestyikin 2000-luvun puolella. High schoolin päätyttyä Enid ei halua jatkaa opiskelemaan, hommaa itselleen potkut paskaduunista naljailullaan ja pakollisella taidekesäkurssilla provosoi rasistisella maalauksella vain osoittaakseen opettajan (ja näin välillisesti myös koko taidemaailman) teennäisyyden.

Aikansa kuluksi hän vastaa ystävänsä Rebeccan (Scarlett Johansson) kanssa lehti-ilmoitukseen, jossa mies etsii bussissa tapaamaansa unelmien naista. He seuraavat miehen haaveiden murtumista tapaamispaikaksi sovitussa kahvilassa ja lähtevät seuraamaan häntä. Enid tutustuu mieheen, joka paljastuu symppikseksi blues-levyjen keräilijäksi (roolissa Steve Buscemi). Seuraa pitkäpiimäinen ystävyys- ja parisuhteen tapainen viritelmä.

Sen lisäksi että Ghost World on elokuvallisesti lattea ja dramaattisesti puhditon, siinä tökkii se sävy, millä elokuva hahmojensa sarkasmia kuvaa. Elokuvan mielestä hahmot ovat aluksi selvästi siistejä tyyppejä, koska kaikki muut ovat dorkia, koska he yrittävät ottaa heihin kontaktia ja tehdä asioita, mikä on ilmeisin dorkien tunnuspiirre. Enid saa loputtomiin muilta ihmisiltä hyväntahtoisia lahjoja ja apua, mutta hän työntää jokaisen ihmisen pois ja mokaa jokaisen tilaisuuden asenteellaan. Elokuvan johtopäätös ei ole se, että hahmo muuttaisi suhtautumistaan elämään, vaan hän lähtee bussilla kaupungista.

Myönnän typerästi toivoneeni, että elokuva jollain tavalla ”rankaisisi” Enidiä, joka ihan aidosti ei ole mikään mukava tyttö vaan sarkastinen, ilkeämielinen ja muita kohtaan tunteeton. Sopiva rankaisu olisi ollut tietty muille aiheutetun surun ja oman päämäärättömyyden kohtaaminen – ja kenties siitä sarkasmin suojamuurista irrottautuminen. Sarkasmi on voimavara tarkasti käytettynä, mutta elämänasenteena kuolettava ja kaiken ilon vievä. Se estää ihmistä antautumasta maailmalle ja muille ihmisille, koska se olisi noloa ja vaarallista.

Hahmon muuttuminen ja kehittyminen ei ole mikään välttämättömyys elokuvalle – jos se kehittymättömyys tuntuu jollain tavalla siltä pointilta. Kun hahmo ei kehity, se kertoo jotain häntä ympäröivästä maailmasta. Ghost Worldissa sarkasmi ei missään vaiheessa tunnu siltä tuhoavalta voimalta, mitä se oikeasti on. Elokuva lähinnä laiskasti hyväksyy sen sävyllään, tapahtumillaan ja loppuratkaisullaan, vaikka jotakuinkin tiedostaa, ettei Enid ole hyvä tyyppi joka toimisi oikein, ja että muut ihmiset kärsivät siitä. Loppua voisi ehkä kuvata monitulkintaiseksi, mutta ei se siltä tunnu. Hyvä ambivalenssi on sitä, että en oikeasti osaa sanoa, tekeekö hahmo oikein vai väärin ratkaisussaan, sillä sitä edeltävät tapahtumat ovat olleet niin monimutkaisia ja monitulkintaisia.

Ghost Worldin tärkeilevässä ja itseriittoisessa sävyssä on jotain, joka nyppii minua syvällä tasolla ja saa kirjoittamaan siitä tällaisen tuhahduksen. Sekin pännii, että kriitikkovastaanotto oli aikoinaan niin vahva. Ehkä olen vielä liian lähellä hahmojen ikää ja ajatusmaailmoja nähdäkseni tarinaa kaukaisemmasta perspektiivistä; että osaisin nauttia nuoren päämäärättömyydestä ja jahkailusta, koska yritän itsekin vielä selvittää, mikä on oma tapani toimia maailmassa (ja olen tähän mennessä jo yliviivannut kylmän sarkasmin listalta). Ghost Worldin maailmankuvassa nimittäin on jotain kylmäävää. Se saattoi sopia 1990-luvun nuorille, jotka maailman sisärakenteinen ironia ajoi nihilismiin, mutta ainakin minut maailman typeryys ja epätoivo ajaa idealismiin ja uskoon; uskomaan että ihmisiin pitäisi suhtautua vakavissaan, ja että maailmalla on pakko olla jotain hyvää tarjottavanaan, jos sille antautuu.

Cocktail (1988)
ohjaus: Roger Donaldson
**

Jos Cocktaililla on sanottavanaan jokin viisaus yritysmaailmasta, nousukkuudesta ja tyytymisestä, on se aivan liian vitsikäs vakavasti otettavaksi. Tom Cruisen esittämä nousukas haluaa rikastua Wall Streetillä, mutta löytääkin kutsumuksensa baarimikkona. Hän huomaa pyrkyröinnin ja rikkaisiin naimisiin menemisen johtavan vain kylmään kohtaloon, jossa on uskottomia vaimoja ja yritysvelkoja, joten hän valitsee aidon elämän – josta hän sai kiinni baarimikkona työskennellessä – oman pikkupubinsa vetäjänä. Hän haaveilee ketjuttamisesta.

On liki mahdotonta saada kiinni siitä, mitä elokuva todella yrittää sanoa rikastumisen tavoittelemisesta ja haaveiden noudattamisesta, sillä sekä aito että epäaito elämä ovat elokuvan hahmoille niin lähellä toisiaan. Loppu on toivottoman kapitalistimyönteinen ”syödään ja samalla säästetään kakku” -tavalla. Kapitalismilla on kironsa, mutta sen voi tehdä sillä lailla söpösti ja fiksusti, silloin ei ole ahneuden kiroja ja muita feikkejä juttuja!

Vitsikkääksi koko homman tekevät tietenkin ne illat baaritiskin takana, joiden kuuluisi olla niitä aitoja hetkiä, joina Cruisen hahmo toteuttaa itseään. Hän heittelee pulloja synkronoidusti mentorinsa kanssa, laulaa muovisen kasarimusiikin päälle ja flirttailee asiakkaille. Kaikki baarissa ovat haltioituneita, koska baareihin ilmeisesti mennään katsomaan baarimikkoja. Jo pelkästään ajatus baarimikon työn glamorisoinnista ja ylentämisestä elämäntavaksi on huvittavan falskia, ja niin on toteutuskin. En epäile, etteikö maailmassa joku nauttisi baarimikon työstä, ja etteikö siitä olisi löydettävä jokin elämänfilosofia, mutta Cocktailin versio siitä ainakin on hupaisa.

Locke (2013)
ohjaus: Steven Knight
****

Locken pienimuotoisuus on ihailtavan määrätietoista. Elokuva kertoo tarinan yhden miehen yhdestä illasta auton ratissa. Kaikki sinä iltana tapahtuva tulee määrittelemään hänelle sen, millainen mies hän oikein on: isänsä kaltainen huithapeli vai (ainakin omasta mielestään) kunniallisesti toimiva mies, joka takoo päänsä läpi vaikka betonipaadesta jos täytyy. Kaikkea järkeä vasten Ivan Locke (Tom Hardy) toimii juuri niin kuin kokee oikeaksi, ja parhaansa mukaan yrittää muovata maailmaa tilanteestaan käsin. Kirjoitin juuri Timo Hännikäisen Kunnia-kirjasta, jossa miehisyyden määritelmä oli voima ja halu muovata maailmaa haluamansalaiseksi. Niin Locke tekee, vaikka helpompi ratkaisu olisi olla toimimatta.

Elokuvasta on ikävä paljastaa mitään – ei siksi että se menisi paljastuksista rikki, vaan koska siinä on niin vähän paljastettavia tapahtumia, ja koska niiden avautumista ja elokuvan temaattisen pisteen täsmentymistä on niin suuri ilo seurata.

Father’s Day (1997)
ohjaus: Ivan Reitman
***

Toistellun viisauden mukaisesti hyvä roolitus on tärkein askel hyvän elokuvan tekemiseen. Selvimmäksi se tulee Father’s Dayn kaltaisen pohjimmiltaan heikon elokuvan kohdalla; elokuva muuttuu vähintäänkin keskiverroksi Robin Williamsin ja Billy Crystalin ansiosta. Williams revittelee ylivertaisesti ja Crystal on tyypillisessä sarkastisen, melkein hurmaavan setämiehen roolissaan täydellinen vastapaino.

Naisen teini-ikäinen poika on kadonnut, ja hänet löytääkseen hän värvää kaksi entistä heilaansa – itsemurhaa hautovan, maanisen kirjailijan (Williams) ja sulavapuheisen lakimiehen (Crystal) – etsimään poikaa väittäen molemmille tämän olevan pojan oikea isä. Juoni on taulapäinen ja saavuttaa vain vaivoin lopussa joitakin oivalluksia isyydestä ja muista välittämisestä. On helppo nähdä, kuinka sietämättömän valju elokuva olisi saatu aikaiseksi toisilla näyttelijöillä. Ivan Reitman osaa hyödyntää näyttelijöitään hyvin, ja Williams syventää jatkuvasti hahmoaan mielipuolisilla neurooseilla ja fyysisellä komedialla, ja parhaimmillaan näyttelijät pallottelevat suvereenisti hahmojensa asennoitumisia; Williamsista tulee jossain hetkessä selväjärkinen ja Crystal häärääjä ja niin edelleen. Epäilen taustalla olevan runsaasti improvisaatiota.

Pelkästään kaksikon kemia tekee elokuvasta katsomisen arvoisen – vrsinkin kun elokuvasta löytyy 1990-luvun lopun ska- ja pop-punkkia. Hrrrrr. Yleensä yritän sietää kaikkien eri aikojen mauttomuuksia, mutta skapunk saa aikaan fyysisen reaktion.

Billy Madison (1995)
ohjaus: Tamra Davis
****

Kun katsoin helmikuussa Happy Gilmoren (josta en erityisesti välittänyt), kirjoitin kuinka en ole nähnyt yhtään aidosti hyvää Adam Sandler -elokuvaa. (Punch-Drunk Lovea ei lasketa, koska se on yhtä lailla P.T. Anderson -elokuva.) Nyt olen. Billy Madisonin matalaotsainen surrealismi yllättää jatkuvasti – joskus olemalla aivan liian ennalta-arvattavaa ja silti nerokasta –, ja Sandlerin lapsenomainen typeryys on sävyltään juuri oikealla tavalla hellyttävää ja häijyä. Esimerkiksi Happy Gilmore tuntui vain häijyltä, ilman sitä hyvää lapsekkuutta, joka tekee hauskaksi esimerkiksi sellaisen irvokkuuden kuin Sandlerin hahmon mäiskimässä pikkulapsia polttopallossa. Billy Madison kuvaa ilahduttavan överillä tavalla mieslapsen psyykettä.

On mukava muistaa että Adam Sandler on joskus ihan oikeasti yrittänyt naurattaa ihmisiä, etenkin Pixelsin murska-arvioita lukiessa. Billy Madisonissa Sandler todella yrittää, eikä jätä yhtään oudon vitsin paikkaa käyttämättä. Sandlerin fyysistä komediaa ei voi väittää hienovaraiseksi, mutta se on oikein käytettynä tehokasta. Elokuva tykittää vitsejä suorastaan epätoivoisella rytmillä, mistä ihailen etenkin 30 Rockin ja Communityn kaltaisia sitcomeja. Heikommatkin hetket elokuvassa toimivat jo vitsien voluumin ansiosta, eikä osumatarkkuus edes kovin huono ole. Nauroin melko tasaisin väliajoin.

Tarina on tietty kehno, pohjaahan se vedonlyöntiin, mikä on minkä tahansa tarinan dramaattisena ytimenä tökerö, mutta mitäpä siitä. Vitsit ja hahmot toimivat. Paitsi ehkä Sandlerin hahmon tylsä rakastettu, mutta sellaisia Sandlerin komedioiden naiset usein ovat tavanneet olla; joku tiukkapipoinen naikkonen vastapariksi, että Sandler vaikuttaisi hauskemmalta.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s