Miten videopelejä tehdään?

brokenage

Toistaiseksi parhaan vastauksen on tarjonnut Double Fine Adventure -dokumenttisarja, joka kuvaa Broken Age -seikkailupelin tekemistä.

Vuonna 2012 ennätyssuuren summan (3,3 miljoonaa dollaria) joukkorahoituspalvelu Kickstarterissa keränneestä pelistä rahoitettiin samalla myös dokumenttisarja, joka seuraa pelin tekemistä alusta alkaen. Kickstarter-kampanjassa ei puhuttu mitään pelin sisällöstä, sillä sitä ei ollut valmiina; kaikki alkoi tyhjästä. Ohjaaja-käsikirjoittaja Tim Schafer aloittaa käymällä läpi muistiinpanojaan, joista löytää idean pojan ja tytön kasvutarinasta. Schafer kirjoittaa ja piirtää karkeita visuaalisia ideoita. Samaan aikaan hän neuvottelee kehitystiimin kanssa. Yksi työstää pelimoottoria. Animaattorit käyttävät taidesuunnittelijoiden malleja saadakseen hahmoanimaation toimimaan.

Pian on vuorossa iso konseptitaiteilijoiden ideariihi, jossa neljä taitavaa kuvittajaa ideoi Schaferin kanssa pelin ilmeen. Pelin tarinasta on olemassa vasta osasia ja ajatuksia.

Tekniikkaa ja visuaalista puolta yhdistellään. Visuaalinen tyyli mukailee yhden taiteilijan maalauksia, mikä aiheuttaa päänvaivaa. Pelisessioissa muut firman työntekijät antavat mielipiteensä ja kertovat kohtaamistaan bugeista.

Samanaikaisesti tiimi yrittää parhaansa mukaan allokoida kehittämisen niin, etteivät rahat lopu kesken. Videopelien, jopa Broken Agen kaltaisten suht pienten pelien kehittäminen maksaa kohtuuttomasti.

Olen ahminut sarjasta 12 jaksoa, ja kaikki käsitykseni videopelien tekemisen hankaluudesta ovat vahvistuneet. Toisin kuin tekisi näin tarinankerronnan ystävänä mieli ajatella, videopelejä ei voi tehdä tarina edellä. Tarvitaan jokin pelimekaniikka ja idea, jota se tukee. Pahimmillaan tarinan toissijaisuus on tarkoittanut sitä, että myöhäisessä kehitysvaiheessa mukaan tuodaan käsikirjoittaja, joka sitoo kentät toisiinsa ”tarinalla”. Parhaimmillaan tarina, visuaalinen ilme ja pelimekaniikka ovat yhdessä Tim Schaferin kaltaisen visionäärin valvonnassa, jolloin syntyy yhtenäinen teos. Tai niin ainakin oletan, sillä en ole vielä pelannut peliä.

Dokumenttisarjan ainoa iso ongelma on liiallinen pituus. Jaksot ovat ilmestyneet pitkällä ajanjaksolla joukkorahoittajille, jotka ovat odottaneet rahalleen vastinetta, joten sisältöä on täytynyt olla. (Myös modernien dokumenttien tyylin mukaisesti syväterävyys on runsasta, mutta kuvaaja ei ole useinkaan ajan tasalla, joten monet tärkeät otokset ovat kiusallisesti epäteräviä.) Mutta jokaisen videopelifanin tulisi katsoa ainakin toinen, kolmas ja neljäs jakso, jotka kuvaavat prosessin alkuvaiheita.

Edellinen hyvä videopelidokumentti, Indie Game: The Movie, joka kuvasi Braidin, Super Meat Boyn ja Fezin kehitystä, oli turhan romantisoiva kehitystyötä kuvatessaan, ja dokumentti tuntui keskittyvän enemmänkin vakuuttelemaan katsojalle, kuinka videopelit ovat taidetta, koska videopelintekijät ovat itsenäisiä taiteilijoita. Mutta suurin osa ei ole, koska suurin osa ei tee yksin tai kaksin videopelejään, kuten dokumentin kohteet, vaan studioissa kymmenien, jollei satojen muiden kanssa. Tekniset ja taloudelliset ristipaineet ovat arkea, sillä videopelit ovat oudossa ohjelmiston ja taideteoksen välimaastossa.

Double Fine Adventure ei romantisoi työtä, vaan näyttää arjen ikävänkin puolen, kuten neuvottelut sisällön vähentämisestä. Mutta samalla se näyttää sen luovan työn, joka hyvien videopelien tekemiseen vaaditaan, ja yhtäkkiä sitä oppii arvostamaan pelaamiaan pelejä enemmän.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s