Kesäkuun elokuvapäiväkirja: Varjoja paratiisissa, The Guest, Hearts of Darkness

coppolabrando

Kuukauden suosikkielokuva: Hearts of Darkness

Koelaulu (1963)
(Konkurs)
ohjaus: Milos Forman
***

Milos Formanin varhaisessa puolidokumentaarisessa elokuvassa kuvataan puhallinorkesterien ja maineesta unelmoivien laulajatyttöjen suhtautumisia musiikkiin. Orkesterinjohtajat vaativat nuorilta soittajiltaan tunteenpaloa, kurinalaisuutta, sitoutumista. Koelaulutilaisuudessa tytöt matkivat yhdysvaltalaislaulajien fraseerausta (hiukset samalla lailla kammattuna) ja kisaavat toisiaan vastaan.

Dokumentaarinen tyyli, jossa kuvataan kaikenlaista epäkerronnallista olemista, tuottaa oikeasti väkeviä hetkiä vasta loppupuolella, kun koelaulajien välillä leikataan. Toiset laulavat revitellen, toiset ylävireisesti ja ohuesti. Yksi tytöistä suorastaan huokuu leikkisää karismaa, minkä jälkeen toinen tyttö, joka lintsasi töistä päästäkseen koelauluun, ei tunnu miltään, vaikkei huonoimmasta päästä olekaan. Siinä paikkeilla tyyli nivoutuu tarinaksi ja elämykseksi. Viehätys on samankaltaista kuin Idolsissa: pääsee näkemään, kuinka toiveet ja kyvyt ovat ristiriidassa ihminen siitä tiedoton.

Alkupuolen orkesteriosuus ei ollut aivan niin kiinnostavaa, vaikkei nyt huonoa elokuvaa ollutkaan. Mutta vasta loppupuolisko teki elokuvasta kiehtovan.

Swingers (1996)
ohjaus: Doug Liman
****

Erillistä mainintaa kaipaamattomasta syystä katsoin kesäkuun alussa eroelokuvia. Forgetting Sarah Marshall (2008) oli erityinen suosikkini. Se tiivistää hienosti loukatuksi tulemisen tunteen ja sen kanssa elämään oppimisen, mutta lopulta kuitenkin syventää suhdetta moniulotteisemmaksi ja antaa toiselle osapuolelle puheenvuoron. Se on tarvittavan introspektiivinen ja siksi niin hyvä.

(Ja eräässä onnellisessa montaasissa soi taustalla Belle and Sebastianin ”Get Me Away From Here, I’m Dying”. Elokuvan surumielisyys on yhtä huvittavaa kuin kappaleen.)

Introspektion puute on yksi syy, miksi en voi sietää (500) Days of Summeria, ilmeisen suosittua eroelokuvaa, vaikka se muuten onkin aivan söötti elokuva. Elokuvan päähenkilö ei missään vaiheessa ajattele, mitä jättänyt rakastettu todella on hänelle velkaa. On vain oletus, että hän ei saisi mennä naimisiin jonkun toisen kanssa, koska ei halunnut hänenkään kanssa. Ihmiset muuttuvat eivätkä ole toisilleen mitään velkaa. Pienikin hippu introspektiota olisi syventänyt tarinaa.

Eternal Sunshine of the Spotless Mind oli täydellinen eroelokuva, mutta sehän nyt on täydellinen muutenkin.

Uusi tuttavuus Swingers tyylittelee erotarinansa swing-musiikilla ja bileillä. Jon Favreaun esittämä jätetyksi tullut koomikko ei ole vielä päässyt yli entisestään, ja pelimieskaverin (Vince Vaughn) järjestämät biletystilanteet aiheuttavat vain surkuhupaisia tilanteita. Lopulta kun koomikko pääsee tunnelmaan, hän osaa nauttia olostaan ja olla luontevasti jonkun toisen seurassa. Referoin elokuvaa laiskasti, koska 1990-luvun indietyylisesti juoni on löysä, mutta yksittäiset kohtaukset ovat näkemyksiltään, tunteiltaan ja ajatuksiltaan terävä.

Varjoja paratiisissa (1986)
ohjaus: Aki Kaurismäki
***

Matti Pellonpää pystyi tavanomaisen rock-poseerauksensa lisäksi olemaan pehmosilmäinen nynnerö, joka alistuu elämäänsä; tässä elokuvassa huonomaksaisena ja -hampaisena roskakuskina. Pellonpään esittämä Nikander on olemukseltaan luhistunut. Kati Outisen esittämän potkut saaneen kassaneito Ilonan kanssa romanssi ei miehen epävarmuuksien vuoksi syty. Molemmat haaveilevat paremmasta elämästä; Ilona varastamalla kassan, Nikander menemällä kollegan uuteen firmaan johtoasemaan. Nikanderin haaveesta ei tule mitään, kun kollega kupsahtaa. Ilona pyytää hänet pakomatkalleen, joka jää kuitenkin surkuhupaisaksi, ja rahat palautetaan ja Helsinkiin palataan.

Pari pysyy silti yhdessä. Hienoon ravintolaan ei päästä. Kun Ilona on jättänyt Nikanderin ja tämä on rypenyt aikansa, löytää tämä hipun itsevarmuutta, mikä ilmenee kaurismäkeläisen vitsikkäänä uhitteluna. Englanninkursseja työväenopistolla ottanut Nikander nenäilee vihollisilleen englanninkielisiä sanontoja: Small potatoes. See you. Ilona, joka löysi Nikanderista erottuaan uuden, lipevän miehen, palaa Nikanderin syliin ja pari lähtee Tallinnan lautalle häämatkalle. Kaurismäelle fatalismi ei ole aina paha asia. Ihminen pystyy ainoastaan vaikuttamaan omaan asennoitumiseensa, mikä on tärkeintä.

Kerronta on Kaurismäelle tyypillisen ripeää; jo viidenkymmenen minuutin kohdalla elokuva on käynyt läpi niin paljon tapahtumia, että huomasin vaistonvaraisesti odottelevani loppua. Ei elokuva kestä kuin tunnin ja kaksitoista minuuttia, mikä on Kaurismäen rytmissä sopiva mitta. Jokainen kohtaus edistää tarinaa, kuitenkaan tyylistä ja ilmavuudesta tinkimättä.

Vaikka viidenkymmenen minuutin kohdalla elokuvasta tuntui katoavan se äärimmäisen tiukka poljento – jota on erittäin vaikea, jopa mahdoton pitää pitkän elokuvan verran käynnissä –, tuntui tarina jotakuinkin menevän orgaanisinta reittiään. Kaurismäki ei välitä tehdä liian tiukkaa rakennetta elokuvaansa, mikä välillä näkyy tarinan tyhjänkäyntinä, mutta tyyli, kuvakerronnan ja näyttelijöiden vahvuus kompensoivat niinäkin hetkinä.

Pidä huivista kiinni, Tatjana (1993)
ohjaus: Aki Kaurismäki
****

Tatjanassa Matti Pellonpää on rehentelijä: hämäläinen roku, joka korjaa autoja ja lipittää Koskenkorvaa kuin vettä. Reino puhuu vähän; yleensä teknisiä asioita ja rehentelyä pursuavia anekdootteja, joiden kertomisessa Pellonpää loistaa.

Yhdessä Valton (Mato Valtonen), Reinon kossunjuonnin tahdissa kahvia kittaavan peräkammarin pojan, kanssa Reino lähtee kuljettamaan virolaista Tatjanaa (Kati Outinen) ja venäläistä Klavdiaa satamaa kohti.

Varjoja paratiisissa  -elokuvan kohdalla valitin siitä, kuinka elokuvalla tuntui loppuvan puhti viidenkymmenen minuutin kohdalla ja syntyi tyhjäkäyntiä. Tatjanalla ei ole vastaavanlaisia ongelmia: elokuva kestää vain himpun yli tunnin, ja koko kestonsa ajan se on vaivatonta, läpeensä tyylikästä ja puhuttelevaa elokuvaa. Tuli mieleen Wim Wendersin road movie -elokuvat, joita olen viime kuukausina katsellut, mutta Wendersin vakavamielisten hiljaisuuksien tilalla on Kaurismäen vaivaantuneet.

Kaurismäki ei yritä sanoa mitään, ja tulee rivien välistä sanoneeksi kaiken suomalaisesta miehestä, suomalaisista roku- ja tanssilavakulttuureista, ujoudesta, riippuvuudesta; kaiken hivenen surrealistisessa ja tyylitellyssä tarinankaltaisessa. Jos useampikin elokuvantekijä ymmärtäisi kuinka pitkä heidän kertomansa tarinan pitäisi olla ja unohtaisi nykyään niin mielivaltaiselta tuntuvan puolentoista–kahden tunnin rajan (johon minäkin katsojana olen ehdollistunut), saattaisi maailmassa olla enemmän Tatjanan kaltaisia elokuvia, joka on syvä kokemus, mutta joka säilyttää myös lyhytelokuvamaisen raikkauden, eikä hukkaa hetkeäkään katsojan aikaa.

Kaurismäki pelaa ovelasti Pellonpään ja Outisen ilmeisellä kemialla; vaikka Tatjanan herkkämielisyys tuntuu aluksi aivan vastakkaiselta Reinon rehentelylle, ei hahmoja tarvitse laittaa yhteen kuin hetkeksi, ja Pellonpää jo kanavoi kaiken herkkyytensä hellyyttävästi ja hauskasti Outisen pään nojautuessa olkapäälle. Se on vähän kuin metaelokuvaa: katsoja on todennäköisesti jo nähnyt kyseiset näyttelijät yhdessä muissa Kaurismäen elokuvissa ja tietää kuinka he vain kuuluvat yhteen, joten siihen ei tarvitse viitata, ja katsoja hyväksyy romanssin. Se on aika mestarillista.

Ilmestyskirja. Nyt (1979)
ohjaus: Francis Ford Coppola
*****

Joskus vuosia sitten katsoin elokuvaa Teemalta, mutta nukahdin kesken. Sittemminkin se jäi odottamaan. Ehkä hyvä niin, koska nyt elokuvan taituruus ja temaattinen syvyys ainakin teki suuren vaikutuksen. Tai ehkä se olisi tehnyt suuremman aikaisemmin? Samaa tarinaa ihmisyyden pimeimmistä vieteistä on kerrottu niin monissa muissakin teoksissa – yllättävän hyvin myös videopeleissä –, ettei Ilmestyskirja. Nytin ainutlaatuinen, vapaasti assosioiva tapa lähestyä asiaa välttämättä tunnu aivan niin ällistyttävältä kuin se voisi. Elokuva kuitenkin on kaikin tavoin ällistyttävä: visuaalisesti painajaismainen, täynnä uskomattomia roolisuorituksia ja tarina on kaikessa vapaamuotoisuudessaankin temaattisesti pistävän tarkka.

M*A*S*H (1969)
ohjaus: Robert Altman
***

Vaikka pääasiassa nautin M*A*S*Hista, löysin itsestäni ajoittain tosikon sitä katsoessani. Supercoolit mieslääkärit nöyryyttävät hoitajaa (jonka ainoat rikokset ovat ylivirkaintoisuus, väärään mieheen mieltyminen ja naiseus) laittamalla hänen sekstailunsa kasarmin kovaäänisiin ja myöhemmin avaamalla suihkuverhon koko laitoksen edessä – ihan vain että saataisiin selville, värjääkö hän hiuksiaan. Aikaisemmin skarpista hahmosta kehkeytyy myös jostain syystä elokuvan loppupuolella todellinen bimbo. Se tuntuu tarpeettoman ilkeältä, kiusaajan huumorilta. En havaitse ilmeistä pilkkaamista kohdetta siinä, että virkaintoinen naishoitaja paheksuu ”poikien kujeilua” armeijassa; se ei aukea minulle vaistonvaraisesti, vaan enemmänkin se kiteyttää ”pojat on poikia” -asenteessa inhoamani, siihen keskeisesti kuuluvan pidetyn seksismin. Naiset vain ovat, no, juuri tuollaisia!

Peter Biskindin 1970-luvun Hollywoodia kuvaavasta Easy Riders, Raging Bulls -kirjasta tiedän elokuvan kuvausten olleen hyvin kaoottiset, ja sen edustaneen uudenlaista elokuvantekemistä ja alustaneen Hollywoodin murrosta studioajasta kokeellisempaan aikaan. Ote on rönsyilevä, eikä tarinaa löydy hakemallakaan. Myöhemmillä palloilevilla komedioilla itsensä turruttaneena ainutlaatuisuutta on hankala havaita. Jos kuitenkin ottaa vertailukohdaksi studioajan komediat, jotka ovat ripeitä, tiukasti käsikirjoitettuja pakkauksia, hahmottuu M*A*S*Hin uudismielisyys. Hengaillaan hyvien hahmojen kanssa, katsotaan mitä kaikkia vitsejä syntyy, annetaan hetkien kehittyä.

The Guest (2014)
ohjaus: Adam Wingaard
****

Paljastan tekstissä keskeisen käänteen elokuvasta.

Toimintaelokuvassa liioiteltua väkivaltaa käyttävän sankarin täytyy osoittaa toimivansa tietyn moraalikoodiston puitteissa, jotta katsoja voi nauttia oikeutetusta väkivallasta, mutta voi olla varma siitä, ettei se koskaan mene yli. Sillä voidaan myös oikeuttaa se, jos sankari sattuu nauttimaan väkivallasta; onhan se pieni myönnytys sille, että hän on valmis ottamaan yhteyden pimeään puoleensa muiden henkilöiden puolesta.

The Guest leikittelee odotuksilla. Sodasta palannut David (Dan Stevens) vaikuttaa oikeamieliseltä kovanaamalta. Hän yöpyy menehtyneen sotakaverinsa perheen luona. Perheen pojan kiusaajat David laittaa nippuun laskelmoiden ja nautiskellen. David ystävystyy tyttären kanssa, hurmaa tämän ystävän ja vieläpä puolustaa ritarillisesti riidanhaluiselta eksältä. David on sulava peto; väkivaltainen mutta yhtä hymyä.

Ainakin siihen asti, kunnes Davidin väkivaltaisuus lyö yli. Hän ei ole enää hallinnassa, ja perhe saa kärsiä. En mene suotta yksityiskohtiin. Tärkeintä on se, että alussa David on Rambo, lopussa Jason Voorhees.

Katsoin elokuvan isäni kanssa, joka on suuri toimintaelokuvien fani. Elokuva-iltaa varten jo ennakkoon olutta maistelleella isälläni oli vaikeuksia pysyä elokuvan juonen mukana, ja hän kyseli usein, onko hahmo siis hyvä vai ei. Vielä ennen kuin David alkoi ampua perheenjäseniä, isä oli vakuuttunut hänen olevan hyvien puolella.

Lajityyppi on ehdollistanut meidät ajattelemaan, että se kiusaajia nautiskellen hakkaava öykkäri on kuitenkin sankari, vaikka vähän epäilyttävästi toimiikin. The Guest paljastaa, ettei väkivaltaisuuteensa kytkeytyneellä ihmisellä ole aina mahdollisuutta irrottautua siitä ja kysyy myös mitä me oikein odotamme väkivaltaelokuviltamme.

Captain Phillips (2013)
ohjaus: Paul Greengrass
***

Kun elokuva, jonka ainoa koukku – tositapahtumiin perustuminen ja realistinen ote – paljastuu ytimeltään keksityksi, mitä arvoa sillä on? Captain Phillips tekee sankarin miehestä, joka asianomaisten mukaan ei sellainen ollut. Elokuva on huiman jännittävä ja lopussa koskettavakin, etenkin Tom Hanksin ylivertaisen roolisuorituksen vuoksi, mutta kun ottaa huomioon ettei sillä, mitä elokuva haluaa sanoa sankaruudesta, ole mitään pohjaa, elokuvalla ei ole arvoa.

New York Postin jutussa vuodelta 2013 useampi miehistön jäsen kertoo, kuinka Phillipsin toiminta ei ollut lainkaan niin sankarillista kuin millaisena elokuva sen esittää. Turvatoimet olivat huonoja, ja piraattiveneen jahdatessa Phillips pisti miehistön tekemään tulipaloharjoitusta. Phillips ei ollut halukas uhraamaan itseään, kuten Hanksin Phillips tekee.

Kyse ei ole siitä, että elokuva olisi vääristellyt keskeisiä faktoja: ilmeisesti sellaista ei merkittävästi tapahtunut, kuten Slaten juttu osoittaa. Mutta kuten kriitikko David Ehrlich samalla sivustolla huomauttaa, ”faktat ja totuus ovat eri asia”. En välitä faktoista vaan siitä, mitä tapahtumat tarkoittavat. Ja jos ne eivät tarkoita sitä, mitä elokuva kuvittelee niiden tarkoittavan, elokuva ei ole onnistunut.

Minulla oli sama ongelma The Social Networkin kanssa: se ei kerro tarinaa, joka löytyisi tositapahtumista. Jos tositarinan ydin löytyy vain sen keksimällä, sen ei pitäisi perustua siihen. (Mark Zuckerberg on edelleen yhdessä saman naisen kanssa, jonka kanssa seurusteli Facebookin perustaessaan.)

Tietty joku elokuvafani tai kriitikko voi ihan aiheellisesti huomauttaa, että tärkeintä on elokuvan laatu, ja The Social Network että Captain Phillips ovat mainioita elokuvia. Mutta fiktio ei minusta voi mennä totuuden edelle. Jos pelkurista tehtäisiin elokuvassa sankari, pitäisi katsoja sitä vääryytenä; eikö se ole sitä oikeassakin elämässä? Viihdyttävyyden nojalla faktojen vääristelyn hyväksyminen tuntuu missaavan keskeisen pointin elokuvien olemuksesta.

Hearts of Darkness (1991)
ohjaus: Fax Bahr, Eleanor Coppola, George Hickenlooper
*****

Ilmestyskirja. Nytiä katsoessa mielessäni pysyi koko ajan tietämys kuvausten vaikeuksista ja Francis Coppolan läpikäymästä kurimuksesta. Elokuvan vihdoin katsottuani harmitti, etten hankkinut kalliimpaa blu-raytä, josta löytyisi Hearts of Darkness, dokumentti elokuvan tekemisestä, joka pohjaa Francisin vaimon Eleanor Coppolan kuvaamaan making of -materiaaliin. Francisin matka omaan viidakkoonsa on kiehtova, etenkin kun Eleanor sai vangittua puolisonsa rehellisimmät tunnepurkaukset niiden tapahtuessa. (Hän ei kertonut puolisolleen nauhoittavansa heidän kahdenkeskeisiä keskustelujaan. Francis oli palkannut Eleanorin tekemään dokumenttia elokuvanteosta – ”varmaankin pitääkseen minut kiireisenä”, Eleanor spekuloi dokumentissa.)

Francis epäröi jatkuvasti, mutta siitä huolimatta antaa kaikkensa ja pyrkii tekemään juuri niin tärkeän elokuvan kuin pystyy. Pitkissä palopuheissa Francis puhuu siitä, kuinka häilyvä raja hyvän taiteen ja teennäisyyden välillä on, ja kuinka se täytyy lopulta unohtaa. Se täytyi lopullisesti unohtaa, kun egoistisen ja laiskan Marlon Brandon kanssa työskentely olisi voinut heilauttaa elokuvan kumpaan suuntaan tahansa. Lopun laatu riippui täysin siitä, kuinka hyvää materiaalia Francis sai näyttelijän kanssa improvisoitua. Elokuvaan päätynyt materiaali oli tietenkin erinomaista koska Marlon Brando, mutta dokumentissa näytettävä improvisointimateriaali on melkoista hakuammuntaa. Brando ei ollut tutustunut Joseph Conradin Heart of Darknessiin, ja silkalla taidollaan ja Coppolan ohjauksella tuotti tarpeeksi materiaalia loistavaa roolisuoritusta varten.

Dokumentti on täynnä kiehtovaa materiaalia elokuvan tekemisestä. Etenkin sotakohtausten mahdottomalta vaikuttanut logistiikka kiehtoi jo elokuvaa katsoessa, ja dokumentti vahvistaa niiden olleen juuri niin painajaismaisia toteuttaa kuin voisi olettaa. Elokuva on taianomainen mestariteos, ja sellainen pahimmillaan vaatii juuri näin paljon armotonta työskentelyä, pään seinään lyömistä, lahjakkuutta ja onnenkantamoisia.

Kuokkavieraat (2005)
(Wedding Crashers)
ohjaus: David Dobkin
**

Vuosien ajan olen aktiivisesti jättänyt Kuokkavieraat katsomatta, koska aavistelin sen olevan kannen vihjaamaa kevyttä komediaa. (Vaikka muistankin että herkullinen musta komedia Maailman paras isä koki Suomessa saman kohtalon ja näyttää tusinaelokuvalta vaikka on mestariteos.) Komedian sävy oli kuitenkin yllättävän roisi ja vitsit paikoin erinomaisia ja orgaanisen tuntuisia. Pidän sekä Owen Wilsonista että Vince Vaughnista, vaikka todella hyviä suorituksia ei kummallakaan ole liikaa.

Harmi vain että tarina oli juuri niin puhditon kuin odotin. Sama jako tuntuu pätevän monissa isoissa komedioissa: huumori on terävää, mutta se elää irrallaan tarinasta, joka voisi löytyä ihan mistä tahansa romanttisesta komediasta. Häistä naisia metsästävä miehet joutuvat ongelmiin, kun Wilsonin hahmo rakastuu tyttöön, ja valhe menee niin pitkälle että seuraa välienselvittely. Rachel McAdamsin esittämä nainen on menossa naimisiin täyden mulkun (mainiosti revittelevä Bradley Cooper) kanssa.

McAdamsin hahmo on järkyttävän eloton ollakseen eloisa ja hauska ihannetyttö. Parin rakastuminen on niin suloista ja geneeristä ollakseen komediassa. Jostain syystä hahmo ei koskaan tunnu välittävän siitä, että ilmiselvästi flirttailee toisen miehen kanssa oman puolison pörrätessä ympärillä. Kunhan vain on silmät pyöreänä Wilsonin hahmon hurmattavana.

Vaughnin hahmon pokaama sisko on takertuva neitsyt, mutta lopulta paljastaa valehdelleensa siitä, mikä jostain syystä saa miehen vihaiseksi – ja lopulta kiimaiseksi. En yritä edes selvittää, mistä jutussa oli kyse ja mitä hahmojen päissä liikkui. Kun pari lopulta menee naimisiin, olin jo liian tympääntynyt välittääkseni.

Kumpikaan naishahmo ei tunnu reagoivan juuri mihinkään. Heillä on persoonallisuudet, mutta he eivät ole toimijoita.

Naishahmot on täytynyt kirjoittaa yksioikoisiksi, että koko pokaamiskuvio voisi ongelmitta tapahtua juuri niin kuin voisi olettaa. Jos naishahmot olisivat olleet jotain muutakin kuin tekemisen kohteita, olisi tarina voinut saada jotain arvaamattomia käänteitä ja koukkuja. Siitä tasa-arvoisammassa komediassa on ainakin minusta kyse: saadaan enemmän mahdollisuuksia. Jokainen mieskirjoittaja, joka ei yritä kirjoittaa hauskaa naishahmoa, missaa jotain.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s