Mies inttää

kunnia

Olin yksi niistä, jotka puhisten lukivat Timo Hännikäisen Kunnia-esseekokoelman esipuheen Sarastuksesta viime vuonna. Näkemykset miehisyydestä olivat vanhakantaisia ja vähän ummehtuneen oloisia.

Esipuheen esittämä kysymys kuitenkin kiehtoi. Mitä on miehisyys? Ja etenkin tänään?

En ole lukenut hyviä vastauksia mistään. Miehenä, joka on usein kuullut vaatimuksen ”miehistyä”, olen yrittänyt saada kiinni siitä, mitä sillä oikein tarkoitetaan. Usein vaatimus on tuntunut tarkoittavan vain jotain pinnallista piirrettä, kuten itsevarmaa olemusta (johon pystyn korkeintaan vahingossa) ja vähemmän feminiinistä elekieltä (mihin kyllä pystyn, mutta johon en aio taipua ainakaan niitä varten, jotka sitä vaativat).

Miehisyys on jotain, mitä toteutetaan kuten muitakin tyylejä: vaatteilla, kiinnostuksenkohteilla, olemuksella, kuluttamisella. Siksi vaatimus on tuntunut tekopyhältä; jos muutan pintaani, olenko sitten mies?

Myös Hännikäinen näkee miehisyyden modernit muodot pelkkänä pintana. Toimintaelokuvien katsominen ja urheilu ovat simulaatiota, joiden ”aiheuttamat mielenliikutukset ovat kalpeita aavistuksia siitä, mitä mies tuntee kamppaillessaan jostakin oikeasti merkityksellisestä”.

Ainoat hetket, joina olen tuntenut tekeväni jotain miehistä ja ”oikeasti merkityksellistä”, ovat olleet hetkiä, joina olen auttanut jotakuta hädässä. Hetkiä, joina olen sanonut hoitavani jonkin asian – siitäkin huolimatta etten ole ollut varma pystynkö siihen. Kun olen ylittänyt itseni toisen puolesta.

Onko kyse miehisyydestä vai yleisestä urheudesta?

Jälkimmäisestä, kertoo Hännikäinen. Miehisyyden samaistaminen ”yleishumanistisiin moraaliarvoihin” ei toimi, Hännikäinen kirjoittaa, sillä ”nehän soveltuvat yhtä hyvin naisten ihanteiksi”.

Hännikäinen löytää miehisyyden ytimen Jack Donovanin esittämistä neljästä ”taktisesta” hyveestä: voima, urheus, hallinta ja kunnia. Donovanin mukaan maskuliinisuuden juuri on ”voima, eli kyky ja tarve taivuttaa tahtoonsa elottomat esineet, luonto, toiset ihmiset ja itsensä”.

***

Hännikäinen nostaa muutamaan kerran esiin Fight Clubin. Kirjassa, josta myöhemmin tehtiin elokuva (johon Hännikäinen ensisijaisesti tuntuu viittaavan) luuserimiehen sisältä löytyy toinen identiteetti, vimmainen Tyler Durden, jonka johdattamana hän muodostaa terroristiorganisaation, jossa miehet nousevat vastustamaan naisellistunutta materialistista yhteiskuntaa, jossa heille ei ole roolia.

On keskeistä että Hännikäinen puhuu elokuvasta, sillä sen loppu poikkeaa temaattisesti kirjasta. Kirjan lopussa kertoja epäonnistuu pyrinnöissään ja vapautuu sisäisestä tuhoajastaan, mutta seuraajat eivät päästäkään hänestä irti. Hän on maskuliinisen tuhovoimansa vanki.

Elokuvassa kertoja tappaa Durdeninsa, voittaa naisen rakkauden ja katsoo kun ulkona pankit räjähtelevät. Pixies soi. Miehisyys on lyömäase, jolla on saavutettu tavoite: parempi yhteiskunta.

Elokuvassa ei ole sitä satiiria, joka kirjasta löytyi. David Fincher ohjaajana teki miehisten viettien seuraamisesta houkuttelevaa; kineettisesti kiehtovaa ja innostavaa. Tappeluklubi oli pirun siisti juttu, ja onhan se kiehtovaa ajatella sisällä asuvan Brad Pittin esittämä oma Tyler Durden, cool ja omaehtoinen kovanaama.

Hännikäinen mainitsee ohimennen teoksen kevyen satiirin, mutta lähestyy sisältöä joka tapauksessa positiivisena esimerkkinä miehisyydestä. Hännikäinen epäröi kyllä hieman: ”En tiedä, onko apokalyptisen mieskulttuurin puolestapuhujien tarjoama vaihtoehto kannatettava vai ei. Kysymyksen punnitseminen ja siihen vastaaminen vaatisi oman kirjansa.”

Kunnia ei ole se kirja, mikä on sääli. Kysymys, joka nousee kerta toisensa jälkeen esiin ja jonka Hännikäinen häivyttää, on: jos miehisyyden ydin on voiman käyttämistä, ja se on historiallisesti aiheuttanut sotia ja turhaa tuskaa, voiko miehisyyttä edes olla ilman väkivaltaa ja tuhoa?

Hännikäinen vihjaa että ei voi, vaikka löytääkin joitakin tapoja rajoittaa tuhoa, kuten bushidō-kulttuurin ja muut soturikunniat. Ne ovat kaikessa ylväydessäänkin silti hataria ohjeistuksia; mukavia ohjenuoria miehille, jotka joka tapauksessa tekevät mitä haluavat.

Kun Hännikäisen toivoisi miettivän, voiko miehisyyttä olla olemassa ilman väkivaltaa, hän sen sijaan argumentoi, kuinka se miehisyyden tuhovoima on sidoksissa kaikkiin ihmiskunnan hyviin saavutuksiin. Miehet ovat keksineet kaikki hyvät asiat – monet tuhoamista varten – ja koska naiset eivät ole keksineet niin paljon asioita, voidaan olettaa vain miesten kykenevän siihen. Täten tuho on välttämätön paha innovaatioita varten.

Tällaisten ajatteluketjujen kohdalla keskustelu kirjan kanssa menee inttämiseksi. Hännikäisen esittämät ajatukset ovat täysin vastakkaisia feministisille oletuksille ja humanismille. Miehet ja naiset asettuvat kerta toisensa jälkeen vastakkaisille puolille ilman ajatustakaan siitä, että sukupuolet eivät pelaa jotain kieroa nollasummapeliä. Kirja kaivaa itselleen poteron väittelyn toiselle puolelle, eikä missään vaiheessa pyri ylittämään ilmeisimpää vastakkainasettelua ja haasta lukijaa älyllisillä kiemuroilla.

Pidin Hännikäisen edellisistä esseekokoelmista, ja etenkin Tommi Melenderin kanssa kirjoitetusta pamfletista Liberalismin petos. En ole ollut useinkaan samaa mieltä Hännikäisen kanssa, mutta olen käynyt mielessäni antoisaa väittelyä ajatusten kanssa ja huomannut joidenkin näkemysteni muuttuvan. Kirjojen kanssa oli vähintäänkin ilo olla eri mieltä.

Kunnian kanssa eri mieltä oleminen on pitkästyttävää. Opin vain, että miehisyys ei ole kirjan esittämässä muodossa minua varten – mikä toisaalta on huojentava tuntemus, sillä nyt ainakin tiedän sen. Mutta odotin jotain enemmän: uusia ajatuksia, yllätyksiä.

Kirjaa lukiessa tuntuu kuin lukisin Sarastuksen, salaliittoteoreetikkojen tai muiden nettiöyhöttäjien purkauksia: niiden kanssa on mahdotonta keskustella, sillä kirjoittajilla ei ole minkäänlaista halua löytää uusia ajatuksia hyväksymiensä totuuksien ulkopuolelta. Älyllinen rehellisyys ja nöyryys uupuu.

Sama pätee myös monenlaiseen liberaaliin ajatteluun, etenkin internetaikana, jolloin kaikukammioita on jokaiselle. Mutta esseen soisi olevan päivänpolttavan diskurssin ja inttämisen yläpuolella.

Kirjan yksioikoisuus harmittaa myös koska kuvittelin että Hännikäisellä voisi olla enemmän omakohtaista sanottavaa miehisyydestä. Hännikäinen mainitsee ohimennen oman historiansa naisten kasvattamana vasemmistolaisena runoilijana, mutta jättää kehityksensä melko avoimeksi. (Henkilöhistoriaansa hän avaa laajemmin muissa esseekokoelmissaan.) Millainen se reitti miehisyyden mesenaatiksi todella oli?

Jos vielä mietitään Hännikäisen persoonaa, sopii kysyä, missä on kirjoittajan oma miehinen kunnia, kun hän kaunaisesti ärsyttää sosiaalisessa mediassa omia ”sortajiaan” kuin pahinkin uhriutuja, joita kirjoituksissaan paheksuu? Kun Hännikäinen ei omassa elämässään todella toteuta sitä miehisyyttä, jonka puolesta hän puhuu, on mahdoton suhtautua häneen sinä miehisyyden auktoriteettina, jona hän kirjassa esiintyy.

Miehisyys tuntuu vain älylliseltä rakennelmalta, johon Hännikäinen on hurahtanut ja on järjestänyt siitä löytämänsä vanhat ajatukset niitä todella prosessoimatta. Ja kun ajatukset ovat sopivan taantumuksellisia, on niiden ääneen sanominen jo automaattisesti radikaalia ja vallankumouksellisen oloista.

Siinä on reitti valmiina syvemmälle marginaaliin.

Mainokset

Miten videopelejä tehdään?

brokenage

Toistaiseksi parhaan vastauksen on tarjonnut Double Fine Adventure -dokumenttisarja, joka kuvaa Broken Age -seikkailupelin tekemistä.

Vuonna 2012 ennätyssuuren summan (3,3 miljoonaa dollaria) joukkorahoituspalvelu Kickstarterissa keränneestä pelistä rahoitettiin samalla myös dokumenttisarja, joka seuraa pelin tekemistä alusta alkaen. Kickstarter-kampanjassa ei puhuttu mitään pelin sisällöstä, sillä sitä ei ollut valmiina; kaikki alkoi tyhjästä. Ohjaaja-käsikirjoittaja Tim Schafer aloittaa käymällä läpi muistiinpanojaan, joista löytää idean pojan ja tytön kasvutarinasta. Schafer kirjoittaa ja piirtää karkeita visuaalisia ideoita. Samaan aikaan hän neuvottelee kehitystiimin kanssa. Yksi työstää pelimoottoria. Animaattorit käyttävät taidesuunnittelijoiden malleja saadakseen hahmoanimaation toimimaan.

Pian on vuorossa iso konseptitaiteilijoiden ideariihi, jossa neljä taitavaa kuvittajaa ideoi Schaferin kanssa pelin ilmeen. Pelin tarinasta on olemassa vasta osasia ja ajatuksia.

Tekniikkaa ja visuaalista puolta yhdistellään. Visuaalinen tyyli mukailee yhden taiteilijan maalauksia, mikä aiheuttaa päänvaivaa. Pelisessioissa muut firman työntekijät antavat mielipiteensä ja kertovat kohtaamistaan bugeista.

Samanaikaisesti tiimi yrittää parhaansa mukaan allokoida kehittämisen niin, etteivät rahat lopu kesken. Videopelien, jopa Broken Agen kaltaisten suht pienten pelien kehittäminen maksaa kohtuuttomasti.

Olen ahminut sarjasta 12 jaksoa, ja kaikki käsitykseni videopelien tekemisen hankaluudesta ovat vahvistuneet. Toisin kuin tekisi näin tarinankerronnan ystävänä mieli ajatella, videopelejä ei voi tehdä tarina edellä. Tarvitaan jokin pelimekaniikka ja idea, jota se tukee. Pahimmillaan tarinan toissijaisuus on tarkoittanut sitä, että myöhäisessä kehitysvaiheessa mukaan tuodaan käsikirjoittaja, joka sitoo kentät toisiinsa ”tarinalla”. Parhaimmillaan tarina, visuaalinen ilme ja pelimekaniikka ovat yhdessä Tim Schaferin kaltaisen visionäärin valvonnassa, jolloin syntyy yhtenäinen teos. Tai niin ainakin oletan, sillä en ole vielä pelannut peliä.

Dokumenttisarjan ainoa iso ongelma on liiallinen pituus. Jaksot ovat ilmestyneet pitkällä ajanjaksolla joukkorahoittajille, jotka ovat odottaneet rahalleen vastinetta, joten sisältöä on täytynyt olla. (Myös modernien dokumenttien tyylin mukaisesti syväterävyys on runsasta, mutta kuvaaja ei ole useinkaan ajan tasalla, joten monet tärkeät otokset ovat kiusallisesti epäteräviä.) Mutta jokaisen videopelifanin tulisi katsoa ainakin toinen, kolmas ja neljäs jakso, jotka kuvaavat prosessin alkuvaiheita.

Edellinen hyvä videopelidokumentti, Indie Game: The Movie, joka kuvasi Braidin, Super Meat Boyn ja Fezin kehitystä, oli turhan romantisoiva kehitystyötä kuvatessaan, ja dokumentti tuntui keskittyvän enemmänkin vakuuttelemaan katsojalle, kuinka videopelit ovat taidetta, koska videopelintekijät ovat itsenäisiä taiteilijoita. Mutta suurin osa ei ole, koska suurin osa ei tee yksin tai kaksin videopelejään, kuten dokumentin kohteet, vaan studioissa kymmenien, jollei satojen muiden kanssa. Tekniset ja taloudelliset ristipaineet ovat arkea, sillä videopelit ovat oudossa ohjelmiston ja taideteoksen välimaastossa.

Double Fine Adventure ei romantisoi työtä, vaan näyttää arjen ikävänkin puolen, kuten neuvottelut sisällön vähentämisestä. Mutta samalla se näyttää sen luovan työn, joka hyvien videopelien tekemiseen vaaditaan, ja yhtäkkiä sitä oppii arvostamaan pelaamiaan pelejä enemmän.