Toukokuun elokuvapäiväkirja: Alice in the Cities, Mad Max: Fury Road, Wreck-It Ralph

image

Kuukauden suosikkielokuva: Mad Max: Fury Road

Warrior (2011)
ohjaus: Gavin O’ Connor
****

Warrior on melko lailla täydellinen urheiluelokuva. Lajityyppi on tavanomaisesti hankala, minkä vuoksi suurin osa urheiluelokuvista on sekä tyhjänpäiväisiä että kaavamaisia. Kuinka paljon merkitystä voi ladata urheilusuoritukseen, ja kuinka monin tavoin siitä voi rakentaa draamaa? Suurin osa urheiluelokuvista myös päättyy voittoon, jolla ei ole monimutkaisempia merkityksiä.Ensimmäinen Warriorin onnistuminen urheiluelokuvana on lajityypin älykäs valinta. Vapaaottelu (mixed martial arts) on kamppailulaji, jossa sekä kovanyrkkiset järkäleet ja sutjakat ja tekniset painijat voivat menestyä. Tom Hardyn esittämä Tommy on kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti paksuniskainen, vimmainen mukiloija, joka päätyy samaan MMA-huipputurnaukseen kuin veljensä Brendan (Joel Edgerton), joka ei ole fyysisesti yhtä vaikuttava ilmestys, mutta sitkeä ja teknisesti taitava. Nuoruudessaan Tommy oli menestyksekäs painija, jota isä (Nick Nolte) valmensi. Vähemmän lahjakkaamman Brendanin valmentaminen ei isää kiinnostanut.Lajivalinta tukee tarinaa, ja kun veljekset väistämättä kohtaavat kehässä, taistelun luonteessa ilmenevät molempien persoonallisuudet. Taustalla on rankkaa perhedraamaa: isä oli inhottava juoppo, mikä sai Tommyn pakenemaan sairaan äidin kanssa isän ja Brendanin luota. Kaikilta on ollut välit poikki vuosikausien ajan.

Elokuva uskottelee aluksi Tommyn olevan päähenkilö. Sulkeutunut yrmy korjaamassa välejä isänsä kanssa ja oletettavasti avautumassa, mutta ei. Tommysta tehdään hiljalleen elokuvan pahis. Hän ei anna anteeksi isälle tai veljelle vaan on sietämättömän julma molempia kohtaan. Warrior muuttuukin Brendanin altavastaajatarinaksi. Tommy kävelee vastustajiensa läpi, kun taas Brendan kamppailee ja joutuu ylittämään itsensä joka kerta. Kun veljekset kohtaavat, on kyse todellisesta draamasta. Molemmilla on tarvetta palkintorahoille, ja Tommykin on pahismaisuudessaankin ymmärrettävä, puolusteltava hahmo. Välit setvitään toisia mäiskimällä. Siihen kiteytyy jotain maskuliinisuudesta – on jotenkin itsestäänselvää, että vanhat haavat suljetaan tekemällä uusia toisen kasvoihin. Molemmat ovat lopussa samalla sivulla. Aina ei tarvita sanoja. Kumpikaan veli tai isä ei ole mikään erityinen sanaseppo, ja yhteinen kieli löytyy voimasta.

Alice in the Cities (1974)
(Alice in den Städten)
ohjaus: Wim Wenders
****

Tammikuussa katsomani Kings of the Road (1976), Wim Wendersin road movie -trilogian kolmas osa, teki vaikutuksen hiljaisella päämäärättömyydellään. Elokuva oli täynnä hetkiä, joina päähenkilöt odottelivat matkanteon jatkamista maisemiaan laiskasti tutkien ja niistä oletettavasti nauttien. Matkallakaan ei varsinaisesti ollut mitään väliä; olisi ollut sama pysyä paikoillaan.

Trilogian ensimmäisessä osassa Alice in the Cities (1974) on syy olla jossain. Journalisti on matkustanut tarkkailemaan yhdysvaltalaista elämänmenoa ulkopuolisena. Saksaan juttuaan kirjoittamaan palatessa tuntematon äiti keplottelee tyttärensä hänen hoiviin, ja loppuelokuvan mies yrittää palauttaa tyttöä oikeaan osoitteeseen. Elokuvassa on hivenen juonellista painetta, vaikka tyttö soisikin matkan jatkuvan loputtomiin; elämässä on vihdoin hahmo, joka tuntuu välittävän pyyteettömästi. Kyllä äitikin välillä, mutta toisaalta myös hylkää tuntemattoman miehen matkaan.

Wenders tarkastelee myös yhdysvaltalaista kulttuuria: televisio-ohjelmia ja rock-musiikkia, joihin törmää joka puolella maailmaa, ja joista välitetään kaikkialla yhtä paljon. Yhdysvaltalainen viihde on kaikkien yhteinen kulttuuri – jotain, josta kaikki voivat välittää yhtä paljon, mutta vain niin paljon kuin viihteestä nyt yleensäkin voi ja kannattaa välittää, eli ei liikaa. Sillä voi kyllä turruttaa silmänsä, kuten lentokentille asennetuissa maksutelevisioissa tai lentokoneessa tai hotellihuoneessa. Päähenkilö on turtunut elämään, mutta ei niin turtunut etteikö malttaisi kritisoida television toimintatapoja.

Tiny Furniture (2010)
ohjaus: Lena Dunham
***

Lena Dunham pyöri Girlsiä edeltäneessä elokuvassaan pitkälti samojen teemojen parissa: parikymppinen päämäärättömyys, outo huomionkipeys, suhde-elämän modernit kummallisuudet ja tarve menestyä ovat kaikki läsnä. Dunham ei pääse ihan niin hyvin niihin käsiksi kuin Girlsissä, joka hyvinä hetkinään on oivaltavan kiero ja omaehtoinen sarja – epämiellyttävä peili kaikille meille itseriittoisille vätyksille.

Rakenteeltaan elokuvassa on Woody Allenin elokuvien vellontaa. Vaikka varsinaisia dramaattisia tapahtumia ei ole paljon, kasaantuvat ne lopuksi ainakin kevyeksi paineen tunnuksi. Tilanne eskaloituu pehmeällä ja merkityksettömällä tavalla, ja elokuva pitkälti loppuu kesken. Draamassa ei oikein tunnuta päätyvän minnekään, tai edes tietoisesti päädyttävän ei-minnekään.

Parasta elokuvassa on se, kuinka Dunham tuntuu pääsevän hahmonsa mielenmaisemaan ja tarkastelee itsekeskeisyyttään ja muita paheitaan kivuliaalla mutta viihdyttävällä tavalla. (Edelleen, Woody Allen on ilmeinen verrokki, omaan napaansa tuijottelemisen mestari.) Dunham osaa kirjoittaa luontevan tuntuista dialogia ja on muutenkin tarkkanäköinen ja omaperäinen kirjoittajana, mutta eiTiny Furnituressa (2010) ihan niin taitava, varsinkaan kun näyttelijäkaarti ei ole yhtä vaikuttava kuin Girlsissä, jossa erityisesti sivuhahmot ovat sekä syviä että hauskoja.

Wreck-It Ralph (2012)
ohjaus: Rich Moore
***

Kenties tärkein syy sille, että Lego elokuva jäi ihmisten mieliin, mutta yhtä miellyttävä ja viihdyttävä Wreck-It Ralph ei, on se, että Lego elokuva keksi aidolta tuntuneen syyn sille, miksi se kertoi legopalikoista. Legoista löytyi teema luovuudesta, joka suitsutuksen perusteella resonoi ihmisissä.

Wreck-It Ralph kertoo videopeleistä ja niiden determinismistä. Pelihallin videopelihahmot nousevat koodia vastaan ja huomaavat, että omilla teoilla voi vaikuttaa. Ja häiriöksi eli glitchiksi julistettu epätoivottu yksilö huomaa, ettei rooli olekaan kiveen kirjoitettu, vaan valtaapitävän tahon syöttämää valhetta. Marginaalista esiin nousemiselle ei ole mitään muuta todellista estettä kuin systemaattinen sorto.

Ihan nättejä ajatuksia, mutta päälleliimattuja. Teemat eivät ole mitenkään keskeisiä videopeleille, joiden lainalaisuuksia ja estetiikkaa elokuva pyörittelee. Elokuva koostuu niistä, mutta ei löydä ajatuksista mitään orgaaniselta tuntuvaa teemaa, jonka kertoa.

Ainakin minulle elokuva tulee välillisesti osoittaneeksi pelien, siis ensisijaisesti vanhojen, jonkinasteisen semioottisen tyhjiön. Ne ovat pohjimmiltaan kivoja leluja. Toki viime aikoina on kirjallisuudessa, journalismissa ja tieteissä löydetty paljon hyviä selityksiä sille, mitä videopelien pelaaminen ja sen lainalaisuudet voisivat tarkoittaa, mutta vanhojen videopelien pelaamisesta ei varsinaisesti ole löydettävissä mitään syvempää merkitystä. Kulttuurillisesti niissä voi olla merkitystä, mutta se merkitys on ulkopuolista.

Sama perustava tyhjyyden ongelma vaivasi välillä Toy Story -elokuviakin: tarina siitä, miten lelut kokevat oman roolinsa oli usein täysin päälleliimattua draamaa ilman leluilla leikkimiseen nivoutuvaa temaattista ydintä – ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että leluilla ei ole tunteita. Lelujen seikkailuilla ja kipuiluilla ei ollut sisärakenteisesti mitään syvää merkitystä; katsoja vain seurasi draamaa ja reagoi siihen.

Toinen elokuva oli temaattisesti paljon täsmällisempi ja käsitteli leluilla leikkimisen ja keräilemisen suhdetta ällistyttävän hyvin. (Etenkin Jessie-montaasissa.) Elokuva kertoi joka solultaan inhimillisistä kokemuksista ja kysymyksistä, ja käsitteli niitä leluilla leikkimisen ja keräilemisen kautta. (Kolmannessakin elokuvassa lelut toimivat kivana vertauskuvana elämässä etenemiselle.)

Tietenkin Wreck-It Ralphilla on oikeus kertoa vain oma söpö determinismitarinansa, joka vain tapahtuu videopelihahmojen maailmassa. On hauskoja viittauksia videopelihahmoihin ja niin edelleen. Mutta kaikista parhaiden tarinoiden kertomiseen tuntuu olevan jokin polttava syy; inhimillinen kokemus, joka on pakko kertoa juuri sen tarinan muodossa, ja joka tuntuu oikealta. Sellainen jää mieleen, vaikka kyseessä olisikin vain hyperkaupallinen lelumainos.

Mad Max (1979)
ohjaus: George Miller
***

Kirjoitus elokuvasta.

Anna palaa (2000)
(Bring It On)
ohjaus: Peyton Reed
***

2000-luvun alun teinielokuvaa katsoessa on ensinnäkin hienoa huomata katsovansa melkoisen terävää ja hauskaa komediaa, mutta vielä hienompaa on huomata katsovansa erittäin kiteytettyä tarinaa valkoisesta syyllisyydentunnosta, rasismista ja epätasa-arvosta – vieläpä kerrottuna hyväosaisen näkökulmasta! Eliittikoulun cheerleaderit ovat kansallisten kisojen moninkertaiset mestarit, mutta kuviot on systemaattisesti varastettu itä-Comptonin cheerleadereilta. Tosielämän vastineen voi etsiä vaikkapa r&b’stä, jazzista tai hiphopista, joista jokainen on kaupattu laajemmalle yleisölle valkopestynä.

Uusi kapteeni Torrence (Kirsten Dunst) saa tietää riistosta ja laittaa joukkionsa rakentamaan vihdoin oman ohjelmansa, etenkin kun muualta isolla rahalla ostettu korvike osoittautuu epäoriginaaliksi. Elokuva kommentoi rikkaiden lasten elämää tarkasti. Kun elämässä saa kaiken valmiina eikä joudu koskaan muodostamaan omia näkemyksiä ja olemisen tapaa, voi sellainen kauhistuttaa. Mutta tietenkin siinä onnistutaan, koska työmoraalia riittää. Samalla elokuva tiivistää, kuinka silmien sulkeminen siltä, kuinka oma hyvinvointi on aina rakennettu muiden sorron päälle, on aina sitä helpompaa mitä paremmassa asemassa on.

Itä-Comptonin joukkio meinaa jäädä ulos kisoista rahapulan vuoksi, ja reiluun peliin pyrkivä Torrence yrittää lahjoittaa isän kautta hankitut rahat, ihan vain että voidaan nähdä kerrankin reilusti, kuka on oikeasti paras. Tietenkin rahasta kieltäydytään, sillä ei ole olemassa vastikkeetonta rahaa; aina syntyy jonkinlainen valta-asetelma. Systemaattista epäoikeudenmukaisuutta ei korjata lahjoituksin, varsinkaan kun lahjoittaja haluaa saada kaupanpäällisiksi puhtaan omantunnon ja pelastajan manttelin, vaikkei sellaista itse edes tiedostaisi haluavansa. Sellaista ei hänelle tarvitse antaa. Torrence joukkioineen on paremmassa asemassa taustansa vuoksi; se pitää hyväksyä, kuin myös siitä seuraava syyllisyydentunto. Ilmeisimpänä vertauskuvana voidaan tarkastella kehitysapua, josta samankaltaisia ajatusmalleja löytyy helposti.

Kertomalla tarinansa mieluummin etuoikeutetuista kuin altavastaajista, Anna palaa on astetta kiinnostavampi urheiluelokuvana. Altavastaajien nousu voittajiksi on niin monesti kerrottu tarina, ja siksi se on hyvä kertoa vain marginaaleissa.

Tietenkään elokuva ei ole niin puhutteleva, että se kehtaisi sanoa teemasta mitään epämiellyttävää, kuten asettamalla etuoikeutuksen oikeasti ratkaisevaksi tekijäksi, mitä se tosimaailmassa on. Tietenkin altavastaajat voivat nousta elokuvassa voittajiksi, koska sellaiseen maailmaan on mukavin uskoa, ja teinielokuvissa on hyvä olla asioita, joihin on mukava uskoa.

Rebel Without a Cause (1955)
ohjaus: Nicholas Ray
***

1950-luvun paikkeilla syntyneessä nuorisokulttuurissa varttuneille nuorille pojille miehen mallit eivät olleet niin selkeitä. Oli sodassa käyneitä, ahdistuneita isiä ja omat kaverit, jotka asuivat kaupungeissa ja tappoivat aikaansa levottomina. James Deanin esittämä nuori mies on ahdistuksessaankin sietämättömän cool, miehistä kunniaa etsimässä – sellaista jota esiliinaa käyttävä pehmoisä ei voi opettaa. Lopun draama tuntuu ajelehtivan vähän ohi keskeisimpien pointtien ohi, mutta pointit miehisyydestä, vanhemmuudesta ja varttumisesta välittyvät hyvin.

Mad Max: Fury Road (2015)
ohjaus: George Miller
*****

Kaikkien kehujen arvoinen. En jaksaisi toistella niitä, mutta nostaisin ennen kaikkea esille sen, kuinka täydellistä elokuvan ymmärrys toimintakohtauksesta on. Sen täytyy olla fyysistä tarinankerrontaa: elokuvan maailman täytyy muuttua jollain tavalla. Hahmo on tietyssä asemassa ennen toimintaa, ja toiminnan jälkeen toisessa. Suhteet muuttuvat ja syventyvät. Jos toimintakohtauksen voi korvata kohtauksella, jossa häviävä osapuoli vain tapetaan, ilman että mitään menetetään, kyseessä ei ole hyvä toimintaelokuva.

Elokuvan kutsuminen juonettomaksi olisi melko paksua, sillä juoni kyllä on, mutta raikkaan poikkeavasti se kerrotaan ensisijaisesti visuaalisesti. Mad Max: Fury Roadon puhdasta elokuvaa, jos sellaista ilmaisua kehtaa käyttää. Ei juonen edistämistä jutustelulla. Elokuvan maailman eriskummallisuudet vain ovat; niitä ei avata suotta. Jos Christopher Nolan olisi ohjannut elokuvan, siinä olisi ainakin puoli tuntia lisää sekä hahmo, joka esittelisi katsojalle elokuvan maailman; miten pääpahis pääsi valtaan, miksi sotapojat tarvitsevat verta ja laittavat kromia hampaisiinsa kuoleman koittaessa jne. George Miller ei pidä katsojaa typeränä, ja luottamalla visuaalisuuteen terävöittää katselukokemusta entisestään.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s