Hieman jotain Ultramariinista, Matti Johannes Koivusta ja Vuorista

image

Jos olen jotain yhtyettä viime vuosina kaivannut niin Ultramariinia. Pehmeää kitaraindietä hyvin sävellyksin ei ole helppo löytää suomeksi laulettuna. Ville Aallon kirjoittamat, Matti Johannes Koivun laulamat säkeet jäivät jumiin syvälle tajuntaani, ei vähiten Koivun pohjattoman vaikuttavan äänen vuoksi.

Olen seurannut Koivun soolouraa mielenkiinnolla ja pitänyt monista levyistä, mutta viimeisin, Kauneimmat meistä, jätti muutamalla kuuntelulla tyhjän olon. Edellislevyillä Koivu tuntui enemmänkin tarkastelevan suomalaista iskelmäpopin kenttää omakohtaisesta näkökulmasta. Uudella levyllä on hienoja sävellyksiä, mutta luonteeltaan Koivun musiikki tuntuu ajelehtivan koko ajan lähemmäksi yksioikoista halonhakkuuta; yhä suoraviivaistetumpaa tuotantoa, yksinkertaisen iskeviä sävellyksiä, helpompia tekstejä. Nuo eivät itsessään ole pahoja asioita, jos kappaleet vain tuntuvat kumpuavan jotenkin rehdistä suunnasta. En tiedä miksi edellislevy Matti Johannes Koivu (2013) läpäisi testin paremmin, mutta niin se teki silti. Esimerkiksi sinkkukappale “Jos muutat mielesi” oli aidosti riipaiseva, itkettävän hieno kappale. Levy oli yksioikoisen pop, mutta ei tyhjällä tavalla.

Koivu tuntuu yhä innokkaammin larppaavan sellaisen suomalaisen artistin kuvaa, jota hän on aikaisemmilla levyillä korkeintaan tarkastellut tai mukaillut, oli se sitten Irwin Goodmania tulkitsemalla tai tekemällä avoimen nostalgista iskelmäpoppia. Nyt “Elämä heittelee” -kappaleen kepeä tarinointi tuntuu jostain syystä ratkaisevasti falskimmalta kuin vaikkapa Kovat piipussa -levyn (2007) leikkisä nostalgisuus.


Törmäsin juuri Vuoret-yhtyeeseen, jossa soittaa kitaraa Ultramariinin Ville Aalto. (Eipä sillä että aikaisemmilla kappaleilla olisi muuta tekemistä sen kanssa kuin Ultramariini-assosiaatio, mutta menkööt nyt.) Vuorten musiikki on komeaa shoegazea, täynnä hyvää yhteissoittoa ja suureellisia, runsaasti efektoituja kitarakuvioita. (Jokainen kitaristi tietää, että shoegaze jos jokin on välineurheilua.) Laulaja kuulostaa Death Cab for Cutien Ben Gibbardilta pehmein fraseerauksineen ja makealla sävyllään. Se on hieno kontrasti räimiviin kitaroihin.

Rantatie-kasetti on kuultavissa Bandcampissa. Se on hyvä. On hienoja sävellyksiä ja erityisesti hienoa jumittelua. Sellaista, joka tuntuu sanovan jotain. Lyriikoissa on ultramariinimaista haikeutta ja kaupunkilaista luontokuvaelmaa. “Ei ole alkuperäistä” -kappaleessa ahdistutaan hiljaa siitä, kuinka nostalgia ei ole mahdollista. Eihän kukaan moderni ihminen voi älyllisesti pitävästi nostalgisoida mitään, koska nyt on enemmän kaikkea hyvää – hyvinvointia, demokratiaa, viihdettä, tasa-arvoa –, eli nyt asiat on paremmin. Moderni ihminen ahdistuu juurettomuuden ja suunnattomuuden edessä ja tukeutuu rakkauteensa, jota “ei voi käyttää ketään vastaan”. Se kuulostaa hieman puolustelevalta edeltävien säkeiden jälkeen, mutta siihen on miellyttävää uskoa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s