Huhtikuun elokuvapäiväkirja: Wonder Boys, Inherent Vice, Unbreakable

nightcrawler

Kuukauden suosikkielokuva: Nightcrawler

Wonder Boys (2000)
ohjaus: Curtis Hanson
****

Michael Douglasin esittämä kirjailija ei ole julkaissut mitään moneen vuoteen. Syynä ei ole valkoisen paperin kammo, vaan päinvastoin: materiaalia on syntynyt yli kaksi tuhatta sivua, mutta se on haahuilevaa. Kirjailija ei ole rajannut tarinaansa, koska ei todella tunne sitä. Samalla elämässä tapahtuu muutaman illan aikana farssimaisia myllerryksiä, joihin liittyy mureneva avioliitto ja romanssi, kirjailijan oppilaita himoitseva kustannustoimittaja sekä Tobey Maguiren esittämä synkkämielinen ja lahjakas kirjailijanalku, joka värittää keskiluokkaista taustaansa dramaattisemmaksi.

Vaikka elokuvassa onkin ilmeisen tiukka rakenne, tuntuu se usein romaanimaisen luontevasti paikasta toiseen palloilevalta; se velloo, mutta kuitenkin paineella. Tapahtumia ja uusia keskeisiä henkilöhahmoja kasaantuu toinen toisensa perään satunnaisesti ja pakottamattoman oloisesti. Elokuva suhtautuu henkilöhahmoihinsa vakavamielisesti, mutta keventää otetta farssimaisilla juonenkäänteillä. Maguiren roolisuoritus on välillä puhutteleva, mutta paikoin myös hieman ambivalentti, kuten Maguire tuntuu niin usein olevan. Hahmossa on patoutunutta tunnetta, joka ei oikein missään vaiheessa näy eikä tunnu. Toisaalta kyseessä on kirjoittaja, joka käsittelee oudot myllerryksensä vasta kirjoittaessaan niistä kotona kirjoituskoneella.

13 ja risat (2004)
ohjaus: Gary Winick
***

Usein nuorille introverteille kerrotaan, kuinka elämä helpottaa siellä kolmenkymmenen tienoilla – monien nuoruudessaan epäsuosittujen ja ujojen mukaan elämä on todella alkanut vasta silloin. Odotan kiinnostuneena, tunnenko kymmenen vuoden päästä oloni oikeasti mukavaksi nahoissani.

13 ja risat ottaa ajatuksesta eräänlaisen kopin ja siirtää varhaisteinin elämänsä myöhempään vaiheeseen – ei tosin nauttimaan paremmasta elämästä, vaan huomaamaan, mitä huonot elämänvalinnat voivat tehdä. Elokuva sortuu hieman teinielokuvien helmasyntiin koulun suosittujen kakaroiden demonisoinnissa (tietenkin häijystä ja suositusta tytöstä tulee muotilehden moraaliton toimittaja), mutta samanaikaisesti se osoittaa hyvin sen, kuinka nuorena aloitettu häijy kiipijyys tulee jatkumaan läpi elämän, ja että sillä saa ympärilleen muita häijyjä kiipijöitä. Aitoutta edustaa Mark Ruffalon hahmo, joka oli Jennifer Garnerin esittämän päähenkilön lapsuudenystävä, jonka tämä väliin jääneessä ajassa oli hylännyt. Ruffalon hahmo osoittaa tälle suosion hinnan – ensisijaisesti pehmeällä ja vilpittömällä hymyllään, kuten Ruffalo usein.

Elokuva ei välttämättä saa sidottua juonensäikeistään (muotilehden ongelmat, Garnerin ja Ruffalon hahmojen lapsuudensuhteen lämmittely) totisesti yhteensopivaa tarinaa, mutta tunnetasolla viesti autenttisuudesta ja hyvyydestä resonoi pörröisen mukavasti. Ja Garner on ihastuttava ja erinomainen läpi elokuvan: fyysinen komedia 13-vuotiaasta aikuisen roolissa on haastavaa, kuin myös hiljattaisen aikuistumisen ja omiin nahkoihinsa sopeutumisen kuvaaminen. Ruffalo hymyilee ohuehkon roolinsa läpi, mutta kyseessä on kuitenkin Mark Ruffalo, joten.

Unbreakable – särkymätön (2000)
ohjaus: M. Night Shyamalan
***

M. Night Shyamalanin myöhemmän uran huonous ei ole millään tavalla irrallista ohjaajan paremmista hetkistä. Se on läsnä vähintäänkin häivähdyksenä. Enkä tarkoita nyt yllättäviin käänteisiin tukeutumista, vaan sitä, kuinka Shyamalanin puutteet tarinankertojana pistävät ikävästi silmään, kun elokuva on muuten niin huikean taitavaa ja nautinnollista. Juuri silloin kun Shyamalan kuvaa taitavasti koreografioimansa ja sommittelemansa pitkän, kauniin otoksen, on tarinassa ja hahmojen reaktioissa petollisen pieniä eriskummallisuuksia, jotka eivät käy järkeen. Suvereenista elokuvasta tulee nautinnollisuudessaankin hieman hiertävä.

Shyamalanin tyylitellessä Unbreakablesta hyvin tummasävyisen, raskaan, hitaan draaman, pistää siitä ärsyttävästi silmään, kuinka ohjaaja ei hahmota Samuel L. Jacksonin esittämän sarjakuvafanin hupaisaa teennäisyyttä, jonka Jacksonkin piilottaa päällekäyvän karismansa alle. Bruce Willisin esittämän, turmiollisesta junaonnettomuudesta ehjänä selvinneen miehen löytöretki omaan vahingoittumattomuuteensa on oudon huvittava. Tämä kyselee vaimoltaan ja pomoltaan, onko koskaan kipeänä. Se on tapa esittää asia elokuvallisesti, tietenkin, mutta yhtä lailla Shyamalan olisi voinut kuitata asian laittamalla hahmon toteamaan, ettei koskaan kauheasti sairasta. Kun hahmo ”löytää” voimiaan poikansa kanssa, Shyamalan tietää millaisen reaktion haluaa: isä yllättyy voimistaan. Sen hän saa laittamalla pojan valehtelemaan ottaneensa isän punttitangosta pois painoja, vaikka onkin lisännyt niitä. Isä ei huomaa. Perustavanlaatuisen fysiikan voi unohtaa reaktion tieltä.

Nuo ovat naurettavan triviaaleja huomioita, mutta ne tulivat ensimmäisinä mieleeni, ja yritän kuvata niillä isompaa trendiä, jota en aivan selvästi saa sanoiksi muotoiltua. Shyamalan on ilmeisesti saanut päähänsä tietyt käänteet ja ideat, mutta ei ole miettinyt loppuun asti, kuinka pitäviä ne ovat – reagoisivatko ihmiset kuvitelluilla tavoilla. Hyvä tarinankertoja ei ihastu omiin ideoihinsa niin paljon, että unohtaisi kysyä ne kiusallisimmat loogiset kysymykset, jotka voisivat rikkoa ne. Shyamalan on ilmeisen juonilähtöinen kirjoittajana, mikä näkyy siinä, ettei tarina kestä. Ja lopussa on tietenkin tökerö käänne, jota ilmankin tarina olisi ollut riittävä.

Inherent Vice (2015)
ohjaus: Paul Thomas Anderson
***

Inherent Vice oli erinomainen katselukokemus siihen nähden, kuinka vähän näkemästäni todella sisäistin, ja kuinka vähän se lopulta tempaisi mukaansa. Rikostarinoiden käänteiden seuraaminen ei ole koskaan ollut vahvuuteni, kun en kovin paljoa ole koskaan dekkareita lukenut. (Enkä yritä ylpeillä sillä; luen viihdekirjallisuutta muuten ihan riittämiin.) Pysyin tietenkin suunnilleen kärryillä tapahtumista ja motiiveista, mutta en varsinaisesti tempautunut mukaan. Saatoin myös suhtautua elokuvaan toisella tavalla, kun tiesin kyseessä olevan Thomas Pynchon -filmatisointi, eli todennäköisesti post-modernisti rönsyilevä, humoristinen ja älykäs trillerin mukaelma. Usein tulikin olo – kuin myös katseluseurallani – että mieluummin lukisin kuin katsoisin tapahtumia, varsinkin kun hahmot niin runsaasti kertoilivat toisilleen toisistaan, motiiveistaan ja aikaisemmista tapahtumista.

On elokuvalla tietenkin puolensa. Paul Thomas Andersonin tyyli on hioutunut vuosien varrella yhä vähäeleisemmäksi ja kursailemattomammaksi, minkä ohjaaja on itsekin maininnut olevan tarkoituksellista kehitystä. Vaikka elokuva onkin henkisesti melko lähellä Boogie Nightsia pirteine väreineen ja erinomaisine 1970-luvun musiikkeineen, on se visuaalisen kielensä vähäeleisessä eleganssissa lähempänä Mestaria. Ja etenkin komedian rytmitys ja äkkivääryys toi mieleenPunch Drunk Loven. Inherent Vice on usein hauska, ja etenkin Josh Brolin yllättää hauskuudellaan lahjattoman poliisin roolissa.

Nightcrawler (2014)
ohjaus: Dan Gilroy
*****

Kirjoitus elokuvasta.

Down Down the Deep River (2015)
ohjaus: Will Sheff
****

Okkervil Riverin levy Silver Gymnasium (2013) on Bob Segerin, Bruce Springsteenin ja muun 1980-luvun aikuisrockin katkuinen teemalevy yhtyeen laulaja-lauluntekijä Will Sheffin lapsuudesta Meridenin pikkukaupungissa New Hampshiressa. Ujo ja terveysongelmainen Sheff uppoutui mielikuvitukseensa, ja koko alueesta on myöhemmin muodostunut Sheffin mielessä jonkinlainen maaginen idylli, jota Sheff Silver Gymnasiumilla kuvasi. Levyn oheen syntyi myös videopeli, ja nyt myös 45-minuuttinen lyhytelokuva, jota itsekin rahoitin Kickstarterissa muutama vuosi sitten.

Down Down the Deep River on kuvattu Meridenissä, ja sen pääosassa pieni kiusattu poika uppoutuu mielikuvitukseensa ystävänsä kanssa. Yhdessä he piirtävät robotteja, lukevat sarjakuvia, notkuvat, tylsistyvät, samoilevat metsissä, varovat apeamielisiä vanhempia. Dialogia käytetään yksinomaan taustameluna, eivätkä päähenkilöt puhu edes keskenään. Mieleen juolahti Ingmar Bergmanin liki mykkä Hiljaisuus, jossa kahden sisaruksen keskinäisen draaman välissä pieni poika palloilee venäläisessä hotellissa. Dialogin puute terävöittää näkemään, ja kuvakerronta onkin elokuvassa nautinnollista. Myös Wes Andersonin Moonrise Kingdom (2012) tulee mieleen, vaikkakin Down Down the Deep River ei ole juurikaan eksentrinen pieniä fantasiaelementtejä lukuunottamatta.

Dialogin puute herkistää myös kuulemaan. Sheffin Lovestreams-soolonimikkeellä tekemä alkuperäismusiikki on pääasiassa pehmeän elektronista tunnelmamusiikkia, jollaista esimerkiksi Arcade Fire kirjoitti Spike Jonzen elokuvaan Her. Sitä musiikkia, jonka taiteelliset muotimainokset omivat itselleen. Ohessa on myös viihdyttäviä uudelleenversiointeja “Down Down the Deep River” -nimikkokappaleesta, milloin outoina disko- tai unipop-versiointeina.

Vaikka kammoksunkin nykyään niin kyltymättömältä tuntuvaa 1980-luvun nostalgiaa, jossa kaikki lapsuuden viihdekokemukset – sarjakuvat, videopelit, animaatiosarjat, elokuvat – muistetaan pyhän ajan kirkkaina hetkinä, joista valetaan kulmakiviä omalle nykyidentiteetille, tuntuvat elokuvan lapsuusmuistelot räikeässäkin kasarinostalgiassaan yleismaailmallisilta ja kauniilta. Juuri tuollaista lapsuus oli: mielikuvituksessa pyörimistä, maailman pakenemista omiin luotuihin. Siitäkin huolimatta että sen voi jakaa jonkun toisen kanssa, se mielikuvitusmaailma on kuitenkin lopulta vain oma, kuten elokuvan poika saa huomata ystävän kadottua muiden joukkoon.

Avengers: Age of Ultron (2015)
ohjaus: Joss Whedon
****

Kirjoitus elokuvasta.

The Royal Tenenbaums (2001)
ohjaus: Wes Anderson
****

The Royal Tenenbaums muistuttaa rakenteeltaan kovasti edeltäjäänsä Rushmorea(1998). Molemmat alkavat pirteästi ja veikeästi, mutta hiljentyvät dramaattiseen sieluntutkailuun. The Royal Tenenbaums onnistuu siinä ensiluokkaisen hyvin, ja muuttuminen eksentrisestä perhekomediasta vain hivenen eksentriseksi perhedraamaksi on vaivatonta. Suurin syy elokuvan erinomaisuuteen on Gene Hackman, joka on hurmaavan hirvittävä perheen pää. Lasten suhteita hankalaan isään käsitellään kipeän hauskasti.

Wes Andersonin elokuvat ovat edelleen minulle hankalasti lähestyttäviä kirjoittaessa: ne ovat niin taidokkaasti ja vaivattoman tuntuisesti rakennettuja, etten oikein tavoita sanoillani elokuvien nyansseja. Ehkä joskus pystyn niitä purkamaan.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s