Hieman jotain Ultramariinista, Matti Johannes Koivusta ja Vuorista

image

Jos olen jotain yhtyettä viime vuosina kaivannut niin Ultramariinia. Pehmeää kitaraindietä hyvin sävellyksin ei ole helppo löytää suomeksi laulettuna. Ville Aallon kirjoittamat, Matti Johannes Koivun laulamat säkeet jäivät jumiin syvälle tajuntaani, ei vähiten Koivun pohjattoman vaikuttavan äänen vuoksi.

Olen seurannut Koivun soolouraa mielenkiinnolla ja pitänyt monista levyistä, mutta viimeisin, Kauneimmat meistä, jätti muutamalla kuuntelulla tyhjän olon. Edellislevyillä Koivu tuntui enemmänkin tarkastelevan suomalaista iskelmäpopin kenttää omakohtaisesta näkökulmasta. Uudella levyllä on hienoja sävellyksiä, mutta luonteeltaan Koivun musiikki tuntuu ajelehtivan koko ajan lähemmäksi yksioikoista halonhakkuuta; yhä suoraviivaistetumpaa tuotantoa, yksinkertaisen iskeviä sävellyksiä, helpompia tekstejä. Nuo eivät itsessään ole pahoja asioita, jos kappaleet vain tuntuvat kumpuavan jotenkin rehdistä suunnasta. En tiedä miksi edellislevy Matti Johannes Koivu (2013) läpäisi testin paremmin, mutta niin se teki silti. Esimerkiksi sinkkukappale “Jos muutat mielesi” oli aidosti riipaiseva, itkettävän hieno kappale. Levy oli yksioikoisen pop, mutta ei tyhjällä tavalla.

Koivu tuntuu yhä innokkaammin larppaavan sellaisen suomalaisen artistin kuvaa, jota hän on aikaisemmilla levyillä korkeintaan tarkastellut tai mukaillut, oli se sitten Irwin Goodmania tulkitsemalla tai tekemällä avoimen nostalgista iskelmäpoppia. Nyt “Elämä heittelee” -kappaleen kepeä tarinointi tuntuu jostain syystä ratkaisevasti falskimmalta kuin vaikkapa Kovat piipussa -levyn (2007) leikkisä nostalgisuus.


Törmäsin juuri Vuoret-yhtyeeseen, jossa soittaa kitaraa Ultramariinin Ville Aalto. (Eipä sillä että aikaisemmilla kappaleilla olisi muuta tekemistä sen kanssa kuin Ultramariini-assosiaatio, mutta menkööt nyt.) Vuorten musiikki on komeaa shoegazea, täynnä hyvää yhteissoittoa ja suureellisia, runsaasti efektoituja kitarakuvioita. (Jokainen kitaristi tietää, että shoegaze jos jokin on välineurheilua.) Laulaja kuulostaa Death Cab for Cutien Ben Gibbardilta pehmein fraseerauksineen ja makealla sävyllään. Se on hieno kontrasti räimiviin kitaroihin.

Rantatie-kasetti on kuultavissa Bandcampissa. Se on hyvä. On hienoja sävellyksiä ja erityisesti hienoa jumittelua. Sellaista, joka tuntuu sanovan jotain. Lyriikoissa on ultramariinimaista haikeutta ja kaupunkilaista luontokuvaelmaa. “Ei ole alkuperäistä” -kappaleessa ahdistutaan hiljaa siitä, kuinka nostalgia ei ole mahdollista. Eihän kukaan moderni ihminen voi älyllisesti pitävästi nostalgisoida mitään, koska nyt on enemmän kaikkea hyvää – hyvinvointia, demokratiaa, viihdettä, tasa-arvoa –, eli nyt asiat on paremmin. Moderni ihminen ahdistuu juurettomuuden ja suunnattomuuden edessä ja tukeutuu rakkauteensa, jota “ei voi käyttää ketään vastaan”. Se kuulostaa hieman puolustelevalta edeltävien säkeiden jälkeen, mutta siihen on miellyttävää uskoa.

Aika glam Destroyer

destroyer

Niin täydellisen hyvä levy kuin Kaputt (2011) onkin, on Destroyer tavannut olla parhaimmillaan glam rock -vaihteessaan. Dan Bejarin laiskan välinpitämättömässä äänessä on samaa kiistatonta cooliutta kuin Lou Reedillä, joka kuulosti aina erinomaiselta menevämmillä levyillään, kuten Transformerilla (1972) ja Street Hasslella (1978).

Bejarin punaviinistä kevyesti päihtynyt, laiska fraseeraus yhdistettynä Roxy Musicin Avalonista (1982) lainattuun äänimaailmaan tuotti Kaputtin, täydellisen sunnuntai-iltapäivän vellomislevyn, jota kuunnellessa on mahdotonta saada mitään aikaiseksi. Tavuja oli paljon vähemmän kuin vuolassanaisilla edellislevyillä, ja terävimmät sanapurkaukset olivat kadonneet. Tilalla oli pehmeitä melodioita. Haastatteluissa Bejar toisteli, kuinka oli alkanut pitää itseään ensisijaisesti laulajana, ei lauluntekijänä. Siihen nähden, kuinka paljon “epälaulajuus” oli Bejaria aikaisemmin leimannut, oli muutos yllättävä.

“Dream Lover” on överimpää glamia kuin Destroyerin 2000-luvun alkupuolen eittämättä glam-henkinen, mutta paljon muillakin alueilla seikkaillut kitararock. Oli Crazy Horse -henkistä, hieman riisuttua räimintää ja tyypillisemmän indie rockin suuntaan meneviä kappaleita, mitä sillä nyt voisikin tarkoittaa. Uusi kappale on täynnä saksofonia, ja koko keston läpi jatkuu sama piiskaava tamburiinipoljento. Laulumelodia on Kaputtin hengessä laiskan tarttuva, mutta paikoin myös päällekäyvä ja leikkisä.

Hyvin lyhyesti ensimmäisestä Mad Maxista

image

Mad Max (1979) on hyvä esimerkki tietynlaisesta 1970- ja 1980-lukujen toimintaelokuvasta.

Sellaisesta, jossa on pienehkö budjetti, mutta rohkeita stuntteja ja isoja räjähdyksiä.

Joka tuntuu koostuvan yksinomaan tyylistä, eli nahkatakeista ja komeista autoista.

Puhetta on niukanlaisesti, eikä sitä käytetä lainkaan juonen edistämiseen vaan jutusteluun, joka on sävyltään joko a) raivokasta tai b) kujeilevaa, riippuen onko kyseessä päähenkilön vihollinen vai rakastettu.

Tärkeiden sanojen vähyydestä tulee tunne, että kaikki maailman sanat olisivat menettäneet merkityksensä, ja on jäljellä vain puhe tekstuurina; karkeana sosiaalisuuden muotona.

Maailma on kuvia, jotka eivät noudata tarinan logiikkaa tai välitä, pysyykö katsoja tapahtumien tasalla, koska niillä ei ole väliä.

Musiikkia on paljon, eikä se tunnu välittävän, onko sille oikeasti tarvetta.

Elokuva loppuu kesken, koska puolitoista tuntia tuli täyteen. Elokuva osoitti olevansa oikea elokuva, vaikka tarina jäisikin kertomatta loppuun.

Mad Maxia on hankala pitää hyvänä elokuvana, mutta siitä on helppo pitää, kuten The Warriorsista (1979), Streets of Firesta (1984) ja The Wraithista (1986).

Tyyli ja asenne: 70- ja 80-luvun kiinnostavimmat toimintaelokuvat kiteytettynä.