Rahalta haiseva Avengers: Age of Ultron

image

Otsikon ajatukseen ”rahalta haisemisesta” pääsen kirjoituksen toisessa osassa. Ensin elokuvasta ja sen edeltäjästä laajemmin.

The Avengers (2012) oli yksi onnistuneimmista sarjakuvasankarielokuvista – siitäkin huolimatta että alkupuolisko oli heikko ja elokuvallisesti teos lattean puoleinen.

Se oli kuitenkin täyttä Joss Whedonia: täynnä hyviä vitsejä ja näpsäkkää dialogia, mistä Whedon parhaiten tunnetaan, mutta ennen kaikkea elokuvasta paistoi Whedonin vakava suhtautuminen hahmoihinsa. Monet hahmoista saivat aikaa kehittyä ja luoda merkittäviä suhteita toisiinsa. Ja kun sankarit lopulta kokosivat rivinsä draaman jäljiltä pitkään, herkullisen sarjakuvamaiseen otokseen taistelemaan rinnakkain vihollisia vastaan, niitti elokuva kylvämänsä ja sai ison toiminnan tuntumaan ansaitulta. Se oli ensimmäisiä kertoja kun mikään elokuva sai todella kiinni sarjakuvan lukemisen sensaatiosta. Isoa, tunteikasta, näyttävää, hölmöä.

Avengers: Age of Ultron (2015) tähtää samaan kuin The Avengers ja osuu vielä tarkemmin: se on täyttä sarjakuvaa, alusta loppuun. Elokuva käynnistyykin oitis samanlaisella pitkällä otoksella, jossa hahmot taistelevat yhdessä. (Whedon käytti myös samanlaista pitkää tutustumisotosta Serenityssä, jossa kapteeni Mal toiminnan tiimellyksessä käveli aluksen läpi ja koko hahmokaarti esiteltiin.) Otoksella ei tietenkään ole samaa dramaattista painoarvoa kuin edeltäjässään, mutta se on kuitenkin lapsekkaan hieno ja tiivistää elokuvan tyylin näpsäkästi.

Läpi elokuvan Whedon vaihtelee taidokkaasti hyvisten ja pahisten voimasuhteita ja rakentelee uusia vaaratilanteita. Sankarit kinastelevat keskenään, taistelevat uusia, vahvempia vihollisia vastaan ja kohtaavat menneisyyksiensä haamuja. (Jälkimmäisin tuntui hieman irralliselta, mutta toisaalta tuntemattomampien hahmojen, kuten Black Widow’n ja Hawkeyen, taustoittaminen oli kiinnostavaa, kun hahmot ovat jääneet muissa elokuvissa sivurooleihin.)

Panoksia kasvatetaan ja järjestellään uusiksi jatkuvasti. Monimutkainen juoni toimii, koska käänteet kumpuavat hahmoista. Juonen runsaus tuntuu sekavalta lähinnä silloin, kun sitä ei pysty hahmottamaan dramaattisella tasolla. (Esimerkiksi Star Trek Into Darkness tai Man of Steel ovat hyviä esimerkkejä liian näppärän juonittelun ja huonon hahmonkehityksen yhdistelmästä.) Vaikka elokuva hassahtaakin lopussa tyypillisen isoon sarjakuvapahisjuoneen, jossa ei ole hirveästi järkeä, toimii juoni kaikessa turvonneisuudessaankin.

Turvonnut on hyvä sana elokuvan kuvaamiseen. Hahmoja on jo valmiiksi paljon, ja lisää tulee jatkuvasti pitkin elokuvaa, vanhoja ja uusia tuttavuuksia. Elokuva tuntuukin usein kohtaamisajoilta, hyvässä ja pahassa. Rönsyilyä on runsaasti.

Ainoa täysin irrallisen tuntuinen juonen palanen on Thor jahtaamassa ikuisuuskiveä, joka liittyy vain Marvelin oman suurjuonen rakentamiseen. Se tuntuu juuri niin päälleliimatulta kuin Thanoksen läsnäolo Guardians of the Galaxyssa. (James Gunn kertoikin Vulturen haastattelussa Thanoksen lisäämisen olleen vaikeaa.)

Toimintaa on paljon, mutta Whedonin ohjaus on toisaalta kehittynyt huimasti, ja toimintakohtaukset ovat suureelliseksi mäiskeeksi monipuolisia – ja hyvin sarjakuvamaisia. Tuntui kuin tuijottelisin aukeaman kokoista sarjakuvapaneelia, kun sankarit loppupuolella taistelivat hidastettuna vihollisia vastaan.

Kun taistelemassa on supersankareita, joiden näyttelijöillä on jo sopimukset jatko-osista, ei näitä voi uskottavasti laittaa hengenvaaraan, kuten Whedon on haastatteluissa huomioinut. Dramaattisia panoksia löydetäänkin viattomista siviileistä, joita sankarit pitkin elokuvaa pelastavat.

Aivan kuten Iron Man 3:n parhaassa kohtauksessa Stark pelastaa lentokoneesta putoavia siviilejä ja Spider-Man 2:n kohokohdassa Hämähäkkimies pysäyttää raiteiltaan suistunutta täpötäyttä junaa, on Age of Ultron parhaimmillaan, kun siviilejä pelastetaan. En ollut ainoa, jota Man of Steelin kolkko suhtautuminen siviileihin – tai siis suhteen ylipäätään puuttuminen – nyppi, ja Marvelin klassiset, inhimilliset sankaritarinat tuntuvat sellaisen jäljiltä suorastaan raikkailta. Se tuo inhimillisyyttä muuten melko epäinhimilliseksi äityvään toimintaan.

Age of Ultron on kaikin tavoin edeltäjäänsä parempi elokuva, vaikkakin se on sen lailla ilmeisen puutteellinen – vieläpä paljon ilmeisemmin. Turvonneisuus tekee jatko-osasta vaikeasti hahmotettavan; elokuva tuntuu hetkittäin valuvan otteesta. The Avengers oli kaikessa massiivisuudessaankin pohjimmiltaan melko yksinkertainen, ytimekäs elokuva. Hahmojen laittamista samaan paikkaan, draamaa ja iso taistelu lopussa, siinäpä se. Elokuvassa oli kohokohtia kourallinen, mutta ne olivat sitäkin tyydyttävämpiä. Age of Ultronissa on niin paljon kaikkea, että vaikka pidinkin lukemattoman monista yksittäisistä asioista, kokonaisuutena elokuva meinaa tukahduttaa.

***

Age of Ultron on melkoisen levällään monin tavoin, mutta kuitenkin persoonallisella, Whedonilta tuntuvalla tavalla. Siitä voi tunnistaa paljon samoja piirteitä kuin ohjaajan sarjoista ja käsikirjoittamista sarjakuvista. Ultron muistutti Buffyn parhaista vihollisista, kuten kolmannen kauden pormestarista, ja pohdinnat sankaruudesta olivat kuin suoraan Angelista, jossa sen ja pahuuden suhdetta vatvottiin monen kauden verran. Visuaalisesti elokuva on yhtä häpeilemättömän suureellinen kuin molemmista sarjoista tehdyt sarjakuvat.

Whedon on haastatteluissa toistellut, kuinka elokuva on täysin häntä itseään. Siinä näkyy ohjaajan vahvuudet ja heikkoudet hyvin selkeästi, ja se on juuri sitä mitä Whedon on halunnut tehdä: häpeilemättömän ison ja viihdyttävän sarjakuvaelokuvan.

Suurelle ja hölmölle elokuvalle levällään olemista harvemmin annetaan anteeksi, kuten elokuvan nihkeähköstä vastaanotosta saattaa huomata. (Tosin täytyy huomioida, että valtaosa arvioista, etenkin Yhdysvalloissa, on ollut positiivisen puolella. Suomessa heikompia.) Pienempi elokuva, josta kenelläkään ei ole ennakko-odotuksia, voisi tulla huomioiduksi niistä hyvistä piirteistään ja selvästä näkemyksestään.

Age of Ultronia on vaikea puolustella, sillä kuka nyt haluaisi asettua rahan puolelle? Sillä sitä elokuva edustaa: suuryrityksiä, jotka turruttavat ihmiset typerällä viihteellään ja nauravat matkalla pankkiin.

Se edustaa yhteiskunnan lapsellistumista ja viihteen valtaa. Hallitsijan asemaan noussut nörttikulttuuri on ytimeltään silkkaa kuluttajuutta. Ihmiset muodostavat identiteettinsä faniutensa perusteella. Viihde-elokuvien trailereidenkin julkaisuista on tullut tapahtumia, jos nyt jollain erityisen groteskilla yksityiskohdalla haluaa rappiota kuvata. Odotetaan, että joku tulee lappamaan jotain vähän viihdyttävää suuhun. Lapsuuden viihdekokemuksia muistellaan kaiholla, ja sitä samaa huumaantuneisuutta etsitään yhä vain lisää. Turtleseita, he-maneja ja muita lapsuuden fanituksen kohteita – joita ei ihan oikeasti voi perustella muulla kuin nostalgialla – ei suostuta unohtamaan. Jos se säväyttää ja viihdyttää, ei ole väliä sanooko se mitään tärkeää.

Itsensä vakavasti ottavista kriitikoista tulee supersankarielokuvien kohdalla elokuvateollisuuden tyhmistymisen suuria kammoksujia. Kaikki suurelokuvat on nykyään suunnattu teinipojille! Liikaa supersankareita! Typerää rahastusta.

Tietenkään kenelläkään ei pidä olla velvollisuutta tykätä supersankarielokuvista. En kuitenkaan malta olla ihmettelemättä, kuinka niin monilla kriitikoilla silmät alkavat elokuvien kohdalla seistä päässä ja kaikki supersankarielokuvat niputetaan laiskasti samaan kategoriaan. Väheksyntä ja ylenkatsonta ovat sopiva tapa suhtautua lajityypin elokuviin.

Elokuvatoimittaja Kalle Kinnunen ihmetteli, kuinka hänen järkevinä pitämänsä, “yli kolmikymppiset amerikkalaiskollegat twiittailevat kilpaa, millaisia juttuja uudessa Avengersissa tapahtuu ja mitä hahmoja siinä nähdään”.

Koska nyt on myös puhe rahasta, täytyy tietenkin mainita, että verkkomedioissa supersankarielokuvista kertovat uutiset kartuttavat paljon klikkauksia. Siksi sitä sisältöä taotaan niin paljon.

Mutta toinenkin mahdollisuus innostukselle on se, että kyseiset elokuvatoimittajat näkevät supersankarielokuvissa jotain kiinnostavaa ja innostumisen arvoista.

(Voidaan tietenkin kysyä, onko kyseessä voittajien puolelle asettumista, aivan kuten viime vuosien suurten pop-artistien yksimielisessä ihannoinnissa, mutta se on toinen keskustelu. “Poptimismista” lisää New York Timesissa ja Washington Postissa.)

Marvel on kuitenkin tuottanut tarinoiltaan kestäviä, linjakkaita elokuvia, jotka ovat nyky-Hollywoodin suurelokuvista elinvoimaisimpia. Ei sillä että se vaatisi paljon, mutta silti.

Kritiikkinä supersankarielokuvien haukkuminen lapsellisiksi ja hölmöiksi on pintapuolista havainnointia. Vähän kuin yrittäisi haukkua hidasta taide-elokuvaa hitaaksi tai kevyttä komediaa kevyeksi. Todellinen ydin – jota on yleensä kiinnostavampi kritisoida – löytyy jostain pinnan alta, ja supersankarielokuvissakin on jotain muuta kuin pintaa. Kriitikoilta pitäisi voida odottaa tarkkaa ja ajattelevaista huomiointia kaikkien elokuvien kohdalla.

Tietenkin tuntuu väärältä olla Age of Ultronin, rahan ja eskapistisen viihtymisen puolella. Tiedostan että tämä on maailman typerintä apologiaa, systeemin puolustamista ja niin edelleen. Sillä jos elokuvaa tarkastellaan kapitalismin lakien mukaan, Age of Ultron on täysi voittaja: yksi maailman suurimmista elokuvista, jonka miljoonat ihmiset innoissaan menevät katsomaan. Ei sitä pitäisi puolustaa.

Mutta sitäkin voi tarkastella myös jonain muunakin kuin rahan edustajana tai epä-älyllistäjänä; nimittäin elokuvana. Se on viihdyttävä ja sensaatiomainen elokuva, mutta myös persoonallinen ja henkilökohtaisen tuntuinen, velvoitteisiinsa ja tavoitteisiinsa tikahtuva suurelokuva, joka ajoittain myös yrittää sanoa jotain kiinnostavaa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s