Heikot, hävyttömät ja Nightcrawler

image

Nightcrawlerin katsottuani lähdin lenkille. Kotipihalta hölkkäillessä näin naapuripihaan ajavan ambulanssin. Juoksin pihan läpi, mutta ambulanssi kaartoikin ajotielle. Mikä ikinä tilanne – tai “tilanne” – olikin, se oli ohi.

Muistin, kuinka edellisellä viikolla olin nähnyt Mikonkadulla ensihoitajia elvyttämässä maahan lyyhistynyttä miestä. Kävelin hitaammin nähdäkseni paremmin.

Muistin, kuinka loppuviikosta olin jäänyt katsomaan, kun poliisit jututtivat paikallisen ostoskeskuksen pihassa ihmisiä, jotka olivat todistaneet rikosta. Kävelin hitaasti ohi poliisiauton ja tuijotin, kuinka takapenkillä tarkastettiin terveydentilaa mieheltä, jonka takaraivo oli verinen.

Muistin, kuinka kaikki aistini terävöityivät, kun viime kuussa lähikuppilan edessä heilunut juopunut mies kaatui pää edellä asfalttiin ohi kulkiessani. (Muistin myös, kuinka onnellinen olin, kun paikalle tuli mies, jolle ei minun laillani tullut mieleen vain tökkiä miestä hereille, vaan myös tarkistaa vammat – verinen haava takaraivossa – ja soittaa ambulanssin. Poistuin paikalta.)

Väkivalta ja onnettomuudet kiehtovat, mikä ei ole yllätys; siitä on olemassa todisteeksi parisen tuhatta vuotta historiaa. Väkivallanteot säväyttävät ja kiinnostavat, minkä jokainen uutisia koskaan lukenut tai kirjoittanut on varmasti huomannut. Vielä jos mukaan saadaan lisättyä syy pelätä, on kyseessä huippu-uutinen. Niin se menee. Ihmiset tapaavat olla heikkoja.

Median moralisointi peloilla ja väkivallalla mässäilemisestä tuntuu turhalta, kun muistan nähneeni lyhyen ajan sisään netissä kaksi videota, joissa ihminen ihan oikeasti kuolee – ja niistä toisen suuren sanomalehden sivuilla. Vielä joitakin vuosia sitten aitoja väkivaltavideoita piti etsiä internetin pahalta puolelta, ja sellaisten näkemisestä jäi äärettömän likainen olo. (Ei sillä että itse olisin etsinyt; joku näytti, en osannut kieltäytyä.)

Nyt väkivaltaisuuksia kuvaaviin videoihin törmää toistuvasti netissä sen ihmeemmin etsimättä, enkä ole ihan varma, mitä siitä pitäisi ajatella. Ne ovat arkisia. Jos ne ovat nyt kaikkialla, eikö mediankin sovi niitä näyttää? Pitäisikö minun käyttää enemmän voimavaroja muualle katsomiseen – vai katsoa, jos kuitenkin kiinnostaa?


Nightcrawler tarkastelee uutismediaa, joka tavoittelee katsojia näyttämällä yhä raaempaa kuvamateriaalia ja näin pelottelee hyväosaisia katsojiaan vähemmistöjen rikoksilla, jotka kohdistuvat rikkaampiin. Jokainen vähemmänkin paremmalla alueella tapahtunut rikos muuttuu hyväosaisten turvallisuusuhaksi. Paradoksaalisesti rikoksia esitetään mediassa yhä enemmän, vaikka rikosten määrä olisikin laskussa.

Häikäilemätöntä pelonlietsontaa varten tarvitaan häikäilemätön kuvaaja: Lou Bloom (Jake Gyllenhaal), yrityskieltä puhuva sosiopaatti, joka on valmis siihen, mihin muut kuvaajat eivät; astumaan sen ratkaisevan askeleen lähemmäs veristä uhria, järjestelemään perhekuvat luodinreikien ympärille ja raahaamaan onnettomuuden uhrin parempaan kuvakulmaan ennen ambulanssin saapumista.

Lou toimittaa materiaalinsa paikalliskanavan uutispäällikölle (Rene Russo), joka haltioituneena näyttää kaiken aamu-uutisissa – tietenkin graafisesta sisällöstä varoittaen, kuten kuuluu tehdä. Vastustusta kuuluu vain yhdeltä kollegalta, jota uutispäällikkö kehottaa palaamaan Twitter-viestien kirjoittelun ja säätyttöjen kuvakulmien valikoinnin pariin. Vastaan ei voi sanoa, sillä journalismi on hankkiutunut eroon ihanteistaan viime aikoina niin hanakasti, ettei monikaan kehtaa esiintyä sinä eettisenä toimijana, jollaisena journalisti saattoi aikaisemmin itsensä hahmottaa – oli se sitten oikeutettua tai ei.

Siinä on yksi Nightcrawlerin eroista Paddy Chayefskyn käsikirjoittamaan Networkiin (1976), jota elokuva muuten vahvasti muistuttaa media-ajatuksiltaan.

Networkissa William Holdenin esittämä mediakonkari murehtii haikeissa puheenvuoroissaan uutta uutistyöläisten sukupolvea, jolle kaikki on katsojaluvuille ja shokeeraukselle alisteista, myös moraali. Holdenin hahmo suree Faye Dunawayn nuoren kanavapäällikön kylmyyttä.

Nightcrawlerissa kukaan ei sure Louta, vaan hyväksyy toiminnan, jos itsekin hyötyy häikäilemättömyydestä.

Networkissa potkut saava ikääntynyt ankkurimies lupaa katsojille tappavansa itsensä viimeisessä lähetyksessään. Kohun nostamien katsojalukujen vuoksi miehelle annetaan oma ohjelma ja hänestä tulee hurmoksellinen messias, joka julistaa katsojilleen raskasta sanomaa elämästä ja mediasta, jotka molemmat ovat nykyään alisteisia markkinataloudelle. Lopulta päättäjät ottavat miehen tähtäimeensä salaisuuksien paljastelusta.

Nightcrawler kritisoi markkinataloutta etenkin Loun yritysjargonissa, jolla tämä järkeilee kauhujen kuvaamista ja aiheuttamista. Se puhe olisi officemaisen huvittavaa, jollei Lou laukoisi niitä veristen onnettomuuspaikkojen tienoilla – ja etenkin jos ympäröivä maailma ei suhtautuisi puheisiin niin huolestuttavan vakavissaan. Lou on määrätietoinen ja osaa ajatella strategisesti. Sellaisia yksilöitä ihmiset haluavat seurata, vaikka tietäisivät ettei kannata. Hävytön itsevarmuus houkuttelee heikompitahtoisia.

Kaikki kehunsa ansainnut Gyllenhaal hiljakseen tekee Lousta vaikuttavan hahmon, miltei jonkinlaisen antisankarin, jonka toimet ovat esitellyssä kontekstissa varsin ihailtavia määrätietoisuudessaan. Jos maailma on sellainen, jossa me haluamme katsoa oikeasti tapahtuvia väkivallantekoja, kai me tarvitsemme Loun kaltaisia henkilöitä, jotka sen näyttävät ilman tunnontuskia.

Ainahan ei itse satu kävelemään onnettomuuspaikan ohi.

 

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s