Maaliskuun elokuvapäiväkirja: John Wick, Rushmore, Ruusun aika

image

Koin vaikeaksi kirjoittaa useammastakin maaliskuussa katsomastani elokuvasta – lähinnä niistä, joista pidin. Elokuvien kauneudelle haluaa tehdä oikeutta, mutta näillä vajavaisilla kyvyillä ja nopealla otteella se on mahdotonta. Luullakseni jo ylläoleva kuva kertoo Jesse Jamesin salamurhasta enemmän kuin lätinäni rikollisten ihannoinnista.

Maaliskuussa tuli myös katsottua paljon vanhoja suosikkeja, nyt kun elämässäni on eräs, jonka kanssa yhteisiä suosikkeja katsoa. Elokuvien uudelleenkatselut ovat tärkeitä. Pauline Kaelin yhden katselun sääntö saattaa sopia ihmiselle, jonka täytyy työkseen olla elokuvista jotain mieltä lehtikirjoituksen ajan. Uusintakatselu syventää ja kenties muuttaa näkökulmaa; onhan sitä jo parhaimmillaan ehtinyt muuttua aivan toiseksi ihmiseksi katsomisten välissä.

Kuukauden suosikkielokuva: Jesse Jamesin salamurha pelkuri Robert Fordin toimesta

24 Hour Party People (2002)
ohjaus: Michael Winterbottom
***

Alun lattea dokurealismi oli aggressiivisen rumaa. Tuntui kuin katsoisi Lars von Trierin Dogvilleä, mutta ilman edes sitä stimuloivaa aspektia, jonka lavasteiden puute toi. Hiljalleen ote muuttui vähän elokuvamaisemmaksi ilahduttavan kehnoilla tietokonetehosteilla ja ekstaasinkatkuisella juhlimiskuvastolla. Seassa oli yksi ihan yritteliäs trippailumontaasikin. Oli kuin elokuva yrittäisi vihdoin olla ihan elokuva, ei televisiotuotanto. Tai edes puolidokumentaarinen metaelokuva, kun Steve Cooganin esittämä Tony Wilson kommentoi tapahtumia katsojalle (varsinaisten Manchesterin musiikkivaikuttajien vilahdellessa taustalla). Cooganin brittiläinen vaivaannutuskomedia tuntui aluksi vähän vieraalta tyylivalinnalta, mutta Wilsonin pöyhkeään itseriittoisuuteen se tuntuu olevan aika todenpuhuva kulma, olivathan Wilsonin touhut aika huvittavia.

Jesse Jamesin salamurha pelkuri Robert Fordin toimesta (2007)
ohjaus: Andrew Dominik
*****

On rumaa, kuinka rikollisista parhaimpia ihaillaan omana aikanaan ja myöhempinä vuosikymmeninä ja -satoina, kun hyvää tekevät ihmiset taas unohdetaan. Rikollisen kapinallinen omaehtoisuus on kiehtovampaa – varsinkin jos kyseessä on elämää suurempi hahmo, kuten Jesse James. Jamesia lapsesta saakka ihannoiva Robert Ford saa osansa Jamesin suuruudesta vain ampumalla aseetonta Jamesia takaraivoon. Sekin suosio on ohimenevää, kuriositeetin kaltaista, eikä Ford jää historiaan muuna kuin pelkurina.

Brad Pittin esittämä Jesse James on mies, joka ottaa minkä tahansa tilanteen haltuunsa. Hallitseva karisma ja laskelmoivuus pitävät apulaiset varpaillaan. Casey Affleckin pehmeäkatseinen, hieman säälittävä Ford ei haluaisi mitään muuta kuin olla idolinsa, tai ainakin tämän läheisyydessä. Idoliaan ei koskaan kannattaisi tavata, sillä kemiat saattavat olla katastrofaalisen yhteensopimattomat, minkä Ford oppii ikävästi, vaikka suhteen aiheuttamista ikävyyksistä huolimatta pysyy Jamesin lähipiirissä. Pittin ja Affleckin väliset kohtaukset ovat kiehtovan jännitteisiä ja vaivaannuttavia.

Elokuva upottaa katsojan Fordin mielenmaisemaan, joka on kuin häiriintyneen fanin. Jos jotain kaunista ei saa omakseen, haluaa sen tuhota. Että on jotenkin vaikuttanut.

Jesse Jamesin salamurha pelkuri Robert Fordin toimesta on hienosti näytellyn lisäksi tavattoman kaunis elokuva. Kuvaaja Roger Deakins muotoilee karkeista maisemista ja pelokkaista ryöväreistä mestarillisia otoksia. Tarinaa edistetään ajoittain seepiansävytteisillä kohtauksilla, joissa kertojaääni jutustelee tarinasta kuin juonivetoisemmassa Terence Malickin elokuvassa. (On latteaa verrata kauniita ja haikeita elokuvia Malickin teoksiin, mutta nyt se tuntui perustellulta – ja jälkikäteen huomasin etten ole todellakaan ainoa. Ei kukaan muu tee Hollywoodissa 2000-luvulla samankaltaisia hiljalleen avautuvia, jokaisella yksityiskohdallaan puhuttelevia elokuvia.) Juuri noin kertojaääntä pitäisi käyttää: yhdenmukaisesti ja niin, että se tuo elokuvaan jotain lisäarvoa. Muuten kerronta on vähäeleistä. Vaikka sävyt ovatkin paikoin kolkkoja ja aihealue karski, on katselukokemus tyyni ja kaunis, mitä Nick Caven ja Warren Ellisin pehmeä musiikki tukee.

Tuntuu suunnattoman hyvältä antautua täysin elokuvalle, josta ei ollut erityisen suuria odotuksia. Jesse Jamesin salamurha pelkuri Robert Fordin toimesta on mestariteos, ja toivottavasti se tullaan sellaisena jatkossa muistamaan. Yhdysvalloissa elokuvan ympärille kehkeytyi hieman yli vuosi sitten pieni elvytysliikehdintä, eli ilmeisesti elokuva on jäänyt elämään tajuntaan ainakin joillekin.

John Wick (2014)
ohjaus: Chad Stahelski, David Leitch
****

Hyvässä toimintaelokuvassa ihmisten murjomisen täytyy tuntua oikeutetulta, suorastaan välttämättömältä. On hyvä, jos katsoja puhisee oikeutettua inhoa pahiksia kohtaan, ja jos jokainen tappo saa hieman tyydyttyneemmän olon. Se on yksinkertaista, hölmöä, ytimissä tuntuvaa elokuvaa.

John Wick karsii kaiken turhan pois ja muodostaa ytimekkään, tyylipuhtaan toimintakokemuksen, ja suurimmalta osin onnistuu ihailtavasti. Juoni? Nimihahmo on menettänyt vaimonsa, josta viimeinen muisto on pikkuinen koiranpentu… jonka venäläiskonnat tappavat auton varastaessa. Seuraa maailman eniten oikeutettua tappamista.

Elokuvassa on ironista vain se kaikista kevyin häivähdys, joka tulee sisäänrakennettuna asetelmassa, joka on naurettavan tuttu jokaiselle 1980-luvun toimintaelokuvia katsoneelle. Mutta muuten elokuva on täydellisen vilpitön. Jokaisessa toimintakliseessä vellotaan täysin sydämin.

Vaikka elokuvalla on sellaisia valtteja kuin Keanu Reevesin karisma, loistavat sivunäyttelijät*, harkittu visuaalinen tyyli ja näppärä juoni, toimii elokuva ennen kaikkea ylivertaisen toimintansa vuoksi. Stunttimiehinä aikaisemmin toimineet ohjaajat kuvaavat pitkiä, helposti seurattavia otoksia erinomaisesti koreografioitua toimintaa. Syy ja seuraus (käytännössä siis lyönti ja sen vastaanottaminen) näkyvät samassa otoksessa, mikä on välttämätöntä hyvälle toiminnalle. Kun se puuttuu ja toiminta on irrallisista otoksista koostettua mössöä, ei se tunnu ytimissä, mikä on nykytoiminnalle tyypillistä.

Ainoa todellinen puute elokuvalle on loppupuolisko, joka ei dramaattisesti tunnu yhtä painokkaalta kuin sitä edeltävät tapahtumat. Ainakaan elokuva ei jumitu asetelmaansa, mutta uusi panoksien nostaminen ei onnistu riittävän hyvin. Joka tapauksessa kokonaisuutena John Wickin on ihailtavan onnistunut.

* = Pienessä sivuroolissa vilahtaa David Patrick Kelly eli Commandon Sully, mikä on kenties konkreettisin viittaus 1980-luvun toimintaan.

Big Game (2014)
ohjaus: Jalmari Helander
***

Kirjoitus elokuvasta.

Ed Wood (1994)
ohjaus: Tim Burton
****

En ole koskaan ollut erityinen Johnny Deppin fani, ja esimerkiksi tämän kaltaisten artikkelien jälkeen on tullut pohdittua, kuinka ansaittua maine hyvänä näyttelijänä ylipäätään on. Aidosti hyviä Depp-elokuvia ei kovin montaa ole, mutta Ed Woodainakin lukeutuu siihen vähäiseen joukkoon. Deppin vilpittömyys tuntuu erityisen karismaattiselta, mikä tekee elokuvasta sydämellisen. Jopa pääroolia näytellessä Deppin elokuvat tuntuvat olevan hyviä ihan muista syistä kuin Deppistä, mutta Ed Woodissa näyttelijä on tärkein syy elokuvan toimimiselle, vaikka taidokas käsikirjoitus, erityisen vahvat sivuroolien näyttelijät ja Burtonin kökköelokuvasta intoileva ohjaus ovatkin ilmeisiä vahvuuksia.

Rushmore (1998)
ohjaus: Wes Anderson
***

Rushmoressa lasten ja aikuisten maailmat ovat häilyväisiä: sulavapuheinen pojankloppi (Jason Schwartzman) voi soluttautua aikuisten riveihin käyttäytymällä kypsästi, ja aikuinen mies (Bill Murray) voi taantua lapselliseen kiusantekoon, kun samaiset ”miehet” “kamppailevat” saman naisen rakkaudesta. Elokuva on aivan tasokasta Andersonia: kaunis ja hauska, täynnä hienoja kappaleita ja Schwartzman on ihastuttavan niljakas. Keskivaiheilla tarina nuupahtaa ja pyörii hieman ympyrää ennen loppua, mutta onneksi Facesin kappale ja tanssimista käyvät hyvästä lopusta.

Ruusun aika (1968)
ohjaus: Risto Jarva
****

Historiattomuus ei ole 2010-luvun ihmisen yksinoikeus (muun väittäminenhän olisi historiatonta ylimielisyyttä!), mutta sen luonne saattaa olla edellisistä poikkeavaa. Kaikki edelliset ongelmat, kuten luokkaerot ja muu epätasa-arvoisuus sekä sodat nähdään usein keskeisiltä osin ratkaistuina ja niiden esiintymismuodot korkeintaan poikkeuksina ja pieninä häiriöinä. Isoille muutoksille ei ole tarvetta. Keskeisintä on demokratian ja vapauden määrän lisääminen.

Vuoteen 2012 sijoittuva Ruusun aika kuvasi ihailtavan tarkasti sitä ylimielisyyttä. 1960-luvun taistoihin suhtaudutaan alentuvasti. Päähenkilö, dokumentteja tehtaileva historioitsija-virkamies puhuu menneisyydestä hämmästyneenä ja kertoo katsojille kaikkien keskeisten kysymysten tulleen ratkaistuiksi. Ydinvoimalan työntekijöiden lakko herättää ensin hämmästystä, sen jälkeen raivoa. Eihän lakoille ole tarvetta nykyään!

Tekeillä oleva dokumentti 1960-luvulla dramaattisen elämän eläneestä alastonmallista saa kieron sävyn, kun mies löytää aivan samannäköisen naisen, jonka hankkii dramatisointiin ja johon rakastuu. Kuten dvd-kotelo avuliaasti huomauttaa, Vertigo (1958) on toiminut inspiraationa, ja miehen suhtautuminen historiaan ja nykypäivään kuvastuu suhteessa naiseen, johon tämä projisoi tuntemuksiaan kuollutta kohtaan.

On helppoa kokea elävänsä jonkinlaisessa post-yhteiskunnassa, kun keskeisin ongelma tuntuu olevan kuinka paljon demokratiaa ja vapautta on – ei se, onko sitä ylipäätään. Hyvinvointiin tottuu ja turtuu. Sitä vain nauttii ja puhuu yleviä siitä, kuinka ollaan siirrytty lopullisimpaan aikaan, jonka murheet eivät ole kovin suuria. Siksi ihmiset kai tänäkin päivänä pahastuvat, kun joku kehtaa väittää Suomea luokkayhteiskunnaksi (jota se on, ja tulee olemaan vielä enemmän, jos hallituspolitiikka jatkuu samanlaisena ensi kaudella), ja jos vieläpä kehtaa sanoa, ettei onnellisuus ole sitä, että keskeiset tarpeet on tyydytetty.

Ran (1985)
ohjaus: Akira Kurosawa
*****

Ran pölyttyi dvd-hyllyssäni vuosikausia katsomattomana. En ole varma miksi. Kirjastosta useita vuosia sitten lainaamani Köyhän pikajuna (Dodes’ka-den, 1970), Kurosawan ensimmäinen värielokuva, oli järisyttävä elokuvakokemus, yksi keskeisimmistä askelista elokuvaharrastuksen syvenemiseen. Väreillä leikkiminen yhdistettynä hiljaiseen pohdiskeluun ja rujouteen opetti keskeisiä asioita siitä, mitä hyvä elokuva oikein voi olla, ja kuinka paljon siitä voi nauttia.

En uskalla kirjoittaa Ranista mitään, koska kieli menee solmuun ja ajatukset tuntuvat puutteellisilta. Suurten edessä polvistutaan ja niille antaudutaan. Eihän niistä tarvitse sanoa mitään. Tarvitsee vain katsoa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s