Rahalta haiseva Avengers: Age of Ultron

image

Otsikon ajatukseen ”rahalta haisemisesta” pääsen kirjoituksen toisessa osassa. Ensin elokuvasta ja sen edeltäjästä laajemmin.

The Avengers (2012) oli yksi onnistuneimmista sarjakuvasankarielokuvista – siitäkin huolimatta että alkupuolisko oli heikko ja elokuvallisesti teos lattean puoleinen.

Se oli kuitenkin täyttä Joss Whedonia: täynnä hyviä vitsejä ja näpsäkkää dialogia, mistä Whedon parhaiten tunnetaan, mutta ennen kaikkea elokuvasta paistoi Whedonin vakava suhtautuminen hahmoihinsa. Monet hahmoista saivat aikaa kehittyä ja luoda merkittäviä suhteita toisiinsa. Ja kun sankarit lopulta kokosivat rivinsä draaman jäljiltä pitkään, herkullisen sarjakuvamaiseen otokseen taistelemaan rinnakkain vihollisia vastaan, niitti elokuva kylvämänsä ja sai ison toiminnan tuntumaan ansaitulta. Se oli ensimmäisiä kertoja kun mikään elokuva sai todella kiinni sarjakuvan lukemisen sensaatiosta. Isoa, tunteikasta, näyttävää, hölmöä.

Avengers: Age of Ultron (2015) tähtää samaan kuin The Avengers ja osuu vielä tarkemmin: se on täyttä sarjakuvaa, alusta loppuun. Elokuva käynnistyykin oitis samanlaisella pitkällä otoksella, jossa hahmot taistelevat yhdessä. (Whedon käytti myös samanlaista pitkää tutustumisotosta Serenityssä, jossa kapteeni Mal toiminnan tiimellyksessä käveli aluksen läpi ja koko hahmokaarti esiteltiin.) Otoksella ei tietenkään ole samaa dramaattista painoarvoa kuin edeltäjässään, mutta se on kuitenkin lapsekkaan hieno ja tiivistää elokuvan tyylin näpsäkästi.

Läpi elokuvan Whedon vaihtelee taidokkaasti hyvisten ja pahisten voimasuhteita ja rakentelee uusia vaaratilanteita. Sankarit kinastelevat keskenään, taistelevat uusia, vahvempia vihollisia vastaan ja kohtaavat menneisyyksiensä haamuja. (Jälkimmäisin tuntui hieman irralliselta, mutta toisaalta tuntemattomampien hahmojen, kuten Black Widow’n ja Hawkeyen, taustoittaminen oli kiinnostavaa, kun hahmot ovat jääneet muissa elokuvissa sivurooleihin.)

Panoksia kasvatetaan ja järjestellään uusiksi jatkuvasti. Monimutkainen juoni toimii, koska käänteet kumpuavat hahmoista. Juonen runsaus tuntuu sekavalta lähinnä silloin, kun sitä ei pysty hahmottamaan dramaattisella tasolla. (Esimerkiksi Star Trek Into Darkness tai Man of Steel ovat hyviä esimerkkejä liian näppärän juonittelun ja huonon hahmonkehityksen yhdistelmästä.) Vaikka elokuva hassahtaakin lopussa tyypillisen isoon sarjakuvapahisjuoneen, jossa ei ole hirveästi järkeä, toimii juoni kaikessa turvonneisuudessaankin.

Turvonnut on hyvä sana elokuvan kuvaamiseen. Hahmoja on jo valmiiksi paljon, ja lisää tulee jatkuvasti pitkin elokuvaa, vanhoja ja uusia tuttavuuksia. Elokuva tuntuukin usein kohtaamisajoilta, hyvässä ja pahassa. Rönsyilyä on runsaasti.

Ainoa täysin irrallisen tuntuinen juonen palanen on Thor jahtaamassa ikuisuuskiveä, joka liittyy vain Marvelin oman suurjuonen rakentamiseen. Se tuntuu juuri niin päälleliimatulta kuin Thanoksen läsnäolo Guardians of the Galaxyssa. (James Gunn kertoikin Vulturen haastattelussa Thanoksen lisäämisen olleen vaikeaa.)

Toimintaa on paljon, mutta Whedonin ohjaus on toisaalta kehittynyt huimasti, ja toimintakohtaukset ovat suureelliseksi mäiskeeksi monipuolisia – ja hyvin sarjakuvamaisia. Tuntui kuin tuijottelisin aukeaman kokoista sarjakuvapaneelia, kun sankarit loppupuolella taistelivat hidastettuna vihollisia vastaan.

Kun taistelemassa on supersankareita, joiden näyttelijöillä on jo sopimukset jatko-osista, ei näitä voi uskottavasti laittaa hengenvaaraan, kuten Whedon on haastatteluissa huomioinut. Dramaattisia panoksia löydetäänkin viattomista siviileistä, joita sankarit pitkin elokuvaa pelastavat.

Aivan kuten Iron Man 3:n parhaassa kohtauksessa Stark pelastaa lentokoneesta putoavia siviilejä ja Spider-Man 2:n kohokohdassa Hämähäkkimies pysäyttää raiteiltaan suistunutta täpötäyttä junaa, on Age of Ultron parhaimmillaan, kun siviilejä pelastetaan. En ollut ainoa, jota Man of Steelin kolkko suhtautuminen siviileihin – tai siis suhteen ylipäätään puuttuminen – nyppi, ja Marvelin klassiset, inhimilliset sankaritarinat tuntuvat sellaisen jäljiltä suorastaan raikkailta. Se tuo inhimillisyyttä muuten melko epäinhimilliseksi äityvään toimintaan.

Age of Ultron on kaikin tavoin edeltäjäänsä parempi elokuva, vaikkakin se on sen lailla ilmeisen puutteellinen – vieläpä paljon ilmeisemmin. Turvonneisuus tekee jatko-osasta vaikeasti hahmotettavan; elokuva tuntuu hetkittäin valuvan otteesta. The Avengers oli kaikessa massiivisuudessaankin pohjimmiltaan melko yksinkertainen, ytimekäs elokuva. Hahmojen laittamista samaan paikkaan, draamaa ja iso taistelu lopussa, siinäpä se. Elokuvassa oli kohokohtia kourallinen, mutta ne olivat sitäkin tyydyttävämpiä. Age of Ultronissa on niin paljon kaikkea, että vaikka pidinkin lukemattoman monista yksittäisistä asioista, kokonaisuutena elokuva meinaa tukahduttaa.

***

Age of Ultron on melkoisen levällään monin tavoin, mutta kuitenkin persoonallisella, Whedonilta tuntuvalla tavalla. Siitä voi tunnistaa paljon samoja piirteitä kuin ohjaajan sarjoista ja käsikirjoittamista sarjakuvista. Ultron muistutti Buffyn parhaista vihollisista, kuten kolmannen kauden pormestarista, ja pohdinnat sankaruudesta olivat kuin suoraan Angelista, jossa sen ja pahuuden suhdetta vatvottiin monen kauden verran. Visuaalisesti elokuva on yhtä häpeilemättömän suureellinen kuin molemmista sarjoista tehdyt sarjakuvat.

Whedon on haastatteluissa toistellut, kuinka elokuva on täysin häntä itseään. Siinä näkyy ohjaajan vahvuudet ja heikkoudet hyvin selkeästi, ja se on juuri sitä mitä Whedon on halunnut tehdä: häpeilemättömän ison ja viihdyttävän sarjakuvaelokuvan.

Suurelle ja hölmölle elokuvalle levällään olemista harvemmin annetaan anteeksi, kuten elokuvan nihkeähköstä vastaanotosta saattaa huomata. (Tosin täytyy huomioida, että valtaosa arvioista, etenkin Yhdysvalloissa, on ollut positiivisen puolella. Suomessa heikompia.) Pienempi elokuva, josta kenelläkään ei ole ennakko-odotuksia, voisi tulla huomioiduksi niistä hyvistä piirteistään ja selvästä näkemyksestään.

Age of Ultronia on vaikea puolustella, sillä kuka nyt haluaisi asettua rahan puolelle? Sillä sitä elokuva edustaa: suuryrityksiä, jotka turruttavat ihmiset typerällä viihteellään ja nauravat matkalla pankkiin.

Se edustaa yhteiskunnan lapsellistumista ja viihteen valtaa. Hallitsijan asemaan noussut nörttikulttuuri on ytimeltään silkkaa kuluttajuutta. Ihmiset muodostavat identiteettinsä faniutensa perusteella. Viihde-elokuvien trailereidenkin julkaisuista on tullut tapahtumia, jos nyt jollain erityisen groteskilla yksityiskohdalla haluaa rappiota kuvata. Odotetaan, että joku tulee lappamaan jotain vähän viihdyttävää suuhun. Lapsuuden viihdekokemuksia muistellaan kaiholla, ja sitä samaa huumaantuneisuutta etsitään yhä vain lisää. Turtleseita, he-maneja ja muita lapsuuden fanituksen kohteita – joita ei ihan oikeasti voi perustella muulla kuin nostalgialla – ei suostuta unohtamaan. Jos se säväyttää ja viihdyttää, ei ole väliä sanooko se mitään tärkeää.

Itsensä vakavasti ottavista kriitikoista tulee supersankarielokuvien kohdalla elokuvateollisuuden tyhmistymisen suuria kammoksujia. Kaikki suurelokuvat on nykyään suunnattu teinipojille! Liikaa supersankareita! Typerää rahastusta.

Tietenkään kenelläkään ei pidä olla velvollisuutta tykätä supersankarielokuvista. En kuitenkaan malta olla ihmettelemättä, kuinka niin monilla kriitikoilla silmät alkavat elokuvien kohdalla seistä päässä ja kaikki supersankarielokuvat niputetaan laiskasti samaan kategoriaan. Väheksyntä ja ylenkatsonta ovat sopiva tapa suhtautua lajityypin elokuviin.

Elokuvatoimittaja Kalle Kinnunen ihmetteli, kuinka hänen järkevinä pitämänsä, “yli kolmikymppiset amerikkalaiskollegat twiittailevat kilpaa, millaisia juttuja uudessa Avengersissa tapahtuu ja mitä hahmoja siinä nähdään”.

Koska nyt on myös puhe rahasta, täytyy tietenkin mainita, että verkkomedioissa supersankarielokuvista kertovat uutiset kartuttavat paljon klikkauksia. Siksi sitä sisältöä taotaan niin paljon.

Mutta toinenkin mahdollisuus innostukselle on se, että kyseiset elokuvatoimittajat näkevät supersankarielokuvissa jotain kiinnostavaa ja innostumisen arvoista.

(Voidaan tietenkin kysyä, onko kyseessä voittajien puolelle asettumista, aivan kuten viime vuosien suurten pop-artistien yksimielisessä ihannoinnissa, mutta se on toinen keskustelu. “Poptimismista” lisää New York Timesissa ja Washington Postissa.)

Marvel on kuitenkin tuottanut tarinoiltaan kestäviä, linjakkaita elokuvia, jotka ovat nyky-Hollywoodin suurelokuvista elinvoimaisimpia. Ei sillä että se vaatisi paljon, mutta silti.

Kritiikkinä supersankarielokuvien haukkuminen lapsellisiksi ja hölmöiksi on pintapuolista havainnointia. Vähän kuin yrittäisi haukkua hidasta taide-elokuvaa hitaaksi tai kevyttä komediaa kevyeksi. Todellinen ydin – jota on yleensä kiinnostavampi kritisoida – löytyy jostain pinnan alta, ja supersankarielokuvissakin on jotain muuta kuin pintaa. Kriitikoilta pitäisi voida odottaa tarkkaa ja ajattelevaista huomiointia kaikkien elokuvien kohdalla.

Tietenkin tuntuu väärältä olla Age of Ultronin, rahan ja eskapistisen viihtymisen puolella. Tiedostan että tämä on maailman typerintä apologiaa, systeemin puolustamista ja niin edelleen. Sillä jos elokuvaa tarkastellaan kapitalismin lakien mukaan, Age of Ultron on täysi voittaja: yksi maailman suurimmista elokuvista, jonka miljoonat ihmiset innoissaan menevät katsomaan. Ei sitä pitäisi puolustaa.

Mutta sitäkin voi tarkastella myös jonain muunakin kuin rahan edustajana tai epä-älyllistäjänä; nimittäin elokuvana. Se on viihdyttävä ja sensaatiomainen elokuva, mutta myös persoonallinen ja henkilökohtaisen tuntuinen, velvoitteisiinsa ja tavoitteisiinsa tikahtuva suurelokuva, joka ajoittain myös yrittää sanoa jotain kiinnostavaa.

Mainokset

Lyhyesti vaalituloksesta

image

Tuloksen hahmottaminen Suomen konservatiivien voimannäyttönä ja voivottelu Suomen vaipumisesta henkiselle keskiajalle on väärästä näkökulmasta katsomista ja liioittelua. Syyt Keskustan ja Perussuomalaisten vahvuuteen löytyvät kaikista muista puolueista ja edellisestä hallituksesta, joka oli hajanaisuudessaan ja toimettomuudessaan katastrofaalisen huono.

Jo vaikeiden hallitusneuvotteluiden vuoksi vuonna 2011 olisi pitänyt järjestää uudet vaalit, aivan kuten olisi pitänyt myöhempinä vuosina, kun hallituspuolueet keskittyivät omaan kinasteluunsa eivätkä saaneet päätöksiä tehtyä. Vielä kun valtiovarainministeri hyppäsi kesken kaiken lobbariksi, pääministeri katosi virkatehtäviin ulkomaille ja uusi pääministeri suhtautui ministerinsalkkuihin kuin farmijoukkueen valmentaja, joka antaa pelikokemusta nuorille lupauksille, ja kun edeltäjien tekemät päätökset kumottiin häijysti, on hämmästyttävää miten hallituspuolueiden äänimäärä ei ollut tuon pienempi.

Oppositiossa ei täytynyt olla kuin hiljaa, ja voitto tuli. Vain kun muut kämmäilevät niin railakkaasti voi Juha Sipilä, jonka ainoat ansiot ovat rehdiltä suomalaiselta tavisinsinööriltä näyttäminen ja vaikuttavan oloinen puhe taloudesta (vaikkakin sisäisesti ristiriitainen ja asioita todella ymmärtämätön), olla houkutteleva vaihtoehto. Päämiesmäinen tyyni olemus on tärkeämpää kuin esimerkiksi mistään mitään mieltä oleminen, mistä Sipilä ovelasti pidättäytyi läpi vaalityönsä.

Sdp:n tuloksesta en osaa olla vahingoniloinen, koska olen henkisesti keski-ikäinen villapaitademari, mutta ennakoitu se oli. Antti Rinteen epätoivoinen valinta puheenjohtajaksi näyttäytyi juuri sellaisena, ja ainakin minun on mahdoton hahmottaa puolueen todellista linjaa, saati mihin he itse kokevat puoluekentällä profiloituvansa. Ilmeisesti perussuomalaisten ja keskustan vanaveteen, ja tulos olikin sen mukainen. Jos puolue menee vasemmistoliiton ja vihreiden seuraksi oppositioon, sillä olisi mahdollisuus tehdä sieltä käsin ärhäkkää vasemmistolaista oppositiopolitiikkaa ja terävöittää linjaansa.

Sille voisi olla kysyntää, jos keskusta toteuttaa suuria leikkaushaaveitaan ja lähtee purkamaan hyvinvointivaltiota. Vaikka tulos hirvittää, olen oudolla tavalla siihen tyytyväinen: ainakin on mahdollisuus, että jotain saadaan aikaiseksi. Kansalaisia ja muita puolueita suututetaan, mutta ainakin jotain päätöksiä tehdään. Sen pitäisi olla politiikassa minimivaatimus.


Mutta olihan tuloksessa vähän jotain hyvääkin, nimittäin nuoria ja fiksuja ehdokkaita meni mukavasti läpi. Vasemmistoliitosta Li Andersson ja Hanna Sarkkinen, Vihreistä Emma Kari ja Ozan Yanar, SDP:stä Nasima Razmyar, Ilmari Nurminen ja Joona Räsänen, ja vaikka poliitikastaan en välitä, niin Kokoomuksestakin Wille Rydman.

Setäkaartista iloitsen Timo Harakan (sdp) ja Juhana Vartiaisen (kok) läpimenosta.

Kuva on täältä.

Heikot, hävyttömät ja Nightcrawler

image

Nightcrawlerin katsottuani lähdin lenkille. Kotipihalta hölkkäillessä näin naapuripihaan ajavan ambulanssin. Juoksin pihan läpi, mutta ambulanssi kaartoikin ajotielle. Mikä ikinä tilanne – tai “tilanne” – olikin, se oli ohi.

Muistin, kuinka edellisellä viikolla olin nähnyt Mikonkadulla ensihoitajia elvyttämässä maahan lyyhistynyttä miestä. Kävelin hitaammin nähdäkseni paremmin.

Muistin, kuinka loppuviikosta olin jäänyt katsomaan, kun poliisit jututtivat paikallisen ostoskeskuksen pihassa ihmisiä, jotka olivat todistaneet rikosta. Kävelin hitaasti ohi poliisiauton ja tuijotin, kuinka takapenkillä tarkastettiin terveydentilaa mieheltä, jonka takaraivo oli verinen.

Muistin, kuinka kaikki aistini terävöityivät, kun viime kuussa lähikuppilan edessä heilunut juopunut mies kaatui pää edellä asfalttiin ohi kulkiessani. (Muistin myös, kuinka onnellinen olin, kun paikalle tuli mies, jolle ei minun laillani tullut mieleen vain tökkiä miestä hereille, vaan myös tarkistaa vammat – verinen haava takaraivossa – ja soittaa ambulanssin. Poistuin paikalta.)

Väkivalta ja onnettomuudet kiehtovat, mikä ei ole yllätys; siitä on olemassa todisteeksi parisen tuhatta vuotta historiaa. Väkivallanteot säväyttävät ja kiinnostavat, minkä jokainen uutisia koskaan lukenut tai kirjoittanut on varmasti huomannut. Vielä jos mukaan saadaan lisättyä syy pelätä, on kyseessä huippu-uutinen. Niin se menee. Ihmiset tapaavat olla heikkoja.

Median moralisointi peloilla ja väkivallalla mässäilemisestä tuntuu turhalta, kun muistan nähneeni lyhyen ajan sisään netissä kaksi videota, joissa ihminen ihan oikeasti kuolee – ja niistä toisen suuren sanomalehden sivuilla. Vielä joitakin vuosia sitten aitoja väkivaltavideoita piti etsiä internetin pahalta puolelta, ja sellaisten näkemisestä jäi äärettömän likainen olo. (Ei sillä että itse olisin etsinyt; joku näytti, en osannut kieltäytyä.)

Nyt väkivaltaisuuksia kuvaaviin videoihin törmää toistuvasti netissä sen ihmeemmin etsimättä, enkä ole ihan varma, mitä siitä pitäisi ajatella. Ne ovat arkisia. Jos ne ovat nyt kaikkialla, eikö mediankin sovi niitä näyttää? Pitäisikö minun käyttää enemmän voimavaroja muualle katsomiseen – vai katsoa, jos kuitenkin kiinnostaa?


Nightcrawler tarkastelee uutismediaa, joka tavoittelee katsojia näyttämällä yhä raaempaa kuvamateriaalia ja näin pelottelee hyväosaisia katsojiaan vähemmistöjen rikoksilla, jotka kohdistuvat rikkaampiin. Jokainen vähemmänkin paremmalla alueella tapahtunut rikos muuttuu hyväosaisten turvallisuusuhaksi. Paradoksaalisesti rikoksia esitetään mediassa yhä enemmän, vaikka rikosten määrä olisikin laskussa.

Häikäilemätöntä pelonlietsontaa varten tarvitaan häikäilemätön kuvaaja: Lou Bloom (Jake Gyllenhaal), yrityskieltä puhuva sosiopaatti, joka on valmis siihen, mihin muut kuvaajat eivät; astumaan sen ratkaisevan askeleen lähemmäs veristä uhria, järjestelemään perhekuvat luodinreikien ympärille ja raahaamaan onnettomuuden uhrin parempaan kuvakulmaan ennen ambulanssin saapumista.

Lou toimittaa materiaalinsa paikalliskanavan uutispäällikölle (Rene Russo), joka haltioituneena näyttää kaiken aamu-uutisissa – tietenkin graafisesta sisällöstä varoittaen, kuten kuuluu tehdä. Vastustusta kuuluu vain yhdeltä kollegalta, jota uutispäällikkö kehottaa palaamaan Twitter-viestien kirjoittelun ja säätyttöjen kuvakulmien valikoinnin pariin. Vastaan ei voi sanoa, sillä journalismi on hankkiutunut eroon ihanteistaan viime aikoina niin hanakasti, ettei monikaan kehtaa esiintyä sinä eettisenä toimijana, jollaisena journalisti saattoi aikaisemmin itsensä hahmottaa – oli se sitten oikeutettua tai ei.

Siinä on yksi Nightcrawlerin eroista Paddy Chayefskyn käsikirjoittamaan Networkiin (1976), jota elokuva muuten vahvasti muistuttaa media-ajatuksiltaan.

Networkissa William Holdenin esittämä mediakonkari murehtii haikeissa puheenvuoroissaan uutta uutistyöläisten sukupolvea, jolle kaikki on katsojaluvuille ja shokeeraukselle alisteista, myös moraali. Holdenin hahmo suree Faye Dunawayn nuoren kanavapäällikön kylmyyttä.

Nightcrawlerissa kukaan ei sure Louta, vaan hyväksyy toiminnan, jos itsekin hyötyy häikäilemättömyydestä.

Networkissa potkut saava ikääntynyt ankkurimies lupaa katsojille tappavansa itsensä viimeisessä lähetyksessään. Kohun nostamien katsojalukujen vuoksi miehelle annetaan oma ohjelma ja hänestä tulee hurmoksellinen messias, joka julistaa katsojilleen raskasta sanomaa elämästä ja mediasta, jotka molemmat ovat nykyään alisteisia markkinataloudelle. Lopulta päättäjät ottavat miehen tähtäimeensä salaisuuksien paljastelusta.

Nightcrawler kritisoi markkinataloutta etenkin Loun yritysjargonissa, jolla tämä järkeilee kauhujen kuvaamista ja aiheuttamista. Se puhe olisi officemaisen huvittavaa, jollei Lou laukoisi niitä veristen onnettomuuspaikkojen tienoilla – ja etenkin jos ympäröivä maailma ei suhtautuisi puheisiin niin huolestuttavan vakavissaan. Lou on määrätietoinen ja osaa ajatella strategisesti. Sellaisia yksilöitä ihmiset haluavat seurata, vaikka tietäisivät ettei kannata. Hävytön itsevarmuus houkuttelee heikompitahtoisia.

Kaikki kehunsa ansainnut Gyllenhaal hiljakseen tekee Lousta vaikuttavan hahmon, miltei jonkinlaisen antisankarin, jonka toimet ovat esitellyssä kontekstissa varsin ihailtavia määrätietoisuudessaan. Jos maailma on sellainen, jossa me haluamme katsoa oikeasti tapahtuvia väkivallantekoja, kai me tarvitsemme Loun kaltaisia henkilöitä, jotka sen näyttävät ilman tunnontuskia.

Ainahan ei itse satu kävelemään onnettomuuspaikan ohi.

 

Hieman isompi The Tallest Man on Earth

image

The Tallest Man on Earthin tulevan levyn ensimmäinen julkaistu kappale, “Sagres”, meni minulta ohi. Tänään julkaistiin “Dark Bird Is Home”. Se on varsin tyypillinen laulu artistilta: pehmeää folkpoppia koukuttavilla kitaramelodioilla, joita Kristian Mattson jollain ilveellä soittaa komppailunsa ohessa ja samalla nolaa jokaisen laulaja-lauluntekijän, joka rämpyttelee samoja tylsiä sointuja samoina käännöksinä kuin kaikki edeltäjänsä. Mattsonin soitto on koristeellisuudessaankin vimmaista, ja rönsyilevässä monimutkaisuudessaan se tuntuu olevan samaa maata artistin dylanmaisen laulannan kanssa.

Dylanmaisuus ei iske “Dark Bird Is Homesta” läpi juurikaan; laulu on sävyltään aavistuksen pehmeämpää. Kun kappale on kolmen minuutin ajan vain säestetty kitaralla, pelmahtaa kuvaan rumpukomppi, ja hetkeä myöhemmin massiivinen – mutta ihailtavan ilmava – sähkökitaroiden, syntetisaattoreiden ja perkussioiden valli. Huomaamatta The Tallest Man on Earth kasvoi oikeaksi yhtyeeksi.

Vielä kappaleen alkupuolella jokainen Mattsonin nielaisu ja hiljaa, hieman mikin ohi laulettu falsettimelodia on kuultavissa, juuri niin kuin välittömän tuntuisessa folk-musiikissa yleensä. Kun rumpukomppi astuu mukaan, tuntuu kuin rumpali olisi vain liittynyt soittelemaan Mattsonin seuraan samassa tilassa. Ja kun loppu yhtye saapuu, hypähtää kappale suoraan sellaiselle kauneuden tasolle, jonne artisti ei yksinään voisi päästä, kirjoitti sitten kuinka hienoja kappaleita tahansa ja soitti niitä kuinka hyvin ikinä. Juuri näin kannattaa muuttua yhtyeeksi.

Maaliskuun elokuvapäiväkirja: John Wick, Rushmore, Ruusun aika

image

Koin vaikeaksi kirjoittaa useammastakin maaliskuussa katsomastani elokuvasta – lähinnä niistä, joista pidin. Elokuvien kauneudelle haluaa tehdä oikeutta, mutta näillä vajavaisilla kyvyillä ja nopealla otteella se on mahdotonta. Luullakseni jo ylläoleva kuva kertoo Jesse Jamesin salamurhasta enemmän kuin lätinäni rikollisten ihannoinnista.

Maaliskuussa tuli myös katsottua paljon vanhoja suosikkeja, nyt kun elämässäni on eräs, jonka kanssa yhteisiä suosikkeja katsoa. Elokuvien uudelleenkatselut ovat tärkeitä. Pauline Kaelin yhden katselun sääntö saattaa sopia ihmiselle, jonka täytyy työkseen olla elokuvista jotain mieltä lehtikirjoituksen ajan. Uusintakatselu syventää ja kenties muuttaa näkökulmaa; onhan sitä jo parhaimmillaan ehtinyt muuttua aivan toiseksi ihmiseksi katsomisten välissä.

Kuukauden suosikkielokuva: Jesse Jamesin salamurha pelkuri Robert Fordin toimesta

Lue loppuun